Punainen, keltainen ja vihreä mato.

Olen käynyt FireFit 112-projektin alun jälkeen viimeisen parin viikon aikana seitsemän kertaa punttisalilla, muutaman kerran juoksemassa ja uimassakin. Kaiken kaikkiaan liikunnallinen aktiivisuus ja mielen vire on hypännyt taas uudelle tasolle rauhallisemman jakson jälkeen.

Tämä on se hetki, jossa monesti vauhtisokeus iskee. Vielä ei ole mopo karannut, mutta pikkuisen keulii. Tunnen sen.  Siksi piirsin mieleeni taas kerran superkompensaation luikertelevan madon. Siinä on kolme vaihetta. Ei yksi.

Silloin, kun treeni maistuu ja lihaksissa kihelmöi syntyy aina ja yhtä helposti yhä uudellleen harha: treeniä treeniä. Siinä se kunto kasvaa. No pain no gain ja niinpäinpois!

Vaan kun se on päinvastoin. Usko nyt jo. Montako vuotta ja montako kymmentä kertaa se pitää sanoa: kunto kasvaa levossa: riittävän levon jälkeen seuraa superkompensaatio eli harjoitusvaikutus.  Superkompensaatiota ei seuraa ilman lepoa.

Toistaiseksi tämä tarkoittaa minulla sitä, että perättäisinä päivinä ei ole mitään asiaa mennä kurittamaan samoja lihasryhmiä.

Näkeehän sen nyt vähän tyhmempikin että jos vain punaisia langanpätkiä pistää peräkkäin, on käyrä pian pohjasta läpi. Tai jos ei anna keltaisen madon kiivetä aiemmalle tasolle, ei siitäkään hyvää seuraa.

Vihreä mato. Sitä koukkuun.

Kumpi asettaa rajat: keho vai mieli?

Tein viime viikolla Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 Facebook-ryhmässä kysymyksen, jossa oli vain yksinkertaiset kaksi vaihtoehtoa.  ” Kumpi näistä asettaa rajat sille mitä teet ja mihin pystyt: mieli vai keho?”

Ennakko-oletukseni oli, että vastaukset todennäköisesti kasaantuvat jossain määrin enemmän  jommallekummalle puolelle. Tai  ehkä ylipäätään olen itse yksin tämän kysymykseni kanssa. 

125 ryhmään kuulunutta liikuntaharrastajaa vastasi kysymykseen. Kaikista vastaajista 52% oli sitä mieltä, että keho asettaa rajat, 48% kallistui mielen puolelle. Useampi vastaaja kertoi vaihtaneensa vastausta muutamaan kertaan. Yksikin olisi riittänyt siihen, että tulos olisi ollut 50-50. 

Mistä tämä kertoo?  Varmaankin vähintään siitä, että molemmat tarvitaan, ja ilman toista on vain avuton puolikas. 

Kävin vastaajien listan läpi, ja laskin miesten ja naisten määrät. Ero on selvä jopa tällä otoksen koolla. Miehistä selvä valtaosa on sitä mieltä, että keho asettaa rajat. Naisista taas niukka enemmistö näkee mielen roolin rajojen asettajana tärkeämmäksi. 

En ole oikein niitä ihmisiä, jotka uskovat miehen ja naisen olevan lähtökohtaisesti kovinkaan erilaisia, mutta tutkitustikin eroja on

"For instance, on average, men are more likely better at learning and performing a single task at hand, like cycling or navigating directions, whereas women have superior memory and social cognition skills, making them more equipped for multitasking and creating solutions that work for a group. They have a mentalistic approach, so to speak."  http://www.uphs.upenn.edu/news/news_releases/2013/12/verma/

Niin tai näin. Itse uskon, että kehostaan voin nauttia täysimääräisesti vain venyttämällä mielen rajoja. Itseäni innostaneessa tutkimuksessa professori Samuel Marcora sai tuloksen: rasitustason ja suorituksen vaativuuden tunne tulee päästä, ei kehosta. Samoin tutkikmuksessaon todettu, että kuviteltu voimaharjoittelu lisää fyysistä voimaa. 

"Perception of effort is the main limiting factor. The higher the athlete's perception of effort, the closer it brings them to exhaustion." http://edition.cnn.com/2015/10/20/sport/brain-training-push-performance/

”If Marcora’s theory is correct there will be some interesting practical applications for runners. For example, if it’s true that fatigue comes from brain activity instead of muscle activity, it should be possible to induce fatigue just by thinking about running. And if this is true, then it may be possible for runners to increase their fatigue resistance (i.e. fitness) through visualization exercises, which may serve as a complement to physical training or even as a substitute during periods of injury. Already studies have shown that imagined strength training increases muscle strength.”

Jos haluat dipata syvemmälle aiheeseen, suosittelen mm. näitä linkkejä. 

- Scientific American: Your thought can release abilities beyond normal limits:

https://www.scientificamerican.com/article/your-thoughts-can-release-abilities-beyond-normal-limits/

- CNN: Training the braind to push the body beyond its limits

http://edition.cnn.com/2015/10/20/sport/brain-training-push-performance/

- Impossible HQ: Physical limits reveal mental limits

https://impossiblehq.com/physical-limits-reveal-mental-limits/

- Breaking Muscle.com Overcoming Self-Imposed Limitations: Mind Training Strategies From Gym Jones

https://breakingmuscle.com/sports-psychology/overcoming-self-imposed-limitations-mind-training-strategies-from-gym-jones

- Running.competitor.com: Is perceived effort all in your brain & Endurance Fatigue – perception is everything.

http://running.competitor.com/2014/01/training/is-effort-perception-all-in-your-brain_55159

http://running.competitor.com/2014/05/training/endurance-fatigue-perception-is-everything_9067

Ajatus siitä, että monet rajat ovat itseasiassa mielen asettamia on itselleni äärimmäisen innostava. Rinkkamaraton-projektilla sain maistaa näiden henkisten rajojen tutkailua. Fyysisesti en todennäköisesti ollut vielä lähelläkään rajoja vaikka itsekin kyseenalaistin koko homman mahdollisuuden. Minusta alkaa tuntua siltä, että vuonna 2017 haluaisin myös käydä tyrkkäämässä kumoon jonkin toisen kehon painoon ja liikkumiseen liittyvän raja-aidan, jonkin sellaisen jonka näin päässäni rajaksi kun vuonna 2009 aloitin liikkumisen raskaasti ylipainoisena.

Elämäntapamuutosta ei ole ja nykytilan säilyttäminen on mahdotonta.

Vain kuukausi sitten juoksin Vantaalla ennätyksen rinkan kanssa. Voisi ajatella, että se oli kovinkin voimauttava kokemus. Niin se olikin, siihen asti kunnes saavuin tavoitteeseen menin voimalla eteenpäin. Sen jälkeen olen antautunut virran vietäväksi.

Meinasin ensin visualisoida tätä mustalla aukolla, ja sen ympärillä kaartelevalla satelliitilla. Tai hitaasti kohti koskea virtaavalla joella. En löytänyt täydellistä videota, joten pitäydytään faktoissa.

Mitään elämäntapamuutosta ei ole. Minun on täysin turha tuuduttautua ajatukseen, että jokin olisi perustavalla tavalla nyt toisin kuin aiemmin elämässäni. Olen sama mies. Sama ahmimishäiriö. Sama synkkä virta.

Nykytilan säilyttäminen on mahdotonta. Virta virtaa, uin tai en.  On täysin turha ajatella, että voin jotenkin maagisesti ja helposti säilyttää nykyisen kunnon ja henkisen motivaatiotason.

Paljon on kuitenkin muuttunut sitten marraskuun 2009? Miksi? Siksi, että olen aina asettanut tavoitteeksi seuraavan vastavirrassa näkyneen kiven, hypännyt koskeen ja uinut sitä kohti.

On vain yksi johtopäätös: Aseta tavoite, ja ui sorsa, ui!

Motivointia, lokerointia ja lintuperspektiiviä.

Jokainen vuosi Läskimaijan maailmanlopun 20.12.12  jälkeen olen halunnut teurastaa Läskimaijan. Laittaa sen lihoiksi, ja jättää sitten internettiin ikiajoiksi roikkumaan kuin ilmakuivatun kinkun. Vuoden 2015 lähestyessä loppuaan tiesin jo kokemuksesta hengen olevan sitkeässä, joten päätin jo joulukuussa 2015 että vuosi 2016 on Läskimaija final season.

Miksi lopettaa Maijana?

No siksi, että se oli alkuperäinen tarkoitukseni. Toteuttaa anonyymin edelleen satunnaisesti tupakoivan (sori vaan äiti), liikkumattoman paksun Läskimaijan unelma tulla Ironmaniksi kolmessa vuodessa. Nimenomaan Maijan, eikä vaikka Matin siksi, että minua ei edes arvattaisi mieheksi. Halusin jättää jälkeeni enintään tarinan, jolla on alku ja loppu ja ei kosketuspintaa todellisuuteen.

No identiteetti paljastui ja yhdistyi todelliseen minään. Se mitä Läskimaijana kirjoitin olikin monen mielestä yhtäkkiä minun sanomaani, siis ihmisenä eikä sarjakuvahahmona.  Se on kaikkea muuta kuin mitä alunperin halusin. Se on vaikeaa, hankalaa ja en pidä siitä. Ei minun alitajuntani kakofoniakaan kenellekään  kuulu. Nyt sitten erityisesti tänä vuonna kun olin omalla nimellä lehdissä rinkkajuoksentelun takia, tuntui erityisesti että tämä malli on mielenvikainen ja skitsofreeninen.

Miksi jatkaa

Pari viikkoa sitten aloin tajuta, että itseasiassa tämä on aivan mielettömän hyvä systeemi. Todennäköisesti se on syy, miksi olen vaikeuksista huolimatta saanut pysyttyä liikuntaraiteilla. Olen asettanut itselleni kiinnostavia päämääriä tulevaisuuteen ja myös saavuttanut niitä. Pitänyt ahmimishäiriön kurissa ja oppinut ymmärtämään sitä ja sen logiikkaa.

Läskimaija oikeastaan onkin ihan oma erillinen instanssinsa. Se olen minä, mutta lintuperspektiivissä. Irti arjen mikrotason ongelmista, nähden vähän kauemmas tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Niin on helpompi piirtää karttaa.

Viime viikon alussa pongasin Elisa-kirjasta norjalaisen huippu-urheilijoita sparranneen Erik Bertrand Larssenin kirjan Paras. Sen lisäksi, että se on mahtipontinen, melko amerikkalainen ja vähän
ärsyttävä se tuotti monta ahaa elämystä.

Jotenkin, automaattisesti, olen Läskimaijana toteuttanut useimpia mentaalivalmennuksen oppeja itseeni.

- astu ulos omasta arkipäivän kuplasta. Katso asioita ulkopuolelta.
- vertaa itseäsi itseesi, älä muihin.
- löydä arvosi.
- tee se kunnolla.
- mitä oikeastaan pelkäät, onko se konkreettista?
- aseta tavoite, jonka oikeasti haluat saavuttaa. .
- tee päätös. Kun päätös on tehty, ihokarvat nousevat pystyyn.
- kärsivällisyys
- suunnitelmallisuus
- virheet ja vastoinkäymiset ovat paras tapa oppia jotain uutta.
- harjoittaa voi muutakin kuin kehoaan.
- "Olen kova." Voimalauseet.
- sisäinen dialogi. Visualisointi.
- näytä siltä mikä haluat olla. Se miten toimit, vaikuttaa omaan itsevarmuuteesi.
- moodi. Löydä moodi jossa olet tehokkaimillasi. Minulle Läskimaija.

Tässä Bertrandin teesit. Ei minun. Tai siis nimenomaan minun, Läskimaijan, ja Bertrandin.

Tarviiko vielä selittää, miksi jatkan.  Läskimaija on maailman Paras personal trainer. Minulle.

Huono häviäjä

Rinkkajuoksuprojekti on paketissa, ja olen alkanut sulatella suunnitelmaani lopettaa Läskimaija-blogi tähän seitsemään vuoteen tai sittenkin jatkaa Selänteen one more year -hengessä vielä, jos keksin hyvän, hauskan kivan ja kannustavan projektin. En ole tuon asian suhteen tullut hullua hurskaammaksi, mutta sen olen huomannut että suhteeni liikuntaan ja kilpailuun on tragikoomisen kompleksinen.

Aiemmin kirjoitin Kilpailemisesta, ja kerroin vihaavani sitä. Se on kuitenkin vain puolet totuudesta. Inhoan kilpailemista. Paitsi, jos olen paras.

Jos käytössäni olisi aikakone, menneisyydestäni löytyisi monta hetkeä, jossa pikku Maija tarttuu väistämättömän häviön edessä pelilautaan  ja viskoo raivon vallassa nappulat pitkin huonetta.

Inhoan kilpailua, mutta vielä enemmän inhoan häviämistä.

Ratkaisuksi tähän paradoksiin olen kehittänyt lähestymistavan, jota hyödynnän kattavasti kaikilla elämänaloilla. Muutamia valittuja taisteluita lukuunottamatta vältän kaikkea kilpailua ja siihen pakotettuna lyön läskiksi ja häviän tietoisesti. Tuolloin tiedän, etten edes yrittänyt.

Olen huono häviäjä. Lisäksi:

- En halua liikkua vain huvikseni. Päämäärätön rutiininomainen juoksentelu ei kiinnosta vaan tuntuu päättömältä.
- Kuitenkin nautin siitä tunteesta, kun olen liikkunut.
- En halua kilpailla ainakaan ketään sellaista vastaan, jonka voin joutua joskus kohtaamaan. Etäinen sarjakuvahahmomainen vastus maailman toisella laidalla on ok.
- Jos kuitenkin kilpailisin, haluaisin olla paras, mieluiten maailman.
- Oikeastaan haluaisin kiskoa kehostani irti ihan kaiken, mihin se pystyy.

Keksi siinä sitten kivoja kannustavia liikuntatavoitteita.

Se oli virhe - jee!

Joulukuun tunnelmat

Joulukuussa painoliivijuoksenteluni, Operaatio: Smör, päättyi siihen että osa suolistostani tunkeutui vatsan ulkopuolelle. Siten tuntuu ehkä ensi alkuun typerältä yrittää jotain samankaltaista uudelleen. Olinkin aluksi ristiriitaisissa tunnelmissa.  Ensireaktio oli oheisen kuvan kaltainen, mutta pian tuntui siltä että hölmöilyni takia maalaamani silta tulevaisuuteen räjähti pirstaleiksi.

Nyt kun kolme  täyttä kuukautta tuosta on kulunut, olen palautunut alkureaktioon. Mokailu on hyvä juttu.

 "Hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia." - Albert Einstein

"Virheistä piittaamaton eliö ei pitkälle pötki. Aivojen virheentunnistus onkin salamannopeaa. Tutkijat ovat paikantaneet aivokuoresta alueen, jonka hermosolut vilkastuvat aina, kun ihminen huomaa mokansa. Error, error -hälytys alkaa jo 40 millisekuntia eli sekunnin tuhannesosaa virhesuorituksen jälkeen. Hieman myöhemmin seuraa tunnereaktio, joka kohdistuu virheen ikäviin seuraamuksiin: ärtymystä, turhautumista, kiroilua ja kulmien kurtistelua. Mokan jälkeisellä turhautumisella on tärkeä tehtävänsä. Sen ansiosta virhettä ei huvita toistaa, ihminen valpastuu ja suoriutuu paremmin seuraavalla kerralla." Tiede.fi: mokaa vaan - ja ota opiksi.

Opin sen, että juoksu painoliiveissä on kivaa, vaihtelu virkistää ja tausta-ajatus motivoi. Ylisuuren painovoiman kumoaminen nostaa juoksukuntoa hurjaa vauhtia. Liivitönnä juoksin ylämäet kevyemmin kuin koskaan. Kaikki sujui siis hienosti, lukuunottamatta sitä pientä yksityiskohtaa että napatyrä tursahti pihalle.

Edellä mainittujen kivojen seikkojen lisäksi: 

- muutos oli aivan liian nopea. Operaatio Smör:issä lisäsin kiloja juoksu juoksun jälkeen, useita kiloja viikossa ja monta kiloa kerrallaan. Hidastin tahtia ennen loppuräjähdystä, mutta liian vähän ja liian myöhään.

- oman painoni suunta oli väärä. Sen lisäksi, että lisäsin liiveihin painoja annoin oman painoni kasvaa ja keskivartaloni turposi. En kiinnittänyt kokonaisuuteen huomiota.

=>  tällä kertaa painoni yhteissumma pysyy vakiona, 121 kiloa. Lisään liiveihin kilon painoa vain, jos olen vastaavasti laihtunut kilon. - paine kohdistui alavatsaan. Sen lisäksi, että lihoin ja keskivartaloni turposi, latasin painoliivien painoja erityisesti alimpiin taskuihin.  Olen jälkikäteen tajunnut että tämä on juuri se metodi jolla napatyrän voi halutessaan aktivoida.  Liivien pomppiminen juostessa aiheuttaa lisäksi kitkaa, joka aiheuttaa lämpöä, joka viimeisteli kriisin. => Tällä kertaa lataan painot siten, että ne eivät muodosta tulivuoren painetta navanseudulle. Lataan pääosan painosta alusta alkaen selkäpuolelle ja etupuolella käytän vain ylempiä lokeroita. Aiemmat virheet huomioiden on jälkikäteen itsestään selvää, että kävi niin kuin pitikin käydä. Mokia varmaan tulee tälläkin kertaa, mutta ainakin osin ihan uusia.

Tehtävä avaruudessa: motivaatio ja reittisuunnitelma

Tehtävä avaruudessa:  "The fastest marathon carrying a 60 lb pack is 4 hr 39 min 9 sec and was run by Toru Sakurai (Japan) at the Tokyo Marathon 2013 in Tokyo, Japan, on 24 February 2013. 60 lb is 27.22 Kg. Toru Sakurai is a Japanese army instructor." // Guinness World Records, Fastest marathon carrying a 60-lb pack

Motivaatio

Aina siitä alkaen, kun aloitin liikkumisen vuoden 2009 lopussa, ylipaino on motivoinut minua.  Hyödyn liikkumisestani ja elämäntapamuutoksesta ikään kuin eksponentiaalisesti. Sen lisäksi, että kuntoni kohenee, painoni tippuu. Näin minulla on sekä entistä tehokkaampi kone että  kevyempi kori. Liikkuu, kuin rantakirppu Ferrari Modenan moottorilla. Kutkuttavan innostavaa.

Tämän ajatuksen voima mahdollisti sen, että uskoin ja pystyin juoksemaan Amsterdamin maratonini vuonna 2011 vaikka painoin silloin vielä lähes 130 kiloa. Olinhan kuitenkin jo liki 30 kiloa kevyempi kuin vuonna 2009.

Samasta syystä minua on nyt jo monta vuotta houkuttanut ajatus kokea sama toisinpäin. Kun  olin oikein lihava koin itseni lähinnä surkeaksi ja voimattomaksi. Mutta, jos siirrän saman painon  edestä mahasta reppuun, ja suoriudun maratonin maaliin, se onkin ihmeellistä.

Uskon, että tämän Tehtävän lopputuloksena selviää, että ylipainoiset liikkujat ovat kovia jätkiä ja mimmejä.

Reittisuunnitelma 

• Painan tällä hetkellä 106 kiloa.
• Vantaan maratoniin on 28 viikkoa aikaa.
• Lopuksi minun on pystyttävä juoksemaan maratoni 28 kg repun kanssa. Tavoitteeni on  alle 4 h 15 minuuttia. 

Matka Vantaan maratoniin sujuu siten että kevennän painoani tulevien seitsemän kuukauden aikana yhteensä 13,5 kiloa.

Harjoittelen muuten  samaan tapaan kuin aiempina vuosina maratoneille, mutta juoksen viikottain 2-3 lenkeistä painoliivien kanssa. Lisäksi peruskuntoa kasvattaa soutu ja harjoittelu Lahden triathlon täysmatkalle.

Tänään painoliivini painoivat 15 kg.  Liivien ja omien kilojen kanssa painan siis noin 121 kiloa. Painoni tippuessa siirrän vastaavan määrän kiloja painoliiveihin.

Lopulta, kun mukanani on 28 kilon reppu, oma painoni on pudonnut 92,5 kiloon. Silloin painan 62,5 kiloa vähemmän kuin vuonna 2009.

Tehtävä avaruudessa.

"The fastest marathon carrying a 60 lb pack is 4 hr 39 min 9 sec and was run by Toru Sakurai (Japan) at the Tokyo Marathon 2013 in Tokyo, Japan, on 24 February 2013. 60 lb is 27.22 Kg. Toru Sakurai is a Japanese army instructor." // Guinness World Records, Fastest marathon carrying a 60-lb pack
 
Amsterdamissa, lokakuussa 2011, juoksin ensimmäisen maratonini. Painoin 126,97 kg.

Ensi lokakuussa minuun kohdistuva maan vetovoima on vain noin kaksi kolmasosaa viiden vuoden takaisesta. Sitten laitan 28 kilon repun selkääni.

Rikon tuon ennätyksen ja koen painovoiman suunnilleen sellaisena kuin se oli viisi vuotta sitten .

Vantaan Maraton 8.10.2016.

Heikkous on suurin voimavara

Jouduin tiistaina sairaalaan, koska suolistoni päätti paeta navan kautta. Kouristelevan oksennustaudin ja kramppaavien vatsalihasten takia normaalin napatyrän lisäksi tyräportista tunkeutui ulos massa, joka muodosti tulpan, verenkierto estyi, patti tummui ja kipu lisääntyi aste asteelta. Se on parasta mitä minulle on viime vuosina tapahtunut.

Minusta on viime vuosina usein tuntunut, että kaikki on vähän liian helppoa hyvien tähtien alla syntyneelle keskiluokkaiselle suomalaiselle. Työnteko, liikunta, elämä.

Kun äsken taas koiranulkoilutuslenkillä jokaisen askeleen tärähdyksessä  tunsin, että suolen mutka voi pulpahtaa navasta ulos, tulin tietoiseksi siitä miksi lähdin tähän hommaan vuonna 2009.

Ei viitsi nähdä vaivaa tullakseen vahvaksi, jos ei edes tiedä olevansa heikko.

Operaatio Smör viikko 3: takaisin kevään painossa

Operaatio: Smör on käynnissä.

Tulevien kuukausien aikana sukellan muistoihin siitä, miltä tuntui olla entinen minä. Lisään päälleni 2 kg erissä painoa kunnes lopulta kannan 120 kpl voipakettia vastaavan kuorman. Silloin juoksu tuskin enää onnistuu,  mutta selviänkö edes jokailtaisesta 5 km:n koiranulkoilutuslenkistä kävellen? 

Operaation toisen viikon aikana tuli selväksi, että tuulilasipesunestepöniköiden, kovalevyjen ja muun epämääräisen painolastin kantaminen repussa tuottaa omituisen mielipuolisen voimantunteen.

"Hihihi, tässä sitä vaan juostaan, vaikka selässä on kaksi Lasolipönikkää ja vissypulloja."

Yhtälailla tuli kuitenkin selväksi toisaalta että  jo 14 kiloa tavallisessa selkärepussa laittaa vatsa-, selkä ja muut keskivartalon tukilihakset epäterveellisen kovalle koitokselle ja kaikenkaikkiaan juoksu muuttuu keikkuvaksi koikkeloinniksi.

Onneksi CompactFit:llä löytyi ratkaisu ongelmaan. Compactit-heavy painoliiveissä on 30 taskua, joihin voi kuhunkin sujauttaa kilon lyijymötikän.

Juoksu palautui kertaheitolla enemmän juoksun tuntuiseksi kun painot sai jaettua tasaisesti ympäri yläkehoa ja kun paino on lähempänä kehon keskipistettä ja paremmin kiinni sidottu.

Olen lisännyt painoa hitaammin kuin alunperin ajattelin. Olen päätynyt tähän siksi, että yllätyksekseni lihakset, keho ja keuhkot pysyvät mukana muutoksessa  paremmin kuin ennakolta arvelin.  Tässä operaatiossa ei olekaan kyse pelkästään taakan alle lyyhistymisestä, vaan myös taakkaan sopeutumisesta.

Aloitin homman 20 päivää sitten, ja olen nyt lisännyt painoa kymmenen kertaa kahden kilon erissä.  Ensimmäiset reilut 10 kiloa kulkivat mukana vaivatta. Sen jälkeen suurinpiirtein joka toisen juoksun jälkeen on tuntunut siltä että nyt on raja tulossa vastaan. Siihen väliin yksi ylimääräinen lepopäivä, ja taas seuraavalla lenkillä kroppa onkin sitä mieltä että homma hoituu.

Eilen päälläni oli 20 kilon lyijymötikkää, painoliivit ja lenkkivaatteet. Painoin 121.7 kg. Se on saman verran kuin maaliskuun puolivälissä ja ennen kesän suunnanmuutosta.

Juoksu sujui taas yllättävän hyvin, vaikka päällä oli 20 extrakiloa.  Tasaisella etenemistä voinee tosiaan kutsua juoksuksi, sen sijaan Emäkosken mäessä  oli pakko vaihtaa kävelyyn.  Ihan niinkuin silloin ennen. 

Painoliivit näkyvät jännällä tavalla juoksutekniikassa.  Oikeastaan olennaisin asia on tullut minulle yllätyksenä: keskikehon lihakset ovat se jolle muutos on suurin mullistus. Kyllä se jaloissakin tuntuu, mutta lenkin jälkeen erityisesti vatsalihaksissa tuntuu siltä, kuin olisi punttisalilla käynyt.

Painoliivit ja 20kg sen taskuissa tekevät sen, että keskikehon liikehdintä stabiloituu. Toisaalta on pakkokin keskittyä hallitsemaan liike lihaksilla. Jos painoliivit roikkuisivat vain suoraan selkärangan ympärillä ilman vatsa- ja selkälihaksia, voi vain kuvitella kuinka äkkiä ja kuinka kipeästi iskias vastaisi.

Samoin muutenkin tuntuu, että liivit erityisesti pakottavat keskittymään tekniikan kasassa pitämiseen. Liikkeiden on oltava symmetrisia ja hallittuja tai siitä rankaistaan heti.  Energia muuttuu liikkeeksi eteenpäin, turha pomppinen (bouncing) on juoksusta kadonnut. Meno ei ehkä ole lennokasta, mutta sotilaallisen tehokasta.

Runteq Zoi-yleiskuva 20kg juoksusta

Maakontaktiaika (stance) on kasvanut rajusti. Runteq Zoi pongaa sen minulle selkeäksi alueeksi johon keskittyä.   Juoksua se kuitenkin vielä on.  Juoksussa tyypillisesti noin 40% on maakontaktia ja 60% lentoa, kävelyssä toisinpäin. (Lue täältä lisää: Gait Biomechanics, Dr. Stephen M. Pribut)

Ehkä olen epänormaali mutta minusta on erittäin mielenkiintoista seurata miten keho ja sen liike sopeutuvat lisääntyvään painoon.

On tästä muutkin kiinnostuneet! Olemme sopineet EMG-lihasmittausshortseja kehittävän Myontecin ja Runteqin kanssa näin:

- kun kykenen kantamaan 30 kiloa juosten, tapaamme Pirkkahallissa. Juoksen rataa ympäri, lisätään kilo painoa per kierros, ja tutkitaan miten se vaikuttaa Runteqin mittaamaan juoksutekniikkaan ja Myontecin mittaamaan lihasaktiviteettiin.

Jos nyt joku muu wearable-tekniikkaa kehittävä taho lukee tämän ja haluaa mukaan, niin kättä pystyyn ja kommenttia kenttään taikka mailia minulle osoitteeseen laskimaija @ fatventure.com

Niinkuin tästä voi lukea, olen innoissani projektista! Huraa!

Operaatio Smör: ensimmäinen viikko

Operaatio: Smör on käynnissä.

Tulevien kuukausien aikana sukellan muistoihin siitä, miltä tuntui olla entinen minä. Lisään päälleni 2 kg erissä painoa kunnes lopulta kannan 120 kpl voipakettia vastaavan kuorman. Silloin juoksu tuskin enää onnistuu,  mutta selviänkö edes jokailtaisesta 5 km:n koiranulkoilutuslenkistä kävellen?

Ensimmäiset kaksi päivää kannoin vain Camelbakin juomareppua. Sen säiliöön mahtuu 3 litraa vettä, ja sivutaskuihin vielä hieman muuta painoa.

Kun Camelbakin kapasiteetti loppui, vaihdoin selkään Varustelekasta hankkimani Mil-Tec Assault Packin. Sinne mahtuu esimerkiksi  6 * 1.5 litran juomapulloa.

Seuraavaksi siirryin yhdistelmään Camelbak edessä, ja Assault Pack takana. Tällä tavalla pääsen noin 14 kiloon. En tiedä mitä sitten teen, kai pitäisi hommata oikeat painoliivit vammojen välttämiseksi.

Eilen, 14 kilometrin lenkillä 10 kg lisäpainon kanssa keskinopeuteni oli  5:57 /km. Samalla efortilla ilman lisäpainoja olisin juossut noin 45 sekuntia kovempaa kilometritahtia. Ylämäissä piti jo tosissaan punnertaa.

Jo nyt yksi asia on selvä:

ylipainoinen ihminen joka painostaan huolimatta  jaksaa hoitaa päivittäiset askareensa on itseasiassa kovassa kunnossa.

Jännällä tavalla, vaikka tällä varustuksella juoksennellessa ei voi olla tuntematta itseään idiootiksi, minusta tuntuu että kerrankin teen jotain jossa on ideaa.

Paluu menneisyyteen: Operaatio Smör

60kg = 120 voipakettia.

Nyt alkavan projektin  alkusysäyksenä toimi Ismon  Facebookissa  esittämä kysymys:

"... SUURKIITOS 'Maijalle', satakuuskyt kiloinen ukko on alkanu hivuttautua lenkkipolulle, askel kerrallaan. Jos joskus ehdit avata niitä alku-ajan tunnelmia (jos ne muistissa on),olisin entistä kiitollisempi."

Painan nyt noin 60 kiloa vähemmän kuin marraskuussa 2009. 

Tulevien kuukausien aikana sukellan muistoihin siitä, miltä tuntui olla entinen minä. Lisään päälleni 2 kg erissä painoa kunnes lopulta kannan 120 kpl voipakettia vastaavan kuorman. Silloin juoksu tuskin enää onnistuu,  mutta selviänkö edes jokailtaisesta 5 km:n koiranulkoilutuslenkistä kävellen?

  Uskon, että raskas taakka selässä kulkiessa pääsen noihin alkuajan tunnelmiin. Kirjoitan niistä projektin edetessä.

Käytännöllisyyssyistä en kuitenkaan kanniskele mukanani voipaketteja. Lisään painoa mukanani kantamaani reppuun ja painoliiveihin. Pidän tarvittavan määrän lepopäiviä, että kroppa pysyisi mukana painonlisäyksessä. Projektin tavoite ei ole itseni rikkominen.

Nyt lähden ensimmäisellä lisäpainotetulle lenkille. Ainakin tänään vielä juoksen.

Kiitos

Kevään ja kesän aikana tapahtui jotain, johon en aiemmin uskonut.

Kolme vuotta, 2009-2012.

Aloitin vuoden 2009 lopulla muutoksen. Tuolloin  painoni saavutti 155 kiloa ja tuntui siltä, että olen fyysisesti repeämässä liitoksistani. Vihasin jaksamattomuutani ja itseäni. Heitin ankkurin Mayojen maailmanlopun päivään 21.12.2012. Se oli kaukana, mutta silti riittävän lähellä. Kolmessa vuodessa tapahtui paljon.

Maailmanlopun räjähdysvoima sysäsi eteenpäin. Vuotta myöhemmin olimme Jasonin kanssa Skotlannin nummilla 85 km:n ultrajuoksulla (HOKA Highland Fling) ja pian toista ja kolmatta kertaa täysmatkan triathlonilla Nastolassa. Vuoden 2014 Operaatio: Kotkanpesä  ja sen sivujuonne Hopeasiipi olivat viimeiset intohimoiset projektini.

Vuoden 2014-2015 vaihteessa törmäsin meteoriittikenttään. Kaikki tuntui kikkailulta ja väkisin punnertamiselta.  Edessä oli täysstoppi.

Tuntui siltä, että liikuntani pelisäännöissä, fysiikan laeissa, on jonkin asian muututtava, että syntyy uusi mielenkiinto. Mutta kun on ajautunut virrattomana virran vietäväksi, on räpiköiminen hankalaa. Koin olevani umpikujassa.

Sitten tapahtui jotain.

111 päivää

Painoni putosi kevään  huippulukemasta 122 kilosta nykyiseen noin 97 kiloon. Juoksin ennätysmaratonini, vaikka olin ennen kesäkuuta käynyt vain parilla tuskaisella juoksulenkillä.

Miten se on mahdollista?  Siksi, että seuraavista syistä uskoin siihen:

Kiitos vaimolleni

Olin aiemmin siinä käsityksessä, että nopea painonpudotus ei oikeastaan edes ole mahdollista. Ei ainakaan ilman, että ihminen samalla muuttuu vihaiseksi, ärtyneeksi ja voimattomaksi.  Vaimoni on todistanut minulle toisin.

Hän aloitti oman mullistuksensa viime vuoden lopulla, ja on tiputtanut uskomattoman määrän kiloja. Samanaikaisesti hän on takonut itsensä mm. sellaiseen vesijumppakuntoon, että niitä moovseja ei  ironman-pohjalla tehdä samalla rytmillä. Eikä siinä vielä mitään. Lisäksi hän on ollut iloinen, reipas ja aikaansaapa. Tämä mullisti täysin käsitykseni dieeteistä.

On  vaimoni projektin ansiota, että tajusin että  rivakka painonpudotus muuttaa fysiikan lait. Olen mm. tehnyt kaikki täysmatkani yli 110 kilon painoisena, uudella painollani se on ihan eri laji.

Kiitos Vogelille ja Veli-Pekka Valkoselle

10pv punajuurimehut ennen Vantaan maratonia

Tapasin viime vuoden lopulla A.Vogel Suomen Eija Närhen ja Pirjo Rantasen kerrottuani ensin heille punajuurimehuaddiktiostani ja siitä, kuinka se on taikajuomani.  Pian tuon tapaamisen jälkeen ylikuntokuplani puhkesi täyteen kukkaan ja tultiin  kevään täysstoppiin.  Minulle oli kuitenkin Vogelin tapaamisesta jäänyt mieleen nimi Veli-Pekka Valkonen.

Lääkärivastaanoton lisäksi Veli-Pekka tekee tutkimustyötä, toimii yhteistyössä Suomen urheiluliiton kanssa ja on suosittu luennoitsija Suomessa. Veli-Pekka on myös laajamittaisesti perehtynyt ravintoon ja terveelliseen syömiseen, niin huippu-urheilijoiden kuin tavallisten kuntoilijoidenkin kohdalla. // www.fysiosporttis.fi

Yksi tapaaminen Veli-Pekan kanssa riitti siihen, että päähän rakentui selkeä mielikuva, mitä reilun kolmen kuukauden projektilla voisi saavuttaa ja miten se vaikuttaisi. Kirjoitin suunnitelman tällaisen reseptin muotoon. En tiedä ohjasivatko asetetut tavoitteet tekemistä vai olivatko ne vain niin hyvät, mutta paino osui tismalleen siihen maaliin, mikä Veli-Pekan kanssa suunniteltiin.

Kesän ja syksyn mittaan on tapahtunut siis aikamoinen asennemuutos ravinnon merkitystä kohtaan.  Osansa siihen oli vielä Suoliston salaisuus -kirjan lukemisella. Sillä on valtava vaikutus mitä suuhunsa laittaa, eikä pelkästään painoon vaan myös terveyteen, vastustuskykyyn ja mielialaan. Yhdessä oikeanlaisen liikunnan kanssa ne ovat paras lääke, jos joskus on tämän kirjoituksen noidankehässä.

Olen nyt siis vajaat 60 kg kevyempi kuin marraskuussa 2009. Olen ajatellut että seuraavat projektini liittyvät vanhaan painooni ja menneisyyteeni.

Läski paska, et pysty siihen.

Minulla on ollut viime kuukausina hieman ongelmia motivoitua kestävyysliikunnasta. Miksi tavoitella jotain,  jonka jo tietää mahdolliseksi. Esimerkiksi täysmatkan triathlonille treenaaminen vaatii kuukausien sitoutumista. Siihen tarvitaan jokin syy.

Nyt tuo ongelma on poistunut. Viime vuoden lopulta alkaen olen tietoisesti antanut painon huidella. Kesäkuuhun verrattuna lisääntyneen läskin ja lihasten määrä on yhteensä on 17kg. Painan nyt 122.9 kg.

Nyt voin hyvällä omalla tunnolla sanoa triathlon-täysmatkaa ajatellen itselleni: LÄSKI PASKA, ET PYSTY SIIHEN.  Se on toiseksi parasta motivaatiota. Vielä parempi olisi, jos joku muu sanoisi niin minulle.

500 m:n ikäluokka -fight club

Maaliskuun alussa kirjoitin "Olen myös päättänyt, että mikäli 500 m:nennätykseni paranee vielä Imatralla, jatkan viikkotestejä vielä parin kuukauden ajan ja otan tavoitteeksi miehet 40+ avoin SE-tuloksen päivittämisen. Sarjan voimassaoleva Suomen ennätys on Mikkelin Soutajien Eero Häyrysen 12.3.2011 soutama 1:18,1." 

On helppo mennä laukomaan tuollaisia, kun tekstissä on mukana vähintään yksi  JOS.

Nyt kävi niin, että Viikkotestiennätys parani Imatralla 1,3 sekuntia. Sanasta miestä:

Jatkan 500 m:n viikkotestejä niin kauan, kunnes joko saavutan tuon tavoitteen 1:18,1 tai peräkkäin tulee kolme viikkotestiä ilman tulosparannusta.

Suunnitelma sallii kaksi epäonnistumista, mutta silti suurin ongelma on se, että tulosparannusten ketju pysyy ehjänä vain maksimaalisella rutistuksella. Vaikka 500 metrin soutu kestää vain reilut 80 sekuntia, se on niin kova koitos, että minulla ei ole kykyä antaa siinä kaikkeani. Ei ainakaan, jos se on vain yksi soutu muiden joukossa ilman erityistä latausta.

Tarvitsen siis erityisjärjelyjä, että testit hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla. Olen mm. kantanut sisäsoutulaitteen ulos terassille pikkupakkasessa. -2 astetta pakkasta ja naapureiden hämmästyneet ilmeet kyllä antavatkin tietynlaisen lisäpotkun.

Lisäpotkuajatuksin otin yhteyttä miehet 40+ avoin -sarjan voittaneeseen Turun Atleettiklubin Heikki Vierelään (1:20,5 Imatralla) ja Miehet 50+ -sarjan voittaneeseen Takon Soutajien Heikki Keskiseen (1:22,0). Olemme sopineet, että 18. tai 19. huhtikuuta kokoonnumme Takon soutajien tiloihin Tampereelle. Tässä fight club -henkisessä kohtaamisessa tsemppaamme toinen toisemme omiin uusiin ennätyksiin.

Läskimaija elää paksusti

Olen käynyt juoksulenkillä nyt viimeksi tasan sata päivää sitten ja painan 122.8 kg.  Mahakumpu alkaa olla sitä tasoa, että häpeän taas itseäni.

Eipä tarvi enää ainakaan miettiä, onko Läskisyys ohimennyttä. Läskit elävät hyvin, mutta on alkanut tuntua siltä että Maijuus on mennyttä.

Nimittäin sellainen ero on verrattuna vuosien takaiseen alkutilaan, että olen kurkannut jo nurkkien taakse ja nähnyt mitä siellä on.  Jotenkin on nyt tuon liikunnan suhteen vähän semmoinen olo, että miksi?

Sisäsoudinta olen kyllä jaksanut rämpätä kohtuudella mutta en ole ollenkaan varma innostunko enää juoksemaan sittenkään kun kevät tulee, tai että jaksanko alkaa treenaamaan vaikka triathlon täysmatkalle. Miksi jaksaisin, se on jo kolmesti koettu.

Miksi edes luulin että mikään olisi muuttunut. Olen paininut saman asian kanssa säännöllisesti, viimeksi tammikuussa 2014.  Tarvitsen jonkin motivoivan haasteen. Minun on löydettävä jokin uusi nyt mahdottomalta tuntuva loppumonsteri lyötäväksi.

Onneksi on soutu, muuten olisi aivan liian helppo ajautua virran mukana ties kuinka kauas monsteria kalastaessa.

Vuosi 2014: Jedi Mindtricks

Vuosi 2014 oli hyvä opettaja.

Juoksin, pyöräilin, uin  ja soudin enemmän ja kovempaa kuin koskaan ennen. Uutena asiana opin käymään kuntosalilla ja nauttimaan siitä. Loppuvuotta kohden olen löytänyt itseni usein rautaa pumppaamasta.

Erityisen iloinen olen mm. huhtikuun lopun ergomaratonista ja lokakuisesta Vantaan maratonista. Aika 3:39:13 murskasi lopullisesti nekin mielen muurit, jotka eivät olleet hajonneet vielä syyskuun Cooperissa.

Kaikilla mittareilla keho pomppasi pitkän loikan eteenpäin. Mutta lopulta tulokset ovat epäolennaisia.

Tärkein oppimani asia on se, että lihakset, keuhkot ja sydän ovat ilman mieltä vain tahdoton solumassa.

Sillä, missä kunnossa olet, ei ole yhtään mitään väliä jos mieli on voimaton. Viimeksi noin viikko sitten olin maalannut mieleeni mätäpaiseen. Siinä Darth Vader puhui.  Dark side on vahva, mutta hyvä mieli on vielä vahvempi voima.

Pussista vedetty vuosi 2015-ennuste.

Sain viime vuonna paljon aikaan siksi, että Operaatio: Kotkanpesä Yodan johdolla antoi mielelle voimaa. En jaksa heilua, jos tavoitetta ei ole.

Minulla pitää olla kirkas haave ja mielikuva siitä, mitä haluan tavoittaa. Sillä, saavutanko tavoitteeni, ei ole mitään väliä. Ilman unelmia, haaveita ja tavoitteita olen voimaton solumassa.

Mielikuvitus on nyt vähintään yhtä tärkeä kuin lapsena. Tänä vuonna aion uneksia paljon.

Batman ja tarhakettu

Joskus käy niin, että  huolella ja vaivalla rakennettu majesteettinen tuomiopäivän ajatuskyhäelmä  vain lakkaa olemasta.  Yritin  rationalisoida ja perustella ajatuksiani päivätolkulla ja monelta kantilta. Sitten,  yhtäkkiä ja varoittamatta himmeli hajoaa ja katoaa kuin irrationaalinen pieru logiikan Saharaan. *PUFF*

Minulle kävi *puff* eilen kun katsoin repivän sisäsoutelusession yhteydessä Batman Begins -elokuvan.  Sunnuntaihin asti päässä pesineet ja huomion vieneet yksityiskohdat muuttuivat takaisin siksi mitä ovat. Yksityiskohdiksi. Ei niiden takia koko maailma miksikään muutu. Taitaa ollakin vain niin, että jos jotain yksityiskohtaa erehtyy tarkastelemaan liian tarkkaan ja irti kokonaisuudesta,  se alkaa näyttää ihan oudolta. Katsoppa vaikka peilistä omaa nenääsi oikein pitkään ja tarkasti.

Batman Begins -elokuvassa pahiksella on käytössä kätevästi aerosoli-muotoon ja spray-purkkiin jalostettu hallusinogeeni. Suihkaus sitä pilaa ilman ja vääristää uhrin ajatukset. Kaikki mätänee ja suusta tulee matoja. Kohde puree itseään henkisesti jalkaan kuin stressantunut tarhakettu. Tässä pahis saa maistaa omaa lääkettään: YouTube.

Tajusin, että koko sunnuntaina ulos tullut pierahdus on vain ennusmerkki siitä että aerosolin vaikutus on lakkaamassa.  Kiitos kaikille teille, jotka autoitte ikkunan avaamisessa.

Joskus on hyvä tuulettaa. Kettukin viihtyy parhaiten luonnossa.

Älä dissaa koiranpissaa

"Tässä ei tietenkään ole mukana mitään hauvelin ulkoilutuksia", kirjoitti joku joskus blogissaan vuosia sitten kun kertasi vuoden aikana liikkumiaan kilometrejä ja tekemiään sankartekoja.

Jopa arvostamani inspiraation lähde Jari Sarasvuo on Apu-lehden mukaan sanonut: "Koirankusetus ei ole oikeanlaista rasitusta, täytyy käydä ahtaalla ja moikkailla rajojaan." 

Jarin lause on toki irti kontekstistaan revitty ja  alunperinkin ehkä lehden kärjistämä. Tämä asia toistuu kuitenkin aktiiviliikkujien kirjoituksissa ja asenteissa alituiseen. Se ei lakkaa hämmästyttämästä minua.

Korppu, väsymätön innostaja.

Korppu on se, joka on saanut minut pysymään liikkeellä päivittäin yli viisi vuotta. Tänä vuonna olen kävellyt hänen kanssaan arviolta noin 1500 kilometriä.

Peruskunto
250 tuntia kävelyä on erinomaista peruskuntoilua ihan kenelle tahansa. Sen avulla Korppu kiskoi minut 150 kilon suosta vuonna 2009.  

Palautuminen
Nykyisellä melko suurella fyysisesti rankan  liikunnan määrällä ja laadulla olisin ajanut itseni usein loppuun ilman näiden lenkkien palauttavaa vaikutusta. Minulle ei ikinä kertyisi tälläista määrää matalasykkeistä stressitöntä liikuntaa ilman koiraa.

Yhteisvaikutus
Nykyään lähdemme usein iltalenkille, kun olen tehnyt alle raskaampaa  liikuntaa. Iltaisin me jäähdyttelemme ja vedämme loppuun 5-10 tolpanväli-intervallia, jos siltä tuntuu.

Koiranulkoilutus on huipputreeniä.

EDIT: 17.12.  Jari osoitti taas terävyytensä.  Vain viisaimmat ymmärtävät ja  ennen kaikkea uskaltavat myös tarvittaessa tunnustaa olevansa joskus väärässäkin. Samoin triathlon-legenda Tom Söderdahl kertoi oppineensa arvostamaan koiranulkoilutuslenkkejä. (siirry Twitteriiin)

Hau hau!

Läski on supervoima

Mottoni on jo tovin ollut ”Läski on vain seikkailuenergiaa.”

Jeff Volek, Timothy Noakes ja Stephen Phinney julkaisivat muutama viikko sitten tutkimuksen, jonka tiivistelmä herätti mielenkiintoni:

Rethinking fat as a fuel for endurance exercise (PubMed, Eur J Sport Sci. 2014 Oct 2:1-8.):

"Beyond simply providing a stable source of fuel for the brain … complementary effects of keto-adaptation that could extend human physical and mental performance beyond current expectation. In this paper, we review these new findings and propose that the shift to fatty acids and ketones as primary fuels when dietary carbohydrate is restricted could be of benefit for some athletes.”

Innosta tärisevin käsin kirjoitin sähköpostiviestin Jeff Volekille. Pari päivää myöhemmin ystävällinen tiedemies lähetti minulle kopion tutkimuksesta. Olen lukenut tekstin nyt kahteen kertaan. Tutkimus sisältää tiedon, joka on kuin avaruudesta tipahtanut, kryptonin vihreää valoa hohkaava smaragdi.

Läski ei ole vitsaus ja vaiva, se on ihmisen kvanttiajomoottori ja mahdollistaa muidenmuassa liikuntasuoritukset, jotka ylittävät käsityskykymme.

Mukanamme kantamamme rasva on tehokkain energialähde sekä keholle että mielelle. Ja toisin kuin usein ajatellaan, tuo ihmeaine on valjastettavissa käyttöön niin tehokkaasti, että siitä saadaan lähes kaikki liikuntasuorituksessa tarvittava energia.

Kolmesta neljään kalorirajoitettua viikkoa, joiden aikana pääosa energiasta nautitaan rasvana ja proteeinina, avaa rasvanpolton taikahanat.

”...following four weeks of keto-adaptation 90% of their fuel was derived from the oxidation of fat while cycling at an intensity expending 930 kcal/hr.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Tutkimuksen mukaan mm. sitä, että rasvanpolttoon optimoitu keho konvertoi rasvaa energiaksi sellaista tahtia, että se tekee mahdolliseksi maratonin juoksemisen Ironman-triathlonin päätteeksi aikaan 2:40 ja pelkällä rasvalla.

Seuraavan havainnon olen oikeastaan sattumalta kokenut viimeisen kahdeksan viikon aikana. Olen juossut kaikki 2-4 tuntiset juoksulenkitkin aina ilman lisäravintoa. Niinpä Vantaan maratonillakaan en törmännyt pahamaiseen seinään eli voimien loppumiseen:

"This is in stark contrast to the problems of central fatigue and “hitting the wall” that commonly occur in athletes who follow a high-carbohydrate fuelling strategy and to which a progressive hypoglycemia that develops during prolonged exercise may contribute to fatigue."

Eikä siinä kaikki. Sen lisäksi, että rasvaa polttoaineenaan käyttävä kestävyysliikkuja jaksaa pidempään, hänen aivonsa toimivat kirkkaammin. Itseasiassa, kun hiilarihiihtäjän järki sumenee, rasvaraaserin ajatus vain kirkastuu suorituksen jatkuessa tunnista toiseen.

"As endurance exercise progresses, unlike the blood glucose concentration, the blood ketone concentration does not decline but tends to rise somewhat, ensuring a stable supply of fuels to the brain."

Kun rasvaraaseri viimein päättää juosseensa, pyöräilleensä tai uineensa riittävästi, hän palautuu nopeammin kuin on totuttu olevan inhimillistä.

  "Whereas it is common to take many weeks off from training after a 100-mile running event, keto-adapted athletes report that they can resume training and even competition within a week or two.”

Lopuksi Volek ryhmineen vetää yhteen:

”Raportoimamme havainnot ovat jyrkässä ristiriidassa sen pitkään vallinneen käsityksen kanssa että runsaat hiilihydraatit ovat välttämättömiä urheilijan ruokavaliossa ja suorituksen aikana. Päinvastoin:  rajoittamalla riippuvuutta sokeripohjaisista energialähteistä on mahdollista repiä suorituskyvyn ja kestävyyden rajoja yli nykyisten käsitysten.” Suomennos minun.

Läski on supervoima. Minulla on tätä taikageeliä matkassa vielä ainakin 20 kiloa. Onnenpoika!

Heräsikö tutkimuksesta kysymyksiä? Jos, niin kirjoita alle kommenttiin. Kerään kysymykset yhteen ja laitan kiitosten lisäksi Jeff Volekille koosteen kysymyksistä.