Jämi 21 XC 2014

Hetimmiten Nastolan triathlon täysmatkan jälkeen 16.8 ryhdyin juoksentelemaan.

Loin Endomondolla  64 km 1.11 -harjoitusohjelman. Olen nyt seurannut sitä neljä viikkoa sillä periaatteella, että teen minimissään ohjelman mukaiset treenit + vähän lihasjumpaa. Mitään kiveen hakattua syytä minulla ei tähän projektiin ole, vaikka myönnettävä on, että eräs 100 km:n kotiseutumatkailuhanke kummittelee mielessä.

Juoksumittariin  on  Nastolan jälkeen kertynyt vajaat 200 kilometriä. Juostujen  kilometrien tahti kasvaa hiljalleen, jos intoa riittää ja hyvältä tuntuu.

Intoa riittää paremmin, kun hyvältä tuntuu.

Tuntui hyvältä päästä tänään  juoksemaan Jämi 21 XC maastohölkkä, ja mennä ja tulla  Jasonin kanssa samaa matkaa.

Reitti on sopivan haastava, vaihteleva ja hyvä jaloille. Jotain samaa kuin Pirkan hölkässä, mutta vähän vähemmän osallistujia ja leveämmät polut. Ei ruuhkia.  Eikä metriäkään päällystettä.

Tänä vuonna oli lisäksi ihmeellisen ihana ja varmastikin poikkeuksellinen keli. Syyskuun puoliväli, 17 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Voittaja kiisi matkan aikaan 1:07 - käsittämätöntä! Myös Jasoni juoksi polut ja mäet kuin vuoristokauris, vaikka hänellä on takana viimeviikonlopun Nuuksio Classic polkumaraton.

Minulla matkanteko kesti hieman ylinopeuksellisena peruskuntoilulenkkinä puolet voittajaa pidempään. Niin oli tarkoituskin.


Kuvasin reissusta ja reitistä videon, josta saa ainakin aavistuksen käsitystä siitä miten mukava taival on. Reitistä tallentui myösjälki Endomondooni.



Huomenna  osallistun samalla meiningillä Tampere Puolimaratoniin.

Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös

Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.

Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.

Hämeen Hölkkä 2012 - Operaatio Hiljainen Helmi

Koska raportti käsittelee Pirkanmaan Reservipiirien järjestämää tapahtumaa, pyrkimys tiettyyn sotilaallisuuteen.

Osallistuin tänään Hämeen Hölkkään, joka yritettiin järjestää minulta salassa jo 39. kerran. Ähäkutti, ettepä  onnistuneet! Täydellisestä mediahiljaisuudesta huolimatta ilmiantajaverkostoni sai vihiä siitä seikasta, että tällainen tapahtuma tullaan järjestämään Ylöjärvellä 1.9.2012 klo 12:00 alkaen. Päätimme ottaa asiasta selvää.

Classification: RESTRICTED.

Operaatio Hiljainen Helmi:  Hämeen Hölkkä 2012
'vanhimpia maassamme lähes vuosittain järjestettyjä kuntoliikuntatapahtumia.'  'sekä lähtö että maali ovat jo useamman vuoden olleet Lamminpään urheilumajalla. Paikka on Ylöjärvellä Teivon raviradan läheisyydessä. Maasto majan ympäristössä on hölkkään erittäin hyvin sopivaa kimmoisaa kangasmaastoa.' //  Lähde: Pirkan Reservipiirit / web-järjestelmä (No exact OS matches for host)

Jason Statham

Zero-hour -1h14min:

Jason Stathamiksi varsin usein luultu monipuolisen Special Weapons And Tictacs-koulutuksen saanut ystäväni  ilmoitti toteuttaneensa tehtävämme kenties kriittisimmän vaiheen onnistuneesti. Kaksi Etelä-Nokian Biisonit -seuran edustajaa oli huomaamattomasti solutettu lähtölistalle. Lienee sanomattakin selvää, että Jason juoksi numerolla 42. Materialisoiduimme tahoiltamme lähtöviivalle vain muutamia minuutteja ennen h-hetkeä.

Esiinnyimme tavallisina lenkkeilijöinä, muka hieman hermostuneesti vitsaillen ja ylikorostetun mahtipontisesti liikehdellen. Kuitenkin vain tehtävä ja sen onnistuneen läpiviennin vaativat yksityiskohdat, kellonajat ja kokonaisstrategia vilisivät syvällä harjaantuneissa mielissämme. Tätä olemme luodut tekemään. Tätä tahdomme tehdä. Suunnitelmamme nerokkuuden alleviivasi se, että lähtöviivalla  mukanamme oli myös Jasonin sisko. Hykertelimme itseksemme, kuitenkaan nerokkuudestamme suuremmin yllättymättä: siinä, ei mahdottomassa, tapauksessa että Biisonit olisivat kesken hölkän tulleet "diskatuksi", olisi yksi vahva oljenkorsi tiedustelutiedon saamiseksi vielä jäänyt jäljelle.

GUNSHOT! Sotilas- ja avaruusteknologiaan perustuvat kellomme kaiuttivat lähtölaukauksen lähes samanaikaisin äänimerkein. PIIP-PIIP-PIIP. Yksityistyiskohtia paljastamatta tehtävä suoritettiin, kuten tapoihimme kuuluu (Mission Completion Rate 100%)  täsmällisesti, päättäväisesti ja ennenkaikkea onnistuneesti, kuin action-replay luomastamme suunnitelmasta. Tietenkin. Niinpä olen nyt tässä elossa ja raportoimassa sen, että järjestävän seuran kuvaus on täsmällisen tarkka, ytimöiden yhteen virkkeeseen kaiken olennaisen. Liitän  kyseiset sanat executive summaryn ensimmäiseksi virkkeeksi.

Hämeen Hölkkä 2012 - reittikartta

Maasto on on hölkkään erittäin hyvin sopivaa kimmoisaa kangasmaastoa.
Juostu matka 20.2 kilometriä. Loppuaika 2h13min 24 sekuntia. Huolto pelasi. Sykkeet karkasivat, mahdollinen syy: liian kivaa. Ei henkilötappioita. Tapahtuma soveltuu erinomaisesti esim. Pirkan Hölkkään valmistavaksi harjoitteeksi. Voidan puhua jopa Pirkan pikkuveljestä - tai kaksosesta, molemmat hölkkätapahtumat syntyneet vuonna 1970. Mahdollisesti liian rento: sotilaallisuus?  Suositellaan toistettavaksi vuosittain. STOP.

Tapahtuman päätyttyä haihduimme tummissa autoissamme kahteen eri ilmansuuntaan, kuin irreaalinen pieru logiikan Saharaan.

Loput raportista vastavakoilun vaikeuttamiseksi kuvaviestein:

Alusta alkaen: puhdasta juoksunautintoa!

Hevoset reitin varrella eivät paljon välittäneet alemman juoksijalajin jumppatapahtumasta.

Löytyi kengänpohjaista 14.4 km kohdalla. Vihollisen juoni?

Maalissa.

ps. Mahdollisen maailmanlopun jälkeisen elämän varalta ilmoittauduin tänään tänne.  Ns. "hyvissä ajoin"

Trans Gran Canaria 24km - ensikosketus vuorijuoksuun

Kuinka ollakaan, sattumalta ennen talvilomalle Gran Canarialle lähtöä huomasin, että saarella järjestettiin samaan aikaan juoksutapahtuma. Niinpä ilmoittauduin ja osallistuin  Transgrancanaria ultra-juoksun nössöalajaostolle suunnatulle 24km Starter -matkalle.Se oli raskas mutta hieno kokemus.



Saavuimme Gran Canarialle, Maspalomasiin, keskiviikko-iltapäivällä. Torstai-aamulla kävin auringon noustessa lyhyellä, reilun neljän kilometrin lenkillä Atlantin rantaan ja takaisin. Aamiaisen jälkeen lähdimme pojan kanssa hakemaan Las  Palmasista kilpailunumeroa  lauantaista juoksua varten. Olimme paikalla hyvissä ajoin, ja  pian kädessä olikin puuhapussi joka sisälsi rintalapun.

124 juoksijaa läpäisi 123 kilometrin juoksun vuorten yli saaren päästä päähän, 175 juoksijaa 96 km, 494 maraton-matkan ja minun lisäksi 566 muuta vuoristo-juoksun ensikertalaisille suunnatun 24 km matkan. Tällä lyhyimmälläkin matkalla korkeuseroa kertyi 1700 metriä. Reitti kulki Terorista Las Palmasiin.

Muita suomalaisia en oman matkani osallistujalistasta pongannut, ja kaikkiaan ei-espanjalaisiakin vain kymmenkunta. Omituista, kun tapahtuman materiaali oli tarjolla myös englanniksi ja järjestelyt toimivat hyvin ilman espanjankilen taitoakin ja kyseessä oli kuitenkin suosittu turistikohde. Ehkä ihmiset keskittyvät enemmän sitten löhöilyyn.

Lauantai-aamuna kännykän kello herätti 06.25. Söin aamiaiseksi jugurttia, pari paahtoleipää ja huuhtelin ne alas rasvaisella maidolla ja tuoremehulla. Laitoin selkääni 1,5 litrain Camelbak-reppuni, johon olin ladannut greipinmakuista Gatorade-juomaa. Gatorade oli lisäksi 0.5litraa pullossa, johon olin sekoittanut placebo-cocktailin: n. 2 teelusikallista l-arginiini jauhetta. Olin nappaillaut ao. tuotetta jo edeltävän 10 päivän aikana iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Sillä pitäisi olla samankaltaisia hapenkulutusta vähentäviä vaikutuksia kuin punajuurimehulla (joku tutkimus). Merkittävin ero on se, että aine maistuu siltä miltä kuvittelisin biolan-kanankakan maistuvan. Tarkoitus oli juoda tämä litku tunti ennen juoksun alkua. Riittävän nestevaraston lisäksi järjestäjän pakolliseen varustelistaan kuului avaruuspeite, muovimuki, matkapuhelin ja sadetakki.

Noin seitsemän onkokaikkimukana-tarkistuksen jälkeen huomasin olevani ajoissa pysäkillä, josta nousin bussiin noin puolivälissä Las Palamasiin sijaitsevalle lentokentälle.

Muutaman minuutin köröttelyn jäälkeen havahduin ajatuksistani, bussin vierttä käveli kaksi hyvin väsyneen näköistä playboy-pupua ja revennyt balettihame päällään laahustava iso mies. Bussipysäkillä nukkui punahilkka, pää metsästäjän haarovälissä leväten. Hetken tuumailtuani ajattelin näyn olevan vähintäänkin kohtuullisen järkeenkäypä ja  vielä enemmän kun muistin että Playa del Inglesissä oli alkaneet edellisiltana Drag-queen-henkiset karnevaalit.

Las Palmasin lentokentällä huomasin taitavasti heti taksijonon, ja istuin takseista ensimmäiseen. Kuski näytti kuitenkin asiasta ainoastaan hämmentyneeltä ja huitoi kädellään. Nämä kuskit olivat tauolla. Oikeakin taksijono sitten löytyi, kuljettaja oli arviolta noin 70-vuotias mies ja autonsa n. puolet nuorempi Opel. Kun osoite oli "selvillä' mies latasi CD-soittimeen levyn. Kaiuttimista ei alkanut pulputa espanjanlaista kansantanssimusiikkia vaan vihaista, joskin erittäin mukaansatempaavaa räppiä. Tunnistin aseenlatausääniä ja ainakin sanat "kommunista" ja "unida". Jotain tällaista:



Moottoritien mutkaisemmilla osuuksilla auton taka-akseli vispasi villisti. Las Palmasissa kuski pysäytti autonsa keskelle tietä ja kävi kysymässä ohjeita  perillelöytämiseen. Audiotorion edessä seisoi jo muutamia kymmeniä muitakin juomareppuisia odottelemassa bussikuljetusta, ja lisää putkahteli eri suunnista. Osallistujakunnasta näytti puuttuvan minun lisäkseni muut ylipainoiset. Puolimaratoneilla olin tottunut siihen, että meitä elämysmatkailijoitakin on aina vähintään kourallinen. Itsetuntoni kohosi kuitenkin yllättäin kun pieni ohi kulkenut tyttö osoitti kysyen rinnassani olevaa Suomen lippua ja hänen isänsä vastasi "una professionell'. . Ilmeestä päätellen isä kuitenkin pian tajusi virheensä.

Matka Teroriin kesti reilun puolituntia. Aikaa juoksun alkuun oli vielä yli tunti. Kävin Sparissa yrittämässä ostaa aurinkovoidetta pantomiimiesityksellä. Esitys onnistui, mutta voidetta ei ollut. Cappucinon juotuani löysin Pharmacian, jossa esitin saman voitelupantomiimi esityksen ja lisäsin vielä vielä oppimani sanan "sol". Täsmensin vielä englannilla "small and strong". Näin sain puikon 50+ -voidetta jossa luki "sensitive areas". Vaikka voide olikin oletettavasti tarkoitettu erityisesti genitaalialueille, levitin runsaasti niille alueille joita vaatteet eivät peittäneet.

Lähdössä oli espanjalaisittain orgastiset karnevaalitunnelmat. Matka alkoi pisimmillä yhtäjaksoisella jyrkällä nousulla, mitä olin koskaan kokenut. Koska olin lähtenyt aivan porukan häntäpäästä, oli meno kuitenkin sen verran verkkaista, etten kokenut jääväni jalkoihin. Hieman ennen ensimmäisen nousun loppua, arviolta jossain 4km kohdalla, mies jonka olin katsonut ruumiinrakenteeltaan ainoaksi sopivaksi vertailukohdaksi kääntyi sivuun polulta ja oksensi voimakkaasti. Oksennuksen ihmettelyyn ei kuitenkaan jäänyt enemmälti aikaa, koska mäen laella alkoi kapea kenties vedenjuoksutukseen tarkoitetun uoman vierellä kulkeva polkuosuus, jonka oikealla puolella oli runsaahkosti semijyrkkää pudotusta.

Nousut ovat helppoja. Alamäet reisiä raastavia. Ainakin ilman kunnollista tekniikkaa, ja luottamusta itseenstä kohtuu jyrkkää mäkeä painaa helpommin ylös kuin alas. Saattaa olla, että tuntemukseen vaikutti se, että matkassa oli pääosin näitä alamäkiosuuksia, mutta jokatapauksessa: kylläpä voi ihminen tuntea itsensä urpoksi töpöttäessään taaperoankka-tyyliin mäkeä alas.

Noin 12km jälkeen ohitse alkoi painaa molemmin puolin saaren toiselta puolelta lähteneitä 123 km juoksijoita. Heillä oli järjestäin tekniikka hallussa, eikä maastonmuodot juurikaan vaikuttaneet menoon. Erityisen uskomattomalta tuntui se, että nämä kaverit nielivät maastoa varmaankin aivan alitajuisesti, olihan takana jo reilusti yli kymmenen yhtämittaista juostua tuntia.

Tultiin johonkin pieneen kyläntapaiseen, josta juostiin vuorenrinnettä alas talojen seinämien vierttä pitkin. Sieltä tultiin helvetin kuumaan ja jollekin mätänevälle (ehkä ihmisulosteita?) haisevan kanjoniin, jonka pohja oli täynnä mukulakivimaisia lohkareita. Jossain siellä huomasin, että oli oikeastaan helpompaa loikkia lohkareiden yli juosten kuin kävellen, riittävän vauhdin kanssa askelpaikan valintaan oli enemmän mahdollisuuksia.

Reilun 16km kohdalla oli matkan ainoa huoltopiste. Koska olen perso ruualle, vedin naamaani muutamissa sekunneissa 5 banaaninpuolikasta ja kolme appelsiinia. Juomareppuun tankattiin puolitoistalitraa vettä. Meno maittoi taas ihan kivasti, vaikkakin pian taukopaikan jälkeen edessä oli jälleen pitkähkö nousu - tällä kertaa asfaltilla.

Arviolta 20 km kohdalla saavutin lähdössä ihastelemani kolmikon joka koostui kärryissä istuvasta raajarikkoisesta (mutta muuten huippukuntoisen näköisestä) miehestä sekä kahdesta teräsmiehestä, joka työnsivät kärryjä. Meinasin äityä sentimentaaliseksi kun ajattelin, että mikähän lie tarina heidän matkansa taustalla. Osallistuin rattaiden työntämiseen pienen tovin, kunnes tultiin alamäkiosuudelle. Eikä siitä kestänyt kauaa, kun päässäni alkoi soida Irwinin sanat "Ooo Las Palmas, Oo Las Palmas!" - nimittäin kaupunki siinsi jo horisontissa.

Sain kohtuullisen normaalin hitaan hölkkävauhdin päälle, vaikka erityisesti kuumissa kohdissa joissa ilma makasi tuntui jotenkin siltä että keuhkot lysähtävät kasaan. Oikeastaan viimeiset kilometrit tuntuivat erittäin  raskailta. Kun tultiin maalialueelle, juoksin viimeiset parisataa metriä kovaa ja korkealle askeleella ja se tuntui hienolta. Maalikorokkeelle nousun jälkeen minut ohjattiin kuvattavaksi korokkeen reunalle, olennaisinta lienee että en tippunut siitä.

Aikaa kului reilut kolme ja puoli tuntia. Etukäteen arvelin, että tämä olisi helpohko nakki - mutta kyllä tämä otti paljon kovemmalle kuin viime syksyn tasamaa-maraton Amsterdamissa. Kipinä tästä syttyi. Epäilen osallistuvani tämänkaltaiseen joskus toistekin, jossain.

Juoksun jälkeen reidet olivat kolme päivää ennätyksellisen jumissa, mutta kotiinlähtö aamuna pystyin toteuttamaan toisen Kanaria-juoksuhaaveni, henkilökohtaisen TransNudistArea -juoksun Atlantin rantaa Maspalomasista Playa del Ingelsiin ja takaisin :)

Juoksutaksilla Pirkan hölkkään 2.10.2011

Kello soi aamulla 06.45. Käytin koiran pihalla ja pienellä kävelylenkillä. En ole koskaan, ihan oikeasti koskaan, nähnyt niin kaunista auringonnousua. Aurinko tuntui kuin vetävän usvaverhon peittoa pois, paljastaen hiljalleen kauniin joka aistiin tunkeutuvan syksyisen uuden päivän.

Aamiaiseksi söin jotain todella outoa. Eilisiltana keittämiäni punajuuria. Tykkään punajuurista ja koska olen sitoutunut hörhöilemään - tieteen nimessä - löytäessäni edes etäisesti uskottavaa ravinneainehöpötystä (Punajuuresta valmistetun mehun juominen parantaa selvästi kestävyyttä), niin minkäs teet. Lisäksi join puolisen litraa mustikkasoppaa ja tuoremehua.

Tilasin taksin lähtöpaikalle siirtymistä varten. Osin siksi, että niin sain nukkua hieman pidempään ja toisaalta siksi että ajatus juoksutaksista oli hykerryttävä :) Taksikuskeille ominaiseen tyyliin kuljettaja sulatti yllättävän kevyesti sen, että joku on on päättänyt käyttää sunnuntaiaamun ja aamupäivän juoksemalla Valkeakoskelta 33 kilometriä Tampereelle. Eikä hän yllättynyt siitäkään, että paikalla oli noin parituhatta muutakin juoksijaa. Myös meidät reilulla ylinopeudella ohittanut puolalaisauto seisoi parkkipaikalla.

Koko hölkkätapahtuma henkii hyvää mieltä, lähdöstä alkaen.

Keli oli mitä parhain. Raskaimmaksi osoittautuvat ne osuudet, jossa juostiin tiiviihkössä letkassa kapeaa polkua. Raskasta se on ehkä siksi, että ei voi vapaasti päättää omaa juoksunopeuttaan. Hölkkäseurani on kuitenkin aivan parasta, hyvää mieltä levittävää ettei siinä jaksa paljon surkutella. Ja kun taukopaikalla saa aivan jumalaista mustikkasoppaa, suolakurkkuja ja tiesvaikkamitä niin mikäs siinä on juostessa.

Pysähdyimme reilusti joka taukopaikalla. Maaliin saavuin ajassa 4h19min. Ihan sopiva loppukirmaisu ennen kahden viikon päästä vastaan tulevaa Amsterdam- loppumonsteria.