Minun ahmimishäiriöni: kuinka kasaan itseni uudelleen

Viime vuoden lopulla kävin Nurmelan Juhan aloitteesta Lohjan Diabetesyhdistyksen tilaisuudessa puhumassa ahmimishäiriöstäni ja sen hallinnasta. Aluksi ajattelin, että en jaa tätä materiaalia netissä. Nyt luin sen kuitenkin uudestaan, ja ajattelin että miksipä ei: minä en enää häpeä, ja joku muu voi tästä hyötyä.

Samoin, jos sinulla on jokin yleisö, joka on kiinnostunut kuulemaan syömishäiriöstä ja sen kanssa selviämisestä, ota yhteyttä: jussi@fatventure.com.

Se oli virhe - jee!

Joulukuun tunnelmat

Joulukuussa painoliivijuoksenteluni, Operaatio: Smör, päättyi siihen että osa suolistostani tunkeutui vatsan ulkopuolelle. Siten tuntuu ehkä ensi alkuun typerältä yrittää jotain samankaltaista uudelleen. Olinkin aluksi ristiriitaisissa tunnelmissa.  Ensireaktio oli oheisen kuvan kaltainen, mutta pian tuntui siltä että hölmöilyni takia maalaamani silta tulevaisuuteen räjähti pirstaleiksi.

Nyt kun kolme  täyttä kuukautta tuosta on kulunut, olen palautunut alkureaktioon. Mokailu on hyvä juttu.

 "Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia." - Albert Einstein

"Virheistä piittaamaton eliö ei pitkälle pötki. Aivojen virheentunnistus onkin salamannopeaa. Tutkijat ovat paikantaneet aivokuoresta alueen, jonka hermosolut vilkastuvat aina, kun ihminen huomaa mokansa. Error, error -hälytys alkaa jo 40 millisekuntia eli sekunnin tuhannesosaa virhesuorituksen jälkeen. Hieman myöhemmin seuraa tunnereaktio, joka kohdistuu virheen ikäviin seuraamuksiin: ärtymystä, turhautumista, kiroilua ja kulmien kurtistelua. Mokan jälkeisellä turhautumisella on tärkeä tehtävänsä. Sen ansiosta virhettä ei huvita toistaa, ihminen valpastuu ja suoriutuu paremmin seuraavalla kerralla." Tiede.fi: mokaa vaan - ja ota opiksi.

Opin sen, että juoksu painoliiveissä on kivaa, vaihtelu virkistää ja tausta-ajatus motivoi. Ylisuuren painovoiman kumoaminen nostaa juoksukuntoa hurjaa vauhtia. Liivitönnä juoksin ylämäet kevyemmin kuin koskaan. Kaikki sujui siis hienosti, lukuunottamatta sitä pientä yksityiskohtaa että napatyrä tursahti pihalle.

Edellä mainittujen kivojen seikkojen lisäksi: 

- muutos oli aivan liian nopea. Operaatio Smör:issä lisäsin kiloja juoksu juoksun jälkeen, useita kiloja viikossa ja monta kiloa kerrallaan. Hidastin tahtia ennen loppuräjähdystä, mutta liian vähän ja liian myöhään.

- oman painoni suunta oli väärä. Sen lisäksi, että lisäsin liiveihin painoja annoin oman painoni kasvaa ja keskivartaloni turposi. En kiinnittänyt kokonaisuuteen huomiota.

=>  tällä kertaa painoni yhteissumma pysyy vakiona, 121 kiloa. Lisään liiveihin kilon painoa vain, jos olen vastaavasti laihtunut kilon. - paine kohdistui alavatsaan. Sen lisäksi, että lihoin ja keskivartaloni turposi, latasin painoliivien painoja erityisesti alimpiin taskuihin.  Olen jälkikäteen tajunnut että tämä on juuri se metodi jolla napatyrän voi halutessaan aktivoida.  Liivien pomppiminen juostessa aiheuttaa lisäksi kitkaa, joka aiheuttaa lämpöä, joka viimeisteli kriisin. => Tällä kertaa lataan painot siten, että ne eivät muodosta tulivuoren painetta navanseudulle. Lataan pääosan painosta alusta alkaen selkäpuolelle ja etupuolella käytän vain ylempiä lokeroita. Aiemmat virheet huomioiden on jälkikäteen itsestään selvää, että kävi niin kuin pitikin käydä. Mokia varmaan tulee tälläkin kertaa, mutta ainakin osin ihan uusia.

Ahmimishäiriö, aina valmiina

Eilen oli painonhallinnallisesti vahvaa tekemistä ihan

iltaan asti. Ostin elokuviinkin vain 1.5 litraa C+Magnesium vissyä. Hyvä poika!

Ainostaan elokuvissa mätin puolikiloa irtokarkkia. Kotiin tultuani söin muulta perheeltä ylijääneet kaksi jättiannosta intialaista takeaway ruokaa. Iloisen jälleennäkemisen syömishäiriöni kanssa kruunasi se, että sulatin komediaelokuvaa katsomaan kokoontuneelta  perheeltä salaa chili-tomaatti-keittooni pussillisen edam-juustoraastetta. Söin siis myöhään illalla arviolta noin 5000-6000 kcal. Se vastaa  esimerkiksi noin viittä Hesburgerin megahampurilaista.

Tänä aamuna olen hakannut itseäni henkisesti. Heikko paska on se, joka pilaa viikkojen ja kuukausien työn vain siksi että on ollut vähän flunssainen olo ja arjen rutiinit ovat horjuneet.  Viikon mittaan kuitenkin on käynyt niin, että oirehtiminen ja aaltoliike on lisääntynyt.

Toisaalta, tekee hyvää tuntea itsensä eikä luulla tulleensa muuksi. Bedman lurkkii sisälläni aina valmiina ja tarttuu hanakasti jokaiseen oljenkorteen ruokkiakseen syömishäiriöni hallitsemattomaan rehotukseen.

Heikkous on suurin voimavara

Jouduin tiistaina sairaalaan, koska suolistoni päätti paeta navan kautta. Kouristelevan oksennustaudin ja kramppaavien vatsalihasten takia normaalin napatyrän lisäksi tyräportista tunkeutui ulos massa, joka muodosti tulpan, verenkierto estyi, patti tummui ja kipu lisääntyi aste asteelta. Se on parasta mitä minulle on viime vuosina tapahtunut.

Minusta on viime vuosina usein tuntunut, että kaikki on vähän liian helppoa hyvien tähtien alla syntyneelle keskiluokkaiselle suomalaiselle. Työnteko, liikunta, elämä.

Kun äsken taas koiranulkoilutuslenkillä jokaisen askeleen tärähdyksessä  tunsin, että suolen mutka voi pulpahtaa navasta ulos, tulin tietoiseksi siitä miksi lähdin tähän hommaan vuonna 2009.

Ei viitsi nähdä vaivaa tullakseen vahvaksi, jos ei edes tiedä olevansa heikko.

Tyrä Bänks

I am Bänks. Tyrä Bänks. (ks. Wikipedia: Napatyrä)

Kun lopetin juoksemisen viime marraskuussa ajattelin, että se on helppo aloittaa uudestaan, kun siltä tuntuu.

No ei ole tuntunut. Minulla on todellisia vaikeuksia saada itseäni liikkeelle.

En oikeastaan edes tiedä miksi lopetin juoksemisen. Viime vuoden kilometrit taisivat olla jo tulossa muutenkin täyteen. Olisi pitänyt hidastaa. Sen sijaan tein 3 * 50 km ultrakuukauden. Se viimeinen pelkällä vedellä juostu taisi olla lopulta hopealuoti, joka sammutti liekin.

Operaatio: Ergomyrsky on tarjonnut pelastusveneen, mutta ei sisäliikunnasta saa sellaista endorfiinilatinkia ja hyvänolontunnetta kuin ulkona juoksentelusta. Se on tutkittu juttu.

Tässä me taas katsotaan napatyrän kanssa telkkaria. Ihan niin kuin alussa.

Huomenna tapaan Venlan ja Anssin ja mietimme jonkinlaisen ohjelman rakentamista ulkoliikunnan aloittamiseen tueksi.  Tällä kertaa minulla ei ole mitään mahtipontisia tavoitteita. Vain uusi alku.  

Thanks Tyrä Bänks.

Ruokapäiväkirja: ahmiva munamies

Olen pitänyt maanantaista alkaen ruoka, uni- ja liikuntapäiväkirjaa. Kun viikko on kasassa, lähetän havaintoni Veli-Pekka Valkoselle. Hän on fysiatrian erikoislääkäri ja hänellä rutkasti kokemusta mm. ravitsemuksesta ja urheilusta.

Minun oli tarkoitus tehdä tämä blogikirjoitus vasta kun koko viikko on takana. Mutta teen sen nyt, koska tunnen itseni taas kerran täysin epäonnistuneeksi.

Yhtäkkiä eilen illalla, kun jo olin hakeutumassa kohti sänkyä, löysin itseni päivällä ylitse jääneiden keitettyjen perunoiden ääreltä. Otin yhden käteeni, ja sipaisin voita päälle. Hyvää. Kai voin toisenkin syödä. Laitoin vähän reilummin voita päälle. Aivot ruksahtivat jonkinlaiseen vikatilaan.

Yhtäkkiä söin neljä leipää ja kaavin voita päälle kuin lapiolla.  Oivariinia meni vähintään pari ruokalusikallista per leipä. Kietaisin vielä kalkkunafilettä ympärille. Yhtäkkiä ajattelin: "Syö sitten.  Ei tässä mitään hävittävää enää ole". Hain kolme perunaa lisää ja toistin saman voi-ylilyönnin niihinkin. Se tuntui pahoinpitelyltä. Naamaan vaan, selkärangaton olento. Ota apina tuosta vielä banaani. Olo oli jo jotain aivan muuta kuin hyvä, mutta hain loputkin neljä perunaa ja tungin ne naamaani. Koko sessio kesti reilut viisi minuuttia.

Kävelin sänkyyn itseäni vihaten. Miten voi ihminen olla niin degeneroitunut ettei pysty hallitsemaan edes omaa syömistään. Epäonnistunut paskakasa.

En ole ikinä ennen pitänyt ruokapäiväkirjaa, mutta uskon että tämä on hyvä juttu. Nyt jo ilman asiantuntija-apuakin tunnistan pari seikkaa jotka yhdistävät näitä hetkiä jolloin BED-man ottaa vallan ja kytkin luistaa. Niihin päiviin yhdistyy ainakin kolme asiaa: kalorien kyttääminen, normaalia isompi hiilihydraattimäärä normaaliruokien yhteydessä, mutta ennenkaikkea: normaalia myöhäisempi nukkumaanmeno ja se että jään hereille yksin.

Nyt aamulla asiaa mietittyäni olen iloinen siitä että pääsen tarkastelemaan asiaa yhdessä asiantuntijan kanssa. En pidä ollenkaan mahdottomana, että on löydettävissä jonkinlainen tasapainotila. Lisäksi kiitän itseäni siitä, että minulla on tämä blogi, jonka avulla pystyn käsittelemään tällaisiakin asioita.

Iloinen ahmatti

On ollut yhtä ilotulitusta tämä viimeviikkojen meno ja erityisesti tänne blogiin postailu.  Nyt kerron mitä tapahtui tiistaina ennen nukkumaanmenoa.

Sain Tampereen Puolimaratonilla kuvaamani videon valmiiksi. Se viimeinenkin pirullinen videoklippi, joka jostain syystä aina kaatoi editointiohjelman, suostui viimein asettumaan paikalleen.

Perhe meni nukkumaan. Kello  23:45 video alkoi muuntua MP4-tiedostoksi. Valmiusprosentit etenivät, 1.....2....3...tuskallisen hitaasti, noin kaksitoista sekuntia per prosentti. 10...eikö tämä koskaan valmistu.

17...  hain kolme päivällä syömättä jäänyttä perunaa. Pyyhkäisin päälle reilusti flooraa.
19 ... kas vain, mureita savukinkkusiivuja. Laitanpa pari perunan päälle.
23 ... oho, söin koko paketin. Erittäin mureaa savukinkkua.
28 ... hei, banaani.
32 ... hei, toinenkin banaani, hei hei!
38 ... wow. vaniljajugurttia, vajaa litra. Se on lasten lempparia aamupalalla murojen kanssa. Oli.
45 ... kas, tonnikalapurkki. Tää on terveellistä.
52 ... siivu pandan valkosuklaalevystä. Nämä ovat tuliaisia koiranhoitopaikkaan.
53 ... toinenkin siivu.
58 ... äh, kyllä mä puolet syön.
78 ... vielä vähän.
88 ... sama syödä loputkin.
100 ... !!

Iloinen ahmatti, 1v.

Konvertointi valmis, tiedosto muuttui muodosta toiseen.

Minä olen silti edelleen BED-man, ahmija. Tätä ei ollut tapahtunut viikkoihin, mutta tapahtui taas.

Yksi asia on kuitenkin  muuttunut verrattuna vuosien takaiseen. Olen onnellinen BED-man. Siksi ahmin harvemmin.

Olen oppinut, että parasta mitä voi tehdä ahmimiskohtauksen jälkeen on olla murehtimatta sitä.  Olen jopa alkanut uskoa omaa itsesuggestiotani, että oikeastaan tämä on osa minua. Oikeastaan ehkä juuri siksi energiatalouteni on ilmeisen toimiva myös kestävyysliikunnassa.

En anna sen masentaa itseäni. Sille masennus on ruokaa. Ja se ahmii  mielellään.

Aikamatkustajan käsikirja: ancient art of luovuttaminen

Palautuminen puolentoista viikon takaisesta Nastolan täysmatkasta on sujunut hyvin. Sain viime viikolla juoksentelut hyvään käyntiin. Ilmoittauduin ensi lauantaina juostavaan Tampere maratoniin.

Ajattelin parantaa maratonennätystäni 20 minuuttia. Klikkaan Spotifystä soittolistan, ehkä tämän, ja annan mennä.  On hengennostatuksen aika.

Olen valmis ja halukas epäonnistumaan tavoitteessani.

En lähde nyt enkä koskaan antamaan kaikkeani. Joku voi niin tehdä, ja niistä syntyvät ne eeppisimmät tarinat.  Mutta minä en.  Varsinainen matka taittuu erillisten liikuntatapahtumien välillä, arkena, kunkin treenin yhteydessä.  Sille annan kaikkeni. En tarvitse tiettyä maratonaikaa tai muuta todistetta. Haluan mutten tarvitse.

Siksi olen oikeastaan ylpeä niistä kerroista, kun olen tietoisesti keskeyttänyt tai luopunut jonkin tavoiteajan tavoittelusta.

Nykyhetkestä tarkasteltuna en luultavasti tule ikinä saavuttamaan maksimaalista tulosta kuntooni nähden minkään yksittäisen tapahtuman yhteydessä. Ei eeppisiä taisteluita voitettuna, ei maaliviivalle raahautumisia  huojuen, kaatuen ja ryömien. Ei sankaritarinaa. Tulen aina olemaan ahdistusta juoksufoorumin syövereitä myöten  levittävä numeronlapun raiskaaja.

Mitä tämä kerettiläisyys on? Missä on Sisu? 

Sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”. Sisu ei ole ”desperadomieltä” eivätkä sille ole ominaista ”hysteeriseen järkkymykseen” pohjautuvat tehokkaat äkki-iskut. ”Näistä epäterveistä energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa puolesta" //  Sisu - Wikipedia


Nykyhetkeä enemmän minua kiinnostaa tieteiselokuvamainen aikamatka  fysiikan rajojen muuttuessa.  Mitä voin tehdä huomenna, mitä voin tehdä vuoden päästä kymmenen kiloa kevyempänä ja kovemmassa kunnossa. Se, mikä vielä pari vuotta sitten oli mahdotonta ja vuosi sitten äärimmäistä, on nyt ulottuvilla. 

Pitää uskaltaa, mutta tärkeintä on joskus luopua, jotta pääsen kokemaan miltä tuntuu juosta ensi vuonna.

11 päivää jännän äärellä, mitä Barkov tekisi?

Olen joulukuulta ja Operaatio: Kotkanpesän alusta alkaen tutustunut myös kuntosalihommiin. Se oli minulle aiemmin ihan menemätön paikka. Lieneekö sitten kumma että olen tästäkin innostunut.

Se on  motivoivaa ja koukuttavaa puuhaa. Varsinkin kun lähtee melkein nollasta,  aika äkkiä huomaa pystyvänsä enempään.

Liikkeet, joita teen, eivät ole käsittääkseni niinkään perinteisiä voimailuliikkeitä, vaan auttavat jollain tavalla suht suoraan joko uintia, pyöräily tai juoksua.

Teen yleensä esim. 8 (eri liikettä) * 3 (sarjaa) * 60 sekuntia + 60 sekunnin palautus. Tarkoitus on käyttää sellaisia painoja, että sarjan jaksaa juuri ja juuri tehdä niillä kunnolla loppuun.

Erityiseksi suosikikseni on muodostunut penkille ponnistus yhdellä jalalla tanko selässä.  Aloitin homman tyhjällä tangolla joulukuussa, mutta hiljalleen olen lisännyt vähän painoja.

Maanantaina 10.2 tangossa oli viimeisessä sarjassa 50 kiloa. Jaksoin punnertaa sarjan juuri täydellisesti loppuun, eli olin lopuksi aivan puhki. Onnittelin itseäni. Mutta, ainiin, olin aivan puhki. Eikä tuota 50 kilon tankoa viitsinyt enää vain pudottaakaan. Eikä minulla  ollut tuollaista näppärää niskan korkeudella olevaa telinettä kuin videon naisella, itseasiassa jos ihan rehellisiä ollaan nyt vasta tajusin että sellaista voisi tähän käyttää. No, sain tangon jotenkin punnerrettua pään yli etupuolelle.

Kun laskin tankoa takaisin penkkipunnerustelineeseen, nytkähti vähän jotain ristiselän kohdalla.

Sitten menikin jännäksi. Ei ihan heti, mutta hiljalleen ristiselkä kipeytyi lisää. Torstaina, kolmantena päivänä nitkautuksesta oli ohjelmassa pikku triatlon-treeni: 1km uintia, 45 min trainerilla ja 5 km juoksua.  Kun tultiin juoksuun, jouduin keskeyttämään noin neljän askeleen jälkeen. Ristiselkä huusi hoosiannaa.

Seuraavina päivinä sain juoksua (ja ristiselkää kuormittavia liikkeitä) lukuunottamatta kaikki muut hommat tehtyä ohjelman mukaan. Puoli väkisin liikkeelle, mutta kun selkään ei sattunut oli kunnon treeni aivan parasta mielenterveyslääkettä.

Aamulla liikkeelle lähtö oli kuin draculan hidas herääminen asiaankuuluvine verenhimoisine murahduksineen. Vähänkin reippaampi kävely, kauppakassin kantaminen tai portaiden kiipeäminen oli mahdotonta. Muutaman kerran jäin viime viikonloppuna Tallinnassa seisomaan suojatiellä punaisiin valoihin, en perinteisestä turistin kokeiluhalusta johtuen, vaan siksi että selkä ja jalat valahtivat jumiin.

"Arviolta kolmasosalle niistä potilaista, joilla on pitkäaikaista kipua, kehittyy masennus" (Lainaus: Duodecim: Kun selkäkipu pitkittyy)  En ihmettele. Minulle jo nämä muutamat päivät meinasivat sattua selän lisäksi mieleen.

Samaan aikaan toisaalla Suomi kyykytti Norjan 6-1. Mutta Barkov loukkaantui: arviolta 5-6 viikkoa sairaslomalla. Tämä nuori kaveri sanoi vain pari päivää loukkaantumisen jälkeen:

"- Ei elämäni tähän lopu. Useimmille jääkiekkoilijoille on osunut tällaisia. Täytyy vain jatkaa positiivisesti. Olen vasta 18-vuotias. Kun olkapääni särkyi viime keväänä, keskityin harjoittelussa jalkoihini, ja luisteluni kehittyi. Nyt täytyy parantaa käsiä. Jospa maaleja tulisi siten enemmän."

Harvemmin tartun tuollaisiin messiaanisiin viesteihin, mutta nyt se sattui sopivaan aikaan. Olen tuon jälkeen katsonut tehtäväkseni kostaa loukkaantuneelle selälle ja rakentaa ympärille rautaiset tukilihakset. Tänään onnistui jo kevyt juoksentelu.
 

Taisin nyt kuitenkin päästä punttitoilailustani tällä kertaa säikähdyksellä. 

Narkkarin sielu, urheilijan sydän

Jo paluumatkalla Nastolasta täysmatkan triathlonilta huomasin kuskin paikalla istuneen Jasonin kanssa jutellessa, että ääneni katosi välillä ja kurkku tuntui jopa pikkuisen hilpeästi kipeältä.  Enemmän kuitenkin hilpeältä, koska olin juuri kiskonut rajusti huumeita.

"Endorfiinit ovat elimistön tuottamia hormoneja tai välittäjäaineita, jotka stimuloivat samoja reseptoreita kuin opiaatit." // Wikipedia

Kuva Wikipedia: Opioidi

Opioidireseptorini pyöriskelivät ähkystä pullistellen levittäen autuasta kivunlievitystään, rauhallisuuden tunnetta ja kokonaisvaltaista euforiaa.

Huumetokkurassa siinä meni vielä tovi seuraavaakin päivää.
On kai se pakko myöntää: olin ihan pilvessä vielä iltapäivällä siskon pojan synttäreillä. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka nauroin pitkään mm. taivaalla näkyvää suihkukoneen vanaa, se oli ihan tavallinen mutta niin hauska.

Illan mittaan nauru  hyytyi, ja kurkku kipeytyi.

Flunssa oli jo edellisviikolla vaaninut ja antanut lieviä merkkejä läheisyydestään, mutta iski kiinni vasta täysmatkan viimemetreillä ja paluumatkalla.

"Vieroitusoireet alkavat 6–24 tuntia viimeisen annoksen jälkeen, ovat voimakkaimmillaan 48–72 tunnin kuluttua ja kestävät 7–10 vuorokauden ajan."

Wikipedia: Endorfiini

Mä oon vetänyt endorfiinia jo reilusti yli kolme vuotta.

Se lähti liikkeelle ihan viattomista rauhallisista kävelyistä koiran kanssa. Kuitenkin hiljalleen lenkit pitenivät. Pian mukaan tulivat lyhyet juoksulenkit.  Aloin liikkua epäilyttävässä seurassa. Osallistuttuani ensimmäisellä puolimaratonille mulla meni kovaa. Menin Pirkan hölkkään, joka vuotena. Sitten ensimmäisellä maratonille - tietty Damiin, jossa kamaa saa kun menee vaan. Aloin kroolata aika syvissä vesissä jo. Oli siinä Transgrancanarian vuorijuoksu, joku toinen mara, kai kolmaskin. En pysynyt mukana laskuissa. Tuuttasin välillä pyörääkin kun en muuta saanut. Kiskoin mä Concept kakkostakin. Triathlonin olympia-, puoli-, ja täysmatkan jälkeen me sitten lähdettiin nistikaverini kanssa Glasgowiin. Me vedettiin opiaatteja nummilla jotain 14 tuntia yhtä soittoa.  Oli niitä reissuja muitakin.

"Vieroitusoireet ilmenevät voimakkaana haluna saada opiaattia, ahdistuneisuutena, ärtyisyytenä ja masentuneisuutena. Lisäksi voi esiintyä silmäterien laajentumista, kyynelvuotoa, ihon kananlihareaktio, hikoilua, kuumetta, unettomuutta, pahoinvointia, oksentelua, lihaskipuja, nuhaoireita ja ripulia." Lähde: www.terveyskirjasto.fi - huumeidenkäytön vieroitushoito

Sä et halua kokea endorfiinin vieroitusoireita. Ja Sä et todellakaan halua olla endorfiininarkkarin perheenjäsen, ystävä tai liikekumppani, kun se jää ilman shottiaan jo toista päivää, puhumattakaan viikosta. Sä saatat kestää vielä  sen jatkuvan valituksen, raastavan ruikutuksen asiasta kuin asiasta. Mutta kun se alkaa levittää negatiivista suhtautumistaan ympäristöön jokaisessa ajatuksessaan, kuin syöpää, sitä sä et kestä.

Se hikoilee, nukkuu huonosti ja pahoinvoi. Sillä on iho kananlihalla - ajattele.  Ja sun pitää rakastaa sitä aika paljon, että sä meet sen laajentuneiden kyynelehtimisestä punoittavien silmäterien kanssa kaveriksi CityMarkettiin ostamaan sille HartSportia. Sä meet ehkä mieluummin Siwaan.

Mut sit se taas vetää sitä endorfiiniaan, ja kaikki on hyvin.

Mä vedin tänään flunssan väistyttyä rajun kympillisen. Oon aika korkeella.

Hei, ja sit alkuviikosta mä kävin lääkärillä pitkittyneen kurkkukivun takia. Ja mä kerroin sille mun ultrahommista ja triatloneista, melko avoimesti. Se oli silminnähden innostunut, jopa siinä määrin että pehvansa luiskahti rullitetulta tuoliltaan liki kohtalokkain päänpöydänreunaanlyöntiseurauksin. Se kuunteli, ja määräs mut EKG:hen. Varmaan six että selviäisi voiko tän mun huumeriippuvuuden jotenkin vielä katkaista lääketieteellisin järkiperustein.

Eihän siellä sydänkäyrässä mitään muuta näkynyt kuin viitteitä  osittaiseen oikeaan haarakatkokseen.

Mulla siis on ehkä ihan oikea Urheilijan Sydän! 

Vitsi, arvatkaa oonko mä onnellinen.
Moinen haarakatkos on mittavan Google-analyysin jälkeen todettavissa erittäin yleiseksi muutokseksi (huippu!)-urheilijan EKG:ssä. On täysin harmiton, ja suorituskykyyn vaikuttamaton. Erityisesti minua kuitenkin kiihottaa  ajatus paksuuntuneista kammion seinämistä. Jotka ovat myöskin aivan harmittomat, mutta niin järjettömän ihanat ja paksut.

EDIT:  lääkäri soitti ja vahvisti Google-johtopäätökset. Urheilijan sydän <3

I'm BED-man.

// Lihavan ahmimishäiriö eli BED (engl. Binge eating disorder) on syömishäiriö, jonka oireista kärsivä syö suuria määriä ruokaa pakonomaisesti,. Syöminen ei edellytä nälkää, vaan esimerkiksi paha mieli laukaisee ahmimisen halun. Ahmija syö usein yksin, koska suurten määrien syöminen muiden läsnä ollessa hävettää. Ylenmääräisestä syömisestä on seurauksena vaikea lihavuus . Lähde: Wikipedia

Aika riisua taikaviitta päältä. Ihan alasti. Vaikka täällä blogissa olenkin viimeaikoina  esiintynyt milloin ultrajuoksijana, soutukoneena, maratoorarina ja  iron maninä, on se vain sumuverho. Taikaviitta. Minulla on ahmimishäiriö. On ollut niin kauan kuin muistan, ja on edelleen. Totuus on, että ennenkaikkea... I'm BED-man.

Kun olin ala-asteikäinen, äitini lähetti minut melko usein hoitamaan kauppa-asioita. Hoidin nämä reissut tunnollisesti. Melko usein, aika-ajoin tai ainakin useammin kuin kerran kuitenkin kävi niin, että ostin salaa 400g palvikinkkua, lauantaimakkaraa, hookoon sinistä tai jotain muuta sen kaltaista pientä "pikku" suolapalaa. Tungin tuon ostokseni suuhuni  himoissani muutamassa hetkessä kotimatkalla. Sitten surin.

Tiedostin, että olin tehnyt ainakin kaksi asiaa väärin. Ensinnäkin olin tehnyt jotain salaa, luvatta. Toiseksi, mikä minä olen. Hirviö, frankenstein, miksi tein sen?  Enkö voi ollenkaan kontrolloida itseäni?

Lapsena en kuitenkaan lihonut, olin laiha poika. Ehkä siksi, että lukioiässä pituuskasvu pysähtyi vasta johonkin  194 cm kohdalle.

Muutin. Menin opiskelemaan yliopistoon. Syömiset olivat nyt ensimmäistä kertaa elämässä vain omasta itsestä kiinni. Jostain syystä homma pysyi hanskassa. Olen jälkikäteen ajatellut, että jotenkin murroksen suuruus peitti sen alleen.

Satunnaisesti BED-man kuitenkin lakkasi uinumasta. Kävelin läheiseen Siwaan juuri ennen sen sulkemisaikaa ja ostin. Söin.

Surin. *tun kelvoton sika.  Mikä se on sellainen olento, joka ei pysty kontrolloimaan edes omia syömisiään.  Se se vasta on turha.

... työelämä sujui kivasti. Rakastuin. Oma yritys. Perhe.

BED-man.  Taikaviitta, se kulki aina kuitenkin mukana

Koko elämäni olen a) syönyt säännöllisesti b) terveellisesti c) riittävästi. Minulla on käynyt sellainen onni, että nämä asiat ovat olleet sekä lapsuusajan perheessä että omassa perheessämme tärkeitä asioita.  Minulle on turha puhua terveellisistä ruokailutottumuksista, tiedän niistä paljon. Toteutankin.

Jos en olisi BED-man, en aivan varmasti olisi ikinä ollut ylipainoinen.

Liikalihavuuteni perustuu vain ja yksinomaan siihen, että jostain syystä satunnaisesti mutta kuitenkin melko usein itsekontrollini pettää syömisen suhteen aivan täydellisesti. Eikä se niin satunnaista ole, eivätkä syytkään ole tuntemattomia. Tiedostan kyllä  usein etukäteen ne kehittyvät ahmimis-tilanteet, ja niihin johtavat syyt. Joskus jopa reagoin, ja tilanne ei toteudu. Joskus en.

Kuten kuvaukseen kuuluu,  kontrolli pettää useimmiten tai kenties aina silloin kun muut eivät ole kotona tai ovat jo menneet nukkumaan // "yksin muilta salassa".

Hieman näitä kohtauksia myöhemmin menen nukkumaan. // "Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa".

Jos tätä sattuisi vain harvakseltaan, niin olisi se normaalia. Jokainen ahmii joskus. Mutta, minusta tilaisuus tekee perin säännönmukaisesti varkaan.  // "Varsinainen ahmimishäiriö on kyseessä vasta silloin, kun ahmintaa on vähintään kaksi kertaa viikossa ja kun sitä on jatkunut useita kuukausia."

...  Sitten nykyhetkeen. Olen saanut viime aikoina pidettyä tämän taipumukseni suhteellisen hyvin kurissa. Nyt viime sunnuntaina päätin että  PRKL SENTÄÄN! Minun on pudotettava 5-10 kg painoa ennen ensi kesän puolimatkan ja täysmatkan triathlonia sekä Waarojen ultra-maratonia.

Painoni on junnannut jo puolisen vuotta paikallaan ja päätin, että nyt siihen on tultava muutos. Kolme päivää pysyinkin hienosti suunnitelmassa. Söin säännöllisesti, hyvin, mutten liikaa, kalorivajetta jäi hiukan joka päivä.

Tultiin eiliseen. klo 16:30 näin jääkaapissa nakkipaketin. Tartuin pakettiin, ajattelin että otan sieltä vain yhden nakin. Kavahdin. Joku oli jo nävertänyt paketin kulmaan pienen reiän, sieltä oli ujutettu muutamia nakkeja ulos. Kuka?! Laitoin paketin takaisin jääkaappiin. Ajattelin  "eipä omenas kauas puusta putoa..." ... pelastuin kuitenkin tällä kertaa itse.

Päivä meni puuhakkaasti. Tulin kotiin vasta 23:15. Söin salaattia. 2 minuuttia meni onnellisesti.

Muistin nakkipaketin. Söin sen, hiukan vajaan paketin Popsi Iso-viitosia. Rosvopaistiviipaleita. Pojalla oli ollut myös synttärit.  Pöydällä oli tapahtuman jäljiltä jäänteitä. Söin, söin, rajusti.

Sitten menin nukkumaan.

I'm BED-man.

Ehkäpä minun on syytä muistaa se.  Ehkä minun pitääkin olla tyytyväinen siihen, mitä on viime vuosina tapahtunut - rauhallista painon alenemaa ja kunnon kohenemaa. Nimittäin  // "Tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen"


// Kursiivilainaukset www.terveyskirjasto.fi / Lihavan ahmimishäiriö (BED)

Kätevä hoito-opas rasitusvammoihin, suolistosairauksiin sekä muihin terveysongelmiin

Varsin usein vielä nykyaikanakin törmää harhakäsitykseen, jonka mukaan terveysasioissa kannattaa hyödyntää alan ammattilaisten asiantuntemusta. "Mene lääkäriin", ne sanovat. "Käy ainakin varmistamassa asia ortopedillä", toiset säestävät.

Kuten kaikki hyvin tietävät, asiantuntijalle ajan saaminen on hankalaa, vaivalloista ja  palvelut ovat kalliita.  Miten joku ventovieras ihminen voisi lyhyen tutkimuksen ja suullisen kuvauksen perusteella mitenkään muodostaa mitään muuta kuin ennakko-olettamuksiin perustuvan näkemyksen. Pahimmassa tapauksessa joudut riisumaan sukkasi ja näyttämään sen miten huonossa kunnossa kyntesi ovat. Joudut paljastamaan, mahdollisesti jopa naislääkärille, häpeämäsi mahakummun ja lähes poikkeuksetta joudutaan tutkimaan peräsuoli.

EI ENÄÄ! Kas, me eletään informaatioyhteiskunnassa. Tiedon valtatieltä ne ratkaisut löytyvät. Tarvitaan vain itseluottamusta ja kyky yhdistellä löytynyttä tietoa. Ja siihen meidät ihmiset on luotu, sinutkin! Koen velvollisuudekseni jakaa tämän tiedon ja rohkaista: sinä itse  olet itsesi paras asiantuntija!

Nykyajan cybertohtorin lääkärinlaukkuun kuuluvat:

- Google
- YouTube
- Keskusteluryhmät
- Kuvahaku

Esittelen nyt näiden työkalujen käyttöperiaatteet omakohtaisen kokemuksen kautta. Olen toiminut alalla jo kuusi vuotta.

Vuonna 2007 ajoin syystä, jota en enää muista, Seinäjoen kautta Laihialta Nokialle. Olin hieman riemuissani, osin siksi että olin liikkeellä autolla jolla en yleensä aja mutta erityisesti siksi, että suunnittelimme juuri mullistavaa GPS-paikannukseen perustuvaa pelikonseptia  jonka lopputuloksena syntyisi viihdekäytön lisäksi myös massiiviset määrät hyötytietoa joka ratkaisee ongelmat liikenneruuhkista reitinoptimointiin sekä tarjoaa ratkaisun myös ajonaikana tylsistymiseen ja sen aiheuttamiin vaaratilanteisiin. Joka tapauksessa, olin siis  tässä tilanteessa riemuissani ja todennäköisesti siksi ostin  tilanteeseen nähden vaatimattoman vajaan kilon pussin lakritsia, jonka söin tyytyväisesti ynähdellen jo hyvissä ajoin ennen Parkanon Shelliä.

Muutamia tunteja myöhemmin ynähtelin yhä edelleen, mutta nyt syy oli aivan infernaalinen mahakipu. Nokkelasti oivalsin varsin pian, että eräs normipäivästä poikkeava tekijä oli lakritsi. Mahakipu oli sitä luokkaa, että en valitettavasti pystynyt hyödyntämään desktop-tietokonetta tiedonhakuun, vaan jouduin surffailemaan vuoden 2007 kännykkä-internetillä.  Tiedonsiirron nopeuttamiseksi kytkin kuvien latauksen pois käytöstä.

 Lähdin purkamaan tilannetta seuraavasti:

- Googletin avainsanoilla lakritsi ja vatsakipu. Ahaa! Kävi välittömästi selväksi, että nämä kaksi esiintyvät erittäin usein yhdessä.
- Nyt tutkailin syvällisemmin tuntemuksiani. Painelin mahaani ja yhdistelin tuntoja Google-tuloslistauksen sivukohtaisessa tekstinäytteissä viliseviin avainsanoihin. SUOLITUKOS.
- Suomi24 -keskustelufoorumilla sain vihiä ja syventävää lisätietoa siitä, että lakritsi todellakin aiheuttaa yleisesti, suorastaan poikkeuksetta, suolitukoksia.
- Seuraavaksi hain hieman lisätietoa suolitukoksesta ja sen vaarallisuudesta. KUOLEMA, KUOLIO.
- Tilanteen vakavuudesta huolimatta säilytin luonnollisesti analyyttisen otteen. Se on tärkeää. Kokosin löydetyt tiedot Google-täsmähauksi: LAKRITSI, SUOLITUKOS, KUOLEMA.
- Päädyin Vauva-lehden keskustelupalstalle. Siellä kokeneet äidit vaihtavat tietoja erityisesti vauvoihin ja muihin ihmisiin liittyvistä ongelmista ja aiheista. Esimerkiksi Fretti-koirat saattavat ahmia kokoonsa nähden ylettömiä määriä lakritsia. Lopputuloksena on usein suolitukos, josta seuraa kuolema jos ei reagoida erittäin nopeasti.
 

Wikipedia: Fretti

- Huusin vaimolle sängystä yläkertaan keuhkot tyhjäksi dramaattisesti: "MULLA ON SUOLITUKOS! Fretti-koirilla tää johtaa tosi usein kuolemaan."
- Vaimo vastasi lakonisesti: Frettikoiras. Fretti on jyrsijä.

Joitakin minuutteja myöhemmin suoleni räjähti, eikä kyseessä ollut tukos.

Olin siis osunut diagnoosissani hyvin lähelle oikeaa lopputulosta. Tämän tapauksen yhteydessä huomasin kuitenkin hyödylliseksi käyttää tiedon louhinnassa apuna myös Google-kuvahakua ja sittemmin, internetin tiedonsiirtonopeuksien kasvettua olennaisesti, myös Youtube-videohakuja.

Näiden modernien työkalujen avulla olen viimevuosina kyennyt laajentamaan toimialuettani mm. ortopediaan. Sanonkin nyt ohimennen vinkkinä, että jos olette lisänneet juoksua parissa viikossa esimerkiksi 20 kilometristä noin kahteensataan per viikko, saattaa olla että jaloissanne tuntuu jonkinlaisia epämiellyttäviä tuntemuksia. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Suomenhevosilla on erittäin usein kavioissa pystymurtumia.

Vuonna 2008, Pekingin Olympialaisissa jaettiin urheilijoille markkinointitarkoituksessa 50 000 rullaa kinesioteippiä. Tämä toimi alkusysäyksenä sille, että vain muutamassa vuodessa kinesioteipit ovat tulleet tavallisenkin harrastajaurheilukansan tietoisuuteen.

Jätän lukijan oman mielikuvituksen varaan sen, kuinka mullistaviin lopputuloksiin voikaan päästä yhdistämällä Google-Youtube-Keskusteluryhmä -analyysin ja sen pohjalta räätälöidyn tee-se-itse-kinesioteippauksen.

Kaksi viikkoa allastelakalla

Kaksi viikkoa sitten juoksin Sorvassa ensimmäisen niukasti ultrajuoksun puolelle menevän hölkän. Ja niinhän siinä kävi, että aktivoin siinä loppumatkasta jonkinlaisen rasitusvamman vasempaan jalkaterään, -ja erityisesti kantapäähän. Ao. kinttu oli oireillut jo pari viikkoa aiemmin koska juoksumäärät olivat rajusti yhtäkkiä nousseet (tammikuussa 268km), mutta kunnon hölmöläisen tapaan ajattelin sen jo kestävän.

Kävin juoksun jälkeen hierojalla, ja siinä piipahti nopeasti fysioterapeuttikin ja pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kinesioteippejä. Olin oikeastaan melko yllättynyt, kun heti teippauksen jälkeen hierontapöydältä poistuessa huomasin, että ihan kaikken terävin kärki oli kivusta poistunut. (ks. video plantaarifaskiitin kinesioteippaus) 

Ehkä todennäköisimmin kyseessä voisi nyt siis olla plantaarifaskiitti. Voi se tietty olla jonkinlainen pikkuriikkinen rasitusmurtumakin, mutta mistä noita tietää. Lepohan se kaikkeen lääke on, ja mitään kipsauksia sun muita juttuja noihin ei tehdä.

Mutta ei mitään pahaa, ettei hyvääkin. Olen uinut tässä viimeisen kahden viikon aikana reilut 23 kilometriä, useampia yli 3km pätkiä ja kerran 5km. Ja yhteensä enemmän kuin koskaan.

Ja jotain taikaa nuo pitkät uintisiivut ovat tehneet. Siinä parin tunnin uinnin viimeisen 30 minuutin aikana kaikki toimet tuntuvat muuttuvan jotenkin täysin automaattiseksi, hengityksen kaltaiseksi hommaksi. Siten, että itsensä kokee vain lipumassa rauhallisesti jossain gondolissa matkustajana eteenpäin ilman raskasta työntekoa.  Hetkellisesti kävi mielessä, että kääntyyköhän tämä  uiskentelu ihmisellä jotenkin automaattisesti ajanmittaan total immersion -uinnin suuntaan.


... mutta pientä paniikkia tämä parin viikon juoksemattomuus on kuitenkin jo nostanut pintaan, koska tuossa plantaarifaskiitin tapauksessa puhutaan ainakin interwebin luotettavissa tietolähteissä usein kuukausien parantumisajasta. Skotlanti ja 86 km Hoka Highland Fling -juoksu lähestyy vääjämättä ja iskee päälle 23.4. Ja sitä ennen pitäisi ehkä keretä vähän juostakin.


... vaan eipä hätiä mitiä, minulla on käyttössäni ainakin kaksi salaista asetta.  Ensinnäkin, olen kerännyt viimeisen parin kuukauden aikana useita kiloja lisää painoa. Osa on ehkä lihastakin, mutta on tässä kuitenkin ainakin ehkä viitisen kiloa "helpohkosti" tiputettavissa ennen Skotlantia. Se vie jo reilusti iskua pois jalalta, juostessahan iskun kilovoima kolminkertaistuu kuulemma.  Ja lisäksi toisekseen eilen huomasin, että koipi kestää ihan hyvin jo sisäpyöräilyä.

Näillä keinoin uskon saavani pula-tilanteesta niskaotteen kuten tuo reipas sukulainen omasta riivaajastaan oheisessa  kriisinhallintatekniikkavideossa.


ps. Ensi viikon alussa varmaan Endomondo -julkaisee Ultimate ENDOrser -kisan tulokset. Siinä taisi tulla meitin Suomen joukkueelle voitto jäsenmäärässä. Joka tarkoittaa sitä, että se pittää jollain keinoa lunastaa lupaus shortsi-juoksusta jääradalla. Ehkä päädyn samassa yhteydessä menettämään avantouinti-neitsyydenkin...

Ensimmäinen Ultra Sorvan kylässä

Juoksuttoman ja flunssan säestämän viikon jälkeen sain alle varsin onnistuneen ja uskoa vahvistavan lenkkeilyviikon. Otin käyttöön myös uuden parin Onneja. Askellus uudella kenkäparilla tuntui aivan toiselta. Nilkka oireili enää vain etäisesti, selkeästi siis vika oli loppuun juostuilla kengillä itse aiheutettu. Kyllä harmitti.

Lauantai-aamulla puuronsyönnin jälkeen olo tuntui batman- tai peräsmieshenkisen voimautetulta ja puin lenkkarit jalkaani ja lähdin juosten kohti Sorvan kylää, jossa TeamRahola järjesti jo perinteikkään juoksutapahtuman. Tarkoitus oli juosta 50 kilometriä.

Lähdin liikkeelle siinä määrin myöhässä että  jo pari kilometriä juostuani takaa kuului jo Jasonin italialaisen urheiluauton murahdus. Terävä tööttäys säikäytti pelloilla majailleet kurjet Putineineen lentoon. Parkaisin: "pääsiskö kyytiin". Ovi aukesi, kipusin sisään tyyneyttä uhkuvaan ohjaamoon. Pääsimme ajoissa  myös lähtöviivalle.

Starttasimme klo 10:00, tuntia ennen muita juoksijoita, koska illalla oli vielä muuta ohjelmaa ja olen hidas.  Matka juostiin viitenä 10km mittaisena lenkkinä, ensin 5km tien vartta yhteen suuntaan ja sitten takaisin.

Ensimmäisen kierroksen lähestyessä loppuaan juttelimme, ihmettelimme sitä kuinka 10km rauhallista lenkkiä ei edes huomaa missään. Palatessamme lähtöpaikalla vastaan rynni hämmästyttävän iso joukko hymyileviä juoksijoita. Kaikkiaan juoksijoita oli 47, joista kaksi nelijalkaista.

Näkymä Sorvan kylän sykkivästä ydinkeskustasta kohden Nokiaa.

Pongasin vastaantulijoista muutaman tutun naaman, olipa siellä Maailmanlopun maratonilla joulukuussa Nokia-debyyttinsä tehnyt Kalevi Saukkonenkin. 

Onko sitä! On, lämmintä mustikkasoppaa!!!

Lähdimme toiselle kierroksellemme hieman muun joukon perässä. Se olikin piristävä ajatus. Seuraavilla kierroksilla vastaan tulisi tiiviiseen tahtiin muita juoksijoita elävöittämään matkantekoa.

15km kohdalla odotti Mustikkasoppa-piste, jota olimme mielissämme himoinneet jo merkittävissä määrin. Herkullista!

Eikä siinä kaikki. Kotini on juoksureitin varrella ja paria kymmentä minuuttia aiemmin soitin pojalleni toiveen, joka myös toteutui.

Kilometrin 16 kohdalla meitä odotti isot kupilliset kuumaa, aitoa, hieman jäähtynytttä Nescafe-pikakahvia. Uh uh! Kyllä maistui!

Jason & cafe de la picnic con ultra

Eikä syöminen siihen loppunut! Jälleen kierroksen toisessa päässä nautimme vajan lämpimissä suojissa suolakeksejä, mehua ja muita herkkuja. Yhtä mässäystä!

Kilometrit kolmeenkymmeneen asti menivät melko huomaamattomasti kivoja jutustellen. Jossain kilometrin 35 paikkeilla vasen nilkkani alkoi antaa merkkejä kipuilusta. Matka jatkui kuitenkin edelleen suhteellisen vaivattomasti samaa tahtia.

40 km kohdalla, viimeisellä kerralla Sorvan huoltopisteessä tarjolla oli karkkia. Mässäsimme sitä suihimme siinä määrin, että Jasonin sanoessa "Pitkänmatkanjuoksija tukehtui rakastamansa lajin parissa" oli varsin lähellä, ettei näin käynyt.

Kipu nilkassa kasvoi aste asteelta,  Jason  ehdotti että voidaan kyllä kääntyä takaisin jo maratonin kääntymäpaikalta. Se ei tuntunut kuitenkaan tarpeelliselta ja niinpä jatkoimme matkaa. Vaikka meitä juoksijoita oli liikkeellä enää vain muutamia, olivat huoltojoukot ajattelevaisesti jättäneet seuraavalle käännöspaikalle termoslaukkuun mustikkasoppaa ja mehua. Nautimme niitä antaumuksella.

Kotiristeyksen ohi linkuttaessa mielessä kävi etäisesti ajatus, että homman voisi jättää keskenkin. Toisaalta, matkanteko oli muuten mukavaa, eikä jäljellä ollut enää kuin vajaat neljä kilometriä, joten hylkäsin ajatuksen.

Homma meni pitkälti kävelyksi, kunnes huomasin että oikeastaan kävelyn jälkeen nilkkaan sattui vain enemmän. Jossain matkan varrella olimme ajatelleet, että kerkeämme maaliin melko kevyesti alle kuuden tunnin. Kävelystä johtuen aikaa kuitenkin paloi hurjasti ja vaikka kuinka yritin usuttaa Jasonia jatkamaan maaliin juosten, koska hän olisi alle tuon tuntimäärin helposti kerennyt,  hän vastasi ykskantaan "Ei käy. Ei ole reilua. Mennään yhdessä. Ei käy."  Höysteeksi tuli vielä joku tilannekomiikka, ja olisin pissinyt naurusta alleni, jos se olisi ollut siinä  tilanteessa mahdollista.

Maalissa oltiin ajassa 06:03 tai jotain sinnepäin. Matkamittariin kertyi aamun lähtöpaikallemenohölmöhökellys huomioiden 53.73km.

Herkuttelimme vielä maaliviivan henkisistä ja aineellisista antimista nopeasti mutta tehokkaasti.
Lenkkarit, lenkkivaatteet ja taikaviitta oli pikaisesti vaihdettava juhlakenkiin ja pukuun.

Illan juhlakinkereissä aiheutin hämmästystä pöytäseurueessa juomalla kaksikannullista kahvimaitoa (tai kermaa). Illalliseen liittyvässä huutokaupassa pyrin huutamaan kävelykepikseni Liiga-Ilveksen pelaajien nimikirjoittaman mailan, mutta  viimeisen korotuksen teki joku enemmän jääkiekosta kiinnostunut.

Ultrahanat on nyt siis avattu, jipiiiiiii!

EDIT: Seuraava vastaava tapahtuma järjestetään Sorvassa 6.4. Uuh. Ajatella, jos silloin jo lumetkin sulaneet. Nähdään Sorvan kylässä!

Tuhat ja yksi Onnellista kilometriä

Reilut 1000km Onneilla

Vaihdoin Onneihin viime vuoden elokuussa, ja tovia myöhemmin huomasin pystyväni juoksemaan Cloudrunnereilla enemmän ja kovempaa kuin aikaisemmin. Lue täältä.

Sama meno on jatkunut. Itseasiassa otsikko pitää sisällään valheen. "Tuhat ja yksi" vain sopi paremmin. Oikeasti olen juossut Onneilla viimeisen kuuden kuukauden aikana jo vajaat 1200 kilometriä. Kengät toimivat erinomaisesti myös kestävyysmielessä. Paremmin kuin ennakkoon arvelin.

Cloudrunnerit kestivät  ~110kg painoni  hienosti noin tuhat kilometriä.  Oikeille "talvikuukausille" kilometreistä ajoittuu reilut 750km, loput enempi syksy-kelillä. Erityisesti joillakin pitkillä lenkeillä yli -20C pakkasessa teki pahaa ajatella sitä, mille rasitukselle Cloud-tyynyt joutuivat.
 
Mutta, ei niin hyvää ettei myös jotain moitittavaa. Nämäkään kengät eivät automaattisesti muuta idioottia älykkääksi. Siperia opettaa.

Huomasin ensimmäiset lievät merkit kenkien muutoksista  tuossa noin 200km sitten eli vajaan 1000km kohdalla. Ajattelin että Juoksen ja Säästän jo hankkimaani uutta paria vielä muutamat viikot. VIRHE. Penikat ja akillesjänne antoivat ensimmäisiä merkkejään kipuilusta.  Pari viikkoa sitten pidin vajaan viikon taukoa juoksusta.

Tarkkaile kenkiäsi. Kun huomaat ne täysin palvelleiksi, vaimennus antanut myöten, pohja kallistunut, pysy suunnitelmassa  hanki ja vaihda heti käyttöön uusi pari suosikkikenkiäsi. Tai älä hanki, ja kadu myöhemmin.