Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.
Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.
Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä. Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.
Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä tilanteeseen sopivalla nopeudella. Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota. Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."
"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi."
...ja... ennenkaikkea.
"Fuck it!" // todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan) (John C. Parkin)
Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.
Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.
Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea. Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.
Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.
Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset". Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".
Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä - 20km paikkeille - vesistönylitykseen. Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.
Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.
Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.
Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema. Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.
Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.
Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan Jasonin joka huusi "Vamonos!"
... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät jätä minua. Voi perse.
Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.
Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.
Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.
Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani. Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.
Siinä se on. DNF.
Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.
Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?
No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.
Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.
Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.
Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.
Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)
Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11, juoksen Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin. Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.
Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan. Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä. Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.
Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä tilanteeseen sopivalla nopeudella. Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota. Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."
"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi."
...ja... ennenkaikkea.
"Fuck it!" // todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan) (John C. Parkin)
Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.
Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.
Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea. Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.
Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset". Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä - 20km paikkeille - vesistönylitykseen. Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.
Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.
Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema. Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.
Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään. Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan Jasonin joka huusi "Vamonos!"
... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät jätä minua. Voi perse.
Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.
Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.
 |
| Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös |
Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani. Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.
Siinä se on. DNF.
Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.
Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?
No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.
 |
| Noora maalissa. Koko ultra takana. |
Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.
Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.
Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)
Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11, juoksen Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin. Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.
