Norjalaisessa odotustilasssa

Hei,

en ole menehtynyt vaan olen viettänyt  viime viikot norjalaisessa odotustilassa.

Olen täällä odotellessani lukenut sekä Me Naiset että Nalle Puh -lehtiä, leikannut sormen- ja varpaankynteni, istunut ja odottanut. Mainitsinko jo, että olen lukenut Nalle Puh -lehtiä.

No niin vissiin! Olen tässä odotellessani juossut uudet ennätykset ensin cooperille, sitten 5km:lle, 10:lle ja viimeksi puolimaralle. Välipäivinä juoksentelen joko muka-rauhallisia 25km pitkiksiä tai teen norjalaisten masokistihiihtäjien ja itä-suomalaisten ihmehenkilöiden suosittelemia 4x4 maksimi-vetoharjoituksia. Tai mikäli olen siltä osin estynyt, simuloin tuota maksimaalista kärsimystä soutulaitteella. Vielä olisi tarkoitus petrata maratonenkka, Pomarkussa 30.11.
 
Joo, elikkä tämmöinen vissiin oikein perinteinen jäähdyttely ja viilentelyjakso (lue: rehvastelu ja elvistely -jakso) on menossa! :)

Mitäkäkö sitä sitten odotellaan. No. Kotkareenien alkua tietenki! Jostain joulukuun loppupuolelta alkaa 24 viikon Ameriikan matkaan ja Eagleman-koitokseen valmistavat superjumpat. Superjumppien muodosta eli harjoitusohjelmasta ei ole vielä tietoakaan, mutta tarkoitus on suorastaan hyödyntää asiantuntijatason ammattitaitoa treeniohjelman luonnissa ja jonkintasoisessa seurannassa.

Kävin eilen myös päivittämässä tiedon siitä, mistä kehoni koostuu. Viimeksi kävin InBody-kehonkoostumusmittauksessa puolitoista vuotta sitten maaliskuussa 2012.
Muutos nyt viimeisen reilun vuoden aikana on huomattavasti pienempi kuin 2011-2012.  Siitä voisi vetää johtopäätöksen, että koko vuosi on tavallaan mennyt jonkinlaisessa  odotustilassa. Yllätys oli silti positiivinen, pelkästään vaakaan katsomalla olen ollut enempi pettynyt kuin ilahtunut.

Summasummarum: maaliskuu 2012 - marraskuu 2013:
- kokonaispaino -2.7kg (edelleen siis 116.1 kg! :)
- Rasvat n. -5kg
- Lihakset n. +2kg
- Uusi InBody-tieteellisin keinoin laskettu ihanne-tavoitepainoni on  102.1 kg (aiempi 99.7kg) - tämä siis siksi, että lihasten määrää ei koskaan suositella laskemaan.

... koska lihaksia todennäköisesti tai siis toivottavasti on enempi tulossa kuin menossa... voisi olla että tavoitepaino kesäkuun 2014 alussa olisi 105kg.

Mutta nyt odotellaan. Täällä HIITto-liiton odotushuoneessa vielä ainaskin 4 viikkoa.

Q: Lukijatutkimus! Tuntuiko kirjoitus aavistuksen rehvakkaalta?

Sitä se olikin! Nimittäin todellisuudessa ylitsevuotavan rehvakkuuden taakse piiloutuu, niinkuin yleensäkin maailmassa, jonkinasteinen itsetuntoihmetys. Onko tässä nyt vuodenaikana oikeastaan tapahtunut edes mitään? Tuleeko koko UTMB-haavestakaan mitään, kun Vaarojen marakin jäi kesken?  Enari-terapialla olen yrittänyt korjailla hieman muljahtanutta itsetuntoa uskotellakseni itselleni, että kyllä kyllä, on tässä vuoden aikana jotain tapahtunut, vaikkei heti siltä näyttäisikään. Hyvä poika. Oikeastihan tässä pitäisi ehkä juuri nyt lepäillä, mutta sielu  tarvitsee tätä enariterapiaa ja norjalaista  kuritus...eikun odotushuonetta.

Kyllä se tuntuisi toimivan. :) 

Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös

Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.

Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.

Vaarojen maraton la 5.10.2013 | linkkivinkit etäseurantaan

Vaarojen maraton starttaa Kolilla lauantaina 5.10 klo 07:00.  Alla linkkivinkkejä tapahtuman etäseuraamiseen.

Wikipedia / Näkymä Ukkohollilta

"Vaarojen Maraton -tapahtumassa Kolin vaaroilla löydät maastopainotteisia reittejä 15 kilometristä aina 86 kilometrin ultrajuoksuun. Reitit ovat erittäin vaativia korkeuserojen ja pinnan epätasaisuuden takia.

Poluilla on mm. kiviä, kallioita, puiden juuria, jotka voivat olla erittäin liukkaita. Polut voivat paikoin olla pehmeässä kunnossa. Vaarojen Maratonin ultramatka valittiin ensimmäisenä suomalaisena tapahtumana Mont Blancilla juostavan UTMB (Ultra Trail du Mont Blanc) –vuorijuoksun karsintakisaksi. "  (Koli.fi / Kolilla tapahtuu)

- Startti klo 07:00.
- Maali sulkeutuu klo 23:00.
- Ultra-sarjassa toiselle kierrokselle saavat jatkaa vain ne, jotka saapuvat ensimmäiseltä 43km kierrokselta kisakeskukseen 14:30 mennessä.

• Meidät ultra-matkalaiset rengastetaan GPS/GPRS -paikantimilla. Linkki seurantaan tulee kuulemma* tälle sivulle * (gpsseuranta.fi/tapahtumat) - tarkempia ohjeita tähän ei vielä ole.
• Klikkaan päälle kännykän Endomondo-Sportrackerini, etenemiseni löytynee siis akun tyhjenemiseen asti myös * Endomondon profiilisivulta * (valitse tuorein "Jussi Kallioniemi is out running")
• Lisäksi tein Endomondoon epävirallisen tapahtumasivun, jonka kautta saa yleiskäsityksen reitistä sekä näkee yhdellä silmäyksellä muutamien Endomondo-käyttäjien etenemisen reitillä (jos heillä nyt on Endomondo kännykässä päällä). Kartan oikeassa reunassa olevista nimistä pääset käyttäjän omaan profiiliin.

Endomondo / Vaarojen maraton 5.10.2013 (epävirallinen tapahtumasivu):

Lähtökohdat Waarojen maratoniin: tappiinsa viritetty ihraläjä

... tuossa viimeksi eilen retostelin Facebookissa, että "Haitanneeko se, että on jäätävässä kunnossa, kun talvikin on jo tulossa!"

Se pitääkin paikkansa. Vaikka Nastolan täysmatkasta (24.8) on tarkistuslaskujenkin jälkeen kulunut vain himpun reilu kuukausi, niin lyhyen flunssajakson jälkeen olen saanut syötettyä koneeseeni paljon enemmän juoksutreeniä kuin olisin ikinä täysmatkan jälkeen kuvitellut. Mikä ihmeellisintä, juoksut tuntuvat uponneen ja eilinen viimeinen 26km pitkis tuntui keveämmältä kuin ikinä. 

Laskin Endomondosta, että tähän kuukauteen on mahtunut 4 kpl 20-30km hölkkää ja 2kpl n. 40km lenkkiä. Lisäksi tietty lyhyempiä kirmaisuja ja 12h sisäsoutua. 

Eilen aloitin levon, ja siihen pääsin ilman minkäänlaista ylikunnon taikka rasitusvamman tuntoa.

Sitten huonot uutiset. Kerron sen kuvin. 

Kuvassa viimeisen n. vuoden painokehitykseni alkaen about ensimmäisestä triathlonin täysmatkastani 2012.

Otetaan esimerkki: jos ihminen kykenee yhden nuotioillan aikana syömään melkein salaa itseltäänkin vaikkapa kymmenen makkaraa ja hamuamaan vielä kotiin tultua osansa ylijäämäherkuista, niin ei tuon kehon omistajaa ole kovin helppoa kuihduttaa. Vielä kun se perkele osaa arkielämässä, sanotaanko 80% ajasta, esittää niin tarkkaaa poikaa. Valitsee lounaaksi palsternakkakeiton, eikä ylikypsää herkullistapaistia, jos vain mahdollista. 

Kun lähden Waarojen maratonin 86km ultra-matkalle ensi lauantaina klo 07:00, painan tankkauksen jälkeen todennäköisesti n. 117.5 kg.

Eikä siellä ole tasaista, kuin Pyhäjärven vakiokiertolenkillä, vaan aivan älyttömästi korkeuseroa.  Ultrassa mennään oheinen reitti, KAHDESTI.


Joten. Tässä sitä taas ollaan, kilojen kanssa vuoren juurella. Onneksi en lähde Kolille yksin. Mukaan lähtee Jason, jäsen T, Janne, Noora, Hanne ja muitakin tuttuja. Kavereiden lisäksi, on minulla salainen asekin: vaimoni osti minulle ranskalaiselta helppoheikiltä kilon salamia <3 Ne, jotka liikkuvat seurassani eivät kaadu suolatasapainon järkkymisen takia - ehei!

Asenne on tämä.

Jos haluat osua maaliin, tähtää yli.

Nyt vuotaa!

Photo Caldwell Clarke (Clydesdale Champion 2012)

Nimittäin, tämä oli tarkoitus julkisuuteen kertoa vasta kun Vaarojen tuplamara on ohi, ja vain siinä tilanteessa että jalkoja on edelleen kaksi , eikä täydellistä henkistä luhistumistakaan ole tapahtunut.

Mutta ei  tästä salaisuuden panttaamisesta  enää mitään tule.  Joten tässä se nyt on: näytön taustakuvani on jo muutaman viikon ollut tuo oheinen kotka.

Puhalsin toukokuuussa 2012 ajatuskoppaan laineen, ihan pienen vain. Huomasin, että USA:ssa on Ironman-tapahtumissa  Clydesdale (miehille) ja Athena (naisille)-sarja, jonne osallistumisen raja on se  että paino on vähintään 220 paunaa, eli 99.8 kiloa.

Kyseisen sarjan kärkisijoista kisaavat perinteisesti palomiehet ja Navy SEALs -tyyppiset erikoisjoukkojen miehet.

Eräs tuttavani harrastaa jousiammuntaa vaistolla, eli ilman tähtäintä. Luulen, että häneltä olen oppinut tämän elämänopin, joka tässä nyt on taustalla. "Jos haluat osua kaukaiseen maaliin, tähtää reilusti yli."

Nyt ajatuslaine on kasvanut tsunamiksi.

Kesäkuun 8., v. 2014. Endurafit Ironman Eagleman -tapahtuma Cambridge, MD,  USA. Pokaalin vie yllätysvoittaja merten takaa.

Vaikka himoitsen tuon pokaalin hakemista, ja tähtään siihen, se ei ole maali johon yritän osua.

Varsinainen maali on  100kg.  Se on sekä Clydesdale-alaraja että suurinpiirtein Inbody-ihannepainoni. Ihannepainolla ei sinänsä ole mitään väliä, mutta Skotlannin ultran kokemuksella tiedän että minulla ei ole nykypainolla MITÄÄN mahdollisuuksia selvitä ~160km UTMB-kipaisusta Mont Blancin yli 2015. Siksi tämä on tehtävä.

Se on 15 kg vähemmän kuin nyt. Isoja haasteita on edessä:

Endurafit - IRONMAN 70.3 - Eagleman - Jun 8 2014

• Tuo painonpudotus!
• Triathlon-puolimatkan ajan parannus, tavoite on oltava  viiden tunnin pintaan. Yli puoli tuntia (vajaa tunti :) pois tämän vuoden ajasta.
• Harjoittelun muuttaminen. Olen alustavasti jutellut jonkunasteisesta valmennuksen vastaanottamisesta joulu-kesäkuussa.  EN pidä ohjattuna olemisesta. APUA!!
• Kilpailuvietille antautuminen. Tämä on ennalta kovin rasti!

 No nyt se on siinä. Onpa ainakin mahdotonta enää perääntyä, vaikka Kolin seikkailun jälkeen olisi poikki, joko henkisesti tai fyysisesti.

 

Mehut on puristettu

Meinasin ensin luonnostella eeppisen raporttispektaakkelin tänään juostusta Tampereen puolimarasta. Mutta  kerronkin sen, että kävimme perheen kanssa viime viikolla puristamassa omenoista mehut. Sato on ollut tänä vuonna normaalin massiivinen. Omenaa on tullut valehtelematta tuhansia kiloja. Mehuksi siitä silti päätyi vain pieni osa.

Samanlainen  puristus on ollut käynnissä viime sunnuntaista alkaen näissä jumppahommissa.

Se alkoi  40km juoksulla Jasonin tarjoamille munkille ja Rio-colalle Pyynikin näkötornille, jatkui maanantaina Rocky IV-henkisellä mäkitreenillä, sitten  muutamalla kympin lenkillä,  lopuksi eilen juoksentelin reilut 24km ja tänään puolimaratonin Tampereella.

Katselin myös  loppupuoliskon Spartacuksen kakkoskaudesta sisäsoudun ohessa. Olo tuntui  muutenkin pitkin viikkoa vähän supersankarimaiselta, ihan kuin olisin palautunut jumpista samaan tapaan kuin Wolverine kolhuistaan. Mikään ei tuntunut missään.

Juoksukilometrejä kertyi sunnuntaista sunnuntaihin 109 km ja sisäsoutua 71 km.

Nyt on mehut puristettu.

Seuraavaa Wolverine-fiilistä odotellessa! jospa se ajoittuisi Vaarojen tupla-maratonille kolmen viikon päähän.

Narkkarin sielu, urheilijan sydän

Jo paluumatkalla Nastolasta täysmatkan triathlonilta huomasin kuskin paikalla istuneen Jasonin kanssa jutellessa, että ääneni katosi välillä ja kurkku tuntui jopa pikkuisen hilpeästi kipeältä.  Enemmän kuitenkin hilpeältä, koska olin juuri kiskonut rajusti huumeita.

"Endorfiinit ovat elimistön tuottamia hormoneja tai välittäjäaineita, jotka stimuloivat samoja reseptoreita kuin opiaatit." // Wikipedia

Kuva Wikipedia: Opioidi

Opioidireseptorini pyöriskelivät ähkystä pullistellen levittäen autuasta kivunlievitystään, rauhallisuuden tunnetta ja kokonaisvaltaista euforiaa.

Huumetokkurassa siinä meni vielä tovi seuraavaakin päivää.
On kai se pakko myöntää: olin ihan pilvessä vielä iltapäivällä siskon pojan synttäreillä. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka nauroin pitkään mm. taivaalla näkyvää suihkukoneen vanaa, se oli ihan tavallinen mutta niin hauska.

Illan mittaan nauru  hyytyi, ja kurkku kipeytyi.

Flunssa oli jo edellisviikolla vaaninut ja antanut lieviä merkkejä läheisyydestään, mutta iski kiinni vasta täysmatkan viimemetreillä ja paluumatkalla.

"Vieroitusoireet alkavat 6–24 tuntia viimeisen annoksen jälkeen, ovat voimakkaimmillaan 48–72 tunnin kuluttua ja kestävät 7–10 vuorokauden ajan."

Wikipedia: Endorfiini

Mä oon vetänyt endorfiinia jo reilusti yli kolme vuotta.

Se lähti liikkeelle ihan viattomista rauhallisista kävelyistä koiran kanssa. Kuitenkin hiljalleen lenkit pitenivät. Pian mukaan tulivat lyhyet juoksulenkit.  Aloin liikkua epäilyttävässä seurassa. Osallistuttuani ensimmäisellä puolimaratonille mulla meni kovaa. Menin Pirkan hölkkään, joka vuotena. Sitten ensimmäisellä maratonille - tietty Damiin, jossa kamaa saa kun menee vaan. Aloin kroolata aika syvissä vesissä jo. Oli siinä Transgrancanarian vuorijuoksu, joku toinen mara, kai kolmaskin. En pysynyt mukana laskuissa. Tuuttasin välillä pyörääkin kun en muuta saanut. Kiskoin mä Concept kakkostakin. Triathlonin olympia-, puoli-, ja täysmatkan jälkeen me sitten lähdettiin nistikaverini kanssa Glasgowiin. Me vedettiin opiaatteja nummilla jotain 14 tuntia yhtä soittoa.  Oli niitä reissuja muitakin.

"Vieroitusoireet ilmenevät voimakkaana haluna saada opiaattia, ahdistuneisuutena, ärtyisyytenä ja masentuneisuutena. Lisäksi voi esiintyä silmäterien laajentumista, kyynelvuotoa, ihon kananlihareaktio, hikoilua, kuumetta, unettomuutta, pahoinvointia, oksentelua, lihaskipuja, nuhaoireita ja ripulia." Lähde: www.terveyskirjasto.fi - huumeidenkäytön vieroitushoito

Sä et halua kokea endorfiinin vieroitusoireita. Ja Sä et todellakaan halua olla endorfiininarkkarin perheenjäsen, ystävä tai liikekumppani, kun se jää ilman shottiaan jo toista päivää, puhumattakaan viikosta. Sä saatat kestää vielä  sen jatkuvan valituksen, raastavan ruikutuksen asiasta kuin asiasta. Mutta kun se alkaa levittää negatiivista suhtautumistaan ympäristöön jokaisessa ajatuksessaan, kuin syöpää, sitä sä et kestä.

Se hikoilee, nukkuu huonosti ja pahoinvoi. Sillä on iho kananlihalla - ajattele.  Ja sun pitää rakastaa sitä aika paljon, että sä meet sen laajentuneiden kyynelehtimisestä punoittavien silmäterien kanssa kaveriksi CityMarkettiin ostamaan sille HartSportia. Sä meet ehkä mieluummin Siwaan.

Mut sit se taas vetää sitä endorfiiniaan, ja kaikki on hyvin.

Mä vedin tänään flunssan väistyttyä rajun kympillisen. Oon aika korkeella.

Hei, ja sit alkuviikosta mä kävin lääkärillä pitkittyneen kurkkukivun takia. Ja mä kerroin sille mun ultrahommista ja triatloneista, melko avoimesti. Se oli silminnähden innostunut, jopa siinä määrin että pehvansa luiskahti rullitetulta tuoliltaan liki kohtalokkain päänpöydänreunaanlyöntiseurauksin. Se kuunteli, ja määräs mut EKG:hen. Varmaan six että selviäisi voiko tän mun huumeriippuvuuden jotenkin vielä katkaista lääketieteellisin järkiperustein.

Eihän siellä sydänkäyrässä mitään muuta näkynyt kuin viitteitä  osittaiseen oikeaan haarakatkokseen.

Mulla siis on ehkä ihan oikea Urheilijan Sydän! 

Vitsi, arvatkaa oonko mä onnellinen.
Moinen haarakatkos on mittavan Google-analyysin jälkeen todettavissa erittäin yleiseksi muutokseksi (huippu!)-urheilijan EKG:ssä. On täysin harmiton, ja suorituskykyyn vaikuttamaton. Erityisesti minua kuitenkin kiihottaa  ajatus paksuuntuneista kammion seinämistä. Jotka ovat myöskin aivan harmittomat, mutta niin järjettömän ihanat ja paksut.

EDIT:  lääkäri soitti ja vahvisti Google-johtopäätökset. Urheilijan sydän <3