"Ne ovat kuin sopuleita, mutta hirvittävän isoja ja rumia"
Tässä epävakaassa maailmassa vain yksi asia on varmaa. Läskimaijojen maailmanloppu lähestyy. Tämä maailmankaikkeutemme mittakaavassa sykähdyttävä luonnonnäytelmä alkaa alustavien tietojen mukaan jossain Nokialla 20.12.2012 osapuilleen klo 17:00.
Tarkemmista yksityiskohdista tiedotetaan välittömästi, kun pienintäkään vihiä tähän apokalyptiseen tapahtumien ketjuun vaikuttavien parhaiten kaaosteorian pohjalta mallinnettavien event-horizon-poimujen tulevista värähdyksistä on saatavilla.
Luin männäviikolla kolme Amazon.com:ista tilaamani kevyttä englanninkielistä kirjaa. Valitsin nämä kirjat matkalukemisiksi sillä perusteella, että ne vaikuttivat olevan kirjoitetun kieli poskessa. Monesti kun tämä alan kirjallisuus tuntuu olevan perin vakavahenkistä.
Tässä kunkin kirjan lukukokemuksesta lyhyet epätieteelliset kuvaukset.
Kirjan kirjoittaja John "The Penguin" Bingham aloitti juoksenteluharrastuksen 43-vuotiaana. Pikku Johnin lapsuus- ja kouluvuodet ovat täynnä liikunnallisia pettymyksiä. Hän on haaveillut olevansa taitava monessa lajissa, ja harjoitellutkin kovasti, mutta aina hän on kuitenkin ollut surkea. Se poika, joka valitaan aina viimeksi joukkueeseen. Tätä surkuttelua on kirjan alussa enemmän kuin tarpeeksi, mutta ehkä se on tarpeen vaikka itseäni se alkoikin jo kyrsiä. Koulun jälkeen alkaa uraputki musiikin parissa, taloudellista menestystä tulee mutta elämä on hantaakista, terveys prakaa. Tässä viitekehys.
Nykyään Bingham on noin 60-vuotias mies. Elämänmuutoksensa aikana ja yhteydessä hän kirjoitteli mm. 14 vuotta kolumneja Runner's World -lehteen ja tämän kirjan lisäksi neljä muuta. Maratoneja ja muita jumppailuita hänellä on takana tolkuton määrä. Ihan hauska kirja, vaikkakaan ei mikään trilleri.
Kirjoittaja on reilussa kolmissa kymmenissä oleva ex-sotilas, joka on sittemmin siirtynyt töihin Red Bullille työskentelemään huippumoottoripyöräilijöiden valmennus,tapahtumajärjestely ja tiesmissä hommissa. Rahaa ja menestystä on taaskin tullut hirveesti, mutta voi että kun silti vaan *tuttaa ja joku kolo on elämässä. Sotilaaksi kirjailija jaksaa valittaa melko vuolaasti ja ihan kaikesta. Jos on armeija-aikana selvinnyt toinen toistaan rankemmista koulutuksista, viidakoista ja ties mistä, niin miten tyypistä on kehittynyt tälläinen ruikuttaja. No, jokatapauksessa. Surkea fyysinen kunto alkaa kirjailijaa jossain kohtaa vaivata liikaa, ja triathlonin teräsmiesmatkasta syntyy pakkomielle, ja loput 2/3 kirjasta kertoo siitä miten matka tälle matkalle sujui. Vaikka teos kirjana onkin pitkälti tuubaa ja mielestäni ruikutus monessa asiassa aivan turhaa (kuten avovesiuinnissa vastaantulevasta sorsanpaskasta), niin kyllä tämäkin oli erilaisuudessaan kannattava lukukokemus.
Trizophrenia: Inside the Minds of a Triathlete
Teokseen on koottuna (ajoittain teennäisen) hassunhauskasti lyhyt yleiskuvaus triathlonista, lajin historia, harjoittelu, kisat sekä paljon siitä miksi triathlon on mahtava laji ruumiille, päälle ja sielulle. Hinta sisältää myös kuvat. Näistä kolmesta kirjasta tämä oli saanut Amazon.com:issa parhaat arvostelut. Minusta tästä ei nyt ihan hirveästi irronnut. Jos näistä kolmesta kirjasta olisi jonkun jättänyt lukematta niin tämän. Oli kuitenkin sen verta helppoa tavattavaa, että sopii hyvin aamukaffeella tai pöntöllä luettavaksi, jos sellaista harrastaa.
Törmäsin pari viikkoa sitten Facebook-päivitykseen koskien erästä Endomondo-käyttäjää, joka aloitti juoksuharrastuksen 18 kuukautta sitten ja läpäisi nyt 100km Rio Del Lago -ultrajuoksun.
Koko homma tuntui niin uskomattomalta, että surffailin sitten lisää tietoa tästä henkilöstä. Slenderalla Newman on reilusti keski-ikäinen amerikkalainen nainen. Hänen kuntoiluhistoriansa käy ilmi yksityiskohtineen Endomondo-profiliista. Ryhdyin pikimmiten kliksuttelemaan kohti hänen oletettavasti kovia personal bestejään: Cooper 2.22 km, 10 km 1h01min, puolimaraton 2h13min, maraton 4h57min.
Mitä ihmettä - tuollaisia rupuaikoja ja täti vetelee 100km ultria? Öö. Ja tä? Ei käy! Sitten katsoin liikunnan määrää: tänä vuonna jo yli 6700 kilometriä jalkaisin!
Tässä oli jotain merkillistä, joka jäi korvan taakse kutittelemaan. Jonkinlainen synapsien takkupampula.
Tällä viikolla olimme sitten syyslomalla. Siinä jossain vaiheessa mökin kattoa illalla tuijotellessa
kehkeytyi sellainen ajatus, että kokeilisiko että jaksaisiko ylläpitää
neljän vuorokauden ajan 1km /h keskinopeutta. Eikös se tunnukin äkkiseltään naurettavan
helpolta tavoitteelta!
Juoksin ensimmäisenä päivänä Pallaksen suuntaan, 18 kilometriä, ja seuraavina kahtena reilut 12km lenkit. Viimeisenä päivänä kehitin nerokkaan suunnitelman jolkotella Muonioon tekemään voittoisa lottolappu, joka kylläkin keskeytyi (onnekseni) siihen että juomarepun putkisto jäätyi jo hyvissä ajoin menomatkalla. Hölköttelin siinä parinakin päivänä Speden Mesopotamia -nimisen erämaakämpän ohi. Spede on siellä kirjoitellut mm. Uuno Turhapuro -elokuviensa käsikirjoituksia. En tiedä, onko se Uunon ansiota vai minkä mutta rupesin siinä sitten oikein kovastikin miettimään että miksi ylipäätään pitäisi olla kiinnostunut siitä, että kuinka monta kilometriä tunnissa joku juoksee. Jos nyt jotain on ihan pakko mitata, niin eikö voisi mitata vaikka sitä että kuinka paljon ihminen etenee vaikka nyt lyhimmillään yhden vuorokauden aikana. Yhden kuun kierron aikana, vuodessa tai vaikka elämänsä aikana. Tämä tuntihomma taitaa olla ihan nykyihmisen hömpötyksiä.
Sitten toisekseen. Onko metri, tai kilometri ollenkaan edes oikea yksikkö matkan mittaamiseen. Metrihän ei ole mitään konkreettista. Jos esimerkiksi juokset radalla tarkkana poikana täsmälleen yhden kierroksen, voit järkytykseksesi huomata että et ole edennyt senttiäkään.
Ei mennä nyt tähän. Nyrjähtäähän ne aivot väemmästäkin!
No jokatapauksessa, sain neljässä päivässä kasaan vain noin
seitsemänkymmentä juoksukilometriä, josta keskinopeudeksi tulee hurjat 0.69 km
/h. Oikea vastaus väärään kysymykseen on siis se, että juoksen enimmillään noin 690 metriä tunnissa.
Vaikka tästä nyt voikin päätellä, että viimeisetkin järjen hivenet jäätyivät jänkhälle, niin viikko noin muuten teki oikeinkin kutaa eli tennaria ja olo on kaikinpuolin elpynyt. Kotiin tultuakin juoksetutti jopa siinä määrin, että osallistuin Team Raholan järkkäämälle Pyhäjärven ympärijuoksulle ja hilpaisinpa vielä illalla pienen lenkin joka johti siihen että viikon juoksukilometreiksi kertyi oikeastaan aika vaivatta ennätykselliset 100km.
Ilmoittauduin myös Rautaveden maratonille, joka juostaan 3.11. En ole vielä ihan varma millä filosofialla siellä juoksisi, mutta Uunon hengessä jokatapauksessa. Lapissa on kaunista.
Laitoin On Running Cloudrunner -kengät jalkaani ensimmäisen kerran kaksikymmentäkuusi päivää ja 160 kilometriä sitten. Tuon päivän ja nykyhetken väliin on mahtunut normaalien lenkkien lisäksi hieman juoksua radalla, yksi puolimaratoni ja viime sunnuntaina Pirkan hölkkä.
Lyhyt yhteenveto: juoksun fiilis on aivan mahtavan rullaava, ennätys kympille, puolimaralle ja Pirkan hölkkään ja ennätysmäärä kilometrejä kuukaudessa, ei mitään rasitusvammoja. Olen nyt Onnellinen juoksijapoika.
Juoksin aiemmin Asics Gel Kinsei 4-kengillä, joista pidin myös kovasti. Kinseit tuntuivat aikoinaan hyvältä valinnalta suojaamaan kokemattomia koipia kohtuuttoman painavan kehon iskuilta. Painoin tuolloin siis vielä parikymmentä kiloa enemmän kuin nyt (eli 115-135kg). Kinseit toimivatkin hyvin, ja kehtaan suositella niitä edelleenkin ensimmäiseksi juoksukengäksi raskaalle juoksijalle.
Viimeaikoina Kinseit kuitenkin alkoivat tuntua jotenkin järeiltä. Eikä siinä sitten enää muuta tarvittukaan, kuin se, että ystäväni eräänä päivänä vaihtoi Onneihin ja kertoi niiden olevan ihanat.
Epäilin kovasti sitä, että noinkohan ne voisivat näin raskaalla juoksijalla toimia. Pian kuitenkin löysin itseni kirjoittamassa sähköpostia kenkien maahantuojalle kysyen, että liekkö mitään kokemusta siitä miten kengät pelaavat yhteen Biisoni-sarjan juoksijoiden kanssa. Maahantuoja suositteli kokeilemaan nimenomaan Cloudrunner -mallia, jossa on enemmän vaimennusta kuin esim. ystäväni käyttämässä Cloudsurfereissa. Käytännössä siis nuo kengän pohjassa olevat ilmatyynyt ovat järeämmät. No näin sitten tähän kokeiluun lähdettiin.
Juu-u! Eihän näissä mitään kantaa olekaan.Prkl! Kuinkas näiden kanssa nyt. Ensimmäinen lenkkini oli hyvin kokeileva pari-kolme kilometriä. Fiilis noiden ensimmäisten kilometrien jälkeen oli vähän sellainen: w000t?
Tuon ekan minilenkin jälkeen meni muutama päivä juoksutta, koska olin reissussa, mutta sitten pääsin ekalle oikeammalle kokeilulle. Aikaa kenkiin tutustumiseen oli poikieni judotreenien aikana 1.5 tuntia. Lähdin juoksentelmaan mahdollisimman rauhassa, ja meno tuntui hieman omituiselta. Hiljalleen, askel askeleelta tuntemus kuitenkin muuttui, askellus lähti rullaamaan ja kun tie kääntyi alamäkeen huomasin että painoin kaasua siinä kohtaa missä ennen jarruttelin. Kotona kävi ilmi, että olin juossut vajaat 16 kilometriä, ja alun tutustelun jälkeen uuden ennätykseni kymmenelle kilometrille.
Tuon lenkin jälkeisenä parina päivänä tuntui kivaa kutinaa pohkeissa. Kannan muoto muuntaa askelluksen ilmeisesti jotenkin sellaiseksi, että erityisesti pohkeisiin kohdistuu enemmän rasitusta. Tuo kutina on kuitenkin ollut ollut sellaista positiivista "jotain kivaa on tapahtumassa" -nipistelyä.
Kengät selviytyivät eilen erinomaisesti myös Pirkan hölkästä, joka juostiin tänä vuonna kohtuullisen märillä metsäpoluilla- ja teillä. En kaatunut, enkä pahemmin edes lipsunut. Ainut läheltäpiti-kompurointi tapahtui siksi, että napsin kuvia letkassa juostessa. Ei hyvä idea! :)
Minua ärsyttää kenkä yms. arvostelut, joissa ei sanota mitään negatiivista, joten täältä pesee:
- sivuttaispito kengissä on mielestäni huonompi kuin "tavallisissa" lenkkareissa, tämän huomaa radalla juostessa, kaltevalla tiellä ja kannoilla loikkiessa. Ei se tullut sinänsä yllätyksenä. Ajattelin pidon ennakolta itseasiassa huonommaksikin. Samoin osallistuin pieneen leikkimieliseen seitsenotteluun nämä kengät jalassa. Märällä radalla 100m pikajuoksun kiihdytysvaiheessa pito loppui kyllä armotta kesken - tässäkin taisi nimenomaan olla enemmän tarvetta sivuttaispidolle. Mitään pito-ongelmia en ole kuitenkaan huomannut märällä asfaltilla
ilman rajoitintakaan ala/ylämäkeen juostessakaan, vaan tuo pieni pidon
puute tuntuu liittyvän nimenomaan sivuttaisliikkeeseen.
- jalka ja nilkka elää kengässä vapaampaa elämää kuin ainakin noissa aiemmin käyttämissäni Kinsei nelosissa. Tämän huomasi sellaisena efektinä, että ensimmäisten luokkaa 80-100km aikana nilkoissa tuntui uudenlaista rasitusta. Vähän samanlaista kuin silloin kun aloitin juoksun. Tämänkin huomaa erityisesti kaltevilla pinnoilla juoksennellessa.
Summasummarum. En olisi uskonut, että näin suuren harppauksen juoksupössikseen voi saavuttaa vaihtamalla kengät. Kuitenkin, jos olet tuhdissa kunnossa ja koivet eivät vielä ole juoksuun tottuneet, voivat jotkut toiset kengät olla paremmat. Itselläni oli kuitenkin jo 3000 juoksukilometriä kolmelta vuodelta alla ennen näitä.
Niin tai näin, minulla On nyt kaksi asiaa joita en vaihda (siis ennenkuin kuluvat loppuun). Ne On ja On :)
Lopuksi juoksukokemusta kuvaava musiikkitervehdys Kokkolasta(?).
Viime blogikirjoituksen hetkellä, josta ei muuten ole kauan, olin ajautunut surkuttelun syövereihin. Itseään ruokkivaan tilaan, suoranaiseen valitusvorteksiin.
Nyt on niin, että tästä blogista ja tuon ruikutuksen kirjoittamisesta oli hyötyä.
Siinä ruikuttaessa, ja ruikutuksia kirjalliseen muotoon pukiessa oikeastaan nimittäin ensimmäisen kerran tajusin, että tämähän on nyt yhtä ruikutusta, ja oikeastaan täysin ilman pohjaa.
Vielä sunnuntai meni siinä ruikutellessa. Illalla kävin pitkän 34km juoksulenkin, jonka ajattelin toimivan jonkinlaisena tyhjentimenä tai jotain.
Pirkkalassa, Rajasalmen sillalla mies oli virittänyt kameran telineelle valmiiksi kuvatakseen auringonlaskua, vaihdoin muutaman sanan ja ihastelimme maisemia. Pari sataa metriä myöhemmin Jänis nousi edessäni tienvieressä takajaloilleen. Katsoi varovasti ympärilleen ja molempiin suuntiin niinkuin tarkka ekaluokkalainen ja säntäsi sitten ripeästi tien yli. Siitä se jatkoi vielä matkaansa iloisesti pomppien vieressä kulkevan moottoritien liittymän yli. Mäiskis. Pupun elämä päättyi pakettiauton keulaan.
Siinä kolmen ja puolen tunnin aikana ei paljon päässä pörissyt, mutta tuo kuva ja tilanne jäi mieleen.
Ei se lenkki ihmeitä tehnyt, ja lenkin jälkeen ei tuntunut vielä yhtään miltään muulta kuin väsyneeltä ja oikeastaan sama ruikutus jatkui. Samoin maanantaina levitin edelleen ympäristöön surkutusta, ruikutusta ja pahaa ilmaa kuin ympäristömyrkkyä, jotenkin vanhasta tottumuksesta.
Sitten erinäisten pikku juttujen takia ja kautta aloin jotenkin aluksi keinotekoisestikin olla enemmän ruikuttamasta asioista, vaan tehdä ja puhua enemmän kivoja juttuja. Vältellä negatiivisia asioita. Kuunnella iloista musiikkia melankolisen rytinän sijaan. Ja niin siinä on nyt sitten käynyt parissa päivässä, että enpä osaa sanoa että minua mikään nyt harmittaisi, Kaikki on samallalailla kuin ennenkin, mutta samat asiat mitkä viimeksi *tutti eivät sitä nyt enää tee.
Tässä epävakaassa maailmassa vain yksi asia on varmaa. Läskimaijojen maailmanloppu lähestyy. Tämä maailmankaikkeutemme mittakaavassa sykähdyttävä luonnonnäytelmä alkaa alustavien tietojen mukaan jossain Nokialla 20.12.2012 osapuilleen klo 17:00.
