lauantai 4. toukokuuta 2013

HOKA Highland Fling 85 km ultra 2013


 // HOKA Highland Fling  on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.

*  Kertomuksessa esiintyy henkilöitä, jotka on esitelty täällä.

Ei se tuntunut juoksemiselta. Ei siksi, että vauhti oli hiljaista. Ei siksi, että ympärillä oli tiivis rypäs ihmisiä, edessä juoksijoita niin pitkälle kuin silmä näki, kasvoillaan hetkessä vaihtuvia  mikroilmeitä päättäväisyydestä hämmennykseen. Vaan siksi, että vasta nyt konkreettisesti hahmottui se, että meidän oli määrä juosta seuraavat 12-16 tuntia. Se tieto tuntui taianomaiselta.

Taian keskeytti väkevä tietoisuus siitä, että olin nyt aivan Piereskelevän Parkinson-miehen perässä.

Ensimmäiset 20 kilometriä, reilut 2 tuntia,  joukko pysyi hiljalleen harvenevassa jonomuodostelmassa. Juoksijoiden välit kasvoivat, mutta ne pysyivät kuitenkin sellaisina että  lukuisien karjaporttien läpi mennessä käytännöksi muodostui portin auki pitäminen seuraavana tulevalle.

Nilkoissamme olleet Dirty Girl -säärystimet herättivät kiinnostusta, ne toimivatkin erinonmaisesti, koko juoksun aikana kummallakaan meistä ei mennyt ainuttakaan kiveä kenkiin.

Noin 18 kilometrin paikkeilla saavuttiin Trossachsin kansallispuistoon, ja maasto alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Hölkkä kulki kepeästi. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 32 kilometrin kohdalla

Omapussi-huoltojärjestelmä osoittautui käteväksi. Viitisenkymmentä metriä ennen huoltopistettä oli henkilö, jolle huikattiin oman huoltopussin numero. Tämä henkilö huikkasi numeron edelleen toiselle pussi-tyypille joka sitten ojensi pussin käteen. Join kokista, tungin suuhun sipsiä, geeliä ja pari buranaa sekä täytin juomarepun.

Maasto ja juoksu muuttuivat edelleen raskaammaksi. Korkeuserotkin kasvoivat. Kuin olisi siirtynyt tietokonepelissä tasolle II. Ihmisen kädenjälkiä näkyi kuitenkin edelleen reitillä, muunmuassa kiveyksinä.  Sykkeet räjäyttäviä nousuja, ja reisiä piinavia laskuja. Rasitus oli kuitenkin hallinnassa.

Edessäni juossut Tavallisen Näköinen Albiino Nainen kaatui. Tarjosin hänelle apua. "Just scratches", hän sanoi. Nainen nousi pystyyn, pyyhki hiekat takareisistään ja pomppi poninhäntä heiluen perässäni alas portaita.

Jason kysyi: "miten vertaisit tämän raskautta vaikkapa iron maniin?" Hetken mietittyäni sanoin olevani sitä mieltä että "ne ovat suurinpiirtein samaa tasoa." Pieleen meni!

Maasto oli jälleen vaikeutunut huomattavasti, mutta ei se mahdottomalta tuntunut.

Huoltopisteellä kohtasimme parivaljakon, jonka kanssa olimme edenneet osin samaa matkaa. Jason oli jo heidän kanssaan puhellutkin pitkät tovit, ja niin minäkin ajattelin rikkoa jään. Tarjosin huoltopussistani ylimääräistä omenaa ja  kysyin skotilta pontevasti: "Do you feel like an apple?!" ... omena ei tehnyt kauppaansa, mutta jäin itse miettimään, tunnenko oloni omenaksi.

... sitten reitti takoi sarjatulta rajusti vasten kasvoja.  Juoksuni muuttui parhaimmillaankin kävelyksi, kiipeilyksi yli kivenlohkareiden, liukumiseksi, laskeutumiseksi, puissa roikkumiseksi, purojen yli loikkimiseksi ja  varomiseksi.  Sain näkyjä, joissa vuoroin minä ja vuoroin Jason makasi maassa milloin polvi, milloin jokin käden luu irvokkaasti esiin törröttäen. Muutamia lieviä liukastumisia lukuunottamatta mitään ei kuitenkaan sattunut. Emme edes kunnolla kaatuneet ja vain kerran kiveltä toiselle hypätessäni pohjelihakseni kramppasi niin, että huusin täyttä huutoa.

Kykenin kameran käyttöön vain aivan helpoimmissa kohdissa. Voimani hupenivat jokaisen esteen ylityksellä, kuin vesi keikkuvasta kupista. En jaksanut enää juosta pieniäkään ylämäkiä. Jason näytti  ja kuulosti energiseltä.



Saavutimme pienen kumaran taikaviitta-Lindan.  Hän oli ohittanut meidät tähän asti jokaisella taukopaikalla. En tiedä miten hän sen teki. Ainut  ei-yliluonnollinen selitys lienee se, että hän ei pitänyt taukoja.

Nyt meno näytti kuitenkin raastavalta. Nainen laskeutui erittäin vaivalloisesti kivenlohkareiden ja juurakkojen peittämää kalliota. Hän kertoi kaatuneensa aiemmin. Kysyimme, tarvitseeko hän apua. Nainen sanoi olevansa "Ok".  Emme nähneet Lindaa enää koskaan.

Selvittyämme tuosta osuudesta  näin etäällä alhaalla järven rannassa leirialueen, jonka arvelin olevan huoltopiste: tuonne minä jaksan hyvin.

Polku kääntyi toiseen suuntaan, pois järveltä ja huoltopisteeksi luulemalta paikalta ja sitten ylös rinnettä.

Laidunalueita erottavien kivi- ja piikkilanka-aitojen ylittäminen muuttui vaikeaksi. Mitä teen, jos pohkeeni kramppaavat?

Kunnon kramppeja ei kuitenkaan tullut. Tuntui siltä, että kompressiosukat taittoivat alapohkeesta pulppuavilta krampinaluita terävimmän kärjen. Ne eivät saaneen koko pohjetta valtaansa.

Katsoin toiveekkaana jokaiselta kukkulalta, mutta huoltopistettä ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan näkyi taas yksi kukkula, terävä nousu. Olin  poikki. Nostelin jalkojani käsillä. Vaikka vielä tovi sitten meillä oli ollut lähes puolitoistatuntia aikaa selvitä huoltopisteeseen ennen aikarajaa, niin nyt kilometriin  tuntui kuluvan kymmeniä minuutteja. Pelkäsin voimieni loppuvan totaalisesti. Ajattelin, että pilaan sekä oman että Jasonin päivän.

Silloin Jason huusi "They are taking the hobbits to  Eisengard!"

Hänen kannustuksensa nousi uusiin sfääreihin aina kun jaksamiseni heikkeni.

Saavuimme viimeiselle huoltopisteelle 65 kilometrin kohdalla. Hittolainen, ensiapumiehiä! Huolestuin.  Vaikka menoni ei näyttäisikään liian vaivalloiselta ja kivuliaalta, ne pysäyttävät matkantekoni siksi että en näytä olevani tolkuissani.  Yritin esittää reipasta ja terävää. Juoneni meni osin pieleen, kun huomasin kaatavani juomareppuun vettä tyhjästä pullosta.

Kävin pyytämässä vettä huoltopisteen hoitajalta. Hän oli arvolta 65-70 vuotias, hymyilevä, mutta täriseväinen mies. Hän sanoi minulle käheällä, lähes kuiskaavalla, äänellä:

"Listen, you Big Fella. I did something similar 20 years ago myself. Complete this little sucker, and you'll get bragging rights for two decades. Get going, now!!"

Jäljellä oli vain 20 kilometriä. Aikaa 15 tunnin takarajaan oli vielä reilut neljä tuntia. Rauhallisen kävelyvauhdin pitäisi riittää.

Mutta liikkeelle lähtö viimeiseltä huoltopisteeltä oli kivuliasta, polviin sattui, nilkkoihin sattui, pohkeet ja reidet kramppailivat, kuin koko koivet olisivat olleet kevyessä jäässä.  Mnkäänlaisia etäisiäkään voiman tuntemuksia ei enää ollut lihaksissa, jalat tuntuivat liikkuvan vain tahdon voimalla. En saanut pakotettu itseäni hölkkään kuin loivassa alamäessä. Nopeutemme laski ylämäkiosuuksilla pariin kilometriin tunnissa, ja tasaisen vauhtikaan ei riittänyt.

Jason näytti selvästi huolestuneelta. Hän itse puhkui voimaa ja energiaa, mutta kuinka hän saisi sitä siirrettyä edes ripauksen minuun?

Jason kannusti rajusti, mutta samaan aikaan tiukasti. Hän teki selväksi, että jos me emme nyt ole päättäväisiä, me epäonnistumme ja kaikki on pilalla.

Nämä kannustuksen sanat, ja täsmähuumori saivat minut jaksamaan aina  vielä 10, 50, 100 metriä. Kilometrin. Ne vähenivät  piinallisen hitaasti. Kyselin Jasonilta todennäköisesti minuutin välein kuin lapsi auton takapenkiltä: paljonko vielä, paljonko meillä on aikaa, koska ollaan perillä?

Viimeinen ajatus ennen tajunnan tason laskemista oli se, että me olemme aivan niinkuin Han Solo ja Chewbacca.

Liu-uin vääjämättä rajan taa. Aina, kun imaisin juomareppuni pillistä, takaraivooni piirtyi kuva Ryanairin lento-emosta ja hänen sanoistaan: "Your life vest is equipped with  a mouthpiece for further inflation or deflation of the vest." Imin ja puhalsin suupalaani. 

Puhalsin ja imin.  Utuisesti näin Jasonin kannustavan, hyppivän ja pomppivan.  Jossain kohtaa muistan hänen huutaneen: "Minä olen teuuuuurastanut paljon elukoita!" ja hetkeä myöhemmin lisäten  "Raaaaaaaaaaaaaakaaa lihaaa!" 

Alitimme tien, jossa Pekka ja Erno sattumalta kaivoivat juuri geokätköä esiin. . Uskomaton sattuma aika-avaruudessa. He huusivat jotain. En tajunnut mitään. 

Päässäni alkoi pyöriä oheinen pätkä.  =>

Istahdin kivelle, vaikka toisaalta pelkäsin sen olevan kohtalokasta. Söin viimeisen energiapatukkani ja join reilusti urheilujuomaa. 

Jason jatkoi tsemppaamista, kannustamista ja piiskaamista.  Kilometrin  numero 75 kohdalla hän lähti hölkkäämään ja sanoi, "jos pysyt perässäni kerron sinulle jotain." Pysyin.

Keskustelu pakotti tajunnan tason palaamaan normaaliksi, ja vaikka nopeus ei kasvanut, mieli heräsi hymyyn. Se tapahtui ajoissa siinäkin mielessä, että noin kilometrin 77 kohdalla oli korkea karjaportti, jonka vieressä seisoi kaksi kisa-marshallia, jotka haarukoivat menijöiden henkistä ja fyysistä tilaa ja jatkamiskykyä.  Selvittyäni karjaportista sain murjaistuksi vitsin: "These puzzles are getting harder and harder all the time."

Jäljellä oli vielä pitkiä nousuja. Mutta nyt tuntui siltä että kyllä aika riittää. Se kuitenkin pelotti, että kullakin reittiosuudella viimeisenä juoksevat ns. "sweeperit" saavuttavat meidät ja käskevät keskeyttää, vaikka arvelimme että viimeisellä pätkällä näitä sweepereitä ei ehkä ole, ainakaan vielä.

Sitten, takaa alkoi  kuulua askeleita ja Jason pälyili hermostuneena taaksensa.  Hahmo lähestyi. Ja lopulta saavutti minut. Jason oli ottanut jonkin verran kaulaa. Ajattelin, että jos tää nyt oli tässä, niin ainakin yritin parhaani, toivottavasti tuo ei saa Jasonia kiinni.  Ei se sweeperi ollut, samanlainen väsynyt menijä vain.

Viimeisten kilometrien aikana pyrin vielä harhauttamaan Jasonia kääntymään mm. nuolen perään, jossa luki "To the sacred pond."... todennäköisesti opastuksellani myös into to the...

Loppukirit otettiin. Yritin usuttaa Jasonia aloittamaan loppukirinsä jo aiemmin, mutta hän ei suostunut jättämään minua yksin. Vasta  muutamia satoja metrejä ennen maalia hän lähti kuin tykin suusta. Oma loppukirini jäi viiteenkymmeneen metriin.  John Duncan heitti high-fiven.

Maalissa. 

Takana 14 tuntia, 18 minuuttia ja 34.

En ole enää sama kuin aiemmin.  Mahdollisen rajat ovat laajentuneet. Se vaati tuskaa ja iloa, ja onnistui vain taitavan kätilön avulla.



Endorfiineistä humaltunut avaruusmies
Viisi minuuttia myöhemmin tärisin horkassa. Nurkan takana odotti lämmin suihku.  Uuh, ihana kuumana vesi virtasi vartalolle, alas vatsaa ja ihanasti RUAAAAAAAH !!! intiimialueet olivat hankautuneet kauttaaltaan vereslihalle. Huusin suoraa huutoa.. Tämä se vasta on elämää, ULTRAJUOKSU!

Kömmin suihkukopista kultainen avaruuspeite päällä. Erno ja Pekka mainitsivat, että seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä 350 kilometriä. Päätimme perua sovitun yöpymisen ja lähdimme sen sijaan takaisin Glasgowiin, sinnekin oli matkaa nyt 100 kilometriä, kun eräät olivat juoksennelleet. Saimme  hotellin.

Iltapalaksi söin 4 big maccia.

Luokittelin viime kirjoituksessa osallistujat supermiehiin ja taikaviittoihin. Jason ei ole kumpikaan, vaikka on molemmat.

Jason on Jason. Skotlantilaisessa maastossa hän on myös Aragorn.

ps. Ja ainiin, minun piti tehdä tämän blogikirjoituksen yhteydessä suuri paljastus ja tunnustus. Oikealla vaa-alla painoni on tällä hetkellä n. 115kg. Tämä piti paljastaa siksi, että aikoinaan kun itse asioita yritin surffailla, vääräleuat internetissä yrittivät pelotella maratonin ja jopa puolimaraton yrittämisestä tällaisena läskinä.

Vanhan vaa-an, jota käytin edellisen kolmivuotiskauden, mukaan painan edelleen n. 100kg. Seuraava parin kuukauden tavoite on päästä lähemmäs niitä lukemia myös toimivalla vaa-alla.

10 kommenttia:

  1. No huhhuh, nyt tuli kyllä ansiotonta arvonnostoa heti kerralla ja rutkasti. Punastun, pissa nousee päähän ja mitä vielä. Sitäpaisti, suostun korkeintaan siihen että minua verrataan Gimliin, Aragorniksi nimittäminen on kauneinta mitä kukaan on hetkeen minusta sanonut.

    En kyllä kenenkään toisen kanssa olisi tuohon urakkaan suostunut lähtemäänkään, saati yksin.

    Kuten todettua; It has been an honor to serve with you Sir!

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa raporttia taas! Huikeat onnentoivotukset vielä huikeammasta suorituksesta!

    VastaaPoista
  3. Huikea seikkailu ja raportti - ja totaalisen huikeita miehiä. Itse aloitan varmasti ultrajuoksuni jostain toisesta tapahtumasta :D Vähän liian Western States 100 tälle taikaviitalle.

    Oliko aikaraja 15 tuntia?

    Kuukauden päästä sitten Suomijuoksuun Perniöön sataselle vai? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe! Joo, aikaraja oli tuon 15 tuntia - tosin se ei näköjään ollut aivan niin tiukka kuin aiemmat checkpointit, koska viimeisin maalintullut on ajalla 15:11:xx.

      ... toi Suomijuoksu saattaa tulla pikkuisen liian äkkiä, kun nyt on vissi ja vankka aie tiputtaa painoa 5-10 kiloa ennen seuraavia ultrailuja, kävi sen verta rankaksi tuo.

      Sitten kun se sun ultrailun aika tulee, niin laitahan vinkkiä - se on porukalla paljon hauskempaa minusta! .)

      Poista
  4. Ai että!!! Ehkä paras lukemani blogikirjoitus ikinä :DDDD... aloinkohan juuri suunnittelemaan pientä kevyttä ultraa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se sopis sulle niiiiiiin täydellisesti! Nuo sun massiiviset ja alituiset kävelyt on varmasti rakentaneet enemmän kuin riittävän sitkeyden joka on vielä jollainn kuukauden-parin hommalla jalostettavissa siinä määrin täyrelliseksi, ettei välttis tarttis olla tuolleen niinku mää twilight-zonella kolmasosa matkaa vaan vois koko ajan nautiskella siitä aivan mahtavasta tunnelmasta ja kannustuksesta joka ihan jokaisesta osallistujasta säteilee.

      Kattele kesältä joku häppeninki!

      Tai sitten, myöhemmin syksyllä vaarojen maratonille tai ultra-matkalle, siellä on varmasti myös mahtavien maisemien lisäksi huipputunnelma! www.karsu.fi/vaarojen-maraton

      Poista
  5. Aamulla kuulin ääniradiosta Musen Follow Me biisin ja tuli takaumia tähän tarinaan...tämä biisi http://youtu.be/mO49PZwTPco

    VastaaPoista
  6. Vaaroilla nähdään. 110 kg läskiä raahautuu 43 km retkisarjan, joten ollaan lähdössä samaan aikaan. Ennen VM:ia kevyt pyrähdys Hamningberg halvmaratonilla. Toi sun ultratavoite on ihailtava, pitäisiköhän munkin asettaa UTMB tavotteeksi jonnekin tulevaisuuteen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kappas! Mulla oli mennyt sun kommentti ihan ohi. Varmasti pongaamme toisemme lähtöviivalla. Tsemppiä viimeisten kuukausien treeneihin. Itselläni on viimekuukausina jäänyt juoksu melko/tosi vähälle. Heti Nastolan täysmatkan jälkeen pitäisi alkaa kasvattaa kilometrimäärää hetimmitten se reilut 10% per viikko, että sais hiukan iskunkestävyyttä. Ja pitäisi viitsiä juoksennalla poluilla ja paikallisilla mäillä. Mutta, kyllä se tehdään. Tsemppiä - nähdään Kolilla! :)

      Poista