Tehtävä avaruudessa: motivaatio ja reittisuunnitelma

Tehtävä avaruudessa:  "The fastest marathon carrying a 60 lb pack is 4 hr 39 min 9 sec and was run by Toru Sakurai (Japan) at the Tokyo Marathon 2013 in Tokyo, Japan, on 24 February 2013. 60 lb is 27.22 Kg. Toru Sakurai is a Japanese army instructor." // Guinness World Records, Fastest marathon carrying a 60-lb pack

Motivaatio

Aina siitä alkaen, kun aloitin liikkumisen vuoden 2009 lopussa, ylipaino on motivoinut minua.  Hyödyn liikkumisestani ja elämäntapamuutoksesta ikään kuin eksponentiaalisesti. Sen lisäksi, että kuntoni kohenee, painoni tippuu. Näin minulla on sekä entistä tehokkaampi kone että  kevyempi kori. Liikkuu, kuin rantakirppu Ferrari Modenan moottorilla. Kutkuttavan innostavaa.

Tämän ajatuksen voima mahdollisti sen, että uskoin ja pystyin juoksemaan Amsterdamin maratonini vuonna 2011 vaikka painoin silloin vielä lähes 130 kiloa. Olinhan kuitenkin jo liki 30 kiloa kevyempi kuin vuonna 2009.

Samasta syystä minua on nyt jo monta vuotta houkuttanut ajatus kokea sama toisinpäin. Kun  olin oikein lihava koin itseni lähinnä surkeaksi ja voimattomaksi. Mutta, jos siirrän saman painon  edestä mahasta reppuun, ja suoriudun maratonin maaliin, se onkin ihmeellistä.

Uskon, että tämän Tehtävän lopputuloksena selviää, että ylipainoiset liikkujat ovat kovia jätkiä ja mimmejä.

Reittisuunnitelma 

• Painan tällä hetkellä 106 kiloa.
• Vantaan maratoniin on 28 viikkoa aikaa.
• Lopuksi minun on pystyttävä juoksemaan maratoni 28 kg repun kanssa. Tavoitteeni on  alle 4 h 15 minuuttia. 

Matka Vantaan maratoniin sujuu siten että kevennän painoani tulevien seitsemän kuukauden aikana yhteensä 13,5 kiloa.

Harjoittelen muuten  samaan tapaan kuin aiempina vuosina maratoneille, mutta juoksen viikottain 2-3 lenkeistä painoliivien kanssa. Lisäksi peruskuntoa kasvattaa soutu ja harjoittelu Lahden triathlon täysmatkalle.

Tänään painoliivini painoivat 15 kg.  Liivien ja omien kilojen kanssa painan siis noin 121 kiloa. Painoni tippuessa siirrän vastaavan määrän kiloja painoliiveihin.

Lopulta, kun mukanani on 28 kilon reppu, oma painoni on pudonnut 92,5 kiloon. Silloin painan 62,5 kiloa vähemmän kuin vuonna 2009.

Tehtävä avaruudessa.

"The fastest marathon carrying a 60 lb pack is 4 hr 39 min 9 sec and was run by Toru Sakurai (Japan) at the Tokyo Marathon 2013 in Tokyo, Japan, on 24 February 2013. 60 lb is 27.22 Kg. Toru Sakurai is a Japanese army instructor." // Guinness World Records, Fastest marathon carrying a 60-lb pack
 
Amsterdamissa, lokakuussa 2011, juoksin ensimmäisen maratonini. Painoin 126,97 kg.

Ensi lokakuussa minuun kohdistuva maan vetovoima on vain noin kaksi kolmasosaa viiden vuoden takaisesta. Sitten laitan 28 kilon repun selkääni.

Rikon tuon ennätyksen ja koen painovoiman suunnilleen sellaisena kuin se oli viisi vuotta sitten .

Vantaan Maraton 8.10.2016.

Päivä numero 112.

Operaatio: Reconquest 111 tuli eilen päätökseen. Nyt on päivä 112. Katso juoksunumeroani. Kuin kulkulupa tulevaisuuteen.

"Vantaan maratonin aattona painan 98 kiloa nykyisten 120 kilon sijaan. Juoksen maratonin aikaan 03:29:59 ja putkahdan iloisin mielin uuteen maailmaan."

Juoksin Vantaalla maratonin aikaan 03:29:32.  Satayksitoista päivää sitten asettamani tavoite toteutui siis sekä painon että maratonin osalta.

Se teki minut onnelliseksi.

Vielä onnellisemmaksi minut teki keltainen paita. Alkuviikosta luin uutisen, jossa kerrottiin että elinluovutuskortin voi nyt tehdä sähköisesti (ks. www.elinluovutuskortti.fi). Samoin minulle selvisi että 10.10 on Euroopan elinluovutuspäivä.

Muutamien käänteiden jälkeen tilanne oli se, että yhtäkkiä meitä olikin monta keltapaitaa kertomassa tästä asiasta. Vaikka lakiin onkin elokuussa 2010 kirjattu elinluovutus oletusarvoisena, on edelleen tärkeää tuoda kantansa elinaikanaan ilmi. Jos sitä ei ole  kertonut, kysellään sitä lähiomaisilta ja ei heidän ole helppo tietää, mitä se Maija nyt tästä oli mieltä. Lataa appsi, tee kortti, kerro läheisillesi, niin homma on selkeä: KYLLÄ elinluovutukselle.

Tuntui hyvältä, että saatiin tämä porukka kokoon.  Kiitos kaikille osallistujille. Juoksutorveilusta tulee perinne.

Lue lisää Fitness Führerin blogista

Eipä siinä tehnyt mieli jarrutella keltainen paita päällä.

Tultuani maaliin minulla oli jo kiire. Jalat olivat ihan tönkkönä, ja pitäisi saada ne äkkiä kuntoon. Söin reissumiesleivän ja join kahvit  urheilutalolla. Sain kuuman vinkin oikoreitistä, jota pitkin pääsen puolitiehen vastaan hulluja peruuttajia.

Nurmelan Juha ja Juuso juoksivat nimittäin Vantaalla maratonin peruuttamalla. Ferrix toimi heidän oppaanaan. Siinäpä vasta porukka. Lue lisää (Ilta-Sanomat.fi)

Tämä oli täydellinen päätös 111 päivän projektilleni.

Toukokuussa olin synkissä tunnelmissa, melkein luovutin, kuulin keuhkoklamydiasta, riemastuin ja Operaatio käynnistyi.

Nyt olen putkahtanut uuteen maailmaan iloisin mielin ja mahdollisuuksin. Katselen hetken ympärilleni ja palaan tulevaisuuteen sitten.

Operaatio Reconquest 111: mission(s) complete.

Kerettiläisiä ajatuksia maraton-harjoittelusta

Olen lihava, hidas juoksija ja aloitin liikunnan vasta pari vuotta sitten. Aiempi liikuntataustani käy ilmi täältä. Olen juossut yhteensä ehkä vain noin 10-15 maratonin pituista matkaa ja ehkä viitisen hieman pidempää ultrajuoksua. 

Silti kehtaan nyt tässä kirjoittaa asiasta, joka minua aina silloin tällöin askarruttaa maratonia koskevaa keskustelua kuunnellessa tai maratonharjoittelusta lukiessa.

1. Usein kuultua: maratonjuoksu on epäterveellinen, suorastaan hengenvaarallinen iso kertarasitus nivelille, sydämelle ja keuhkoille. (tyypillisesti ei juoksevan, tai kerran maratonin juosseen suusta)

2. Usein harjoitusohjelmista luettua: "Älä liioittele lenkin pituutta"  Otan esimerkiksi  lainauksen  Juoksija-lehdestä:
"Selvästi alle 3.30 aikaan tähtääville pitkä lenkki on maratonjaksolla pisimmillään 2,5 tuntia, ja ohjelmaan kuuluu muutama ylipitkä 25–30 kilometrin harjoitus" http://www.juoksija-lehti.fi/Harjoittelu/Maraton/tabid/3003/ArticleID/6/Default.aspx

Minun mielestäni tämä on pölhöä.

Jotenkin maailmaan ja ihmisten ajatuksiin on ehkä juurtunut ajatus, että maraton oli se reissu, jonka kreikkalainen sotilas juoksi taannoin Marathonista Ateenaan. Ja sitten kuoli.

Ei ole ihme, jos "maratonjuoksu on epäterveellisen iso kertarasitus" jos maraton on henkilön a) pisin ja b) kovavauhtisin lenkki ja c) usein siksi jää lajissaan ainoaksi isoksi kertarasitukseksi.

Minusta maratonjuoksu on kivaa, terveellistä eikä oikeastaan edes kovin iso rasitus.

Jos nivelet, polvet, sydän ja keuhkot ovat entuudestaan tottuneet yli maratonin mittaiseen juoksenteluun, se on todellinen nautinto.  Tästä herkusta pääsin nauttimaan viime vuonna Vantaan maratonilla.  Pystyin juoksemaan elämäni kepeimmän maratonin, ja maalissa olo oli pirteä.

Ihmisiä, mieliä, ajatuksia ja tavoitteita on juoksussakin joka lähtöön. Mikä on minulle hyvä, on ehkä sinulle ahdistus. Pääasia kai, että nauttii siitä miten tekee. 

Vieraskynä: diabeetikon triplamaratonit

Verensokerisensorointia triplamaratoneilla

Medtronic MiniMed Paradigm

On ehkä vähän epätavallista, että diabeetikko saa verensokerisensorin lainaan terveeltä ultrahörhökaverilta. Nyt kuitenkin niin pääsi käymään, kun Läskimaija-Jussin kanssa asia tuli Viikin Viisvitosella puheeksi (ks. ultramatka ihmiskehoon). Jussi väitti saavansa hyvää dataa, jossa arvot sahaa ja muutoksia näkyy. Lupasin vähän enemmän sahaavia arvoja ja isompia muutoksia kun saisin sensorit omaan nahkaani. Jussi lainasi jouluksi minulle oman lainasensorinsa ja näin syntyi kolmen peräkkäisenä päivänä juostujen maratonien verensokeriseuranta.

Putte-possu saa herätyksen 

Sairastuin tyypin 1 diabetekseen 12-vuotiaana, 25 vuotta sitten. Ajoin motocrossia ajokortti-ikään asti ja sitten lopetin kaiken liikunnan. 27-vuotiaana sain puhelun diabeteshoitajaltani, joka herätti. Painoin reilut 90 kiloa (nykyisin normipainoisena 68 kg), poltin tupakkaa, käytin juhlajuomia runsaasti silloin kun käytin ja söin todella epäsäännöllisesti. Olin silti onnistunut pitämään diabetekseni jotenkin hanskassa. Hoitajan soitto liittyikin tulevaisuuteni ihan normi-ihmisen näkökulmasta, ei diabeetikon tukkeutuneiden hiussuonien, paineistettujen silmänpohjien tai kasvaneiden valkuaisarvoisten munuaisten näkövinkkelistä.  Hän nimittäin oli sitä mieltä, että tämä Putte-possu ei röhki viisikymppiseksi, jos meininki jatkuu samanlaisena – ei diabeteksella eikä ilman. Tähän mennessä oli paasattu poliklinikalla diabeteksesta ja siihen liittyvistä tasapainohaasteista. Nyt tajusin, että riippumatta yhtään siitä, että oma kehoni on sotinut itseään vastaan ja tuhonnut haimasolukkoni, näillä elämäntavoilla diabetes on ihan toisarvoinen riski tulevaisuudessani.

Aloitin painon pudotuksen ja tietysti löin vetoa maratonin juoksemisesta heti parin lenkin jälkeen kaverieni kanssa.

Ultrahörhöilyn porttiteoria

Tästä puhelusta on kymmenisen vuotta. Kun huumetta on saanut kerran, sitä pitää saada enemmän ja vahvempina annoksina. Maraton vie ultriin. Joroisen puolitriathlon vie täystriathloniin. Ultrajuoksut johtavat 24 tunnin juoksuun, ja mitä vielä on edessä? Ainakin olen ilmoittautunut Megamaniin, ensi elokuussa järjestettävään kolmen täystriathlonmatkan hullutukseen kuuden päivän aikana. Itsensä haastamisesta kestävyyssuorituksissa on tullut elämäntapa, siinä sivussa myös tulee liikuttua aika paljon.

Triplamaratoneja rypälereeninä

Vietin nyt toisen kerran peräkkäin jouluni siten, että juoksin jouluaattona, joulupäivänä ja Tapanina maratonin. Tarkoituksenani vielä nitistämään aina vartti pois edellisen maran ajasta, aloittaen 4,5 tunnista ja päättyen alle neljään tuntiin. Vuonna 2013 lauhassa ”syyssäässä” se onnistui, mutta nyt pysyin aikataulussa vain ensimmäisen ja toisen osalta. Kolmas meni sitten lähelle ensimmäisen aikoja. Repsahtaminen tapahtui puolivälissä, jossa olin vielä ajassa 2:02, ja energiankulutus kovimmillaan, kuten kuvastakin näkyy. Tosin selityksiä riittää, kinkku oli liian hyvää tänä vuonna ja sitä tuli syötyä paljon aina iltaisin marojen välissä, oli pakkasta ja myrskytuulta ja taisi jotain sataakin jne., kyllähän aina keksitään kun ei itseään onnistuta voittamaan.

Sensori nahassa korvaa terveen hölkkääjän haiman omat sensorit

Osa meistä diabeetikoista tuntee eräänlaista heikotusta ja huonovointisuutta kun verensokerimme

Sensoroitu Läskimaijan olkapää

ovat erittäin alhaalla. Kaikki eivät tunne edes sitä, vaan liian alhainen verensokeri johtaa lähes suoraan tajuttomuuteen. Minä tunnen kyllä matalat sokerit, mutta siinä vaiheessa kun sellaisen megalomaanisen heikotuksen saa maratonilla, niin voi sekuntikellon vaihtaa almanakkaan. Korkeita verensokereita ei arkielämässä käytännössä aisti mitenkään. On tärkeää pyrkiä pitämään diabeteksen hoitotasapainon hyvänä, koska tämä estää mahdollisten lisäsairauksien syntyä. Hyvään hoitotasapainoon tulee verensokeria mitata useita kertoja päivässä sormenpäästä - ollaan sitten Ironmanissa, maratonilla tai duunissa. Mittauksen jälkeen keskustietokone aivoissa raksuttaa päätelmät. Vaihtoehtoja on kolme: sokeri alhainen – lisää syötävää, sokeri korkea – lisää insuliinia piikillä nahkaan, sokeri hyvä – jatka menoa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun siihen lisätään käytännössä hemmetin vaativa ruokien hiilihydraattimäärien arviointi, hormonitoiminnan vaikutukset insuliiniherkkyyteen, pistospaikkojen vaikutus insuliinin imeytymiseen ja  liikunnan ja varsinkin überliikunnan dramaattinen vaikutus verensokeritasoa pudottavana, niin keskuskoneelta aletaan kysyä kapasiteettia. Eikä tässä hommassa kukaan onnistu maaliin joka kerta – ikuista oppimista kuten ultrajuoksu.

Medtronicin kaltaisista sensoreista on diabeetikoille suuri hyöty maratonilla tai pidemmillä matkoilla. Säästyvät sormenpäät alituiselta mittaamiselta, eikä tarvitse väliaikana olla jatkuvassa epävarmuudessa, että onkohan nyt tapahtumassa jotain radikaalia. Vaikka liikunta auttaa diabeetikon pitämään normaalisti sokeritasapainon todella tasaisena, niin kovilla kierroksilla ja pitkään ”ajettaessa” kulmakertoimet jyrkkenevät kaikille pienillekin muutoksille. Mikä normaalisti laskee verensokeria yhden yksikön, maratonilla saattaa tehdä sen kymmenkertaisesti. Lisäksi verensokerimittareilla on se paha tapa, että ne eivät meinaa kestää pakkasta, jolloin sokerimittari munissa juokseminen maratonin verran nostaa vaikeusastetta isännällä kuin isännällä. Lisäksi, jos puuskuttaa pitkää matkaa punaisella, niin sensoriin saa hälytyksen ja juoksukaveri  tai huolto voi tuupata geeliä koneeseen, jos itse juoksijasta alkaa äly kaikkoamaan. Tämän todistin käteväksi 24 tunnin kisassa.

Tosin jokainen ultrahörhöilevä diabeetikko on joutunut opiskelemaan itseään sen verran, että tietää suurin piirtein elimistönsä liikkeet ja osaa ajoittaa mittaukset oikeisiin aikoihin. Tosin diabeetikon verensokeriin vaikuttavat niin monet tekijät, että juuri kun luulet tuntevasi itsesi, tautisi yllättää sinut jälleen. Joten parempi on olla tiettyjä sääntöjä, joita voi alati olla rikkomassa kun jostain hormonaalisesta syystä sokerit taas käyttäytyvätkin ihan miten sattuvat. Normijuoksijallahan elimistö toimii siten, että kun urkkajuoman tai geelin heittää helttaan, niin elimistö tunnistaa hiilihydraattia olevan matkalla ja laukoo tarvittavan määrän insuliinia haimasta peliin. Diabeetikolla tuo tarvittava määrä arvioidaan itse manuaalisesti ja pistetään ihon alle insuliiniruiskulla. Tämän vuoksi on syytä tuntea eri ruoka-aineiden hiilihydraattimäärät ja tuntea oman kehonsa ja sen liikkeet, koska näistä kombinaatioista syntyy kulloisenkin insuliiniannoksen määrittely. Tämä on sitä D-ihmisen arkista matematiikkaa, jossa iteraatiolla on suuri osuus.

Verensokeri tippuu kun hiilihydraattivarastot loppuvat

* kaavioissa Y -akselilla verensokeri mmol/l  ja X-akselilla maratonin kesto

Maraton 1: Paloheinämaraton 24.12.2014,
lähtöaika klo 7:30. Maratonaika 4:28:32.

Peruskaava tuntuu itselläni pitkissä hölkissä olevan se, että ensin sokerit joko pysyvät tasassa tai hieman nousevat rasituksen alussa, sitten ne romahtaen laskevat, jonka jälkeen perusinsuliinimäärästä riippuen no joko hitaasti laskevat tai pysyvät suhteellisen tasaisina, kunnes taas kroppa tarvitsee kaiken olemassa olevan energian ja taas sokerit putoavat. Alun nousu liittyy insuliinin vastahormoneihin, pääosin adrenaliiniin, jonka me saamme liikkeelle jännittäessä tai kiiruhtaessamme viimetippaan kisapaikalle.

Minulla selkeä ensimmäinen verensokerien romahdus tapahtuu oikeastaan aina tunti neljänkymmenen minuutin kohdalla.  Toinen romahdus tulee kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tästä pidemmillä matkoilla tiputukset tasoittuvat siten, että 11 tunnin kohdalla taas tippuu ja rajusti.  Liikuntasuorituksen jälkeen keho kaipaa taas nopeasti energiaa ja insuliinia niiden välittäjäksi, joten heti rasituksen loputtua pistän insuliinia huomattavasti enemmän suhteessa normaaliin tarpeeseen, saadakseni verensokerin pysymään tasaisena.

Maraton 2: TKR Keräilymaraton Paloheinä 25.12.2014,
lähtöaika klo 8:00. Maratonaika 4:13:59.

Kaksi ensimmäistä juoksua on tehty siten, että perusinsuliinia on kohtuullisesti kropassa ja ateriainsuliinia ei ole lähimaillakaan. Alkupään kummut taas johtuvat siitä, että molempien maratonien lähdöt olivat aamulla noin kahdeksan aikaan, enkä halunnut herätä tällä kertaa aamiaiselle klo 4, jolloin olisin ehtinyt pistää ateriainsuliinin siten, että sitä ei olisi ollut elimistössäni lainkaan lähtöhetkellä. Näin ollen aamusokerini olivat noin 5 mmol/l ja söin siihen rahkaa ja banaania ja tällä tavalla hilasin sokerin hieman koholle, josta taas perusinsuliinin ja rasituksen yhteisvaikutuksesta ensimmäinen piikki 1:40 kohdalla tiputtaa sokerit normaaliin tasoon, joka on minulla maratonilla 8-12 välillä. Normaalisti pyrin pitämään sokerini 5-9 mmol/l välillä silloin kun en harjoittele. Kahden tunnin kohdalla siirryin kaikilla maratoneilla juomaan urheilujuomaa noin puolen tunnin välein ja ottamaan muutaman hedelmäkarkin rukkasesta, jossa niitä juoksun aikana lämmittelin.

Maraton 3: Hassen Kinkunsulatusmaratoni 26.12.2014,
lähtöaika klo 12:00. Maratonaika 4:23:29.

Joulutriplan aikana en juostessa ottanut insuliinia kertaakaan, mutta viimeisellä kolmesta juoksusta pistin maratonilla juuri ennen lähtöä puoli yksikköä raketti-insuliinia, joka normaalisti siis tiputtaa minulla maks 2 mmol/l tasaisesti alkaen noin 30 min. pistoksesta ja päättyen noin kahden tunnin kuluttua. Nyt vaikutus alkoi 20 minuutin kuluttua ja tiputti 8,5 yksikköä noin kahden tunnin aikana. Tästä näkee hyvin, miten insuliiniherkkyys kasvaa liikunnassa moninkertaiseksi, koska tiputus olisi johtanut huomattavasti matalammalle, jos en olisi mussuttanut irtokarkkeja rukkasestani ja ottanut hunajahuikkaa.  Toisaalta se myös todistaa miten käyttämäni ateriainsuliini, Humalogin vaikutus kestää rasituksessakin saman kuin normaalisti. Tästä siis johtuu viimeisen käppyrän erilaisuus suhteessa muihin.

Tasainen sokeri vai vuoristorata?

Olen kuullut monen terveen juoksijan puhuneen siitä, miten vaikeaa heidän on pitää verensokerinsa tasaisina. Tulee nuukahtamisia ja välillä taas kulkee niin peijoonisti. Minä kuulen aina tällaisissa tilanteissa nuo puheet siten, että miten tankata energiaa ilman, etteivät insuliinimäärät heittelisi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein insuliini estää tai sanotaanko, että se häiritsee energian muodostumista ravoista, joka on pitkänmatkan juoksijoiden normaali energian lähde. Meillä diabeetikoilla ja taviksilla on siinä mielessä samanlainen vika, että jos maratonilla kerralla tööttää ison määrän geeliä huiviin, tapahtuu molemmilla todennäköisesti virhearviointeja. Toinen ruiskauttaa joko liikaa tai liian vähän insuliinia ja toisen elimistö pökertyy isosta mällistä ja haima annostelee liikaa insuliinia, jolloin ensin sokerit nousee ja olo on energinen ja sitten se hetkellisesti tippuu, jolloin tulee voimaton tunne. Tämän vuoksi pienillä annoksilla säätäminen olisi molemmille suotavaa. Sinällään en ole huomannut mitään ero 4-12 sokereilla juostessa tasaisuuden merkityksestä. Välillä arvot ovat piirtäneet pokasahan terää ja olo on ollut kokoajan hyvä. Siis kunhan arvot ovat pysyneet äsken mainituissa rajoissa. Yli 8 arvoilla voi toki myös olla rasvanpolttoa vähentävää vaikutusta, mutta sinällään en koskaan ole nuukahtanut energian loppumiseen.

Vinkkejä energian imeytymiseen

Pitkässä juoksussa aivan liian alhainen verensokeri aiheuttaa minulle tajuttomuuden. Näin ollen on tärkeää tietää keinoja verensokerin nopeaan nostamiseen. Olen itse kokenut lukuisia matalia verensokereita maratoneilla ja muissa hörhöilyissä. Tässä muutama vinkki, joka saattaa auttaa myös tervettä hölkkääjää, joka kohtaa äkillisen verensokerin laskun ja sitä kautta uupumistilan:

1) Juo aina kun otat energiaa. Neste auttaa imeytymisnopeudessa. Liikkuessa oma nopeuteni on noin 20 minuuttia vatsasta nesteen kanssa ja 10-15 minuuttia limakalvoilta.
2) Limakalvoilta imeytyy todella nopeasti, mutta ei kovin paljoa. Hunajaa kun tööttää kunnon mällin ylähuuleen, niin verensokeri nousee reilusti puolet nopeammin kuin nielemällä, mutta arviolta vain kymmenys imeytyy limakalvolta. Tämä onkin hätäkikka, jota nuukahtamistilanteessa voi kokeilla.
3) Rusinassa on ihan julmetusti hiilareita, siksi sitä ei ihan turhaan ole monen hölkkäjärjestäjän pöydällä.
4) Rypälesokeri, maito tai kalja nostavat sokerit nopeasti. Valkoiset ala-asteen hiihtokilpailuista tutut glukoosipastillit, joissa on rypälesokeria imeytyvät erittäin nopeasti. Kahdesta syystä, pastilli hajoaa suuhun ja osa lähtee limakalvoilta ja toiseksi elimistön ei tarvitse hajottaa sokeria, koska se on jo puhtaana glukoosina. Laktoosi imeytyy myös erittäin nopeasti. Lasissa maitoa on puolikkaan banaanin verran hiilihydraatteja. Oluen mallassokeri menee pään lisäksi myös suoraan reiteen. Tämän takia taskulämmintä pilsneriä tarjotaan Finlandiahiihdon viimeisellä juottopaikalla, juuri niiden viimeisten suurten mäkien juurella.

Mitä Oli Tiedossa

No ainakin se, että Läskimaija-Jussin ja minun verensokeriseurannoilla ei ole mitään yhteistä. Se, että minun viuhtovat sokerini eivät aiheuta minulla jatkuvaa uupumisen ja piristymisen vuoristorataa johtuu yksinkertaisesti siitä, että pyrin pitkillä juoksuilla sähläämään mahdollisimman vähän piikkien kanssa. Toisaalta minä en onnistu mitenkään pitämään tasaisena sokereitani mikäli haluan ottaa energiaa juoksun aikana. Yksi yhtäläisyys diabeetikon ja taviksen välillä tästä minun etsinnöilläni löytyi. Se on nimittäin se, että kaikilla tapahtuu jossain vaiheessa kova energian tarve. Se ei tunnu vielä siinä 1:40 kohdalla, mutta jos siinä kohtaa jo osaa alkaa annostella tasaisesti hiilaria, niin voi monilta montuilta välttyä.

Jouluaaton Paloheinämaraton 2014, maratonkeräilijät
Miikka Bäckström, Janne Saarinen ja Juha Nurmela

Olipas mukava suoltaa tajunnan virtaa vieraskynänä blogiin, jota on tullut lähes sen alusta asti seurattua. Minulla on siis tässä käynyt niin, että ensin tutustuin maineeseen ja vasta sitten mieheen. No molemmat ovat aika hurjia. Sormenpääni kiittävät Medtroniciä ja Läskimaijaa sensorin lainasta – säästyin noin 210 reiältä reilun kymmenen päivän aikana.

Juha Nurmela

 

Rakkaudesta juoksuun eli Vantaan maraton 12.10.2014

Endomondon harjoitusohjelmassa luki sunnuntaille  ”Easy run, 43km”.

Niinpä ajoin Vantaalle, jossa juostiin maraton. On ollut helppoa, hauskaa ja palkitsevaa pysyä kiinni Endomondon runsaskilometrisessä harjoitusohjelmassa, kun olen täsmännyt pisimmät juoksut erilaisiin juoksutapahtumiin.

Yksikään viimeisen yhdeksän viikon aikana juoksemistani pitkistä lenkeistä ei ole ollut tylsä ”onpahanvaan-juoksu”.

Vantaan Maratonista muodostui lempeä taival.

Oli lämmin lokakuun aamu.

Kuuma punainen auringonkehrä nosti ujot kasvonsa aamu-usvaa hikoilevan metsän ylle kuin kysyen lokakuulta: ”Saanhan vielä tulla?” Moottoritien nihkeän kostea asfalttikäärme kiemurteli horisonttiin kallioleikkausten läpi ja yhtyi metsään ja horisonttiin.

Saavuin hiekkaiselle parkkipaikalle. Hymyilin iloiselle liikenteenohjalle, joka ohjasi minut kohti kisatoimistoa. Sain numeron 700. Se on kaunis numero. 007 ja Punahuulet.

Kävelin takaisin autolle. Kiersin auki viimeisen Biotta-punajuurimehupullon korkin, päivitin Facebookin ja asetin kännykän herättämään 45 minuutin kuluttua.
Tökkäsin autoradion kanavalistasta 5 ja nukahdin.

She's got eyes of the bluest skies
As if they thought of rain

44 minuuttia myöhemmin säpsähdin hereille ja poistin herätyksen.

Lähtöalue on kuin liian täyteen odotusta pumpattu vappupallo. Lähtölaukaus. Lähdin juoksemaan Garmin Virb-videokamera kädessäni joukon keskivaiheilta.

Muutama kilometri myöhemmin näin edessäni tutun hahmon. Sehän on Sami. Pamautin miestä selkään niin kovaa, että melkein kadutti.

Juoksin niin tuskattomasti kuin en olisi koskaan ennen juossutkaan.

I'd hate to look into those eyes
And see an ounce of pain

Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta? Haruki Murakamin kirjoittama hieman omituinen kirja nousi mieleeni. Luin sen kolme vuotta sitten yöllä Laihialla teltassa Airam-merkkisen taskulampun valossa. Vieressäni nukkui kaksi lasta ja koira. E = mcˆ2. 111,2kg.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla tien varteen oli nostettu kaksi Suomen lippua sekä rummut.
Pienellä tytöllä oli päässään valkoinen lippalakki ja siinä vaaleanpunainen nalle.

Oli kuin sydän olisi löytänyt sen rytmin, jota se haluaakin soittaa. 148-150. Nautin jokaisesta sydämenlyönnistä.

Jossain vaiheessa tajusin, että juoksen uuteen ennätykseeni. 3:39:13.

Luulen, että Murakami puhuu tästä, kun puhuu juoksemisesta.

Tampere maraton 30.8.2014

// Johdon tiivistelmä: "Satakymmenenkiloinen keski-iässä liikuntaharrastuksensa aloittanut henkilö juoksi maratonin alle neljään tuntiin" - Ime siitä, Google!
 
Syvälle mielen juurakoihin on nimittäin imeytynyt omat sekä Googlesta kaivetut epäluulot kilojen lamauttavasta vaikutuksesta. Ovat ne hiljalleen hälventyneet ja osin kadonneetkin.  Kuitenkin juuri ennen Tampere-maratonia mm. törmäsin tietoon, että kilpamaratoonari painaa  56.2kg  ja laskuriin,  joka kertoo kuinka tolkuton määrä energiaa kilojen liikuttamiseksi pitää tuottaa. On tuhat ja yksi keinoa horjuttaa uskoa itseensä.

Juoksuvyön löydät täältä

Ilmoittauduin Tampere-maratoniin siksi, että salainen haaveeni on ollut niistää noilla epäluuloilla nenää.

Lauantaina herätessäni edellisten päivien hiilaritankkauksen aiheuttama vetämätön pöhö oli kadonnut. Tilalla oli jonkinlainen outo päättäväisyys. Startti oli vasta 12:15, joten ei ollut normaalia kiirettä mihinkään. Söin rauhassa parit kananmunat, ananas-mango-smoothien ja banaanin. Kurlasin ne alas jo perinteeksi muodostuneella punajuurimehulla. Puin päälleni Nikander.fi:sta testattavaksi saamani Fitletic-juoksuvyön eli tarkemmin Buffalo Sotilaan taisteluvyön. Kumosin kurkusta alas mahtiannoksen kofeiinia.  Keskittynyt mieli ja lannevyö.

Tunsin itseni intiaaniksi.

Vaistot johdattivat pysäköimään Pyynikin minigolf-radan viereen. Löysinkin heti parkkipaikan ja kerkesin ajoissa lähtöpaikalle, Ratinan sillan alle, vaikka hainkin kahdesti vainua pensaasta.

Tepastelin ylväästi muiden juoksijoiden joukkoon. Aikaa oli hyvin. Niinpä tein kuten toiset, heilauttelin huolettomasti käsiäni ja otinpa muutamia juoksuaskeleitakin. Yhtäkkiä huomasin, että kaikilla muilla oli numerolapuissaan yksi numero enemmän. Hornan kekäleet!

"Joo, maratonin lähtö on Stadionilta, tästä lähtee vain kymppi." Olin stadionilla viisitoista minuuttia ennen starttia, mutta ehdin käydä kolmesti vessassa.

Jänikset olivat iloisia.

Ennen starttia kiihkomielisimmät 98 % osanottajista lämmitteli.

Joukot alkoivat ryhmittyä lähtöä varten. Sijoittauduin "< 04:00" merkatun pupun perään.

*BANG!* Tai *WHISSLL*!" - en muista. Lähtö sujui hyvin, eikä minkäänlaista ruuhkaa  muodostunut. Juoksentelin jäniksen perässä muutaman kilometrin. Tuntui kuitenkin paremmalta idealta säädellä vauhtia lievissä ylä- ja alamäissä oman mielen mukaan, joten erkaannuin jäniksestä ja päätin sen sijaan vain seurata sykettä. Juoksisin max. 150-sykkeellä, ainakin jos ei jänis ohita.

Juoksu tuntui kepeältä. Reitti oli mahtava, ja entuudestaan tuttu. Tiesin mitä on tulossa. Yhtäkkiä huomasin että vauhti pysyi. Näin mentiin 30 kilometritä, 31, 32, 33, 34, 35. Vihdoin odottamani hyytymä tuli. Taistelin sitä vastaan pari kilometriä, mutta sitten huomasin ettei mikään oikeastaan ollutkaan muuttunut. Kiihdytin uudelleen vauhtia ja kaikki sujui hyvin.  // reitti, sykkeet, jne. tarkemmin ovat Endomondossa

Kilometri ennen maalia näin Jasonin tyttäreineen. Mahtava olo. Vielä pieni mäki, ja sitten urku auki ja kohti stadionia. // video Facebookissa

03:50:41. Vanha ennätys parani noin 40 minuuttia.
Painoin seuraavana aamuna 110.1 kg. 

Olen Buffalo Sotilas

Aina kun olen valinnut musiikkia lenkkikorvaan,  olen miettinyt,  että pitäisi vähän surffata näitä musiikkiasioita. Mitähän tästä on tiedemies tutkinut ja todennut?

DIY Buffalo Soldier Kit

No nyt meni Tampere Maratonin soittolista  uusiksi. En aio luukuttaa Five Finger Death Punchia enkä muuta rajua örriä. Olen Biisoni, olen rennonletkeä Buffalo Sotilas.

Tiedetään! Musiikki parantaa suorituskykyä kestävyysurheilussa, vähentää rasituksentunnetta ja saa jaksamaan pidempään:

Music in the exercise domain: a review and synthesis   (Int Rev Sport Exerc Psychol. Mar 2012; 5(1): 44–66.)
"During repetitive, endurance-type activities, self-selected, motivational and stimulative music has been shown to enhance affect, reduce ratings of perceived exertion, improve energy efficiency and lead to increased work output."

Mutta seuravaa asiaa en tiennyt.  Olen vain luukuttanut PUMP-IT-UP! "I'll slap you so fuckin' hard, It'll feel like you kissed a freight train" -tyyppistä musiikkia päästäkseni kauas ja kovaa.  Väärin!  Rennonletkeä, helppo, mukava hidastempoinen musiikki alentaa sykettä, vähentää rasituksen tunnetta ja tekee liikkumisesta helpompaa. Raju, nopea musiikki kiihdyttää sydämeniskuja epäluonnollisen korkealle ja tekee juoksusta taistelun. "The slower, softer music, which had about 100 beats per minute, led to reduced heart rates during exercise, increased endurance and a perception that their workout wasn’t as hard. The participants also reported that workouts were easier, and that soft music helped them to relax." // Physical Mag, Muscle Mozart or Metallica

Haluatko lisää? Näitä tutkimuksia  löytyy läjäpäin.

- Effects of types and intensities of background music on treadmill endurance. (Pubmed, Department of Physical Education and Dance, University of Tennessee.) "The three treatments were: loud, fast, exciting, popular music (Type A); soft, slow, easy-listening, popular music (Type B); and no music (control)

The peak HR and the HR in the minute preceding max were higher with Type B music. Time to exhaustion was longer during the Type B music treatment than during the control treatment. RPE was lower for Type B music than control during moderate work. This study provided some support for the hypothesis that soft, slow music reduces physiological and psychological arousal during submaximal exercise and increases endurance performance."

-  Tästä (Carry-over effects of music in an isometric muscular endurance task.) ja tästä (Scientific America, The Psychology of Effective Workout Music ), jne.

Reggaessa on n. 60-100 iskua minuutissa. Ensi lauantaina Tampere Maratonilla soi Bob Marley - Best of.

"Buffalo soldier troddin' through the land, wo-ho-ooh!
Said he wanna ran, then you wanna hand,
Troddin' through the land, yea-hea, yea-ea." 

// Bob Marley, Buffalo Soldier Lyrics //  

// ps. ja näin sitten kävi Tampere maratonilla. 

Maailmanloppu tuli. Ja meni.

Järjestimme Maailmanlopun maratonin yhdessä taisteluparini Jasonin sekä vaimojemme ja perheidemme kanssa. Jotta tapahtuma sai Maailmanlopun hengen edellyttämät massiiviset virtuaaliset mittasuhteet, varattiin sille oma domain maailmanlopunmaraton.fi. Tilasin myös mitalit.

Jossain euforian puuskassa päätin kirjoittaa sähköpostin  On Running -kenkien maahantuojalle.  Taustalla oli  loppusyksystä tapahtunut elämys. Jasonin suosituksesta  kokeilin  On CloudRunner -kenkiä. Siinä kävi niin, että yhtäkkiä pystyin juoksemaan sekä pidempään että kovempaa kuin aikaisemmin. Maahantuoja-yrityksen toimitusjohtaja  sädehti positiivista tekemisen meininkiä. Tältä pohjalta syntyi synapsien napsahdus, joka aikaansai tuon postin kirjoittamisen johtaen siihen että On ja maahantuoja sponsoroi osallistujille t-paidat. Kasassa alkoi olla puitteet ihan oikealle maratonille.

Aina, kun sähköpostiini kolahti viesti otsikolla "*** Maailmanlopun maraton -ilmoittautuminen", tuntui samalta kuin silloin kun on juuri puraissut konvehtirasian parasta suklaata. 

Ensimmäisenä ilmoittautui aiemmin itselleni vain Freetime Machos -elokuvasta tuttu Mikko Koljonen. Pian mukaan liittyi monissa samoissa urheiluliemissäkin kanssani uiskennellut Tapsa. Itä-Suomesta ilmoittautui kolmikko, positiivisuuden vorteksi, Hanne, Noora ja Janne. Samoihin aikoihin kirjautui mukaan  myös pirkanmaalainen ilopilleri Lotta Ranta.  Mukaan ilmoittautuivat vielä legendaariset Häjyt Ritva Vallivaara-Pasto ja Antti Pasto sekä Wihan kilometrien Timo Hyvönen ja APK-maratonaareiden  Jouni Mäkelä.

Kalevi  Saukkonen tutustui tarkasti reittiin

Päivää ennen maratonia, työpäivän päätteeksi sain tuntemattomasta numerosta tekstiviestin "Haluaisin lisätietoa Maailmanlopun maratonista ja siihen osallistumisesta." Kävi ilmi, että viestin lähetti läpäistyjen maratonien Suomen ennätys -mies Kalevi Saukkonen. Nyt 69-vuotias Kalevi on juossut vajaat 1600 maratonia, se on kansainvälisestikin hurja määrä.

Vielä maraton-aamuna ilmoittautui Jari Tiimo Lappeenrannasta. En liiemmälti liioittele, jos sanon että Jariin iski juoksukärpänen reilu vuosi sitten ja hän on sen jälkeen osallistunut suuruusluokkaa viiteenkymmeneen kestävyysurheilutapahtumaan.

Sitten meitä oli 15.

Maailmanlopun tontut. Kuvaan eivät ehtineet mukaan Mikko Koljonen ja Jari Tiimo.

Lähdimme matkaan tonttulakein ja "MAAILMANLOPPU TULEE - juokse henkesi edestä" -numerolapuin varustettuina. Pyörällä olivat liikkeessä poikani sekä lastenpyörällä paikalle ilmestynyt Koljosen Mikko.

Muutama sata metriä lähdön jälkeen bussipysäkillä värjötteli rypäs joukkoliikennevälinettä odottaneita henkilöitä, jotka hihittivät huomattuaan rintalappumme.

Pienen taktiikkapalaverin jälkeen seurue jakaantui kahtia. Jason kipparoi kärkijoukkoa.  Minä, poikani, Mikko Koljonen ja Jari Tiimo juoksimme yhdessä  Kalevi Saukkosen kanssa. Kalevi oli ennen osallistumistaan kertonut, että hänellä matka kestää minimissään noin seitsemän tuntia.

Personal trainerini alun single-track lumipoluilla

Niinpä voinkin  nyt lähinnä kuvailla  kokemusta tämän edustamani jälkimmäisen osaston osalta. Jasonin ryhmästä olen kyllä kuullut mm. sen verran, että eräitä henkilöitä piti suorastaan pidätellä etteivät olisi lähteneet loikkimaan gasellinomaisesti lävitse lumihankien.

Reitti kiersi Pyhäjärven, ja erityisesti alkutaival oli niin syheröinen ja pimeä että sillä karttamateriaalilla, jolla Kalevin evästin olisi siitä ollut täysi mahdottomuus eksymättä selvitä. Niinpä etenimme samaa matkaa läpi  näiden alun haastavien lumisokkeloiden.

Ensimmäisellä huoltopisteelle satuimme vielä samaan aikaan kärkijoukon kanssa. Herkkuja oli monenmoisia. Söin mm. heti ensialkuun kahvipapuja suolakurkkukastikkeella, joinpa siinä urheilujuomaakin, sekä nautin suklaakonvehdin.  Matka jatkui  rantapolkuja pitkin kohti kylpylähotelli Edenin edessä ollutta toista huoltopistettä ja siitä edelleen sillan yli, Pitkänniemen ohitse ja kohti Rajasalmen siltaa.

Maailmanlopun maraton -reitti, ml. eksymiset :)

Oikeastaan en edes muistanut, että tässä ollaan juoksemassa. Niin paljon kiinnostavia kokemuksia oli seurueella jaettavaksi että jotenkin olo tuntui siltä kuin olisi matkustaja eikä matkantekijä. Jossain kohtaa kysyin Kalevilta mm. että "tuntuuko sinusta koskaan siltä, että mitä hittoa minä täällä teen." Kalevi vastasi: "Kyllä, joskus 100km jälkeen on tuntunut siltä, mutta sitten jatkoin matkaa."

Maya-aikainen nuolenpääkirjoituspohjainen reititysjärjestelmä.

Pitkänniemen ohitettuamme olivat pahimmat mutkasyheröt takana, ja sovimme Kalevin kanssa että hän jatkaa omaa vauhtiaan ja me Jarin, Mikon ja poikani kanssa kiristämme hieman tahtia. Sovittiin myös, että jätämme jälkeen risuista tehtyjä nuolia ja lumihankeen kirjoitettuja opasteita, joiden perusteella reittiä on helpompi seurata.

Jokaisen käännöksen, ja epäselvemmän kohdan paikalle askartelimme partiolaishengessä nuolia.   Tämä puuha jää reissusta erityisenä hauskuutena mieleen.

Reitin merkitseminen ja muutenkin leppoisa vauhti oli kuitenkin kylmää kyytiä pyörällä liikkuneille, ja poikani hyppäsi lämpimän huolto-Saabin kyytiin puolimaratonin kohdalla. Koljosen Mikko sen sijaan ei, hän juoksutti pyöräänsä lämmön ylläpitämiseksi pitkiä toveja, eikä suostunut myöntämään olevansa aivan jäässä.

Pyynikin näkötornin huoltopisteessä meitä tervehti reipas huoltotonttujoukko, mukaanlukien iloinen pieni T. Siellä nähtiin myös se, kun Jari riisui päältään yhdet kolmista housuistaan ja housut siirtyivät Mikon päälle.

Kuva: jaanaba.blogspot.fi

Matka jatkui Pispalan suuntaan. Alueen sokkeloiset rinnetiet tekivät sen mitä olin oikeastaan jo vähän ounastellutkin. Eksyimme etukäteen suunnitellulta reitiltä. Tämän asiosta retkueemme, mukaan lukien pyörää kantanut Mikko sai kokea Pispalan portaat - alaspäin. Ei se näin jälkikäteen ollenkaan hullumpi homma ollut.

Pispalan ohittamisen jälkeen jatkoimme varmasti eteenpäin, ja yhtä varmasti minä paikallistuntemukseni voimin johdatin porukan yhä uudelleen harhaan. Jotenkin kävi niin, että sijoitin itseni toviksi aivan väärälle puolelle moottoritietä, joka johti vallan ylimääräiseen koukkuun.

Raholassa hyvästelimme jäätymisvaarassa olleen Mikon, joka ampaisi kuin tykinsuusta kohti uimahallia ja siellä odottavaa saunaa. Me jatkoimme omituista haahuiluamme ei-niin-optimaalisia reittejä pitkin vielä puolisen tuntia. Saatan vain kuvitella mitkä olivat Kalevin aatokset kun hän seurasi kerrostalojen välistä puikkelehtivia  nuolivanoja milloin eteen, milloin sivulle, milloin taaksepäin.

Pääsimme kuin pääsimmekin taas tutulle reitille, ja viimeiset kilometrit hölköttelimme Jarin kanssa kaikessa rauhassa. Hän kertoi sotilasmarssista, jossa rajavartijat olivat jäänet toiseksi hänelle ja pojalleen sekä Joensuu night-run 12h juoksusta, ynnä muista kuluneen vuoden koitoksista. Kiitos vaan tästäkin! Pakko kai noita on mennä joskus kokeilemaan.

Saavuin uimahallille reilun kuuden tunnin taivalluksen jälkeen, ja muutaman viimeisen kilometrin maitohappoja kävellen poistellut Jari ilmestyi saunalle myös pari minuuttia myöhemmin. Kärkiryhmä oli tullut paikalle jo noin tunti sitten ja saunassa & uimassa oli jo käyty. Säikäytin vielä pikaisesti pelkissä kalsareissa liikkuen mitaloimalla Ritvan, joka oli lähdössä. Jari lähti ajelemaan myös takaisin Lappeenrantaan. Siis kyllä: hän oli ajanut aamulla suoraan töistä Nokialle, juoksenteli 45km, saunoi, ja ajoi takaisin.

Sitten saunan kautta uimaan tyttären ja pojan kanssa. Tyttären ponksula hävisi lapsiheittelyn tuoksinnassa, ja mittavan sukeltelun jälkeen tämä massiivisen ponksulavaraston ehdoton kruununjalokivi onneksi löytyi.
  
Saunan jälkeen odottikin todellinen yllätys. Iloisesta Itä-Suomesta tulleet Janne, Noora ja Hanne olivat askarrelleet oheisen upean Läskimaijan maailmanloppu 2012 -sertifikaatin ja samanaikaisesti menolipun Väkevän Ultrabiisonin aikakaudelle.

Sertifikaatin kääntöpuolella oli nimittäin kutsu Kolille, Waarojen maratonin ultramatkalle lokakuussa 2013. Häkellyin tästä aivan täysin, ja mumisin todennäköisesti jotain aivan omituista. Kiitos!!!

Muu porukka poistui hiljalleen uimahallilta, ja jäimme Jasonin kanssa vähän siivoilemaan ja odottelemaan Kalevin tuloa. Kuulimmekin poislähteviltä tietoja, että hänet on nähty jossain Mustanvuoren ja Nokian välillä, ja sitten jo ihan uimahallin nurkilla.

Aikaa kuitenkin kului, ensin 5 minuuttia, sitten 10 ja lopulta puolisen tuntia. Kalevia ei näkynyt. Jason lähti etsimään, ja minä päivystin ovella siltä varalta, että Kalevi onnistuisi jotenkin pääsemään perille huomaamatta.

Juoksijaa ei kuitenkaan näkynyt. Tässä vaiheessa autoiduimme molemmat, ja jätimme uimahallin oveen lapun "KALEVI, TULEMME PIAN!" (tämä lappu muuten todennäköisesti jäi sinne tapahtuman jälkeenkin, hihikutti!).  Pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin Kalevin. Hän oli jatkanut samoilla höyryillä uimahallin ohi, ja kohti Siuroa. Maltillistenkin arvioiden mukaan hänelle tuli kilometrejä vähintään luokkaa 52 kpl.

Kalevin löydettyämme menimme takaisin saunalle, jutustelimme ja mutustelimme kaikessa rauhassa.  Minä olin unohtanut vaihtovaatteet kotiin, lukuunottamatta t-paitaa. Näissä kesäisissä vaattehissa vastaanotimme Jasonin kanssa Kalevilta vielä muistomitalin ulkona autoilla. Poistuimme kukin omille tahoillemme joskus noin 02 jälkeen.

KOSMINEN SELONTEKO

Oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogikirjoitus heti Maailmanlopun maratonin jälkeen, mutta toisin kävi. Kun joku asia on tärkeä, muuttuu kokemuksen tekstiksi purkaminen vaikeaksi.

Maailmanlopun maraton oli minulle tärkeä, kahdesta eri näkökulmasta.

Samalla, kun se kääri riemukkaaseen pakettiin reilun kolmen vuoden (tarkalleen 1129 päivän) matkan, se toimi katalyyttina, joka lopullisesti loihti esiin tietoisuuden laajentumisen. Se jättää merkityksessään varjoonsa itsensä Higgsin bosonin. Eikä tämä havainto ole bosonimaisen häilyväisen katoavainen vaan jäi olemaan.

Havainto liittyy ihmisiin ja ihmissuhteisiin.  Matkan aikana olen kohdannut ihmisiä,  tapahtumia ja sattumuksia jotka toivat mieleen oheisen elokuvan, ja ajatuksen joka kiteytyy tässä klipissä. Samalla on herännyt toivo, että ehkä minäkin voin vielä muuttua  sellaiseksi ihmiseksi.

Tämä blogiteksti on siis ollut minulla auki jo viikon.

Olen tehnyt iskuja sen kimppuun mutta aina päätynyt harhailemaan ajatuksissa jonnekin. Olen käyttänyt viitisentoista tuntia itseohjautuvassa Brain-YouTube -tilassa katsellen videoita jotka jotenkin peilaavat noita tuntemuksia. Katsoin perhosen metamorfoosin, matkasin mustan aukon lävitse, tanssahtelin sekä keijumaisesti  että yhteishengen hegemoniassa. Luonnollisesti kuuntelin myös Yodan viisauksia (jotka tulivat mieleen tapahtumaan osallistuneesta Kalevi Saukkosesta). Olen katsonut muutaman tusinan muutakin videota, tökkinyt ajatuspalloa kasaan eri suunnilta.

...mitä maailmanlopun jälkeen tapahtuu?  Se selviää  vielä ennen vuodenvaihdetta.

ps. 1/1/2013 00:18 ei muuten selviäkään ennen vuodenvaihdetta. Näin äkkiseltään kirjoitettuna uudesta tehtävänasetannasta tuli niin korni, että palataanpa asiaan pienen harkinnan jälkeen :)

Endomondo-harjoite nro 1000, Rautaveden maraton

Tänään tuli vastaan eräs virstanpylväs jumppauralla, kun Endomondo.com -palveluun kirjautui tuhannes liikuntasuorite. Kyseinen mobiiliohjelmisto/web-sivusto on kyllä ollut perin merkittävä tekijä siinä, että tämä homma on pysynyt käynnissä. Niinpä hainkin joku kuukausi sitten mukaan Endomondon Endorser-ohjelmaan. Ja reilu viikko sitten sain ilokseni ja yllätykseksi kuulla, että tulin siihen valituksi. Endorser-ohjelman kautta pääsen jatkossa seuraamaan Endomondon kehitystä hiukan lähempää ja kertoilemaan siitä muillekin.

Mutta, nyt Rautavedelle. Rautaveden maraton lähtee Vammalan keskuskentältä, tai siis kuntauudistuksen jälkeen Sastamalasta, ja kiertää nimensä mukaan Rautavesi-nimisen järven.

Olin odotellut tapahtumaa kovasti,  erityisesti siksi että Jasonin oli siellä tarkoitus aloittaa maraton-uransa.

Juoksin viimeviikon sunnuntaina arvatenkin liian pitkän, n. 32km lenkin, ja liian kovaa - joten torstain testilenkillä huomasinkin että sykkeet olivat koholla ja juoksu raskasta. Samoin ystävälläni oli ollut rankka viikko töissä ja nukkumiset olivat jääneet todella vähiin. Puitteet katastrofille olivat siis täydelliset!

 ...meinasin tähän nyt kirjoittaa pitkätkin plärinät tekstiä juoksun eri vaiheista, kuten siitä että juoksimme tovin miehen kanssa, joka juoksi 200. maratoniaan jonkinlainen veturimies-asu päällään ja kultaiseksi sprayatut asicsit jalassaan....

Kahdensadan maratonin veturimies

... ja siitä, miten paljon iloa voikaan saada yhdestä vedestä erektoituvasta väylämerkistä, vai oliko se sukellusvene...

... sekä siitä, että oikeastaan koko matkan meillä molemilla oli sykkeet normaalia reilusti korkeammalla ja erityisesti Karkun kirkon luona, jossain kilometrin 30. paikkeilla sijaintivalinta aika-avaruus -jatkumossa herätti kysymyksiä....

...mutta, koska kello on 01:30, tyydynkin vain sanomaan sen, että jokainen pidempi jumppasuorite on aivan omansalainen monsteri. Tällä kertaa se oli  vähintään lvl-42 lohikäärme. Eri pedoilla on erilaset juonet ja kujeet, salaiset aseet, mutta jokaikinen kerta tämän monsun selättäminen tuntuu hienolta. Ja kumoonhan se hirviö kaatui nytkin, rytinällä!  Onnittelut Villelle aka  Jasonille Mara-monsterin slayeröinnistä!

Kun vielä maalissa saimme kuulla, että nimimerkki T oli suorittanut puolimaran aivan käsittämättömän kovaan vauhtiin, oli karnevaalitunnelma valmis.



Nähdään Maailmanlopunmaratonilla 20.12.2012! 

Maailmanlopun maraton 20.12.2012 @ Nokia, Finland

"Ne ovat kuin sopuleita, mutta hirvittävän isoja ja rumia"

Tässä epävakaassa maailmassa vain yksi asia on varmaa. Läskimaijojen maailmanloppu lähestyy. Tämä maailmankaikkeutemme mittakaavassa sykähdyttävä luonnonnäytelmä alkaa alustavien tietojen mukaan jossain Nokialla 20.12.2012 osapuilleen klo 17:00.

Tarkemmista yksityiskohdista tiedotetaan välittömästi, kun pienintäkään vihiä  tähän apokalyptiseen tapahtumien ketjuun vaikuttavien parhaiten kaaosteorian pohjalta mallinnettavien event-horizon-poimujen tulevista värähdyksistä on saatavilla.

Tervetuloa mukaan, jos uskallat.

Ohjeet ovat tulevaisuudessa jo saatavilla, ja

pian nykyhetkessäkin!

ks. www.maailmanlopunmaraton.fi

Amsterdamin maraton

Vuoden päähaave onnistui! Läpäisin ensimmäisen maratonini Amsterdamissa. Jaksoin juosten koko matkan ja voimia riitti kunnon loppukiriinkin.

Huhtikuussa Berliinin puolimaratonilla asetin painorajaksi maraton-osallistumiselle 120 kiloa. Kilojen karistus suunnittellusti ei kuitenkaan toteutunut: paino jämähti kesän jälkeen tasolle 126-128kg, vaikka en varsinaisesti mitään mässäys-feastejä harjoittanutkaan. Painoa oli siis reissussa mukana likimain saman verran kuin Berliinissäkin. Ehkä kilo-pari vähemmän.

Reissuun lähdettiin kuitenkin saman porukan kanssa kuin viime keväänä Berliinin puolimaralle. Lensimme Helsingistä KLM:n siivin Amsterdamiin perjantai-aamulla. Perjantai ja lauantai menivät tiukassa viimeistelyssä ja taistelukentän vivahteiden analyysissa sekä mentaalipsyykkauksessa. Kuvassa tankkausjuoma Screaming 'O'

Parin päivän herkistelyn jälkeen lähtö tapahtui sunnuntaiaamuna 09:30 stadionilta, jossa pidettiin vuoden 1928 kesäolympialaiset. Ilmoittautuneitakin oli melkein kuin olympialaisissa: 81 eri kansallisuutta. Yhteensä 35000 juoksijaa lähti matkaan - josta noin kolmasosa maratonmatkalle.

Keli oli likimain täydellinen. Aamulla noin kymmenen astetta, josta se kohosi lähtöpaikalle siirtymisen aikana varmaankin jo 13-15 asteeseen ja edelleen kisan aikana muutamia asteita.

Tulimme stadionille vain parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, joten Bajamaja-käynnin jälkeen löysin itseni stadionille kiemurtelevan tiiviin juoksijajonon perästä. Kenialaiset ja muu kärkiryhmä juoksi jo stadionilta ulos, ennenkuin me häntäpäässä pääsimme sisään ja lähtöviivalle johtavalle ratakierrokselle. Tunnelma stadionin sisällä oli kuin mehiläispesässä. Porukkaa oli kuin pipoa, myös katsomossa.

Viimein pääsin minäkin yli lähtöviivan ja hyvin pian joukko harveni sen verran, että pystyi siirtymään juoksuaskeliin. Parisataa metriä juostuani huomasin kiusallisen oireen: ihonmyötäiset kompressioshortsit valuivat alas vyötäröltä ja kohti pyllynposkia. Ja taas pian parin sadan metrin päästä sain jälleen olla kiskomassa housuja ylös. Juuri kun ajattelin, että juostaan sitten uljaasti persposket paljaana, olin ilmeisesti generoinut sen verran hikeä, että housut liimautuvat kiinni.

Edeltävällä viikolla olin koittanut keksiä kaikenlaisia mahdollisia panikoitumiskeinoja. Niinpä olin saanut päähäni, että suurin ongelmakohta ja sudenkuoppa on epäonnistua nestetankkauksessa ensimmäisten kahden tunnin aikana. Senpä takia ajattelin, että koska olen muutenkin läski, voin ottaa ihan hyvin selkään vielä pari kiloa lisää.

Juomareppuni maratonilla, Camelbak Fairfax 1.5l

Camelbakin Fairfax-juomareppu osoittautuikin erinomaiseksi ostokseksi. Se oli minulla selässäni nyt ensimmäistä kertaa, eikä esimerkiksi hiertänyt kertakaikkiaan ollenkaan. Eikä lisäpainokaan tuntunut merkittävältä taakalta. Repun kanssa saatoin ohittaa ensimmäiset juomapisteet kaikessa rauhassa vauhtia muuttamatta. Luulen, että sillä ja tasaisella juomisella oli oikeasti iso merkitys. Tyhjensin repun 1.5 litraa varsin hiilihydraatti ja suolapitoista urheilujuomaa ennen 20km kohtaa, jossa kohtasin hymyilevän maraton-tiimini, joka oli monivivahteisten seikkailujen jälkeen voittanut vastoinkäymiset ja odotti hymyssäsuin. Tiimi otti kamelin selästä.

Kävin vielä moikkaamassa Bajamajaa oikein antaumuksella, ja näin matka jatkui yhteensä varmaan vielä kilon kevyempänä (tai vajaa kolme, jos vertaa alun juomakuormaan.)

Seuraavalla huoltopisteellä, joka tuli vastaan n. 22km kohdalla söin muistaakseni viisi banaaninpuolikasta ja join kaksin käsin vettä. Tämän jälkeen lähdin kiristämään vauhtia. Vauhtia löytyikin lisää, ja erityisesti nimeäni suorastaan kiljuva sambatyttöryhmä siivitti minut hurjaan lentoon. Lento tyssäsi kuitenkin johonkin n. 32 km päätteille, josta seuraavat 8km kamppailin kramppeja vastaan. Tuntui, että millä tahansa askeleella jalka voi pettää kerrasta alta. Eikä tunnelmaa auttanut se, että jokapuolella ympärillä kanssajuoksijoille tuntui käyvän juuri niin. Kaikkiaan kuitenkin jälkimmäinen puolikas meni kovempaa kuin ensimmäinen: ajat olivat 2:27 ja 2:21.

Liimauduin iloluonteisen kahden brittitytön ja pojan ryhmän perään ja se oli varmaankin eräänlainen pelastus. He olivat niin hyvällä tuulella, vaikka heilläkin selvästi koivet kramppailivat, että jotenkin sain uskoteltua itselleni että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Noin 40km kohdalla päätin, että stadionille tultua juoksen aivan urku auki loppumatkan.

Ja loppukirin myös tein. Oheisessa videotodisteessa Läskimaija on ulkokurvista esiin sikoutuvua kaikkien ohi juokseva ISO höllyvä mustanpuhuva ihramöykky. Elämäni parhaita hetkiä. » video. Aika maalissa 4:49:32.

Tämä ei jää tähän!

// 126.9 kg - seuraavaksi motivaatiota juoksuihin kumpuan Rautaveden puolimaratonista 5.11.

Yli 125kg maratoonareita - onko heitä?

Olen googlannut useina iltoina, ja tunnustetaan nyt että työpäivinäkin, etsien vertaisryhmää muista oikeasti painavista, ylipainoisista, isokokoisista, painollisesti haasteellisista tai sanoseihanmiten haluat - *tun läskeistä maratoonareista. Kun Amsterdamiin on enää kymmenisen päivää aikaa, olisi kiva löytää materiaalia jonka ympärille rakentaa omille ajatuksille, odotuksille ja tavoitteille jonkinlainen viitekehys.

Olen löytänyt lähinnä kolme eri muodoissa toistuvaa tarinaa:

1) "Kuinka muutuin yli 120-kiloisesta lortista maratoonariksi"
2) Sumopainija läpäisi maratonin maailman raskaimpana
3) "Hauska baarivedonlyönti johti elämänmuutokseen".

Olenko yksin? Olenko vitsi? Huhuu, onko muita painavia juoksijoita?!!!!!

Löysin kuvan ruokalautasestani noin 1.5 vuoden takaa.

* Edit: 1) Ex-obese man to race in national triathlon, 2) One man's 120 pound journey.