RetroFighter 2000, lempeä kuiskaus -90-luvulta

Wikipedia: Eurofighter Typhoon

"Eurofighter Typhoon on kaksimoottorinen monikäyttöinen hävittäjälentokone. Suunnittelussa on keskitytty erityisesti ketteryyteen yliäänennopeuksilla lennettäessä; aiemmat hävittäjälentokoneet ovat kyllä pystyneet suuriin yliäänennopeuksiin, mutta vain hetkellisesti ja koneiden liikehtimiskyky on ollut rajoitettu yliääninopeuksissa."

// Wikipedia: Eurofighter Typhoon

Felt S22 aka Pertti

Melkein kuin lopussa kuvailtaisiin aika-ajo/triathlon-ratsuani  Perttiä. Se mahdollistaa  yliääniajon, mutta  tällöin on tien syytä olla  suurinpiirtein suora, muista tienkäyttäjistä suhteellisen vapaa, hyväkuntoinen  ja yllätyksetön. Tylsä. Käytännössä triathlon-pyörän liikehtimiskyky on näistä seikoista johtuen rajoittunut perin puuduttaville pinnoitetuille kulkuväylille taajama-alueen ulkopuolella. Tämä taas johtaa siihen, että käyttökelpoisia ajoreittejä on kotoa lähtiessä vain muutama.  Se, että aero-asennossa kyyhöttäessä näkee eteensä vain rajatun sektorin verran maisemia, toki haittaa vähemmän kun ne on jo nähnyt monta kertaa. Haisee urheilulta.

Tämän asetelman puutteiden ratkaisuksi luotiin

RetroFighter 2000.

Park Pre Alu Comp 1997 aka RetroFighter

Rentoilu, liikehtiminen, ketteryys, monikäyttöisyys, matala liikkeellelähtökynnys, toimintavarmuus ja yliääniajokyky.

Vuonna 1997 hankkimani Park Pre Alucomp (knowyourbike.com) on alusta alkaen ollut aivan ihana pyörä.  Siitä huolimatta, että kävin sillä ensimmäisen triathlon-reissuni vuonna  2011, olin ajanut sillä tähän kesään mennessä vain vähän.

Ensimmäisenä liikunnantäyteisenä kesänäni vuonna 2010 ja vielä seuraavanakin ajoin sillä hieman, mutta vuonna 2012 hankin triathlonpyörän. Pyöräilyni muuttui kuvailemakseni kyyryajoksi. En oikeastaan viime vuosina ole pitänyt pyöräilystä, sen harjoittelu on ollut välttämätön pakko jotta triathlon-täysmatkan voi kulkea.

Tänä kesänä tuo kaikki on muuttunut. Olen ajanut Feltillä vain vähän, mutta Park Prellä sitäkin enemmän. Elokuussa aloitin kampanjan "en käytä autoa alle 20 km:n matkoilla, jos liikun yksin." Kuljetuskapasiteettia paransin hankkimalla Varustelekasta selkärepuksi  Mil-Tec Assault Pack Large:n. Nyt pystyn hoitamaan viisihenkisen perheemme peruskauppareissun pyörällä.

Bontrager Hank slicksit, 2.2 tuumaa

Ainekset RetroFighter-projektille olivat ilmassa.

Yhtäkkiä huomasin, että pyöräily on älyttömän kivaa!

Retrofighterissa on 2.2 tuumaa leveät Bontrager Hank -sliksirenkaat. Niillä voi ajaa asfaltilla kurviin rajusti, rotvallireunojen yli loikkien kuin gaselli ja silti ne rullaavat liki yhtä hyvin kuin kapeat maantierenkaat.

Eron alkaa huomata selvemmin vasta reilusti yli 30 km /h nopeudessa.

Retrofighterissa ei myöskään ole kuraongelmaa.  Pika-asenteiset SKS Mud-X lokarit yhdistettynä pystytankoon asennettuun roiskeläppään ratkaisevat sen täydellisesti.

Modernisoitu ohjaamo

Vaikka enimmäkseen rullailenkin tätä nykyä kaupunkimaisemmassa maastossa, johon pysty ajoasento sopii parhaiten, aina joskus tulee eteen aivan mahtava suora. Silloin tekee mieli mennä kyyryyn, ja painaa menemään.

Kuin maailmankaikkeus olisi aavistanut haaveeni! Löysin Tori.fi:sta liki pakasta vedetetyt Vision Team TT Clip-on aerotangot erittäin edullisesti.

Asensin ne RetroFighteriin, ajoasento tuntuu kyyryssäkin olevan hämmentävän hyvin kohdallaan.


Viimeisen silauksen Retrofighterin ohjaamoon tekee  kännykän pyöräteline. Tekee ison eron, kun tietää  että a) näkee jos puhelin soi tai tulee viesti b) pystyy tarvittaessa jopa puhumaan kaiuttimen ja mikrofonin välityksellä.   Ei myöskään yhtään haittaa, että kännykän avulla voi vaivatta navigoida myös tuntemattomille uusille reiteille. Pyöräily saa autolumaisia piirteitä.

Nimikoitu kypärä

Haaveilen siitä, että jatkan Retrofighterilla ajamista läpi talven. Ainakin syksystä ja sateista pitäisi selvitä, hankin XXL:stä liikkumiseen sopivan Stormberg Sirdal kuoritakin ja housut. Nyt kun ne sateet alkaisivat, niin pääsisi kokeilemaan!

Vaihdan PK-seudulle suuntautuvat tylsät automatkatkin junaan, polkupyörään ja seikkailuun.

Kun ensi kesä koittaa, Nutcase ja Retrofighter suuntaavat ainakin yhdelle triathlonin täysmatkalle.

Triathlon täysmatka Nastolassa 16.8.2014

Virheä, oranssi,  kuusi, yhdeksän, keltainen, kaksi, neljä! Osaan tämän. Ohjastan värien, numeroiden ja geometristen kuvioiden vyöryä välinpitämättömän tottuneesti. Mistä tuo tuli! Tuo sininen suunnikas ei tule mahtumaan läpi yhdeksikön silmukasta. Ehkä sittenkin! Kampean valtavaa ratasta vasemmalle, se kääntyy majesteettisen hitaasti. Survon magneettivuon säätöpoljinta hidastaakseni  neliön vauhtia. Liian suuri massa, liian kovaa, ja aivan liian myöhään. Välähdys. Ärsyttävä tuttu summeri. KÄLÄKÄNG KÄLÄKÄNG. Osui, rajulla voimalla. Ysi vääntyi, taipui irvokkaasti ja asettui numeron kolme muotoon.  Heräsin 03:15.   Game over.

Epilässä tien yli horjui humalainen mies. Housut nilkoissa. Toivottavasti oli kivaa. Hain  Jasonin kotoaan 04:00.  Huomenta! Ihan kuin viime vuonna. Tuntui vähän aikamatkalta.  Matka taittuu. Liian nopeasti. Aapiskukon kohdalla pimeyden rikkoo oksettavan kirkas oranssi välähdys. Lasku tulee perässä. Perillä 05:50. Kirjekuori infopaikalta, numerolaput ja tarrat. Jason oli jo purkanut auton valmiiksi. Kiitos! Hakaneulat unohtui. Jason haki. Kiitos! Lappu kiinni SPIBelttiin.

Naurettava pumppu. Miksi ostin sen. Pumppaa pumppaa, mutta ei sinne mitään mene. Meneekö? Jasonkin pumppaa. Kuuntelen rengasta. Suhisee se! Menikö? Ehkä sittenkin. Painemittari soutaa kahden ja kymmenen baarin väliä. Taitaa tulla takaisin aina sen verran kuin menikin.   Ostakaa ihmiset kunnon pumppu, älkää tuollaista pientä rutkua. Oho. Kaikki ovat jo rannassa. Katselevat kauas järvelle. Yritän sanoa kahdelle päälle jotain, mutta ei ne ole enää täällä. Mieli kelluu jo.


Vettä vasemmassa linssissä. Mitä mä täällä teen? Järvi on tyyni. Ihme homma, nyt on elokuu, mutta on tällaista. Aika jännä, eilen kuitenkin satoi.  Oho, joku kutittelee minua jalkapohjista. Parrakas mies. Ei se haittaa. Miten niin parrakas? Mistä tiedät. Tämä on  kiva reitti, kolme kierrosta, kullakin kolme selvää osuutta. Ei tunnu loputtomalta. Joku kutittelee taas. Ime poijun kylkeä! Oho, pohja näkyy! 


Warrior, this rifle! Fishmaster!   Tapsa ja Jasoni. Peukku ylös. Hamster, the dentist! Viimeinen kierros. Hard porn, Steven Seagull! Laita nyt vauhtia. Potki kunnolla. Älä sakkaa. Kädet eteen yhteentoista ja yhteen. Vedä, oikeaa linjaa.  Horjuttaakohan.  Horjuttaa. Mehua. Sekamehua. Jaa, pikkusen horjuttaa. Uinti meni hienosti,  ne sanoo. Niskassa komeat hiertymät.


Lasit pois, märkäpuku pois, lasit päähän, kypärä päähän. Endomondo päälle. Vanha E7 vikuroi. Ei käynnisty. Jasoni ja Tapsa auttaa.   Aivot herää. Vedessä on vähän koomassa tai horroksessa. Jokainen hetki on, mutta ei ole. Puolitoista tuntia siinä meni, kokonainen elokuva. Ihan kiva, tapahtumiakin oli - mutta mitä oikein tapahtui.  Jaa niin, The Expendables.  Pyörä taluttaen lankulle. Jalat kenkien päälle ja liikkeelle. Sujahtivat jalkaan, en kaadu. Eka mäki ei enää ole niin jyrkkä kuin ensimmäisellä kerralla.


Pyörä kulkee kivasti. Nastolasta on vajaat 20 kilometriä alamäkeä  varsinaisen neljästi kierrettävän 37km kierroksen alkuun. Se sen tekee. Yllätys, en osaa panna pulloa takaisin pehvan takana olevaan pullotelineeseen. Ekaa kerta käytössä, tietty! Pysähdyn ja opettelen liikerataa pari kertaa.  Energiageelit hiertävät reisiin, veri valuu. Ovat liian takana. Pyörä rullaa melko vaivatta, mutta  ei kovaa. Keskari nousee hiljalleen.  Eka kierros, Jasoni tutulla paikallaan. Huutaa kuulumiset, huikkaan "tää on kivaa".

Toinen kierros, Tapsa nojailee pyörään. Käännyn huoltopisteelle. Pullo lipeää sormistani ja lentää tielle. Olkoot. En käänny. Olisi pitänyt. En selviä. Sitten tulee Tapsa: "otatko täyden pullon?" Se oli jotenkin pongannut tilanteen ja kerennyt jo hakea minulle huollosta uuden pullon. Nyt se polkee tuossa rinnalla. Se puolisen tuntia kun Tapsa tuli peesissä ja rinnalla. Yleensä tässä vaiheessa, kun satanen on täynnä, alkaa väsyttää. Nyt voimat vain latautuivat. Risteys, Tapsa jatkaa kotiin 200km, minä poljen kohti juoksuvaihtoa. Tulee vielä kunnon sadekuuro, mutta se piristää vain. Söin 17 geeliä. Nam. 180km, 6h15min.

Vaihto on nopea, vain pari minuuttia, ei ollut tarkoitus.  Kysyn järjestäjältä: "onko tässä tarkoitus vielä juosta maratoni?" Kuulemma.  Lähden perinteiseen tapaan  liian kovaa, mutta sitten päätän että sykeraja on 145. Kävelen jyrkimmät mäet.

Ensimmäinen kierros ohi. Jasoni seisoo tuossa. Juomareppu selässä.  Juoksee mukana 32 kilometriä, tarjoilee suolatabletteja, geelejä,GU-chompseja ja hyviä juttuja. Onpas tää hauskaa. Sanon, että yleensä tässä tulee synkkiä henkisiä pimeyden  korpitaipaleita, mutta nyt tämä on yhtä juhlaa.

Toistakymmentä tuntia kestävyysliikuntaa, kaikki ovat ystäviä, ystävät ovat kaikki.

12:49:04. Pitkä, hyvä uni.

// kuvat: Jason ja Tapsa.

Levollisin mielin Nastolan täysmatkalle

Ensi viikon lauantaina 16.8  on siis edessä 3,8 km uintia, 180km pyöräilyä ja maraton.

Nautinnollista mäkitreeniä Furkapassilla viime viikolla.

Mietin että mikä erottaa tämän vuoden tunnelmat kahdesta ensimmäisestä kerrasta, kun osallistuin  Nastolassa triathlonin täysmatkalle. Ero on se että minua ei  jännitä se,  jaksanko eikä mikään muukaan. Kerroilla yksi ja kaksi jännitti jaksamisen lisäksi aivan kaikki.

Treenaaminen Yodan ohjaamana on ollut kivaa, monipuolisen vaihtelevaa ja vähintään riittävää. triVa-yhteistreenit Venla Koivulan johdolla ovat myös tuoneet aivan uutta intoa.

Kunto on parempi kuin koskaan. Koko vuosi on sujunut ilman rasitusvammatakapakkeja. Edessä on kuitenkin minimissäänkin 12-13 tunnin urakka. Ei helppo nakki. Varmaankin lähden liikkeelle hiukan reippaampaa vauhtia  kuin aiemmin. Tarkoitus on kuitenkin nauttia joka hetkestä. Mikä parasta, edellytykset ovat sille mitä parhaimmat: Jason lupautui mukaan huoltajaksi.

Kyllä nyt ihan samalla lailla voi yksi, kaksi tai useampia asioita mennä pieleen. Ja aivan hyvin voivat voimat ehtyä kesken  matkan. Mutta nyt tuntuu siltä, että "entä sitten?"  Lähden nautiskelemaan Nastolaan ja mahdolliset vastoinkäymiset ovat osa nautintoa.

Vieraskynä: Joroisten puolimatka 19.7.

Mies katsoo minua pitkään.

"Paperinenäliina?"

"Niin", vastaan. "Ettei tarvi niistää sormilla."

"Ymmärrätkö sä, että mulla on päällä triathlonpuku? Jolla uidaan, pyöräillään ja juostaan yhteenmenoon? Jotkut kuseekin sen läpi."

"Joo. No entä kangasnenäliina?"

Miehen ilme muuttuu epätoivoiseksi.

"Ei siinä ole taskuja."

Ymmärrän hävinneeni pelin. Yritin vain auttaa.  Seuraavaksi yritän ujuttaa hänen satulalaukkuunsa ksylitolipurkkaa. Urheilujuomat tekevät hallaa hampaille.

Jään kiinni. Lupaan, etten auta enää.

Hän lähtee. Suutelen onnen mukaan ja lupaan huutaa lujaa. Lapset katselevat muualle. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat.

Hotellihuone on hetkessä tyhjä. Poissa ovat mies, pyörä ja kiivas tavaroiden etsintä. Sykevyö ja sen kuminauhalla kokoon askarreltu ranneke, pyörän runkoon jesarilla teipatut geelit, juomapullot, juoksulippis, pyöräilykengät, juoksukengät, kypärä, renkaiden hiilidioksidipatrunat, pumppu, uimakassi, juoksukassi, pyöräilykassi.

Järjestys on yhtä sattumanvarainen kuin niiden etsimisprosessikin.

Tarrojen liimaus oli oma ohjelmanumeronsa. Säären tatuointi meni pieleen. Toivon tunnistavani miehen numerottomasta pohkeesta.

"Äiti, ei uidessa näy pohkeet", keskimmäinen huokaisee.

Jään oikein pohtimaan. Väitän, että minulta joskus näkyy. Kukaan lapsista ei usko.


Kello 11.22 - uinti 1.9 km

Vesi kiehuu. Käsiä, jalkoja, pohkeita, selkiä. En näe yhtään numeroa, taputan kaikille.

Aalto kerrallaan uimalakkiset painuvat järveen. Jos saisin valita itselleni uimalakin värin, valitsisin oranssin. Nuorimmainen valitsisi sinisen, ja kaksi vanhinta eivät vaivaudu edes vastaamaan.

Meidän täytyy kiirehtiä kohti pyöräreittiä. Mies jää melomaan järveen. Lähetän pienen, kepeän pilven ajatuksia hänen menoaan turvaamaan.

Järvi kuhisee kuin piranja-allas.


Kello 12.09 - pyöräily 90km

Seisomme tiesululla odottamassa juuri oikeaa valkoista kypärää ja mustapunaista kiituria. Sitten vihdoin.

Otan valokuvan jo kaukaa. Väärä mies. Sama toistuu seitsemän kertaa. Kuvat pitää poistaa, ennen kuin näytän ne miehelle. En halua todistuskappaleita siitä, että luulen milloin ketäkin häneksi. Pitäisi käydä optikolla.

Lopulta vanhin bongaa horisontista tutun hahmon. Mies kiitää ohitse. Huudan ja taputan. Hetken näyttää siltä, kuin hän huomaisi meidät. Tuntuu hyvältä. Me saamme olla osallisina.

Muistan seurani ja alan taas käyttäytyä. Lapset katsovat sitkeästi pois minusta. Mikään ei ole niin noloa kuin huutava äiti. Eivät edes pussaavat vanhemmat.


Kello 15.02 - juoksu 21km

Löydämme mainion, varjoisan paikan metsänrajasta juuri ensimmäisen juottopisteen jälkeen. Välillä saamme niskaamme vettä, kun joku heittää puolityhjän mukin maahan.

Nuorimmainen jaksaa kannustaa kaikkia ohijuoksevia. Vanhimmat ovat tyytyväisiä niin kauan kuin en huuda. Näen tuttuja, yritän rohkaista.

Mietin, sanoisinko, että hyvin menee. Mistä minä sen tiedän. Ehkä silloin onkin juuri koko juoksun synkein hetki, jalat kramppaavat ja mieli laahaa.

Mietin, sanoisinko, että hyvältä näyttää. Mikä makutuomari minä olen. Ei tämä mikään missikisa ole.

Mietin, sanoisinko, että kyllä sinä jaksat. No en sano.

Lopulta huudan vain: "Hyvä, hyvä."

Yoda, rouva Yoda, Jason, rouva Jason, Noora, Hanne. Mies. Jalat vievät, hän jaksaa vastata ja hymyillä takaisin. Kestävyysurheilussa tärkeintä on aina uusi askel.

Hävettää, että on hiki. Kannustajan pitäisi olla kepeä ja viileä, kun ei kerran tarvitse taivaltaa 21,0975 kilometriä.

Joku kuuluu huutavan Alexia. Pääministeri juoksee ohitse. Hän niistää nenänsä juuri meidän kohdallamme. Ei ollut hänellekään kukaan pannut nenäliinaa mukaan. Onneksi joku heittää heti perään vesikupin.


Kello 16.59

Itkua vääntää. Kaikki meni taas kerran hyvin. Mies on kunnossa, mies lähestyy maalia, mies kiihdyttää, rynnii, nostaa kätensä biisonin sarviksi. Ei nielaistua aaltoa, ei puhjennutta pyöränrengasta, ei kirskuvia auton jarruja, ei eksymistä, keskeytystä, tiputusta. Edellisen yön painajaiset menivät aivan hukkaan. Onneksi.

Lapset halaavat märän isänsä. Meilläkin on ollut pitkä päivä.

Mies pyyhkii otsaansa, ojennan paperinenäliinan. Siitä tarttuu nukkaa kulmakarvoihin.

Lapset kääntävät selkänsä kuin yhteisestä sopimuksesta. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat. Paitsi hikiset, pussaavat vanhemmat.

05:38:29 startin jälkeen miehen hymy leviää leukaperistä poskien kautta silmiin. Näen, että hän on onnellinen. Minäkin olen.

Rouva Läskimaija

IRONMAN EagleMan 70.3 8.6.2014: Ei ennätyksiä vaan parempaa - aitoa seikkailua

// Kirjoittelen joskus ehkä tästä vielä lisää, mutta laitan nyt  tähän tämmöisen pikakelauksen tämänpäiväisen IRONMAN Eagleman  70.3:n (Cambridge, Maryland, USA) tapahtumista, eli Operaatio Kotkanpesän pääte-etapista..

Aika pian lähtölaukauksen jälkeen oli selvää, että tästä on tulossa jotain paljon hienompaa kuin ennätysjahti.

Veden lämpötila oli noussut yli Ironmanin säännösten mukaisen rajalämpötilan, joten kaikki alkoi märkäpuvuttomalla uinnilla. Ihan kivasti se silti meni - ei mitään draamaa. Aikaa toki kesti pitkään, olen surkea uimari ilman märkäpukua, 44 minuuttia tai jotain. Vaihto uinnista pyörään sujui alle kahteen minuuttiin.  Niinpä ajattelin että ehkä tästä vielä voi kiriä. Pyörä lähtikin rullaamaan kivasti, kunnes sitten jossain kilometrin 35 paikkeilla olin ohittamassa jotain kaveria. Samanaikaisesti joku suurkiitäjä lähti ohittamaan minua. No, sain jostain tässä asiassa moottoripyörällä liikkuneelta vahtinaiselta pitkän saarnan ja punaisen kortin. Penaltyboxiin ja 4 minuuttia odottelua.

Penaltyboxista lähtiessä  melkein kaaduin kun väistin boxiin tullutta kaveria. En kaatunut mutta pian huomasin että ohjaustanko oli ilmeisesti siine yhteydessä mennyt kieroon. Yritin  könöttää kierossa jonkun 5 km, mutta sitten pysähdyin kiristämään sitä pystytangon mutteria. Eip se kiristinyt, vaan sen sijaan  meni jengat lopullisesti. Tankoa piti sitten käännellä pari kertaa ja ajaa käännökset varovassti.

Niinpä sitten kun kanssakilpailija turautti yhden mutkan suoraan ja ojaan, minun oli helppo käydä tsekkaamassa onko luut ehjät ja katsottua hänet uudelleen matkaan.

Pyörä sujui loppuun ilman draamaa, vaikka ohjaus vähän jännittikin.

Juoksun ensimmäiset kilometrit olivat järisyttävä kokemus. Aivan tolkuttoman kuuma. Ekat pari kilometriä meni tosi tuskaisesti. Mutta tungin joka huoltopisteellä jäitä paitaan, lakkiin ja housuihinkin - niin kyllähän se olo siitä viileni. Juoksentelin siinä sitten n. 160-sykkeillä VK2-tahtia loppuun sen enempiä repimättä ja keskityin kanssakisailijoiden ja kannustajien kannustamiseen.

Loppuun hanat auki spurtti, johon kuuluttaja sanoi "Jussi says: fat is just fuel for adventure." . Lopuksi sain pusun vaimolta.

Ennätyksiä ei tullut, mutta jos näin olisi käynyt kaikki olisi mennyt aivan putkeen ja olisi jäänyt aivan kaikki hienot kokemukset saamatta.

ps. pyörämekaanikko sai ohjaustangon mutterin rikki junttaamalla lekalla uudet jengat. Saan siis vietyä pyörän kotiinkin.

Extended raportti vasta suomesta.

Operaatio Kotkanpesä Is a Go!

IRONMAN 70.3 Eagleman, Cambridge, Maryland - kisa alkaa huomenna sunnuntaina 8.6. suomenaikaa klo 13:45 (paikallista 06.45). Prot lähtvät tuolloin liikkeelle. Minun ryhmäni M40 hyppää veteen 14:30 Suomen aikaa.

» Live-uutisia tapahtumasta
» Urheilijakohtainen liveseuranta - hae numerolla 986

... seuraamisen helpottamiseksi: unelma-tavoiteaikanai on 05:00 - se edellyttää kylläkin aivan täydellistä onnistumista ja itseni ylittämistä kaikissa lajeissa, vaihdoissa ja ihan kaikessa. Eri osuuksisen tavoiteajat täällä. Fiilis on kuitenkin sellainen, että päävoitto on jo kerätty treenien yhteydessä. Tämä on ikääänkuin vain kirsikka kakunpäälle, toki silti tarkoitus on mennä urku auki ja täysiä nautiskellen!

Haimme vuokra-auton JFK:n lentokentältä aamulla n 08:30. Vajaan 400 kilometrin ajomatka New Yorkista neljän osavaltion halki Cambridgeen, Marylandiin sujui siten että olimme perillä yhden aikoihin. Hotelliin päästyämme ryhdyimme vaimoni avustuksella kasaamaan pyörää, mutta ketju oli lennon aikana mennyt jotenkin niin jutturaan että en saanut rengasta paikalleen. Ajattelin kuitenkin että todennäköisesti vain aivot ovat solmussa, ja lähdin välillä käymään kisainfossa ja tekemässä check-inin kisaan.

Kisainfossa ei mitään yllätyksiä tullut, numerolaput, uimalakit ynnä muut härpästikkelit sain lyhyellä jonotuksella. Ostinpa IRONMAN-repunkin. Sitten takaisin pyörän kimppuun. Aikamme hotellilla sählättyämme totesimme, että ei tästä kyllä nyt mitään tulee. Lähdimme bike-checkiniin, jossa oli kisainfon mukaan pyörämekaniikon palvelut ilmaiseksi käytössä.


Pyörämekaanikon apupojat eivät ketjujumia saaneet selväksi, mutta kun tise uber-mekaanikko tuli paikalle hän purki jotain rattaita sen verran että ketju irtaantui. Joku juttu oli ilmeisesti koneessa juntannut ketjua jonnekin rakoseen. No. Ei siinä kaikki. Ruvettiin siinä laittamaan ilmaa renkaisiin, niin eihän sinne mitään mennyt. Taas olivat apupojat sormi suussa, miksei ilmaa mene. Uber-mekaanikko sen sijaan kysäisi heti, että onkos näihin laitettu paikka-aine valmiiksi. No olihan se. Se oli se mönjä sitten solminut venttiilin umpeen siten ettei sinne ilmaa saanut. Mekaanikko vaihtoi venttiilin rungon, ja ilma suhisi sisään hienosti.

Viimein n. 18:30 tein pienen koeajon. Pertti oli iskussa. Jee!

Sitten satuloin ja silittelin Pertin. Se jäi hirnumaan onnesta ja odotuksesta.

Paljon uutta hyvää, ja yksi wanha kehno

Viikko sitten sain sekä Operaatio: Kotkanpesä -toimeksiannon että siihen liittyvän joulukuun harjoitusohjelman. Silmäilin toki innostuneena ohjelmaa jo siinä heti samantien, mutta en totta totisesti tajunnut kuinka paljon kaikkea siinä oli. Uutta, ja jännittävää.

Minua ei oikeastaan näin ennakolta ole ollenkaan jännittäneet harjoitusohjelman fyysiset haasteet. Henkiset sitäkin enemmän. Aloitin liikuntaurani talven pimeimpinä hetkinä marraskuussa 2009, silloin kun kukaan ei nähnyt, vähän niinkuin puoliksi salaa, ja piilossa. Tulevassa harjoittelutavassa on paljon pelottavaa.... sosiaalista ja niin edelleen.

Kolme ensimmäistä päivää toimivat pehmeänä laskuna uuteen: juoksua, soutuergoa, sisäpyöräilyä trainerilla ja uintia. Vaikka lajit ja vehkeet olivat tuttuja, olivat treenit  erilaisia, selkeästi eri tehoilla, joko kunnolla rauhassa, tai sitten selvästi kovemmalla sykkeellä. Ja soutuergo+pyörätraineri -yhdistelmätreeni, miksi en ole sitäkään tajunnut  tehdä koskaan aikaisemmin.

Neljäs päivä, asteen kovempi rasti.  Ikinä tämän (oho, jo!) reilun neljän vuoden aikana en ole harjoittanut mitään ihme-uinti-pelle-tekniikka-kikkailuja. No ok - tuli liioiteltua, kävin minä pari kertaa triathlon-seuran treeneissä pari vuotta sitten, ja yritin käyttää jotain pulliksiakin tai mitänenyt on - mutta ei siitä mitään tullut paitsi nenä kipeäksi kun ne pulpahtelivat milloin mistäkin suunnasta koipien välistä torpedon lailla hyökäten.

Ensin säikähdin, että näinkö taas: pullikset sinkuloivat siellä milloin omaan ja milloin jonkun viereisen radan vesijuoksijan otsaan!  Mutta sitten huoahdin helpotuksesta - yksikään monirivisestä uintitreeni-ohjeesta ei ollut suoraan luokiteltavissa varsinaisesti ihme-uintipelle-tekniikkakikkailuksi. Laudan kanssa potkut, ne kyllä olivat jo rajatapaus. Kun sitten veteen pääsin, niin aikahan menikin aivan hujauksessa. Paljon nopeammin kuin pelkkää matkaa uidessa. Sen verran kuitenkin olin lopuksi sekaisin, että unohdin hienon juomapullo-treenohjelma-automatiikka-innovaationi  uimahallin suihkutiloihin.

Viides päivä. NYT JOTAIN RAJAA! Treffit kuntosalilla klo 08:00. Jos maailmassa on joku toinen paikka, kaikkien niiden muiden paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi, jossa en tunne itseäni kotoisaksi, niin se paikka on kuntosali.  Mielikuvissani kuntosali on nimittäin paikka, jossa testosteronia hikoilevat härän ja laumanjohtajagorillan välimuodolta näyttävät miehet kolistavat  Twingo-tyyppisen auton painoisia rautoja. Se on se paikka, jossa aivan liian tiukkoihin trikoisiin tai mikroshortsheihin pukeutuneet naiset pakottavat maalaispojan katsomaan nöyrästi alaviistoon samanaikaisesti kun alati kiihtyvään tahtiin levittävät ja sulkevat kiinteitä hikisiä reisiään nimenomaan tähän asiaan tarkoitetussa laitteessa. Se on se paikka, jossa edellisistä syistä löydät itsesi  salin  perimmäisestä nurkasta, jostain aivan käsittämättömästä laitteesta, aivan ihmeellisestä asennosta. Sitten heilautat käsiäsi ja jalkojasi ja yhtäkkiä löydät itsesi totaalisesta lukkotilanteesta, koska olit mennyt laitteeseen ylösalaisin tai vähintään nurinperin.

Mutta, mitä. Salilla oli noin puolentusinaa ihan tavallista ihmistä. Normaali, ystävällinen tunnelma. Ei härkiä, ei mikroshortseja. Joku tuttukin. Ja megayllätys: jotenkin ihmeen kaupalla Kotkanpesä-valmentajani oli kyennyt löytämään kahdeksan liikettä jotka a) jokainen olivat ymmärrettävissä joko pyöräilyä, juoksua tai uintia auttaviksi ja b) ne olivat omaksuttavissa. Hämmästyttävää. Ainoastaan maastaveto saattaa vaatia joitakin kymmeniä vuosia, ennenkuin osaan sen oikein.   Näillä liikkeillä mennään nyt pidemmän aikaa.

Välipäivän jälkeen tuli viikon ehdottomasti ennakolta kovin juttu.  Aamupäivällä ohjatut uintitekniikkatreenit ja iltapäivällä YHTEIS-polkupyörätraineritreeni. Suoran ohjauksen vastaanottaminen, uintitekniikkatreenit, ja tiivis yhteisharjoitus. Näitä EI harjoiteltu sosiaalisen metsämörrin koulutuskurssilla! Aivan käsittämätöntä, ensinnäkin: uintitekniikka-hommat kolisi - siis tuntui, että sain siinä jotain alustavaa pientä ahaa-elämystä useisiinkin asioihin (käsiin, vartalonasentoon ja KÄÄK! potkuihin).

Sitten toisekseen, traineri-yhteistreenit olivat aivan mahtavat. Jos joku, niin eikö se ole mahtavaa kun kymmenkunta aikuista ihmistä raahaa polkupyöränsä ja harjoitusvastuksensa, ehkä arviolta, n. 12 m², tilaan ja sitten nuo ihmiset polkevat sitä pyörää tunnin, rajusti! Mahtavaa! 

Kun vielä ennen treenien alkua olimme säätäneet ajoasentoa melko paljonkin, penkkiä ylös, oli pyörän polkeminen yhtä juhlaa. Sen lisäksi, että päässä pyöri ajatus siitä että ilmavirtaus hidastaa vauhtia  Eaglemanissä vähemmän, tuntui ajoasento paljon väljemmältä.  Asento kallistuu varmaan jatkossa vielä hieman jyrkemmin, mutta tältä se nyt näyttää. 

Ensimmäinen ohjelman mukainen treeniviikko on nyt siis takana. Ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä kuinka taitavasti se oli muodostettu. Jotenkin, asteittain, pikkuhiljaa nämä jutut on tulleet vastaan ja vain yhdessä viikossa olen päässyt sisään jo tosi moneen uuteen asiaan ihan konkreettisesti. Käsittämätöntä.

Nyt viime päivinä olen myös saanut muistutuksen siitä, mikä se minun todellinen viholliseni ja demonini on.  Se, joka minun on voitettava jotta voin suorittaa Operaatio: Kotkanpesän. Se on ahmimishäiriö. Olin saanut nyt taas pari viikkoa pidettyäni itseni hyvin kurissa ja nuhteessa. Paino on tippunut säännönmukaisesti. Iso apu siinä on ollut tämä voimakas sitoutuminen Kotkanpesään. Ohjelma, rutiinit ja tulevaisuuden ennakoitavuus.

Keskiviikko-iltana jokin kontrollissa taas repesi. Tai ei jokin, vaan tiedän tasan tarkkaan mikä. Vaimo oli reissussa - ja sitä kautta rutiinien suojaverkko ja taivas repesi. Parissa päivässä - tai tarkemmin sanottuna todella pahasti revenneessä illassa -  olen tuhonnut taas usean viikon työn. Tai ehkä en ole, mutta siltä nyt tuntuu.

Totuus on, että tämä minun ahmimishäiriöni kurissapitäminen vaatii itseltäni liki täydellistä keskittymistä ja siinä onnistumista. Jonkinlaista selkeää päämärää, ja uskoa myös siihen syyhyn  miksi siinä pitää onnistua. Tänä vuonna tuo selkeä päämäärä on  ollut hieman hukassa. Ja se näkyy tässä käyrässä jonka julkistan nyt. Karua katsottavaa. Painoni on tällä hetkellä korkeammalla  kuin vuosi sitten. Itseasiassa, se ei nyt tässä näy, mutta juuri äsken kellotin korkeimmat lukemat 14 kuukauteen.

Toinen asia, jonka tiedän nyt, on se että ongelmat nauttivat ja kasvavat salailusta. Siksi, vaikka toisaalta ajatus siitä, että tämänkin tekstin lukevat jotkut ihan tutut ihmiset, tuntuu pahalta, niin en salaile tätä asiaa. Täten nimeän sinut, ahmimishäiriö-demonini. Sinä olet tuon oheisen videon puskissa lymyävä pirullinen Predator. Ja tästä päivästä alkaen, julistan sodan alkaneeksi.  Nyt Predator, rasva ei pelkästään tummu. Higgsin bosonillakin on enemmän elinaikaa kuin tuolla ylimääräisellä rasvalla kehossani.

Operaatio: Kotkanpesä

Subject: Operaatio Kotkanpesä  | From: Operaatiokeskus  | To: Läskimaija   | Thu Dec 5 2013 00:25

Sinun tehtäväsi Läskimaija, mikäli päätät ottaa sen vastaan, on mennä Cambridgeen, Marylandiin, USA:n itä-rannikolle. Osallistut IRONMAN 70.3 Eagleman -tapahtumaan ja voitat sen kategoriassa miehet / Clydesdale. Tämä on Operaatio: Kotkanpesä.

Tehtävä ei tule olemaan helppo.  Choptank-joen suistoalueella on haita, mm. tällaisia härkähaita. "The bull shark is known for its aggressive nature, predilection for warm shallow water..." lisää pelkoa Wikipediasta.    Uit siellä niiden seassa, mahdollisesti ilman märkäpukua. Märkäpuku voi olla kielletty,  joinain vuosina lämpötila on ollut n. 30 celsius-astetta. Tekniikan poikien mukaan tämä tarkoittaa kramppien lisäksi mm. sitä, että verrattuna 15°C-lämpötilaan sinun tulee juoda puolimaratonin aikana n. 1.5 litraa enemmän vain säilyttääksesi tehtävän vaatiman toimintakyvyn.

Samaista pokaalia tavoittelee runsas joukko periksiantamattomia huippuunsa treenattuja määrätietoisia tri-atleetteja.  Eräät aikaisempien vuosien voittajista kilpailevat nykyään  ammattilaissarjassa. Jotkut osallistujat ovat esimerkiksi palomiehiä, poliiseja, armeijan erikoisjoukoissa tai muuten vaan Miehiä. Sinä olet nörtti. Nykyinen fyysinen suorituskykysi ei ole riittävä millään kolmesta tehtävän avainosa-alueesta: uinti, pyöräily ja juoksu. Suurin kysymysmerkki on kuitenkin henkinen kanttisi.

Avuksesi olemme värvänneet erään alan ammattilaisen, joka tulee auttamaan sinua matkallasi. Itseasiassa, joulukuun harjoitusohjelma on jo sähköpostilaatikossasi.

Mikäli sinut ammutaan, katoat (haiden syömänä) tai tulet hulluksi suorittaessasi tätä toimeksiantoa, kiellämme normaaliin tapaan tehtävän olemassaolon sekä kaikki yhteydet sinuun.

Kartta www.here.com

Operaation perusparametrit:

• Päivämäärä: sunnuntai 8. kesäkuuta, 2014.
• Paikka: Cambridge, Maryland, USA. 
• Laji: Triathlon, puolimatka //1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.
• Tapahtuma: IRONMAN 70.3 Eagleman
• Sarja: Clydesdale (miehet yli 99.7 kg  (220lbs))
• Tavoiteaika: 4 tuntia, 59 minuuttia, 30 sekuntia

Asettamamme tavoiteaika on 4:59:30. Sen  pitäisi riittää tehtävän suorittamiseen, mutta mikäli ei, edellytämme  työnkuvan mukaista venymistä. Aika on 48 minuuttia ja 36 sekuntia ripeämpi kuin toistaiseksi paras aikasi Joroisilla Finntriathlonissa 2013 vastaavanpituisella matkalla.  Parannat siis ennätystäsi reilusti sekä puolimaratonilla, että pyöräilyssä ja uinnissa.

Olemme luoneet yksinkertaisen esimerkin siitä, miten saavutat tavoiteaikasi. Riittää, kun parannat:

1. 1.9 km uintiaikaasi 5:09 minuuttia (43:09 -> 38:00)
2. 90  km  pyöräilyaikaasi 16:49 minuuttia (2:46:19 -> 2:27.30, keskinopeus n. 36.7 km/h)
3. 21.1 km juoksuaikaasi 17:55 minuuttia (2:04:55 -> 1:49)

Lisäksi, viivy vaihdoissa  reilut 2 minuuttia nykyisen vajaan kymmenen sijaan. VÄLTÄ  BAJAMAJAA.

Suosittelemme, että laihdutat vähintään n. 15 kiloa.

Luettuasi tämän toimeksiannon, syö se. Tai, mikäli kaipaat julkista nöyryytystä ja häpeää , julkaise se blogissasi. Odotamme  periaatteellisella innolla ensimmäistä raporttiasi.

Onnea matkaan!

Yksinkertainen ja helposti toteutettavissa oleva esimerkki tavoiteajan saavuttamiseksi.

Jos haluat osua maaliin, tähtää yli.

Nyt vuotaa!

Photo Caldwell Clarke (Clydesdale Champion 2012)

Nimittäin, tämä oli tarkoitus julkisuuteen kertoa vasta kun Vaarojen tuplamara on ohi, ja vain siinä tilanteessa että jalkoja on edelleen kaksi , eikä täydellistä henkistä luhistumistakaan ole tapahtunut.

Mutta ei  tästä salaisuuden panttaamisesta  enää mitään tule.  Joten tässä se nyt on: näytön taustakuvani on jo muutaman viikon ollut tuo oheinen kotka.

Puhalsin toukokuuussa 2012 ajatuskoppaan laineen, ihan pienen vain. Huomasin, että USA:ssa on Ironman-tapahtumissa  Clydesdale (miehille) ja Athena (naisille)-sarja, jonne osallistumisen raja on se  että paino on vähintään 220 paunaa, eli 99.8 kiloa.

Kyseisen sarjan kärkisijoista kisaavat perinteisesti palomiehet ja Navy SEALs -tyyppiset erikoisjoukkojen miehet.

Eräs tuttavani harrastaa jousiammuntaa vaistolla, eli ilman tähtäintä. Luulen, että häneltä olen oppinut tämän elämänopin, joka tässä nyt on taustalla. "Jos haluat osua kaukaiseen maaliin, tähtää reilusti yli."

Nyt ajatuslaine on kasvanut tsunamiksi.

Kesäkuun 8., v. 2014. Endurafit Ironman Eagleman -tapahtuma Cambridge, MD,  USA. Pokaalin vie yllätysvoittaja merten takaa.

Vaikka himoitsen tuon pokaalin hakemista, ja tähtään siihen, se ei ole maali johon yritän osua.

Varsinainen maali on  100kg.  Se on sekä Clydesdale-alaraja että suurinpiirtein Inbody-ihannepainoni. Ihannepainolla ei sinänsä ole mitään väliä, mutta Skotlannin ultran kokemuksella tiedän että minulla ei ole nykypainolla MITÄÄN mahdollisuuksia selvitä ~160km UTMB-kipaisusta Mont Blancin yli 2015. Siksi tämä on tehtävä.

Se on 15 kg vähemmän kuin nyt. Isoja haasteita on edessä:

Endurafit - IRONMAN 70.3 - Eagleman - Jun 8 2014

• Tuo painonpudotus!
• Triathlon-puolimatkan ajan parannus, tavoite on oltava  viiden tunnin pintaan. Yli puoli tuntia (vajaa tunti :) pois tämän vuoden ajasta.
• Harjoittelun muuttaminen. Olen alustavasti jutellut jonkunasteisesta valmennuksen vastaanottamisesta joulu-kesäkuussa.  EN pidä ohjattuna olemisesta. APUA!!
• Kilpailuvietille antautuminen. Tämä on ennalta kovin rasti!

 No nyt se on siinä. Onpa ainakin mahdotonta enää perääntyä, vaikka Kolin seikkailun jälkeen olisi poikki, joko henkisesti tai fyysisesti.

 

Narkkarin sielu, urheilijan sydän

Jo paluumatkalla Nastolasta täysmatkan triathlonilta huomasin kuskin paikalla istuneen Jasonin kanssa jutellessa, että ääneni katosi välillä ja kurkku tuntui jopa pikkuisen hilpeästi kipeältä.  Enemmän kuitenkin hilpeältä, koska olin juuri kiskonut rajusti huumeita.

"Endorfiinit ovat elimistön tuottamia hormoneja tai välittäjäaineita, jotka stimuloivat samoja reseptoreita kuin opiaatit." // Wikipedia

Kuva Wikipedia: Opioidi

Opioidireseptorini pyöriskelivät ähkystä pullistellen levittäen autuasta kivunlievitystään, rauhallisuuden tunnetta ja kokonaisvaltaista euforiaa.

Huumetokkurassa siinä meni vielä tovi seuraavaakin päivää.
On kai se pakko myöntää: olin ihan pilvessä vielä iltapäivällä siskon pojan synttäreillä. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka nauroin pitkään mm. taivaalla näkyvää suihkukoneen vanaa, se oli ihan tavallinen mutta niin hauska.

Illan mittaan nauru  hyytyi, ja kurkku kipeytyi.

Flunssa oli jo edellisviikolla vaaninut ja antanut lieviä merkkejä läheisyydestään, mutta iski kiinni vasta täysmatkan viimemetreillä ja paluumatkalla.

"Vieroitusoireet alkavat 6–24 tuntia viimeisen annoksen jälkeen, ovat voimakkaimmillaan 48–72 tunnin kuluttua ja kestävät 7–10 vuorokauden ajan."

Wikipedia: Endorfiini

Mä oon vetänyt endorfiinia jo reilusti yli kolme vuotta.

Se lähti liikkeelle ihan viattomista rauhallisista kävelyistä koiran kanssa. Kuitenkin hiljalleen lenkit pitenivät. Pian mukaan tulivat lyhyet juoksulenkit.  Aloin liikkua epäilyttävässä seurassa. Osallistuttuani ensimmäisellä puolimaratonille mulla meni kovaa. Menin Pirkan hölkkään, joka vuotena. Sitten ensimmäisellä maratonille - tietty Damiin, jossa kamaa saa kun menee vaan. Aloin kroolata aika syvissä vesissä jo. Oli siinä Transgrancanarian vuorijuoksu, joku toinen mara, kai kolmaskin. En pysynyt mukana laskuissa. Tuuttasin välillä pyörääkin kun en muuta saanut. Kiskoin mä Concept kakkostakin. Triathlonin olympia-, puoli-, ja täysmatkan jälkeen me sitten lähdettiin nistikaverini kanssa Glasgowiin. Me vedettiin opiaatteja nummilla jotain 14 tuntia yhtä soittoa.  Oli niitä reissuja muitakin.

"Vieroitusoireet ilmenevät voimakkaana haluna saada opiaattia, ahdistuneisuutena, ärtyisyytenä ja masentuneisuutena. Lisäksi voi esiintyä silmäterien laajentumista, kyynelvuotoa, ihon kananlihareaktio, hikoilua, kuumetta, unettomuutta, pahoinvointia, oksentelua, lihaskipuja, nuhaoireita ja ripulia." Lähde: www.terveyskirjasto.fi - huumeidenkäytön vieroitushoito

Sä et halua kokea endorfiinin vieroitusoireita. Ja Sä et todellakaan halua olla endorfiininarkkarin perheenjäsen, ystävä tai liikekumppani, kun se jää ilman shottiaan jo toista päivää, puhumattakaan viikosta. Sä saatat kestää vielä  sen jatkuvan valituksen, raastavan ruikutuksen asiasta kuin asiasta. Mutta kun se alkaa levittää negatiivista suhtautumistaan ympäristöön jokaisessa ajatuksessaan, kuin syöpää, sitä sä et kestä.

Se hikoilee, nukkuu huonosti ja pahoinvoi. Sillä on iho kananlihalla - ajattele.  Ja sun pitää rakastaa sitä aika paljon, että sä meet sen laajentuneiden kyynelehtimisestä punoittavien silmäterien kanssa kaveriksi CityMarkettiin ostamaan sille HartSportia. Sä meet ehkä mieluummin Siwaan.

Mut sit se taas vetää sitä endorfiiniaan, ja kaikki on hyvin.

Mä vedin tänään flunssan väistyttyä rajun kympillisen. Oon aika korkeella.

Hei, ja sit alkuviikosta mä kävin lääkärillä pitkittyneen kurkkukivun takia. Ja mä kerroin sille mun ultrahommista ja triatloneista, melko avoimesti. Se oli silminnähden innostunut, jopa siinä määrin että pehvansa luiskahti rullitetulta tuoliltaan liki kohtalokkain päänpöydänreunaanlyöntiseurauksin. Se kuunteli, ja määräs mut EKG:hen. Varmaan six että selviäisi voiko tän mun huumeriippuvuuden jotenkin vielä katkaista lääketieteellisin järkiperustein.

Eihän siellä sydänkäyrässä mitään muuta näkynyt kuin viitteitä  osittaiseen oikeaan haarakatkokseen.

Mulla siis on ehkä ihan oikea Urheilijan Sydän! 

Vitsi, arvatkaa oonko mä onnellinen.
Moinen haarakatkos on mittavan Google-analyysin jälkeen todettavissa erittäin yleiseksi muutokseksi (huippu!)-urheilijan EKG:ssä. On täysin harmiton, ja suorituskykyyn vaikuttamaton. Erityisesti minua kuitenkin kiihottaa  ajatus paksuuntuneista kammion seinämistä. Jotka ovat myöskin aivan harmittomat, mutta niin järjettömän ihanat ja paksut.

EDIT:  lääkäri soitti ja vahvisti Google-johtopäätökset. Urheilijan sydän <3

Triathlon täysmatka Nastolassa 2013: Shrek oppii elämästä

// Triathlon täysmatka (uinti 3.8km, pyöräily 180km, maraton)  Nastolassa 24.8.2013

Kylmä vesi lorisi niskaani, kun  kännykkä vavahti puupenkillä ja ryhtyi soittamaan innokasta piipitystään 03:17.  Neljä minuuttia aiemmin olin kävellyt suihkuun.  Nyt tarvitsi herätä vain riittävästi että muistan lukea muistilapun: 1) viisi pulloa jääkaapista laukkuun 2) laukut autoon 3) pyörä 4) lenkkarit jalkaan.

Olin ajoissa. Käännyin pois pihatieltä ja väänsin autoradiota isommalle. Vitsi, Black Ninja! Optimaalista herätysmusaa!  Herätys!  Mulla on jalassa sandaalit - ei 4) lenkkarit jalkaan.

Kun lähdin uudelleen liikkeelle, musta ninja oli kadonnut kuin ääniaalto aamuiseen troposfääriin. Ääniaallon nopeus on muuten 343 metriä sekunnissa, kun ilman lämpötila on 20-celsiusastetta.  Seitsemässä asteessa aalto etenee vain 335.7 metriä sekunnissa.  En saanut sitä silti kiinni, mutta Jasonin hain kotoaan vain pari minuuttia sovittua myöhemmin, klo 03:47. Jason, jolla oli edellisellä työviikolla ollut vähäuninen päivystysviikko, seisoi jo pihalla iloisen ja reippaan näköisenä reppu selässään.  Rankasta viikosta huolimatta hän oli tarjoutunut mukaan huoltomieheksi ja kisaturistiksi.

Kurvasimme ABC Nastolan pihaan 06:41. Auki 07-24:00. Pitäkääpä tunkkinne! Se on nyt sitten koko reissu pilalla. Täydet 40 tuntia olen pidättäytynyt kahvista maksimoidakseni kofeiinin myönteiset vaikutukset henkiselle ja fyysiselle kestävyydelle. Ja tässä se nyt on. Täällä ei ole mitään nähtävää, mennään kotiin!

Holy Grail

Niska kyyryssä hain kuitenkin valkoisen kirjekuoren kilpailunumeroineen. 167. Palasimme autolle, jossa yhtäkkiä muistin Asmon tekstiviestin, joka päättyi: "...nyt ostamaan aamuksi murukahvia." KAHVIA!!! Näpytin tärisevin käsin Asmolle tekstarin: "Jos kahvia on, täällä on juojia!" Vain muutamia minuutteja myöhemmin kävelimme portaat Asmon kisa-kämppään ja takerruimme kahviin.  Kiitos! Tämä oli jotain käsittämätöntä, jes, tästä se lähtee!

... ja tähän päättyy todellisuus.

Kello on 06:57. Sinulla on kumipuku päällä. Siinä ei ole hihoja, eikä jalkateriä.  Seisot vedessä katse kumarassa, päässäsi liian tiukka punainen ilmapallo. Nilkkojasi kylmää.

Vesi on 16-asteista. Näkökenttäsi punertuu sylkesi punajuuresta. Olet hieronut sylkeäsi Predator Flex-uimalasiesi linsseihin, jotteivat ne huurtuisi. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Kaislikossa Suhisee -sarjan mäyrällä. Sinä et kuitenkaan ole mäyrä. Sinä olet Shrek.


Paria minuuttia aiemmin olimme tulleet rantaan Jasonin kanssa ja tavanneet Hannen, Nooran ja Jannen.  Asmo oli myös jo kerennyt paikalle. Pian pongasin myös mystisen Keesimiehen.  Hannen kanssa pääsimme salamavalojen säihkeeseen ja upeaan kaverikuvaan.  Tunnelma oli jännittynyt, mutta leppoinen. Oli hyvä olla siinä porukalla. Triathlonistit astuivat veteen, me neljä jättäydyimme takariviin.  Väittäisin, että meillä muilla alkoivat jutut muuttua totisemmiksi mutta Keesi, kuvassa kameraan päin, vain rentoutui H-hetken lähestyessä.

Aika tuli, ja kärki lähti kauhomaan kohti vähenevää usvaa. Pyllähdin kellumaan selälleni, ja totuttelin hetken veteen. Asmo, Keesi ja Hanne saivat heti hyvästä uintirytmistä kiinni.  Lähdin liukumaan rauhallista tahtia ja asettauduin jonkun vanaveteen.

Yhtäkkiä tämä henkioppaaksi valitsemani tuntematon uimari kuitenkin sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kääntyi 90-asetta ja lähti melomaan vasemmalle aivan väärään suuntaan. Kiristin vauhtia saadakseni seuraavan reittioppaan kiinni. Pian sain ensimmäisen näkökontaktin myös vastarannan poijuun ja kääntymäkohtaan. Aloin uida enemmän omaa  rauhallista tahtiani. Uin ensimmäisen kierroksen harvassa parvessa. Vesi alkoi hiljalleen tuntua omalta, ja uinti kevyeltä.

Toisen kierroksen puolessa välissä pongasin Keesin uimassa vasemmalla puolellani. Hän se tosiaan oli siinä. Peukku pystyssä. Onnistuin pidättämään naurua, enkä tukehtunut.

Uinti tuntui edelleen kivalta ja keveni entisestään. Aloin liukua syvemmällä ja pidempään.  Kuin uppotukki. Kädet saavat pyöriä itsestään oman tahtonsa mukaan. Keuhkot kasvavat ja muuttuvat kiduksiksi.

Kun nousin vedestä, Forerunner 310XT -urheilukellon mukaan n. 1h25 minuuttia uinnin aloittamisen jälkeen, syksyinen aamu-usva oli haihtunut.

Oli tullut kesä.

Rantaan astellessa huimasi vähemmän, kuin viime vuonna mutta pää ja sen sisältämät ajatukset eivät olleet sen selvempiä.

Tajusin kuitenkin Jasonin olevan siinä, Nooran ja Jannenkin. Otin kupin juomaa ja lähdin kävelemään kohti pyörävaihtoa. Sanoin Jasonille muistaakseni että "Mää en kyllä lähde tässä kohtaa juoksemaan".

En tajua miten se on mahdollista, mutta järjestäjän ajanoton mukaan minulla meni vaihtoon tallustamiseen, märkäpuvunriisuntabalettiin, pyöräilykenkien pukemiseen, Spi-beltin päälle nikkarointiin, kypärän päähänlaittoon, energiageelin syömiseen ja Jasonin kanssa rupatteluun vain tasan neljä minuuttia.

Ajan on jotenkin täytynyt vääristyä. Tai ehkä tämä oli nyt  minun Black Ninja -hetkeni.


Eroosio ei ollut muuttanut pyöräosuuden alun mäkeä loivemmaksi kuin viimevuonna. Edelleen se pysäytti vauhdin liki kaatumispisteeseen. Sitten se kuitenkin loppui ja pyöräily alkoi sujua. Myötätuuli siivitti vauhtia, ja ensimmäisen kierroksen päätteeksi yllätyin iloisesti kun keskinopeus oli ilman sen kummempaa ähellystä vajaat 31 km /h.

Keesimies tuli takaa kovaa vauhtia, ja nousi rinnalle. Juteltiin siinä kuulumiset, kehuttiin myötätuulta, kunnes sitten sanoin Keesille "että alahan jo mennä siitä!"

Keesi nosti kätensä miekaksi ja huusi - tai niin kuulin: "Then let me fall among brave. In battle i shall die" - ja katosi horisonttiin.

Toisella kierroksella aloin jo selvemmin erottaa, missä oli myötätuulta ja missä vastaista.  Sen huomaa siitä, että vastatuulessa kuola valuu sieraimiin, ei leualle.

Aloin kuitenkin salaa miettiä, että noinkohan voisin oikeasti ottaa ja koittaa pusertaa itsestäni kaiken irti pyöräilyosuudella.  Laskin, että jos saisin pidetyksi keskinopeuden vajaassa 30.5 km /h:ssa 180 km lenkin päätteeksi, siihen kuluisi n. 5h 55 miuuttia. 

Jos juoksisin maratonin ennätysaikaani, kerkeäisin maaliin liki 12 tunnissa!  Ehkä, jos jostain vielä puristaisin maagiset pari minuuttia pois, voisin jotenkin saada jopa 11h alkuisen tuloksen.

Harhaista hourailua. Todellisuudessa vauhtini oli jo alkanut selvästi hidastua. Kuin merkiksi siitä, että pieni reality-check on paikallaan, loppuajalla haaveiluni keskeytti eturenkaan sihahdus ja jurnutus.

Tyhjä. Rullasin tien sivuun, soitin Jasonille ja kysyin voitko tulla apuun. "Totta kai."

Pian paljaiden vainioiden yli jo kantautuikin Saabin turbon kiimainen vinkuna. Jason kiskoi renkaan paljain käsin pois vanteelta, vaihtoi sisäkumin ja laittoi etupyörän takaisin paikalleen. Jos Ferrarin varikkoväki olisi nähnyt tämän, olisi kysyntää.

Unohdin kerettiläisen suunnitelmani tolkuttomasta vauhdinpidosta ja jatkoin sellaista vauhtia mitä arvelin jaksavani pyöräilyosuuden loppuun asti. Se oli pelastus, nimittäin tälläkin nopeudella 140 kilometrin pyöräilyn jälkeen jotain tapahtui ja voimat alkoivat viimeisellä kumpuilevalla vastatuuliosuudella huventua.

Kun tulin viimeisen kerran Kuivannon risteykseen olin vähän tokkurassa. Heräsin siihen, että juomahuoltopisteeltä huusivat mies ja nainen suoraa kurkkua "auto", "Auto", "AUTOOOOOO!!!". Painoin molemmat jarrut pohjaan. Aivan eturenkaani edestä vilahti punainen Toyota. Saan kyllä kiittää noita huoltopisteen ihmisiä siitä, että luut ovat nyt ehjänä ja henki kulkee.

Mitä olisi urheilutapahtuma ilman near death experienceä! 


Kun pääsin juoksuvaihtoon, oli todella kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Uskallan väittää, että lämpötila oli kuumimmillaan vajaat 25-astetta.

Sain kahvikupin käteeni ja Jason sanoi: "Munkkia ei ollut, mutta porkkana- punajuurileivoksia kylläkin."

Repikää siitä! Lähdin juoksemaan Berserk-moodissa, suorastaan kaikki ensimmäiset n. 1.5km kilometriä. Sitten huomasin, että sykkeet karkasivat ylämäissä aivan taivaisin.

Jos ihmisellä on päällään  25-kiloinen ihraviitta, ei häntä ole tälloin tarkoitettu kulkemaan helteessä.

Olisin ehkä jaksanut juosta vielä yhden ylämäen, kaksi tai kolme. Mutten kaikkia, tai edes useimpia.

Kävelin rauhassa ylämäet, ja juoksentelin pääosin alamäet ja tasaiset.  Vaikein kohta tuli kierroksella 3/5, jossain ehkä 18 km kohdalla ja se jatkui jonkin aikaa. Meno alkoi tuntua puurtamiselta. Saakelin kuuma. Hitto, miksi juuri nyt pitää juosta. Oikeesti?!

Ehdotin useammallekin ohi menneelle ja vastaantulijalle ajatuksen: Hei, mitä jos mennään tuonne metsän viileään sammalikkoon nyt maate ja odottamaan auringonlaskua. Juostaan maaliin sitten illan viileydessä.  Eivät prkl kukaan tarttuneet ehdotukseeni, enkä sitten yksin lähtenyt sitä toteuttamaan.

Siinä ihan vaikeimmalla hetkellä ensin  Ironman-Kauramoottori kilisti kelloaan ja kannusti eteenpäin. Sitten rinnalle juoksi Juri Haverinen, joka puhkui energiaa. Hän kannusti vimmatusti kaikkien triathlonistien lisäksi myös yleisöä. Menin siinä Jurin kanssa jonkin matkaa, juteltiin ja moraali nousi  sieltä jostain vajoamasta entistä korkeammalle.


Välillä pohkeet vähän kramppailivat, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä että tämä voisi jäädä kesken.

Siinä viimeisen kolmen tunnin aikana se kiteytyi kristalliksi: se mitä täältä vien kotiin mukanani, se ei ole joku loppuaika.

Odotin jokaista kohtaamista Hannen, Asmon ja Keesin kanssa. Onneksi kierroksia oli viisi ja kohtaaminen tapahtui molempiin suuntiin. Huoltopisteillä, edessä, takana, joka puolella - kaikkialla ihmiset hymyilevät, kannustavat ja auttavat toisiaan.

Kuin sellainen suojaava lasikupu, jonka voi kuvitella Mars-kolonnin ympärille. Sellainen, joka pitää sisällään niitä ilmassa leijuvia  aineettomia hiukkasia jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Jos tämän tunnelman, iloisten ja positiivisten ihmisten kohtaamisen ja mielten yhteenliimautumisen kokemus sitä vaatii, niin kyllä. Tulen täysmatkalle joka vuosi.

Tänä vuonna matkasin 7 minuuttia pidempään kuin viimeksi. 13:20:32

Viimeksi opin jotain ehkä lähinnä itsestäni. Tällä kertaa opin jotain enemmän. Sanan sille voi jokainen valita itse.