Kun lopetin juoksemisen viime marraskuussa ajattelin, että se on helppo aloittaa uudestaan, kun siltä tuntuu.
No ei ole tuntunut. Minulla on todellisia vaikeuksia saada itseäni liikkeelle.
En oikeastaan edes tiedä miksi lopetin juoksemisen. Viime vuoden kilometrit taisivat olla jo tulossa muutenkin täyteen. Olisi pitänyt hidastaa. Sen sijaan tein 3 * 50 km ultrakuukauden. Se viimeinen pelkällä vedellä juostu taisi olla lopulta hopealuoti, joka sammutti liekin.
Operaatio: Ergomyrsky on tarjonnut pelastusveneen, mutta ei sisäliikunnasta saa sellaista endorfiinilatinkia ja hyvänolontunnetta kuin ulkona juoksentelusta. Se on tutkittu juttu.
Tässä me taas katsotaan napatyrän kanssa telkkaria. Ihan niin kuin alussa.
Huomenna tapaan Venlan ja Anssin ja mietimme jonkinlaisen ohjelman rakentamista ulkoliikunnan aloittamiseen tueksi. Tällä kertaa minulla ei ole mitään mahtipontisia tavoitteita. Vain uusi alku.
Olen pitänyt maanantaista alkaen ruoka, uni- ja liikuntapäiväkirjaa. Kun viikko on kasassa, lähetän havaintoni Veli-Pekka Valkoselle. Hän on fysiatrian erikoislääkäri ja hänellä rutkasti kokemusta mm. ravitsemuksesta ja urheilusta.
Minun oli tarkoitus tehdä tämä blogikirjoitus vasta kun koko viikko on takana. Mutta teen sen nyt, koska tunnen itseni taas kerran täysin epäonnistuneeksi.
Yhtäkkiä eilen illalla, kun jo olin hakeutumassa kohti sänkyä, löysin itseni päivällä ylitse jääneiden keitettyjen perunoiden ääreltä. Otin yhden käteeni, ja sipaisin voita päälle. Hyvää. Kai voin toisenkin syödä. Laitoin vähän reilummin voita päälle. Aivot ruksahtivat jonkinlaiseen vikatilaan.
Yhtäkkiä söin neljä leipää ja kaavin voita päälle kuin lapiolla. Oivariinia meni vähintään pari ruokalusikallista per leipä. Kietaisin vielä kalkkunafilettä ympärille. Yhtäkkiä ajattelin: "Syö sitten. Ei tässä mitään hävittävää enää ole". Hain kolme perunaa lisää ja toistin saman voi-ylilyönnin niihinkin. Se tuntui pahoinpitelyltä. Naamaan vaan, selkärangaton olento. Ota apina tuosta vielä banaani. Olo oli jo jotain aivan muuta kuin hyvä, mutta hain loputkin neljä perunaa ja tungin ne naamaani. Koko sessio kesti reilut viisi minuuttia.
Kävelin sänkyyn itseäni vihaten. Miten voi ihminen olla niin degeneroitunut ettei pysty hallitsemaan edes omaa syömistään. Epäonnistunut paskakasa.
En ole ikinä ennen pitänyt ruokapäiväkirjaa, mutta uskon että
tämä on hyvä juttu. Nyt jo ilman asiantuntija-apuakin tunnistan pari
seikkaa jotka yhdistävät näitä hetkiä jolloin BED-man ottaa vallan ja
kytkin luistaa. Niihin päiviin yhdistyy ainakin kolme asiaa: kalorien kyttääminen, normaalia isompi hiilihydraattimäärä normaaliruokien yhteydessä, mutta ennenkaikkea: normaalia myöhäisempi nukkumaanmeno ja se että jään hereille yksin.
Nyt aamulla asiaa mietittyäni olen iloinen siitä että pääsen tarkastelemaan asiaa yhdessä asiantuntijan kanssa. En pidä ollenkaan mahdottomana, että on löydettävissä jonkinlainen tasapainotila. Lisäksi kiitän itseäni siitä, että minulla on tämä blogi, jonka avulla pystyn käsittelemään tällaisiakin asioita.
Olen käynyt juoksulenkillä nyt viimeksi tasan sata päivää sitten ja painan 122.8 kg. Mahakumpu alkaa olla sitä tasoa, että häpeän taas itseäni.
Eipä tarvi enää ainakaan miettiä, onko Läskisyys ohimennyttä. Läskit elävät hyvin, mutta on alkanut tuntua siltä että Maijuus on mennyttä.
Nimittäin sellainen ero on verrattuna vuosien takaiseen alkutilaan, että olen kurkannut jo nurkkien taakse ja nähnyt mitä siellä on. Jotenkin on nyt tuon liikunnan suhteen vähän semmoinen olo, että miksi?
Sisäsoudinta olen kyllä jaksanut rämpätä kohtuudella mutta en ole ollenkaan varma innostunko enää juoksemaan sittenkään kun kevät tulee, tai että jaksanko alkaa treenaamaan vaikka triathlon täysmatkalle. Miksi jaksaisin, se on jo kolmesti koettu.
Miksi edes luulin että mikään olisi muuttunut. Olen paininut saman asian kanssa säännöllisesti, viimeksi tammikuussa 2014. Tarvitsen jonkin motivoivan haasteen. Minun on löydettävä jokin uusi nyt mahdottomalta tuntuva loppumonsteri lyötäväksi.
Onneksi on soutu, muuten olisi aivan liian helppo ajautua virran mukana ties kuinka kauas monsteria kalastaessa.
Minun on täydennettävä hieman eilistä blogikirjoitustani. Valehtelin siinä lopuksi lyhyesti ja ytimekkäästi että treenit on sujuneet hyvin. En halunnut kertoa totuuttakaan, enkä kiroilla.
Miksi en.
Todellisuudessa minulla on ollut liikunnan suhteen mielenkiinto hukassa viikon verran. Olen kyllä jokusen kerran jotain tehnyt, mutta ne teot ovat tuntuneet vastenmieliseltä eikä palkintona ole liikunnan jälkeen normaali ilahtunut pössis vaan mielenkiinnon lisämenetys. Tämmöinen yllättävä mielenkiinnon katoaminen kehittää pikkuhiljaa keskitason vitutuksen.
Mittarien Omegawaven ja Checkmylevelin mukaan olen muuten hirveen hienossa vedossa. Tottakai, kun on ollut kevyt viikko. Mutta napan puutetta ne ei mittaa. Nuo mittarit toimivat siis enemmän sinänsä tarpeellisena jarruna yli-innokkaalle treenaajalle, mutta sitä niistä ei näe että nappaako vai ei.
Ei tällaiset mielialavaihtelut ole minulle mitenkään poikkeuksellisia. Itseasiassa, olen aina ollut tuulilla seilaava. Rutiinihommat hoituu aina, mutta joskus purje vetää ylös ja eteenpäin. Silloin pystyn helposti enempään kuin kuvittelinkaan, sitten taas joskus mielen purje kiskoo alas ja sivulle niin että on täysi työ pitää purtilo kurssissa.
Minulle käy luokkaa keskimäärin vähintään kerran kuussa niin, että en ollenkaan ymmärrä mitä helvetin järkeä näissä minun tai kenenkään muunkaan kouhkauksissa on. Yhtään missään.
Siinä se juuri onkin, jos siitä järkeä etsii, varsinkaan liikunnasta, niin eihän siitä mitään tule. Se kai se ihmisen suurin sudenkuoppa onkin. Liiallinen järkeistäminen. Yhtä ja samaa biomassaa tässä vaan ollaan.
Onko yksisoluisella ameeballa aina hyvä pössis? Vai onko silläkin aina joskus nappa hukassa.
Ameebat liikkuvat muodostamalla solukalvostaan ulkonevia väliaikaisia valejalkoja. Valejalkojen takia ne näyttävät liikkuessaan jatkuvasti muuttavan muotoaan.
No mutta perkele. Kova jätkä.
Koitan minäkin ottaa esimerkkiä, ja suoriutua huomenna yhteistreeneihin. Kasvatan siitä väliaikaisen valejalan. Sillä lailla liike jatkuu.
Tämä kirjoitus sai alkunsa kun vaihteeksi mietin, miksi oikeastaan kirjoitan tätä blogia. Mietintä käynnistyy tyypillisesti silloin, kun olen syystä tai toisesta itseeni, tekemisiini ja ajatuksiini läpikotaisen tyytymätön ja mieleni tekisi tuhota pienimmästäkin syystä virtuaaliset todisteet omasta olemassaolostani. Siis, arviolta joka toinen päivä. :)
Tällä kertaa yhtenä alkukipinänä toimi myös valtava hamahelmipurkki, joka kaatui, kun raivosin tyttärelleni eilen mitättömästä asiasta. Siinä miljoonia pikkuriikkisiä hamahelmiä lattialta kerätessä oli aikaa miettiä.
Kannan mukanani sekä persausta että hymyilevää naamaa. Ja usein vain sitä ensimmäistä. Tarkemmin ajatellen olen oikeastaan melko taitava pessimisti, stressaaja ja lahjakas oman ja toisten ilonpilaaja.
Joskus, kun maailmaa katsoo, se näyttää tältä:
Olet New Yorkissa Time Squarella, mutta vain sana DIE hyppää silmillesi.
Olet geokätköilemässä ja katsot upeita luonnon taideteoksia, mutta näetkin vain menetyksen, tuhon ja madot.
Saavut jännittävään suurkaupunkiin. Näet vain sen, että taksi veloittaa ylihinnan, taivaalla odottaa pyörremyrsky ja Mersun iskarit antoivat periksi viime vuosituhannella. Ikkunassa on iso linnunpaska ja kamera tarkentaa siihen.
Istut Starbucksissa viihtyisällä huoltoasemalla, ympärilläsi kuhisee iloisia ihmisiä. Näet vain ihran peittämän syömäkilpailumainoksen.
Negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset vahvistavat toinen toistaan. Ne osaavat luoda ympärille jopa niin vahvan voimakentän, että sisimmältään positiiviset asiat muuttuvat negatiivisiksi. Sitten taas joskus samat asiat näkee ihan toisin. Se toimii molempiin suuntiin.
Positiivisuuden voimakentässä negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset ovat hyviä uutisia. Haasteita, seikkailua, vaihtelua. Pahimmillaankin vain elämää.
Olen ehkä luonteeltaani vähän bi-polaarinen elukka. ("Ai vähän?!", sanoisivat eräät lähimmäiseni :)
Esimerkiksi, kun Eagleman-projekti on takana, olen kyllä rehellisesti sanottuna hieman tyhjiössä, monella tapaa. Kysymys kuuluukin kai, millä sen tyhjiön täyttää: plussalla vai miinuksella.
Tajusin tuossa eilen, vai oliko se viime torstaina tai oikeastaan jo kauan sitten sen, miksi minä kirjoittan tätä blogia. Ja miksi se on sellainen kuin on: enempi eeppinen kuin toteavan harmaja.
Taidan kirjoittaa tätä blogia lähinnä itselleni ylläpitääkseni jumppa-osa-alueella eräänlaista punaista kiipeilijän turvaköyttä. Se on se motiivi.
Keinona minulla on tehdä menneistä tapahtumista turvaköyteen solmu, jolle voi astua, ettei tipuisi ihan pohjalle. Tärkeintä on kuitenkin tiukka tarttumaote. Ne ovat niitä hulluja, ei liian kaukana olevia haasteita.
Blogia kirjoittaessani pääsen maalaaman sekä mennyttä että tulevaa rauhassa ja lisäämään siihen vähän juuri sellaisia sävyjä kuin haluan. Usein tuntuu käyvän niin, että korostamani asiat muuttuvat itselleni erityisen tosiksi.
Taidan haluta käyttää elämässäkin entistä enemmän posiitivisia sävyä.
... jaha, taas jotain *SKAA meressä! Ei, vaan miljoona ruusun terälehteä Vapaudenpatsaan edessä kiitoksena rohkeudesta.
// Lihavan ahmimishäiriö eli BED (engl.Binge eating disorder) on syömishäiriö, jonka oireista kärsivä syö suuria määriä ruokaa pakonomaisesti,.
Syöminen ei edellytä nälkää, vaan esimerkiksi paha mieli laukaisee
ahmimisen halun. Ahmija syö usein yksin, koska suurten määrien syöminen
muiden läsnä ollessa hävettää. Ylenmääräisestä syömisestä on seurauksena
vaikea lihavuus . Lähde: Wikipedia
Aika riisua taikaviitta päältä. Ihan alasti.
Vaikka täällä blogissa olenkin viimeaikoina esiintynyt milloin ultrajuoksijana, soutukoneena, maratoorarina ja iron maninä, on se vain sumuverho. Taikaviitta. Minulla on ahmimishäiriö. On ollut niin kauan kuin muistan, ja on edelleen.
Totuus on, että ennenkaikkea... I'm BED-man.
Kun olin ala-asteikäinen, äitini lähetti minut melko usein hoitamaan kauppa-asioita. Hoidin nämä reissut tunnollisesti. Melko usein, aika-ajoin tai ainakin useammin kuin kerran kuitenkin kävi niin, että ostin salaa 400g palvikinkkua, lauantaimakkaraa, hookoon sinistä tai jotain muuta sen kaltaista pientä "pikku" suolapalaa. Tungin tuon ostokseni suuhuni himoissani muutamassa hetkessä kotimatkalla. Sitten surin.
Tiedostin, että olin tehnyt ainakin kaksi asiaa väärin. Ensinnäkin olin tehnyt jotain salaa, luvatta. Toiseksi, mikä minä olen. Hirviö, frankenstein, miksi tein sen? Enkö voi ollenkaan kontrolloida itseäni?
Lapsena en kuitenkaan lihonut, olin laiha poika. Ehkä siksi, että lukioiässä pituuskasvu pysähtyi vasta johonkin 194 cm kohdalle.
Muutin. Menin opiskelemaan yliopistoon. Syömiset olivat nyt ensimmäistä kertaa elämässä vain omasta itsestä kiinni. Jostain syystä homma pysyi hanskassa. Olen jälkikäteen ajatellut, että jotenkin murroksen suuruus peitti sen alleen.
Satunnaisesti BED-man kuitenkin lakkasi uinumasta. Kävelin läheiseen Siwaan juuri ennen sen sulkemisaikaa ja ostin. Söin.
Surin. *tun kelvoton sika. Mikä se on sellainen olento, joka ei pysty kontrolloimaan edes omia syömisiään. Se se vasta on turha.
... työelämä sujui kivasti. Rakastuin. Oma yritys. Perhe.
BED-man. Taikaviitta, se kulki aina kuitenkin mukana
Koko elämäni olen a) syönyt säännöllisesti b) terveellisesti c) riittävästi. Minulla on käynyt sellainen onni, että nämä asiat ovat olleet sekä lapsuusajan perheessä että omassa perheessämme tärkeitä asioita. Minulle on turha puhua terveellisistä ruokailutottumuksista, tiedän niistä paljon. Toteutankin.
Jos en olisi BED-man, en aivan varmasti olisi ikinä ollut ylipainoinen.
Liikalihavuuteni perustuu vain ja yksinomaan siihen, että jostain syystä satunnaisesti mutta kuitenkin melko usein itsekontrollini pettää syömisen suhteen aivan täydellisesti. Eikä se niin satunnaista ole, eivätkä syytkään ole tuntemattomia. Tiedostan kyllä usein etukäteen ne kehittyvät ahmimis-tilanteet, ja niihin johtavat syyt. Joskus jopa reagoin, ja tilanne ei toteudu. Joskus en.
Kuten kuvaukseen kuuluu, kontrolli pettää useimmiten tai kenties aina silloin kun muut eivät ole kotona tai ovat jo menneet nukkumaan // "yksin muilta salassa".
Hieman näitä kohtauksia myöhemmin menen nukkumaan. // "Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa".
Jos tätä sattuisi vain harvakseltaan, niin olisi se normaalia. Jokainen ahmii joskus. Mutta, minusta tilaisuus tekee perin säännönmukaisesti varkaan. // "Varsinainen ahmimishäiriö on kyseessä vasta silloin, kun ahmintaa on
vähintään kaksi kertaa viikossa ja kun sitä on jatkunut useita
kuukausia."
... Sitten nykyhetkeen. Olen saanut viime aikoina pidettyä tämän taipumukseni suhteellisen hyvin kurissa. Nyt viime sunnuntaina päätin että PRKL SENTÄÄN! Minun on pudotettava 5-10 kg painoa ennen ensi kesän puolimatkan ja täysmatkan triathlonia sekä Waarojen ultra-maratonia.
Painoni on junnannut jo puolisen vuotta paikallaan ja päätin, että nyt siihen on tultava muutos. Kolme päivää pysyinkin hienosti suunnitelmassa. Söin säännöllisesti, hyvin, mutten liikaa, kalorivajetta jäi hiukan joka päivä.
Tultiin eiliseen. klo 16:30 näin jääkaapissa nakkipaketin. Tartuin pakettiin, ajattelin että otan sieltä vain yhden nakin. Kavahdin. Joku oli jo nävertänyt paketin kulmaan pienen reiän, sieltä oli ujutettu muutamia nakkeja ulos. Kuka?! Laitoin paketin takaisin jääkaappiin. Ajattelin "eipä omenas kauas puusta putoa..." ... pelastuin kuitenkin tällä kertaa itse.
Päivä meni puuhakkaasti. Tulin kotiin vasta 23:15. Söin salaattia. 2 minuuttia meni onnellisesti.
Muistin nakkipaketin. Söin sen, hiukan vajaan paketin Popsi Iso-viitosia. Rosvopaistiviipaleita. Pojalla oli ollut myös synttärit. Pöydällä oli tapahtuman jäljiltä jäänteitä. Söin, söin, rajusti.
Sitten menin nukkumaan.
I'm BED-man.
Ehkäpä minun on syytä muistaa se. Ehkä minun pitääkin olla tyytyväinen siihen, mitä on viime vuosina tapahtunut - rauhallista painon alenemaa ja kunnon kohenemaa. Nimittäin // "Tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen"
Sori vaan, jos tulit täältä nyt sitten jotain motivaatiota hakemaan.
Sanotaan se nyt suoraan. Muutamat viime viikot olen oikeastaan mennyt ihan vanhoilla höyryillä. Liikuntaa on tullut kyllä sinänsä ihan suunnitelmien mukaan, puolimara meni kivaan uuteen ennätykseen jne. Olen surffaillut vimmatusti kaikenmaailman ultramaratoneja, vuorijuoksuja sun muita haasteita ja löytänytkin sitä tätä sinänsä mielenkiintoista. Kaikenlaista näennäistä diipadaapavouhotusta aiheen ympärillä. Mutta jotenkin asiat eivät vaan ole kohdallaan, vähän niinkuin menisi tahdistimen varassa. En ole mielestäni niin paljon kuitenkaan vouhkannut että tämä mitään ylirasitusta voisi olla tai mitään muuta hienoa syndroomaa. Ei tunnu kivalta, eikä napeksi. Väkisin, vanhasta tottumuksesta. Tuntuu vähän, että olen valepuku päällä, oikeasti olen laiska paska. Ja nyt tässä viimeisen muutaman päivän aikana on oikeastaan alkanut vituttaa liikunta-asiat aika rankastikin. Pardon. Joojoo, kiinnostaa toki kyllä osallistua hienoihin ultra-mahti-seikkailuihin vaikka Himalajalle ja kyllä paikalliset humppalotkin on mukavia, mutta tätä normaalia viikottaista päivittäistä pakkoliikehdintää, tarkoitan kaikkea muutakin kuin läskimaijailuun liittyvää joka tarvii hoitaa jos mahtihommiin haluaa.
Lisäksi vituttaa sekin, että tämmöiset seikat vituttaa kun jollain täällä maailmassa on ihan oikeitakin ongelmia. Pahoittelut vaan tuosta *ttu sanan käytöstä, erityisesti niille lukijoille jotka tuntevat minut ja ajattelevat että mitä se nyt oikein voi kauhistus.
Että semmosta. Mikään ei ole pielessä, mutta silti on. Saapa nährä, saanko itteeni niskasta kiinni vai oliko tää tässä. Tai ehkä tarttis päästää sieltä niskasta irti, ja koittaa antaa mennä vaan. *tanan pimeetäkinhän tuolla pihalla tätä nykyä on, että onnee vaan sinänsä niille jotka tässä nyt sitten jotenkin jaksaa iloita jostain. :)
ps. pienenä "positiivisena" yllätyksenä mainittakoon, että perheeseen tuli tänä viikonloppuna uusi älyttömän hieno vaaka, josta kävi ilmi että aiemmat mittaustulokset vanhalla höpöhöpö-arvotaan-arvotaan vaa'alla ovat sitten olleet rajusti alakanttiin. Nykyinen paino on noin 116kg, ei suinkaan 105kg. Tämä tarkoittaa sitä, että olen suorittanut sen triathlonin täysmatkankin reilusti yli 115 kiloisena. Onneksi vaaka valehteli, en olisi uskaltanut edes osallistua jos olisin tuon tiennyt. Projektin alun lähtöpainokin on syytä arvioida olleen luokkaa 145-150kg. Tämä on siis järjellä ajatellen ainoastaan positiivinen uutinen, koska se tarkoittaa sitä että tuolla olisi vielä ainakin vajaat 15kg ihraa pois heitettäväksi. Koska en kuitenkaan ajattele järjellä, niin todennäköisesti tämä on yksi osatekijä tässä kuplan puhkeamisessa. Olen huhkinut kolme vuotta kuin hullu, mutta olen edelleen obeesi. *ttu.
Noin viikko sitten tähän aikaan Pajulahden täysmatkan triathlon oli paketissa ja parin tunnin kotimatkakin jo tehtynä. Olo oli väsynyt, mutta jollain tavalla voimautettu. Jopa siinä määrin, että hetkisen ymmärsin mistä periamerikkalaiset kliseet juontavat."You can do it!"
Seuraavien parin päivän aikana tuo olo oikeastaan vain vahvistui. Jalat eivät kipeytyneetkään sen enempää kuin vaikkapa reippaan puolimaratonin jälkeen, massiivista kokonaisvaltaista väsymystä ei tullut, ja kaikenkaikkiaan jo keskiviikkona olo alkoi tuntua siltä että piakkoin olisi aika lähteä taas lenkille tai vähintään uimaan. Ehkä minut on luotu tällaista varten!
Huomasin surffailevani mm. toinen toistaan kiihkeämpien extreme-triathlonien (Celtman!), maratonien (Maraton Alpino Jarapalos) ja ei-niin-keveiden ulta-juoksujen (Ultra-trail du Mont Blanc) sivuilla etsien jotain seuraavaa suurhaastetta, johon sitoutua.
Luojan kiitos oikeastaan, sitten tuli kurkkukipu ja flunssa joka on edelleenkin päällä. Olo alkoi tuntua vähemmän teräsmieheltä. Eli viikko on mennyt nyt sitten kuitenkin ilman liikuntaa. Se on todennäköisesti oikein hyvä juttu.
Luin muutama kuukausi sitten useampiakin kirjoituksia ironmanin jälkeisestä depressiosta (esim.Handling that Inevitable Post Ironman Letdown) - valmistaudut jotain varten kuukausia tai jopa vuosia, sitten yhtenä päivänä se jokin onkin sitten tehty ja PUFF! ohi.
Tunnistan nyt kyllä mistä tuossa kirjoitellaan. Vaikka tuo kisa olikin vain yksi välietappi, niin sen tavoittelemista varten oli viritetty suuri osa niistä askareista ja päivittäisistä rutiineista jotka pitävät tämän kokonaisprojektin käynnissä.
Nyt, kun edessä ei ole kohtuuttoman pitkää räpiköintiä, pyörän sotkemista ja hölkkää, tuntuu huomattavasti vaikeammalta perustella itselleni ja perheelleni miksi tätä pitäisi jatkaa.
Sekin ajatus on käynyt mielessä, että koko touhu on aika itsekästä. Mikä oikeus minulla on omistaa valtaosa vapaa-ajasta oman kehon palvomiseen, sitähän kuntoilu lopulta on, ja erilaisten oikeasti merkityksettömien haaveiden tavoitteluun. Mitä väliä sillä on, vaikka seuraavaksi raahautuisin pelkillä käsillä kiskoen alasti mahallani maaten Nokialta Nuorgamiin.
NO.
En nyt koe olevani post-ironman depressiossa. Mutta olen silti miettinyt tätä hommaa. Pääasiallinen johtopäätös tiivistyy oheiseen opetusvideoon. Se jokin on nyt tehty ja PUFF ohi, uutta matoa koukkuun.
Toiseksi. Nykyisen Maailmanlopun-projektin motivointi ja käynnissä pitäminen ei ole ollut oikeastaan vaikeaa, asiat lähtivät liikkeelle pakon edessä ja sitten etappi kerrallaan kuin itsestään. Mutta, nyt minusta tuntuu, että mahdollisen 20.12.2012 jälkeisen elämän suhteen nämä liikunta-asiat pitää kenties motivoida osin uudelleen. Esimerkiksi, jos satsaan tähän jatkossakin näin paljon aikaa, niin minun on voitava perustella itselleni (ja muillekin), että miksi. Vai onko? Ja mieluusti haluaisin, että tuo perustelu olisi sellainen, että sen tuomat edut käsittävät itseni lisäksi muitakin ihmisiä. Täh? Näyttääkö vähän, että suunnitelma jatkosta ei ole vielä ihan aukoton? No ei tosiaankaan! :)
Ilmoittauduin Tampereen puolimaratonille (23.9) ja Pirkan Hölkkään (7.10.). Mayojen Maailmanlopun aatolle 20.12.2012 on muuten myös suunnitteilla juoksutapahtuma, johon tämän blogin lukijat ovat tervetulleita. Tuosta "tapahtumasta" lisää myöhemmin. :)
// Painossa hieman rekyyliä 116.8 kg (n. -34 kg) mutta se oli odotettavissa.
... menee ihan lyttyyn, jos ei ole jonkinlaista keinotekoista tukirankaa.
Itselleni se tukiranka on rutiinit. Pystyn yllättämään itseni päättäväisyydellä sekä liikunnan että energian sisäänsyötön kontrollin suhteen, mikäli pitäydyn samassa ennalta tiedossa olevassa rutiinissa päivästä toiseen.
Jos rutiineihin tulee häiriö, kuten vaikkapa juoksulenkit katkaiseva flunssa, dominot kaatuvat. Kun yksi asia prakaa, seuraavaksi annan periksi jostain toisesta pienestä asiasta, se aiheuttaa seuraavan muutoksen ja lopulta asiat karkaavat täysin kontrollista.
Jos on esimerkiksi lenkillä, tai soutulaitteella, on hankala syödä jääkaappia tyhjäksi. Samoin, kun iltaisin on jotakuinkin samanlaiset rutiinit, on suhteellisen helppo kahlita primitiiviset ydintalvea varten syömisvietit. Ja jos ei itse onnistu itseään kontrolloimaan, niin sitten jotenkin säälittävästi esim. se toimii jonkinlaisena sosiaalisena kontrollina, jos tietää puolison olevan talossa. Tätä en oikeastaan edes ymmärrä, ehkä siinä on jotain samaa kuin salaa tupakoimisessa.
Nyt olin flunssassa ja viikonlopun yksin kotona lasten kanssa.
Yritän tässä sanoa, että asiat ovat menneet tän projektin kannalta päin sitä itteensä viime torstaista alkaen. Kuntoilut jäivät flunssaan, ja olen mättänyt joka ilta naamaan suurinpiirtein kaiken mitä kaapista löytyy.
Ja yllättävän paljon sitä löytyy. Eilen illalla katsoin elokuvan Nude Nuns with Big Guns (en suosittele, se on lumoavasta nimestään huolimatta todella surkea). Alastomat nunnat muistuttivat maitotuotteista ja niinpä inspiroiduin syömään jogurtin, ja sitten toisenkin. Ajattelin näiden jälkeen kömpiväni onnellisna ja kylläisenä sänkyyn.
Istahdin kuitenkin vielä ihan hetkeksi tietokoneelle, ja vilkaisin nopeasti keittön kulmakaappiin, tuonne yllätysten runsaudensarveen. Löysin sieltä Subwaysta peräisin olevan sipsipussin. Sieltä saa sellaisen terveellisen Subway-aterian yhteydessä. :) Koska olen reipas kuntoilijalaihduttajapoika, en tietenkään ollut sitä syönyt. Enintään laittaisin muutaman pikkusipsinpalan joskus iltasalaatin päälle. Söin sen nyt ilman salaattia! Sitten söin toisen samanlaisen. Ja kas, kaapissa oli myös tyttären synttärikakusta ylijäänyt pikkusuffelipussi. Ja oho, jääkaapista löysin kokonaisen palvikinkkuleikepaketin, ja ihan vaan pari voileipää. Kurlasin alas litran lonkerolla - ISO KURKO!!. Meni siinä vielä jotain muutakin, mutta en nyt sentään onneksi muista. Tämä kaikki tapahtui noin 1h aikana. Mikään ei edes maistunut hyvältä. Yhteensä tässä pirtelössä oli varmaankin arviolta jotain 2500kcal.
Itseasiassa edellisten vajaan viidentoista vuoden aikana kerryttämäni läskikerrokset perustuvat varmaan isolta osin nimenomaan tuollaiseen mättösyömishäiriöön.
Siitä ei ole varmaankaan kovinkaan iso askel johonkin oikeaan Bulimia-tyyppiseen.
Jotenkin kuvittelin, että olisin kasvattanut itselleni jo jonkinlaisen selkärangan - tai hienosti sanottuna "elämäntapamuutoksen", joka jotenkin jo ainakin auttavasti suojaisi näiltä mättökohtauksilta. Oho! Olenkin edelleen ihan oma itseni.
Henkinen metamorfoosi supersankarista valittavaksi nilviäiseksi ei vaadi ihan hirveästi, ainakaan jos on varustettu luuserin sielulla. Pikkuisen penikkatautia, siitä johtunutta fyysistä saamattomuutta ja siitä johtunetta henkistä saamattomuutta, vähän mässäilyä, stressiä, huonosti nukuttuja öitä ja kokonaispottina seuravaa overall uber lametusta.
Taisin huomata penikoiden kipeytymisen sitten viikko sitten Tukholmassa hyvin rauhallisella lenkillä. Tiedä sitten tuliko se ylirasitus kuitenkin hankittua ja pari viikkoa aiemmin maratonilla vaikka silloin ei mitään tuntunutkaan. Lopullisesti ne ärtyi, kun koitin pari päivää Tukholman lenkkiä myöhemmin juosta kympin vähän kovempaa. Tuntuu, että nämä hommat iskee aina silloin, kun lenkit kulkevat erityisen ihanasti. Lenkkijumalien sielu on Saatanan. Ensin rajatta mannaa, sitten hekuman korkeimmalla hetkellä palkitaan kadotuksen liekeillä.
Ihan vaan ajattelin pikaisesti tänne hyperavaruuteen kirjoittaa maininnan tästä overall lametuksen ja vitutuksen tilasta, kun ne jää helposti sanomatta kun mieluummin kirjoittaa omasta erinomaisuudestaan.
Fyysisesti juoksu eilen tuntui hankalalta, raskaalta, nykivältä. Väärältä. Yleismieliala on kuin kerosiinissa uitetulla piikkisialla. Kaikki ulkomaailmasta tulevat, tarkoitukseltaan positiivisetkin, signaalit tuntuvat bensalta murjotuksen liekkeihin. Vielä viikko sitten ennen puolimaraa olin liekeissä sekä henkisesti että fyysisesti.
Mutta, elämänkuvamanipulaatio onkin kuuminta hottia!
Oletko huomannut, että kuvan olennaisimpien yksityiskohtien sävyt näyttävät kirkkaammilta kun niitä katsoo tummanpuhuvaa taustaa vasten. Ehkä liikunnan arjesta ja noin ylipäätään elämän normipäivistä tekee vielä paremman taustalla olevat muistot näistä AIVAN PERSEESTÄ olevista hetkistä. :)
On sitä, kun velttoilee koko päivän/illan, eli eilisen, ja lisäksi syö jääkaapista sekä pakasteesta kaiken mahdollisen. Mm. kolme kinuskijäätelöä, järjettömät määrät leipää, vajaa litra jugurttia, suklaata, sipsejä (jotenkin sellaisia nyt kerrankin oli joltakulta kaappiin jäänyt, kun kysyntää oli) no en jatka vaikka se olisi mahdollista.
Mutta perseestähän se. Yhdellä tällaisella romuttaa aina kivasti viikon tjsp aiempia aikaansaannoksia. Toisaalta!!! Muunmuassa maailmankuulu Britney Spears on juorulehtien mukaan ollut syömishäiriöinen ja hän on siitä huolimatta pystynyt suursaavutuksiin. Ehkä minäkin, jos ryhdyn vain käyttämään lyhyttä hametta ja vilauttelen haaroväliä aina taksiin noustessa. Luulisi, että vaikutus on vähintään vastaava, kun olen vielä iso karvainen mieskin.
Ajattelin, että on syytä mainita tuo seikka, jottei tätä blogia joskus myöhemmin mahdollisesti lukiessa joutuisi siihen harhakuvitelmaan, että Läskimaijuus on vain arjen urotöitä ja laihtumista. Ei suinkaan. Useahkosti joko borettaa, vituttaa tai lamettaa - ainakin jossain määrin.
Aiemmin on ollut vastaava limapussitulehdus kyynärpäässä ja polvessa - nyt myös lonkassa. Tämä lähinnä aikakirjoihin myöhempää tarkatelua varten ylös.
Perseestähän näissä, sen lisäksi että kipu ilmenee osittain siellä, on se että etukäteen ennustettavuus oireiden perusteella ei ainakaan itseltäni onnistu. Varminta olisi ehkä pitää reilusti välipäivä silloinkin, kun tuntuu ettei sitä tarvi.
Toivottavasti paranee ensiviikonlopuksi, koska silloin oli suunnitteilla tehdä urotyö.
Varmaan tiedät ne Via-mikroruuat, jotka vingahtaa kun ovat valmiita syötäväksi.
Vaikka napa tursahti esille, eipä kuulunut *ittu vingahdustakaan.
Erityisen pontevana se on, mikäli on vaikka sattumalta syönyt puolentusinaa leipää, raejuustopurkin, feta-oliivisalaattia, kahvia, keksejä, makkarapaketin ja viitisen mandariinia. Tyrällä sentään on itsetunto kohdallaan, se kurkistaa pian uudelleen jos sen tyrkkää pois.
Nyt olen valmis.
// n. 150 kg.
// Edit 10.3.2012 - on käynyt ilmi, että vanha vaakamme näyttää reilusti alakanttiin, joten todellinen lähtöpaino on ollut n. 150-155 kg (tällä hetkellä se näyttää 12kg liian vähän).
Kun lopetin juoksemisen viime marraskuussa ajattelin, että se on helppo aloittaa uudestaan, kun siltä tuntuu.
