Vuoden paras liikuntauutinen: minulla on klamydia!

On se, että lääkäri soitti laboratoriokokeiden jälkimmäiset tulokset ja!

Wikipedia: Chlamydophila pneumoniae

a) vitsauksella on nimi,
b) se on vasta-aineista diagnosoitu
c) diagnosoidun vitsauksen oirekuvaus täsmää tuntemuksiin

Minulla on keuhkoklamydia! Jipii!

"Mitkä ovat keuhkoklamydian oireet?
Suuri osa C. pneumoniae -infektioista on oireettomia. Tauti alkaa lievin hengitystieoirein, ja harvoin se etenee sairaalahoitoa vaativaksi keuhkokuumeeksi. Tyypillisesti ensimmäisenä oireena on hitaasti paheneva kuiva yskä, johon liittyy lihaskipua ja päänsärkyä. Myös nuhaa ja kurkkukipua voi esiintyä. Kuumeilu on yleensä lievää." // https://www.thl.fi/fi/web/infektiotaudit/taudit-ja-mikrobit/bakteeritaudit/keuhkoklamydia

Olen niin onnellinen! Kun vihollinen on paljastettu, se voidaan tuhota! :) Mikä parasta, infektio on vasta-aineiden tasosta päätellen kuulemma joko a) uusi tai b) vanha ja jo väistymässä. Ja koska oireeni alkoivat jo kuukausia sitten, niin b) lienee tosi. Rakastan suolistobakteerejani, enkä haluaisi tappaa niitä turhilla antibiooteilla. Nyt edetään siis niin, että parin viikon päästä otetaan uudet verikokeet, ja katsotaan mihin suuntaan vasta-aineiden määrä on kehittynyt ja jatkotoimet sen perusteella. JEE!

Melkein luovutin

Kirjoitin maanantaina oheisen kuvakaappauksen blogikirjoituksen, julkaisin sen ja  suljin Facebook-sivun sekä Twitterin. Teksti oli julkaistuna noin viisi minuuttia ja joku sen varmaan ehti lukeakin.  Sitten vaimo sanoi:  "Onko tämä se mitä haluat, oletko nyt helpottunut?"

Päätin ottaa aikalisän ennen kuin panen pillit pussiin mutta olin melko varma ettei mieli  muutu. Kyllä tämä nyt oli tässä, ajattelin.  Tuntui, ettei minussa asu enää Läskimaijaa, sitä metafyysista kehokaapparia, joka ajaa ihmisen ojasta rynnäkköön ja iloisin harppauksin kohti maailmanloppua.

Mietittyäni asiaa tajusin, ettei Läskimaija olekaan mihinkään lähtenyt. Sen sijaan olen vuosien mittaan virittänyt itselleni ansan.

Olen pian kuusi vuotta haastanut itseni alati kohti haasteita, puolimarasta maratoniin, täysmatkaan ja ultrajuoksenteluihin. Veto niihin tuli kuin itsestään. Se oli vähän kuin aseen laukaus: vääjäämättä piippuun, sieltä ulos ja pihalle.  Kun alkusysäyksen voima alkoi hiipua, aloin hakea  ikään kuin keinotekoista, uutta propulsiovoimaa mm. itseni mittailusta erilaisin anturein. Ne jatkoivat lentoa.

Luin pari viikkoa sitten kirjoittamani tekstin ja sanat: "Ei tunnu hyvältä, en ymmärrä, ei kiinnosta, en pysty, en halua."

Viime aikoina olen sen enempää itseäni kuuntelematta olettanut,  että homman pitää jatkua entisellään. Samaten minusta on tuntunut, että muut olettavat matkan jatkuvan aina kohti yhä hullumpia tempauksia.

Hokasin, että ei tarvitsekaan kiinnostaa, pystyä tai haluta yhtään mitään,  mitä en itse halua. Olen näistä liikuntahommista edesvastuussa vain itselleni.


Tämän hoksaaminen oli suuri helpotus, koska on todella vaikeaa punnertaa väkisin kohti jotain odotuksia ja tavoitteita, jotka eivät edes oikeastaan tule sisältä, vaan jostain ulkoa. Se on ristiriitaista. Erityisen stressaavaksi tilanteen on tehnyt se, että olen ollut viimeiset pari kuukautta jonkun mystisen taudin riivaama. Oletetaan, että se on vaikka ylikunto tai mykoplasma, kenties huomenna selviää lisää kun lääkäri soittaa vasta-aine-tuloksista. Luulen, että vitsaus paranee vähintään tulpanopeudella nyt, kun tämän sisäisen ristiriidan aiheuttama stressi on poistunut.

Kun Läskimaija valtasi kehoni marraskuussa 2009, aloin liikkua niin kuin pystyin, tuntui hyvältä ja tavoittelin sitä, mitä halusin.

Vietän tämän kesän ja toivottavasti koko liikunnallisen tulevaisuuteni näillä opein. Se alkaa näistä kuvista.

Melkein luovutin, vaikka tarvitsi oivaltaa.

Sähkövikoja

Siltä varalta, että tämä olotila ei ole pysyvä, dokumentoin vallitsevat tunteeni liikuntaa kohtaan.

On toki melko todennäköistä, että olon taustalla on jokin lääkärinkin diagnosoitavissa oleva sairaus, joka vaivaa kehoa.  Omatoimisen cybertohtorin mukaan oireet viittaavaat kaikkeen laiskamadosta, flunssa-allergia-ylikunto-kombinaation, diabeteksen puhkeamisen, kilpirauhasen vajaatoiminnan  ja pitkäaikaisen väsymysoireyhtymän kautta mykoplasmaan.

Jatkuva yskä, hengitysteiden limaneritys, flunssaoireet, kurkkukipu, isojen lihasryhmien alituinen särky, hidas palautuminen liikunnasta ja edellä mainitut oireet vaihtelevina kombinaatioina ovat kuitenkin lopulta aika pikku juttu.

Suurempi ihmetyksen aihe ja vähän pelottavakin asia on kuitenkin se, että suhteeni liikuntaan on viime kuukausina heittänyt totaalisesti häränpyllyä. Olen kyllä viime viikkoihin asti yrittänyt uskotella itselleni, että intoa olisi kunhan vain taudit antaisivat myöten. Ei se ihan valetta ole ollut, enemmän toive siitä että into ja liikunnan veto syttyisi roihuun,  jos pääsisin pari viikkoa reenaamaan ja puhaltamaan kipinään.

Nimittäin nyt on niin että

- Liikunta ei tuota hyvän olon tunnetta vaan lähinnä ahdistusta. Reidet kipeytyvät koiranulkoilutuslenkillä kävellen pienessäkin ylämäessä, ilma ei kulje, yskittää.  Epäilen kuitenkin, johtuuko se sittenkään fysiikasta, flunssasta tai mistään oikeasta taudista. Ehkä vika on päässäni. Ehkä olen vain laiska paska. Tämä on se välitön palaute, jonka saan liikunnasta.

- En osaa nyt rakentaa sitä ajatuskuviota, joka saa treenaaman jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Mitä järkeä siinä olisi? Mitä siitä saa? En ymmärrä.

- Kun ajattelen menneitä tapahtumia joihin olen osallistunut ja joista olen suoriutunut, en ymmärrä mikä minua silloin niihin motivoi. En myöskään muista sitä tunnetta, jos sellainen oli, joka vallitsee vaikkapa täysmatkan päätteeksi.

- Jos pakotan itseni ajattelemaan, että olen nyt jossain usvassa ja  oikeastaan se aiempi mielentila oli tosi, huomaan että jotta kokisin saavuttaneeni jotain, pitää tavoitella jotain järjettömän suurta. Vallitsevista lähtökohdista tuntuu mahdottomalta,  että pystyisin siihen tänä nykyisenä surkimuksena.

Ei tunnu hyvältä, en ymmärrä, ei kiinnosta, en pysty, en halua.

Ihminen, mieli ja keho muodostavat sähkökemiallisen koneen.

Loppuvuoden kisakalenteri

Olen hahmotellut viime viikkoina loppuvuoden haasteita ja tapahtumia joihin osallistua.  Alkaa tuntua pitkälti että lista on valmis julkaistavaksi. Se on tässä.

Nyt juuri tuntuu siltä, että oikea liike on lopettaa tavoitteellinen liikehtiminen ja sen miettiminen kunnes terveys palaa ruotuun. Haluan nyt vain löytää syyn kuukausia jatkuneelle flunssa-, voimattomuus-, tahdottomuus- yms. heikkopeikko-ololle ja saada sille lopun. Ehkä sitten joskus taas alkaa tehdä ihan oikeasti mieli myös liikkua tavoitteellisemmin. Suotta  pahennan tilannetta stressaamalla itseäni pyrkimyksillä suoriutua haasteista joihin valmistautumiseen en joko vaan pysty tai riittävästi halua.

En nyt silti sano, ettenkö kesällä tai syksyllä osallistuisi johonkin liikehtimistapahtumaan, aika näyttää. Nyt suljen sellaiset mielestäni.