Löysin angstioksennuksesta kultahipun

// Olin jo nukkumassa, mutta ajattelin kerrankin nousta ja kirjoittaa talteen ajatuksen joka tuli mieleen juuri nukahtamishetkellä. Katsotaan aamulla oliko tässä mitään. En oikolue.

Loukkasin 17. huhtikuuta niskaani punttisalilla ja siitä alkaen kaikki on mennyt liikunallisesti päin persettä. Ei se normaalia elämää suoraan mitenkään haittaa, mutta hartiat ovat olleet siitä asti jotenkin tunnottomat ja sama tunne leviää reisiin asti. Juokseminen tuntuu hermoissa jotenkin erilaiselta. Luulen, että vika on oikeasti vain päässä. Todennäköisesti olen vain laiska pullamössöpaska, sen puolesta puhuu sekin, että pystyin kuitenkin juoksemaan Helsinki City Runin kun oikein halusin. On siinä ollut vähän työkiireitäkin ja pientä flunssaa ja osin oli tarkoituskin keventää. Ei nyt kuitenkaan pitänyt tätä herätä kirjoittamaan.

Olen vihainen, lyhytpinnainen, pessimististinen ja tunteeton. Tällä viikolla olen mm. halunnut tuhota paikallisen kuntosalin talouden, koska he kehtasivat lähettää minulle perintätoimiston kautta maksumuistutuksen, kun olin unohtanut maksaa laskun. Olen uhannut Guinness World Recordsia negatiivisella julkisuudella, jos he vielä pyytävät mitättömiä muototäydennyksiä jo pian vuoden vanhaan ennätykseen. Olen vittuillut puhelinmyyjille, jotka tekevät vain työtään. Olen huutanut idiooteille, jotka eivät tajua mitään. Hermostun kaikesta, ja olen pessimistinen.

Ja äsken keksin, minkä takia pidän liikunnasta ja miksi se on tärkeää.

Kun liikun olen määrätietoisempi, positiivisempi, iloisempi, luotan itseeni enemmän ja teen mielestäni hyviä asioita. Liikunta tekee minusta paremman ihmisen.

Painosta ja mielensäpahoittamisesta

Minulle on jäänyt viime vuonna Aamulehdessä olleesta jutusta yksi kommentti mieleen.  Se oli luultavasti päivystysvuorossa olevan mielensäpahoittajan kirjoittama ja lähinnä vittuiluksi tarkoitettu.

"... hän näyttää sellaiselta, jolle kilot tulevat takaisin. Myös painon pudottaminen liikunnan avulla huonontaa ennustetta."

Se on jäänyt mieleen siksi, että osaan samaistua tuohon kirjoittajaan.  Minulla oli tuollaisia ajatuksia joskus 15 vuotta sitten silloin kun istuin sohvalla peitellen mielestäni lihavaa olomuotoani tyynyllä.  Tuntui, että olen umpikujassa ja elämä on perseestä. Paino, paino paino.

Sittemmin  asiat ovat muuttuneet. Painan saman verran kuin 15 vuotta sitten mutta ajatukset ovat heittäneet häränpyllyä.

En tiedä oliko kommentoija yleisnero, vai päättelikö hän sen vain yksinkertaisesti vilkaisemalla lehtikuvasta kasvojeni luita.

Minulle tulee kilot todella helposti takaisin.  Minulla  on ahmimishäiriö ja geenieni puolesta reagoin voimakkaasti dieettiin, sekä plus- että miinuskaloreihin: olen high-responder to diet ja minulla on ahmimishäiriöön altistava CYFIP2-geeni. Painoni vaihtelee 100 - 120 kilon välillä. Talvella enemmän kesällä vähemmän.

Mutta nyt tulee ero, jonka takia Aamulehden kommentin kirjoittajan elämä on ilmeisen angstista ja omani mukavaa.

Yle.fi / Vaakakapina

a) minulle on melkolailla samantekevää paljonko painan. Laihduttaminen on haitallista ja typerää, jos on ahmimishäiriöinen. Minulla paino tippuu pelkästään sillä, että syön kuusi kertaa päivässä hyvin ja siten minimoin ahmimiskohtaukset.

b) minulle ahmimishäiriöni on nykyään supervoima, ei sairaus. Pystyn esim. maratonilla vetämään sisään energiaa missä muodossa tahansa ja kuinka paljon vain.

c) en häpeä ahmimishäiriötäni,  ulkomuotoani tai painoani.

En liiku pudottaakseni painoa, enkä edes yritä pudottaa painoani. Itselläni liikunnan ja painonpudotuksen samanaikainen yhdistäminen ei ole edes onnistunut. Silloin kun liikun paljon, paino tuppaa nousemaan.

Liikun siksi, että se on mielestäni mahtavaa. Suhteeni ruokaan avaa minulle  mahdollisuuksia, kun voin esim. ajatella juoksevani maratonin 33,6 kiloisen rinkan kanssa. Minusta minut on melkein luotu sitä varten.

Yle/Vaakakapinan Eve Mantu jututti minua ahmimishäiriöstä. Kuuntele tästä.

Maraton kantaen 80 paunan (36,3 kg) rinkkaa.

Helsinki City Runilla minulla syntyi ajatus, mitä haluan tehdä ja miksi.

Ensin tajusin, että nautin juoksusta paljon enemmän rinkka selässäni kuin ilman sitä. Kun minulla on taakka selässäni, tehtävä on selvä: "Minun pitää kuljettaa tämä maaliin." Jouduin Helsingissä vastaamaan useasti kysymykseen: "Mitä sulla on siellä rinkassa?" Vastasin monella eri tapaa. Kotimatkalla ymmärsin, että rinkassani ovat motivaatio ja syy juosta.

Synapsit napsuivat villisti mutkitellen mutta vääjäämättömästi siihen pisteeseen, että löysin itseni kyhäämästä web-sivua osoitteeseen http://www.fatventure.com/rinkka/:

Apurinkka-keräys, tilanne 23.5.2017

Vantaalla 14.10.2017 juoksen maratonin kantaen rinkkaa, joka painaa 36.3 kg. Sen verran painaa 4270 kpl kahden euron kolikkoja, eli 8540 euroa.

Nykyinen ennätys 5 tuntia 43 minuuttia 24 sekuntia on vuodelta 2016 ja englantilaisen Michael Barkerin nimissä. Michael on taustaltaan kommando Britannian Royal Marine's joukoissa ja tällä hetkellä palomies Lontoossa.

Minä olen ahmimishäiriöinen IT-nörtti.

Viime vuonna Vantaan maratonin ennätysyritykseen  60 paunan / 27,2 kg kanssa valmistautuessani huomasin, että rasituksen määrä lisääntyy eksponentiaalisesti ja erityisesti viimeisten kilojen kanssa.

Uskon silti, että pystyn alittamaan nykyisen ennätyksen. Pystyn, koska minulla on syy.

Voin onnistua juoksussa, mutta vaikka tekisin aivan kaikkeni keräyksen edistämiseksi, en voi saavuttaa tavoitetta yksin.

Osallistumismaksuni juoksuun on 8540 euroa. Minun on saatava tuo summa lahjoituksia SPR:lle kasaan 14.10. mennessä, jotta lunastan lähtöluvan.

Tämä on siis joukkuelaji.  Tarvitsen lahjoitusten lisäksi rutkasti apua sekä vinkkejä siihen, miten tehdä Suomen Punaisen Ristin tukeminen vieläkin helpommaksi ja kiinnostavammaksi yksityisille ja yrityksille.

Katso keräyksen tilanne ja lahjoita täältä. Täytä SPR:lle lahjoitusta antaessa nimesi, jos haluat nimen näkyville ennätyksen tekoon osallistuneiden listaan.

Maraton kolmeen tuntiin 100 kiloisena: peruttu. Kiitos Mietaa!

Saamani tiedon perusteella saatoin hyvin mielin perua maraton kolmeen tuntiin @ 100kg (220 lbs) projektini. Juha Mieto on juossut Helsinki City Marathonin vuonna 1987 aikaan 2:47:18 painon ollessa "kolminumeroinen".

Mietaa oli tuolloin 38-vuotias. Tieto on peräisin Pentti Jussilan kirjasta Juha Mieto.

Marko Mattila Twitterissä, Mietaa Maratonilla vuonna 1982

Haluni ja motivaation lähteeni tähän projektiin olisi ollut pääasiassa paaluttaa tuntematonta maaperää, mutta ao. paalutus on selvästikin jo riittävässä määrin tukeva. Olen oikeastaan helpottunut. En ollut ihan sujut laihduttamisen ajatuksesta tällaisen syyn takia. Se olisi syömishäiriöisenä vähän kuin heroiinilla leikkisi.

Minun on siis syytä ja lupa keksiä Vantaan Maratonille jokin muu projekti.

(EDIT 15.10.: uusi projekti on syntynyt, ja se on entistä paljon parempi!)

 

Helsinki City Run 2017: SPR-keräyksen lähtölaukaus

Eilen lauantaina 13. toukokuuta juostiin Helsinki City Run 2017. Kannoin mukanani rinkkaa, johon olen kerännyt lahjoituksia Suomen Punaiselle Ristille.  47 lahjoittajaa ja lähes 1200 euroa oli paljon enemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Lämmin kiitos kaikille!

Autossa matkalla kohti Helsinkiä minua myös toisaalta hirvitti. Tässähän ei ole mitään järkeä.  Olen kyllä lihaskuntoillut läpi talven innokkaasti Pelastusopiston lihaskuntoon johtaneen FireFit 112-haasteen ansiosta ja soutu on ylläpitänyt peruskuntoa, mutta Endomondon harjoituskalenteri kertoi karun totuuden: juoksua tänä vuonna vain reilut kymmenen tuntia, ja näistä vain yksi yli tunnin lenkki. Rinkan kanssa olin kokeillut kerran, puolituntia.  Se kyllä tuntui hyvältä. Ehkä viime vuoden rinkkaharjoittelu olisi vielä jossain muistissa.

Painokin oli kuntosaleilun ja kohtuullisen kohtuuttoman syömisen myötä kohonnut taas ylväisiin lukemiin: 115 kiloa. Mutta siinä kuitenkin todistettavasti seisoin lähtöalueella.

Tapsan kanssa olimme starttiviivalla ajoissa, skarppeina ja tilanteen tasalla.  Asettauduimme lähtöryhmäämme Ruskea, jossa lähtivät liikkeelle reilusti yli kahden tunnin aikaa tavoittelevat juoksijat.

Juoksijoita oli melkoisesti, kolmetoistatuhatta osallistujaa 65 eri maasta. Siitäkin huolimatta  vain ensimmäisen kilometrin aikana oli ruuhkaa.  Sekään ei meitä harmittanut tai haitannut, koska kiire ei ole ja maisemat Töölönlahden rannalla ovat hienot, ja niin ovat koko reitillä.

Ensimmäisten kymmenien minuuttien aikana juoksu tuntui oudolta, ja siksi olo oli epävarma. En nimittäin saanut jalkoihin mitään tuntumaa tai vastetta siihen onko meno raskasta vai kevyttä. Muistin kuitenkin, että sama tunne oli tuttu jo viime vuoden rinkkajuoksuilta. Nyt tunne, tai tuntuman puute, oli vieläkin vahvempi. Ehkä siksi, että lihasmuistista ei löytynyt mitään ja liikeradat ja hermotus hakivat paikkaansa.


Tovi myöhemmin kohtasimme Nurmelan Juhan. Jupe on 39-vuotias teräsmies, ultrajuoksija ja ykköstyypin diabeetikko. Jupe oli aloittanut päivän juoksemalla maratonin paloheinässä, ja oli täällä nyt juoksemassa puolimaratonia. Hänen puuhansa on juuri nyt erityisen kilometrikasta, koska hän valmistautuu juoksemaan Nuorgamista Helsinkiin heinäkuun aikana. Matkaa on 1450 kilometriä, se on noin 47 kilometriä päivässä. // Lue lisää Diabetes-lehdestä ja www.suomi100juoksu.fi:sta.

Jalat alkoivat löytyä. Hermotus alkoi toimia. Jutut muuttuivat kilometri kilometriltä hulvattomimmiksi ja huumori hervottomammaksi. Etelä-Haagan sillalla pongasimme Ferrixin. Se ei ollut omiaan ainakaan laskemaan tunnelmaa taikka nostamaan huumorin salonkikelposuutta.

Ferrix on IT-nörtti ja stand-up koomikko

Matka jatkui, ylämäet alkoivat painaa mutta tasaisella ja alamäkeen rullasi edelleen kepeästi. Tosi moni kysyi rinkasta, miksi, ja paljonko. SPR-keräys on erinomainen tekosyy rinkan kantoon, mutta en ole silti aivan varma etteikö valtaosa kohtaamistani ihmisistä pitänyt toimintaa umpihulluna.

Kysyin eräältä mieheltä, että paljonko sinä painat. Enkä saanut  turpiini! Päinvastoin, syntyi  kiinnostava keskustelu. Painoa oli hänelläkin nyt yli 120 kiloa. Kerroin rinkkahörhöilyn taustoista ja ymmärsimme heti toisiamme. Aivan sama, onko se paino rinkassa vai mahassa. Taisteluörkkejä molemmat.

Noin 15 kilometrin paikkeilla juoksuharjoittelun puute alkoi näkyä. Pohkeeni alkoivat kramppailla ja olivat krampissa koko loppumatkan. Tämä oli hyvä juttu, opin nimittäin että on täysin mahdollista juosta pohjekrampeista huolimatta kunhan ei nostele jalkojaan vaan laahaa niitä vain maata pitkin.

Saavuimme maaliin ajassa 2:22. Ilma oli kesäinen ja kuohuviini maistui hyvältä. Kyllä vaan kannatti taas tehdä jotain tolkun rajamailla olevaa, niin katosi kerrasta kaikki epäluulo. Tästä lähtee 150 päivän matka kohti Vantaan maratonia, jonka juoksen kovempaa kuin koskaan itse ikinä. Yhä parempi mieli tuli, kun punnitsin rinkan kotona ja huomasin sen painaneen viime hetken lisäyksineen 24 kiloa. Onneksi en kuitenkaan tiennyt sitä juostessa.

Juostessa keksin erinomaisen idean: SPR Katastrofirahasto-keräykseni jatkuu syksyyn asti.

Juoksen kesän aikana noin kymmenen puolimaratonia tai maratonia. Lataan rinkkaani painoa aina sen verran, kuin lahjoituksia on tullut ennen starttia. Näin harjoitukseni kovenee kesän mittaan, kunto kasvaa ja syksyllä on toivottavasti kasassa niin paljon lahjoituksia, että ne ivät kolikkoina laskettuna painona edes mahdu rinkkaani.

Lahjoita tästä: www.lahjoituslipas.fi. Lahjoitukset menevät suoraan ja lyhentämättömänä SPR:n tilille. (Yksi 2 euron kolikko painaa 8,5 grammaa.)

Kannetaan rinkallinen euroja SPR:n Katastrofi-rahastoon!

» Skippaa rinkkajuoksun taustat ja lue Helsinki City Run SPR Katastrofirahasto-tempauksesta. Lahjoita » tästä

Gibraltar, vuonna 2010

2.5.2016 päätin lähteä tavoittelemaan Guinnesin maailmanennätystä Fastest Marathon Carrying A 60 lb pack (nopein maraton kantaen 27.2 kg rinkkaa). Voimassaoleva ennätys oli helmikuulta 2013 Tokion maratonilta, jossa armeijakouluttaja Toru Sakurai juoksi 60 paunaisen rinkan kanssa aikaan 4 tuntia, 39 minuuttia 9 sekuntia.

Oikeastaan olin jo tehnyt saman Amsterdamin maratonilla 2011. Erona se, että vuonna 2011 kannoin rinkallisen  painoa vatsassani. Aloin miettiä, että oikeastaan minä ja muut joukon häntäpäässä maaliin selvinneet ylipainoiset olimme vähintään yhtä kovia jätkiä ja mimmejä kuin ennätyksen haltija.

Helsinki City Run 2016

Minusta on kutkuttavan motivoiva ajatus, että ylipainoiseen kehoon piiloutuu voimanpesä. Tehontarpeen tajuaa todella kuitenkin vasta kun paino otetaan pois vatsasta ja ladotaan reppuun.

Ylipainoinen tietokonenörtti vs. japanilainen ninjakommando! Niinpä vuosi sitten Helsinki City Runin puolimaratonilla alkoi rinkkajuoksujen taival, joka jatkui mm. Ideapark-juoksun, Tampere Puolimaratonin, Tampere Maratonin ja Uusi Lahti juoksun kautta Vantaan Maratonille.

Vantaalla 8. päivä lokakuuta 2016 juoksin 60 paunan (27.2 kg) rinkka selässäni maratonin aikaan 4 tuntia 34 minuuttia 32 sekuntia.  Vanha ennätys parani siis lähes viisi minuuttia. (YouTube).

Kuka tahansa voi yrittää Guinness World Records -ennätystä ja sen voi tehdä ilmaiseksi, mutta tällöin todisteet menevät jonoon joka on pitkä kuin nälkävuosi eikä käsittelyn nopeudesta anneta mitään takeita. Minulla on nyt kuitenkin syytä uskoa, että ennätys virallistetaan aivan lähipäivinä.

Kuvaaja: Heidi Ikäheimo

Ennätystä paljon isompi asia oli kuitenkin aikakonematka menneisyyteen. Se korjasi ajatteluani ratkaisevalla tavalla. Harjoitellessani ja juostessani rinkan kanssa opin arvostamaan kymmenen vuoden takaista itseäni. Se on kovaa hommaa, ja vaatii paljon voimaa ja tahtoa! Kunpa muutkin ylipainoiset osaisivat arvostaa itseään vaikka liikkuminen tuntuu raskaalta ja on hankala pysyä normaalipainoisten vauhdissa.

Minä nautin rinkka selässä juoksemisesta.

Rinkka on kuin kannettava mielen teleportti. Kun puen rinkan selkääni, siirryn tilaan jossa aika ja matka lakkaavat olemasta. En mieti sitä, paljonko matkaa on jäljellä tai mitä vauhtia juoksen. Oikeastaan muutun matkustajaksi.

Olen kaivannut hyvää syytä juosta taas rinkan kanssa ja nyt olen keksinyt sen.

Kannetaan rinkallinen hyvää mieltä SPR:n katastrofirahastoon HCR:ssä!

Lauantaina 13.5 Helsinki City Run puolimaratonilla laitan rinkan selkääni ja kannan repullisen kolikoita SPR:n katastrofirahastoon. Toivon sinulta apua! Yksi kahden euron kolikko painaa 8,5 grammaa. 20 kiloa kahden euron kolikoina on 4706 euroa. Tavoite on saada tuo määrä lahjoituksina ja vastaava määrä grammoja rinkkaan puolimaratonille! Eikö olekin kutkuttava ajatus, kuinka yksittäiset kolikot muuttuvat grammoista kiloiksi, ja pian koossa onkin jo rinkallinen konkreettista apua. Lahjoita rinkkaani haluamasi määrä painoa: - 8.5 grammaa = 2 euroa - 42.5 grammaa = 10 euroa - 85 grammaa = 20 euroa - 100 grammaa = 24 euroa - 500 grammaa = 118 euroa Lahjoita tästä linkistä, ja kirjoita halutessasi alle kommenttiin, montako grammaa lisäsit ja mahdolliset muut terveisesi. Viedään yhdessä säkillinen hyvää mieltä ja toivoa maaliin!

Lahjoitukset menevät suoraan ja lyhentämättömänä SPR:n katastrofirahastotilille.
Palvelun tuottaa www.lahjoituslipas.fi. Kiitos!

Kuolevaisuus kannustaa

Viime lokakuusta ja Vantaan maratonista alkoi kuukausien putki, jona minusta on tuntunut että pystyn mihin vaan ja miten vaan.  En saanut väsytettyä itseäni punttisalilla, vaikka kävin siellä välillä omastakin mielestäni liian usein ja nostin painoja järjellä ajatellen liian nopeasti.  Leukoja sain huhtikuun alkuun mennessä jo 12 kpl, vaikka se on mielestäni kohtuutonta 115 kilon painollani ja nollasta aloittaen.

Kävin juoksemassa vain satunnaisesti, mutta silloin kun kävin, juoksu kulki kohtuuttoman kovaa. Itseasiassa, kovempaa kuin koskaan samalla painolla. Mielestäni siinä ei ollut mitään järkeä, enkä ollut edes tehnyt mitään ansaitakseni moista kyytiä.

Muutama viikko sitten tein tässä voittamattomassa olotilassa ja huonolla tekniikalla 170 kiloa tangossa varttikyykkyjä, ja loukkasin niskaani. Siihen päälle jakso, jossa oli paljon töitä, vähän nukkumista ja flunssaista oloa.  Yhtäkkiä olenkin tilassa, että sattuu, lihaksia kolottaa, harjoitus ei uppoa, en jaksa eikä ihan hirveästi edes huvita.

Ja se on tavallaan parasta mitä minulle on kuuteen kuukauteen tapahtunut!

On paljon motivoivampaa rakentaa master-plania kun tajuaa että maailmankaikkeudessa vallitsee edelleen jotkut säännöt, ei voi tehdä ihan mitä tahansa, tehtävää on vielä paljon ja se ei ole helppoa, mutta silti mahdollista.