Kalenteriin on tullut merkittyä talven ja kevään mittaan erinäisiä jumppajuttuja, ja joitain ilmoittautumisiakin olen tehnyt. Ei ole kuitenkaan tähän mennessä oikein tullut katsottua, että mitä niitä nyt on, puuttuuko jotain, jne.
Noihin keltatussitettuihin olen sitoutunut. Muut tapahtumat ovat enempi tai vähempi semmoisia että osallistuminen on pitkälti kiinni siitä, miten ajankohta sopii perheen puuhiin ja muuhun yleiseen pössikseen.
27.7 Pirkan soutu // jos tänne saisi jostain lainaan/vuokralle oikean "kilpa" -puuveneen, olisi kiva kokeilla. Meidän lasikuiturohmumme on hieman liian järeä.
6 seuraavaa juoksupainotteisesti 5.10 / Vaarojen ultraan asti
... vaikka eihän sitä tiiä mitä ihmiselo tuo tullessaan ja kestääkö koivet, pää ja pössis :)
Minulla ei ole missään noissa tapahtumassa yhtään minkäänlaisia aika-
taikka sijoitustoiveita tai senkaltaisia muita tavoitteita. Mutta!
Odotan innolla erityisesti Pirkan yöpyöräilyä, jonne lähdetään huikeella porukalla, mukaan tulee ensikertalainenkin! Ja sitten Jasoni vaimoineen tulevat Joroisiin puolimatkalle, siitä tulee eeppinen seikkailu.
Tapahtumista eniten selviytymismielessä jännittää Vaarojen maratonin ultramatka, jossa mennään läpi 86km Kolin maastoissa. Kokonaisnousua tulee reilut 2km, ja keli voi olla varmaankin todella syksyisen sateinen ja reitti sitä myöten haastava, että ilman Jasonia siellä voi tällä kertaa tulla pelastusliivien puhaltelun lisäksi mieleen jotain vielä omituisempaa.
Mutta, sitähän varten näitä tapahtumia järjestetään! :)
// Lihavan ahmimishäiriö eli BED (engl.Binge eating disorder) on syömishäiriö, jonka oireista kärsivä syö suuria määriä ruokaa pakonomaisesti,.
Syöminen ei edellytä nälkää, vaan esimerkiksi paha mieli laukaisee
ahmimisen halun. Ahmija syö usein yksin, koska suurten määrien syöminen
muiden läsnä ollessa hävettää. Ylenmääräisestä syömisestä on seurauksena
vaikea lihavuus . Lähde: Wikipedia
Aika riisua taikaviitta päältä. Ihan alasti.
Vaikka täällä blogissa olenkin viimeaikoina esiintynyt milloin ultrajuoksijana, soutukoneena, maratoorarina ja iron maninä, on se vain sumuverho. Taikaviitta. Minulla on ahmimishäiriö. On ollut niin kauan kuin muistan, ja on edelleen.
Totuus on, että ennenkaikkea... I'm BED-man.
Kun olin ala-asteikäinen, äitini lähetti minut melko usein hoitamaan kauppa-asioita. Hoidin nämä reissut tunnollisesti. Melko usein, aika-ajoin tai ainakin useammin kuin kerran kuitenkin kävi niin, että ostin salaa 400g palvikinkkua, lauantaimakkaraa, hookoon sinistä tai jotain muuta sen kaltaista pientä "pikku" suolapalaa. Tungin tuon ostokseni suuhuni himoissani muutamassa hetkessä kotimatkalla. Sitten surin.
Tiedostin, että olin tehnyt ainakin kaksi asiaa väärin. Ensinnäkin olin tehnyt jotain salaa, luvatta. Toiseksi, mikä minä olen. Hirviö, frankenstein, miksi tein sen? Enkö voi ollenkaan kontrolloida itseäni?
Lapsena en kuitenkaan lihonut, olin laiha poika. Ehkä siksi, että lukioiässä pituuskasvu pysähtyi vasta johonkin 194 cm kohdalle.
Muutin. Menin opiskelemaan yliopistoon. Syömiset olivat nyt ensimmäistä kertaa elämässä vain omasta itsestä kiinni. Jostain syystä homma pysyi hanskassa. Olen jälkikäteen ajatellut, että jotenkin murroksen suuruus peitti sen alleen.
Satunnaisesti BED-man kuitenkin lakkasi uinumasta. Kävelin läheiseen Siwaan juuri ennen sen sulkemisaikaa ja ostin. Söin.
Surin. *tun kelvoton sika. Mikä se on sellainen olento, joka ei pysty kontrolloimaan edes omia syömisiään. Se se vasta on turha.
... työelämä sujui kivasti. Rakastuin. Oma yritys. Perhe.
BED-man. Taikaviitta, se kulki aina kuitenkin mukana
Koko elämäni olen a) syönyt säännöllisesti b) terveellisesti c) riittävästi. Minulla on käynyt sellainen onni, että nämä asiat ovat olleet sekä lapsuusajan perheessä että omassa perheessämme tärkeitä asioita. Minulle on turha puhua terveellisistä ruokailutottumuksista, tiedän niistä paljon. Toteutankin.
Jos en olisi BED-man, en aivan varmasti olisi ikinä ollut ylipainoinen.
Liikalihavuuteni perustuu vain ja yksinomaan siihen, että jostain syystä satunnaisesti mutta kuitenkin melko usein itsekontrollini pettää syömisen suhteen aivan täydellisesti. Eikä se niin satunnaista ole, eivätkä syytkään ole tuntemattomia. Tiedostan kyllä usein etukäteen ne kehittyvät ahmimis-tilanteet, ja niihin johtavat syyt. Joskus jopa reagoin, ja tilanne ei toteudu. Joskus en.
Kuten kuvaukseen kuuluu, kontrolli pettää useimmiten tai kenties aina silloin kun muut eivät ole kotona tai ovat jo menneet nukkumaan // "yksin muilta salassa".
Hieman näitä kohtauksia myöhemmin menen nukkumaan. // "Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa".
Jos tätä sattuisi vain harvakseltaan, niin olisi se normaalia. Jokainen ahmii joskus. Mutta, minusta tilaisuus tekee perin säännönmukaisesti varkaan. // "Varsinainen ahmimishäiriö on kyseessä vasta silloin, kun ahmintaa on
vähintään kaksi kertaa viikossa ja kun sitä on jatkunut useita
kuukausia."
... Sitten nykyhetkeen. Olen saanut viime aikoina pidettyä tämän taipumukseni suhteellisen hyvin kurissa. Nyt viime sunnuntaina päätin että PRKL SENTÄÄN! Minun on pudotettava 5-10 kg painoa ennen ensi kesän puolimatkan ja täysmatkan triathlonia sekä Waarojen ultra-maratonia.
Painoni on junnannut jo puolisen vuotta paikallaan ja päätin, että nyt siihen on tultava muutos. Kolme päivää pysyinkin hienosti suunnitelmassa. Söin säännöllisesti, hyvin, mutten liikaa, kalorivajetta jäi hiukan joka päivä.
Tultiin eiliseen. klo 16:30 näin jääkaapissa nakkipaketin. Tartuin pakettiin, ajattelin että otan sieltä vain yhden nakin. Kavahdin. Joku oli jo nävertänyt paketin kulmaan pienen reiän, sieltä oli ujutettu muutamia nakkeja ulos. Kuka?! Laitoin paketin takaisin jääkaappiin. Ajattelin "eipä omenas kauas puusta putoa..." ... pelastuin kuitenkin tällä kertaa itse.
Päivä meni puuhakkaasti. Tulin kotiin vasta 23:15. Söin salaattia. 2 minuuttia meni onnellisesti.
Muistin nakkipaketin. Söin sen, hiukan vajaan paketin Popsi Iso-viitosia. Rosvopaistiviipaleita. Pojalla oli ollut myös synttärit. Pöydällä oli tapahtuman jäljiltä jäänteitä. Söin, söin, rajusti.
Sitten menin nukkumaan.
I'm BED-man.
Ehkäpä minun on syytä muistaa se. Ehkä minun pitääkin olla tyytyväinen siihen, mitä on viime vuosina tapahtunut - rauhallista painon alenemaa ja kunnon kohenemaa. Nimittäin // "Tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen"
//
HOKA Highland Fling on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.
* Kertomuksessa esiintyy henkilöitä, jotka on esitelty täällä.
Ei se tuntunut juoksemiselta. Ei siksi, että vauhti oli hiljaista. Ei siksi, että ympärillä oli tiivis rypäs ihmisiä, edessä juoksijoita niin pitkälle kuin silmä näki, kasvoillaan hetkessä vaihtuvia mikroilmeitä päättäväisyydestä hämmennykseen. Vaan siksi, että vasta nyt konkreettisesti hahmottui se, että meidän oli määrä juosta seuraavat 12-16 tuntia. Se tieto tuntui taianomaiselta.
Taian keskeytti väkevä tietoisuus siitä, että olin nyt aivan Piereskelevän Parkinson-miehen perässä.
Ensimmäiset 20 kilometriä, reilut 2 tuntia, joukko pysyi hiljalleen harvenevassa jonomuodostelmassa. Juoksijoiden välit kasvoivat, mutta ne pysyivät kuitenkin sellaisina että lukuisien karjaporttien läpi mennessä käytännöksi muodostui portin auki pitäminen seuraavana tulevalle.
Nilkoissamme olleet Dirty Girl -säärystimet herättivät kiinnostusta, ne toimivatkin erinonmaisesti, koko juoksun aikana kummallakaan meistä ei mennyt ainuttakaan kiveä kenkiin.
Noin 18 kilometrin paikkeilla saavuttiin Trossachsin kansallispuistoon, ja maasto alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Hölkkä kulki kepeästi. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 32 kilometrin kohdalla
Omapussi-huoltojärjestelmä osoittautui käteväksi. Viitisenkymmentä metriä ennen huoltopistettä oli henkilö, jolle huikattiin oman huoltopussin numero. Tämä henkilö huikkasi numeron edelleen toiselle pussi-tyypille joka sitten ojensi pussin käteen. Join kokista, tungin suuhun sipsiä, geeliä ja pari buranaa sekä täytin juomarepun.
Maasto ja juoksu muuttuivat edelleen raskaammaksi. Korkeuserotkin kasvoivat. Kuin olisi siirtynyt tietokonepelissä tasolle II. Ihmisen kädenjälkiä näkyi kuitenkin edelleen reitillä, muunmuassa kiveyksinä. Sykkeet räjäyttäviä nousuja, ja reisiä piinavia laskuja. Rasitus oli kuitenkin hallinnassa.
Edessäni juossut Tavallisen Näköinen Albiino Nainen kaatui. Tarjosin hänelle apua. "Just scratches", hän sanoi. Nainen nousi pystyyn, pyyhki hiekat takareisistään ja pomppi poninhäntä heiluen perässäni alas portaita.
Jason kysyi: "miten vertaisit tämän raskautta vaikkapa iron maniin?" Hetken mietittyäni sanoin olevani sitä mieltä että "ne ovat suurinpiirtein samaa tasoa." Pieleen meni!
Maasto oli jälleen vaikeutunut huomattavasti, mutta ei se mahdottomalta tuntunut.
Huoltopisteellä kohtasimme parivaljakon, jonka kanssa olimme edenneet osin samaa matkaa. Jason oli jo heidän kanssaan puhellutkin pitkät tovit, ja niin minäkin ajattelin rikkoa jään. Tarjosin huoltopussistani ylimääräistä omenaa ja kysyin skotilta pontevasti: "Do you feel like an apple?!" ... omena ei tehnyt kauppaansa, mutta jäin itse miettimään, tunnenko oloni omenaksi.
... sitten reitti takoi sarjatulta rajusti vasten kasvoja. Juoksuni muuttui parhaimmillaankin kävelyksi, kiipeilyksi yli kivenlohkareiden, liukumiseksi, laskeutumiseksi, puissa roikkumiseksi, purojen yli loikkimiseksi ja varomiseksi. Sain näkyjä, joissa vuoroin minä ja vuoroin Jason makasi maassa milloin polvi, milloin jokin käden luu irvokkaasti esiin törröttäen. Muutamia lieviä liukastumisia lukuunottamatta mitään ei kuitenkaan sattunut. Emme edes kunnolla kaatuneet ja vain kerran kiveltä toiselle hypätessäni pohjelihakseni kramppasi niin, että huusin täyttä huutoa.
Kykenin kameran käyttöön vain aivan helpoimmissa kohdissa. Voimani hupenivat jokaisen esteen ylityksellä, kuin vesi keikkuvasta kupista. En jaksanut enää juosta pieniäkään ylämäkiä. Jason näytti ja kuulosti energiseltä.
Saavutimme pienen kumaran taikaviitta-Lindan. Hän oli ohittanut meidät tähän asti jokaisella taukopaikalla. En tiedä miten hän sen teki. Ainut ei-yliluonnollinen selitys lienee se, että hän ei pitänyt taukoja.
Nyt meno näytti kuitenkin raastavalta. Nainen laskeutui erittäin vaivalloisesti kivenlohkareiden ja juurakkojen peittämää kalliota. Hän kertoi kaatuneensa aiemmin. Kysyimme, tarvitseeko hän apua. Nainen sanoi olevansa "Ok". Emme nähneet Lindaa enää koskaan.
Selvittyämme tuosta osuudesta näin etäällä alhaalla järven rannassa leirialueen, jonka arvelin olevan huoltopiste: tuonne minä jaksan hyvin.
Polku kääntyi toiseen suuntaan, pois järveltä ja huoltopisteeksi luulemalta paikalta ja sitten ylös rinnettä.
Laidunalueita erottavien kivi- ja piikkilanka-aitojen ylittäminen muuttui vaikeaksi. Mitä teen, jos pohkeeni kramppaavat?
Kunnon kramppeja ei kuitenkaan tullut. Tuntui siltä, että kompressiosukat taittoivat alapohkeesta pulppuavilta krampinaluita terävimmän kärjen. Ne eivät saaneen koko pohjetta valtaansa.
Katsoin toiveekkaana jokaiselta kukkulalta, mutta huoltopistettä ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan näkyi taas yksi kukkula, terävä nousu. Olin poikki. Nostelin jalkojani käsillä. Vaikka vielä tovi sitten meillä oli ollut lähes puolitoistatuntia aikaa selvitä huoltopisteeseen ennen aikarajaa, niin nyt kilometriin tuntui kuluvan kymmeniä minuutteja. Pelkäsin voimieni loppuvan totaalisesti. Ajattelin, että pilaan sekä oman että Jasonin päivän.
Silloin Jason huusi "They are taking the hobbits to Eisengard!"
Hänen kannustuksensa nousi uusiin sfääreihin aina kun jaksamiseni heikkeni.
Saavuimme viimeiselle huoltopisteelle 65 kilometrin kohdalla. Hittolainen, ensiapumiehiä! Huolestuin. Vaikka menoni ei näyttäisikään liian vaivalloiselta ja kivuliaalta, ne pysäyttävät matkantekoni siksi että en näytä olevani tolkuissani. Yritin esittää reipasta ja terävää. Juoneni meni osin pieleen, kun huomasin kaatavani juomareppuun vettä tyhjästä pullosta.
Kävin pyytämässä vettä huoltopisteen hoitajalta. Hän oli arvolta 65-70 vuotias, hymyilevä, mutta täriseväinen mies. Hän sanoi minulle käheällä, lähes kuiskaavalla, äänellä:
"Listen, you Big Fella. I did something similar 20 years ago myself. Complete this little sucker, and you'll get bragging rights for two decades. Get going, now!!"
Jäljellä oli vain 20 kilometriä. Aikaa 15 tunnin takarajaan oli vielä reilut neljä tuntia. Rauhallisen kävelyvauhdin pitäisi riittää.
Mutta liikkeelle lähtö viimeiseltä huoltopisteeltä oli kivuliasta, polviin sattui, nilkkoihin sattui, pohkeet ja reidet kramppailivat, kuin koko koivet olisivat olleet kevyessä jäässä. Mnkäänlaisia etäisiäkään voiman tuntemuksia ei enää ollut lihaksissa, jalat tuntuivat liikkuvan vain tahdon voimalla. En saanut pakotettu itseäni hölkkään kuin loivassa alamäessä. Nopeutemme laski ylämäkiosuuksilla pariin kilometriin tunnissa, ja tasaisen vauhtikaan ei riittänyt.
Jason näytti selvästi huolestuneelta. Hän itse puhkui voimaa ja energiaa, mutta kuinka hän saisi sitä siirrettyä edes ripauksen minuun?
Jason kannusti rajusti, mutta samaan aikaan tiukasti. Hän teki selväksi, että jos me emme nyt ole päättäväisiä, me epäonnistumme ja kaikki on pilalla.
Nämä kannustuksen sanat, ja täsmähuumori saivat minut jaksamaan aina vielä 10, 50, 100 metriä. Kilometrin. Ne vähenivät piinallisen hitaasti. Kyselin Jasonilta todennäköisesti minuutin välein kuin lapsi auton takapenkiltä: paljonko vielä, paljonko meillä on aikaa, koska ollaan perillä?
Viimeinen ajatus ennen tajunnan tason laskemista oli se, että me olemme aivan niinkuin Han Solo ja Chewbacca.
Liu-uin vääjämättä rajan taa. Aina, kun imaisin juomareppuni pillistä, takaraivooni piirtyi kuva Ryanairin lento-emosta ja hänen sanoistaan: "Your life vest is equipped with a mouthpiece for further inflation or deflation of the vest." Imin ja puhalsin suupalaani.
Puhalsin ja imin. Utuisesti näin Jasonin kannustavan, hyppivän ja pomppivan. Jossain kohtaa muistan hänen huutaneen: "Minä olen teuuuuurastanut paljon elukoita!" ja hetkeä myöhemmin lisäten "Raaaaaaaaaaaaaakaaa lihaaa!"
Alitimme tien, jossa Pekka ja Erno sattumalta kaivoivat juuri geokätköä esiin. . Uskomaton sattuma aika-avaruudessa. He huusivat jotain. En tajunnut mitään.
Päässäni alkoi pyöriä oheinen pätkä. =>
Istahdin kivelle, vaikka toisaalta pelkäsin sen olevan kohtalokasta. Söin viimeisen energiapatukkani ja join reilusti urheilujuomaa.
Jason jatkoi tsemppaamista, kannustamista ja piiskaamista. Kilometrin numero 75 kohdalla hän lähti hölkkäämään ja sanoi, "jos pysyt perässäni kerron sinulle jotain." Pysyin.
Keskustelu pakotti tajunnan tason palaamaan normaaliksi, ja vaikka nopeus ei kasvanut, mieli heräsi hymyyn. Se tapahtui ajoissa siinäkin mielessä, että noin kilometrin 77 kohdalla oli korkea karjaportti, jonka vieressä seisoi kaksi kisa-marshallia, jotka haarukoivat menijöiden henkistä ja fyysistä tilaa ja jatkamiskykyä. Selvittyäni karjaportista sain murjaistuksi vitsin: "These puzzles are getting harder and harder all the time." Jäljellä oli vielä pitkiä nousuja. Mutta nyt tuntui siltä että kyllä aika riittää. Se kuitenkin pelotti, että kullakin reittiosuudella viimeisenä juoksevat ns. "sweeperit" saavuttavat meidät ja käskevät keskeyttää, vaikka arvelimme että viimeisellä pätkällä näitä sweepereitä ei ehkä ole, ainakaan vielä.
Sitten, takaa alkoi kuulua askeleita ja Jason pälyili hermostuneena taaksensa. Hahmo lähestyi. Ja lopulta saavutti minut. Jason oli ottanut jonkin verran kaulaa. Ajattelin, että jos tää nyt oli tässä, niin ainakin yritin parhaani, toivottavasti tuo ei saa Jasonia kiinni. Ei se sweeperi ollut, samanlainen väsynyt menijä vain. Viimeisten kilometrien aikana pyrin vielä harhauttamaan Jasonia kääntymään mm. nuolen perään, jossa luki "To the sacred pond."... todennäköisesti opastuksellani myös into to the... Loppukirit otettiin. Yritin usuttaa Jasonia aloittamaan loppukirinsä jo aiemmin, mutta hän ei suostunut jättämään minua yksin. Vasta muutamia satoja metrejä ennen maalia hän lähti kuin tykin suusta. Oma loppukirini jäi viiteenkymmeneen metriin. John Duncan heitti high-fiven. Maalissa.
Takana 14 tuntia, 18 minuuttia ja 34.
En ole enää sama kuin aiemmin. Mahdollisen rajat ovat laajentuneet. Se vaati tuskaa ja iloa, ja onnistui vain taitavan kätilön avulla.
Endorfiineistä humaltunut avaruusmies
Viisi minuuttia myöhemmin tärisin horkassa. Nurkan takana odotti lämmin suihku. Uuh, ihana kuumana vesi virtasi vartalolle, alas vatsaa ja ihanasti RUAAAAAAAH !!! intiimialueet olivat hankautuneet kauttaaltaan vereslihalle. Huusin suoraa huutoa.. Tämä se vasta on elämää, ULTRAJUOKSU!
Kömmin suihkukopista kultainen avaruuspeite päällä. Erno ja Pekka mainitsivat, että seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä 350 kilometriä. Päätimme perua sovitun yöpymisen ja lähdimme sen sijaan takaisin Glasgowiin, sinnekin oli matkaa nyt 100 kilometriä, kun eräät olivat juoksennelleet. Saimme hotellin.
Iltapalaksi söin 4 big maccia.
Luokittelin viime kirjoituksessa osallistujat supermiehiin ja
taikaviittoihin. Jason ei ole kumpikaan, vaikka on molemmat.
Jason on Jason. Skotlantilaisessa maastossa hän on myös Aragorn.
ps. Ja ainiin, minun piti tehdä tämän blogikirjoituksen yhteydessä suuri paljastus ja tunnustus. Oikealla vaa-alla painoni on tällä hetkellä n. 115kg. Tämä piti paljastaa siksi, että aikoinaan kun itse asioita yritin surffailla, vääräleuat internetissä yrittivät pelotella maratonin ja jopa puolimaraton yrittämisestä tällaisena läskinä.
Vanhan vaa-an, jota käytin edellisen kolmivuotiskauden, mukaan painan edelleen n. 100kg. Seuraava parin kuukauden tavoite on päästä lähemmäs niitä lukemia myös toimivalla vaa-alla.
... koska juoksupaikalle siirtyminen oli jo itsessään seikkailu, kirjoitan siitä ensin erikseen. Myöhemmin illalla lisää itse juoksusta.
//
HOKA Highland Fling on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.
Istahdin Ryanairin sinikeltaiseen koneeseen perjantaina 26.4 klo 13:15. Viereeni, vasemmalle puolelle, istui Jason. Käytävän toisella puolella velmuili hulvaton matkaseuramme: geokätköilyyn ja sananmuunnoksiin erikoistuneet Hirsjärven Pekka ja Porilaisen Erno. Laskeuduimme Stanstediin kolmisen tuntia myöhemmin.
Automatkakuvaus olkoot tribuutti Ernolle ja Pekalle:
Kunnolliset tullimiehet tarkistivat tiketit ja passit. Sitten pikatallustimme autovuokraamoon. Vuokra-autossa oli vastoin asiakirjoja pellit kupussa ja vinkkarit rutussa. Erno ja Pekka olivat ladanneet geokätköt GPS-paikantimiinsa ja piipahtelivat pakollisille menoilleen kaikkinaisille poluille. Me Jasonin kanssa torkuimme autossa olut katettuna jumppapieksuista jutellen ja purkkeja väistellen. Mäkkärillä söimme maukasta lihaa, Jason sai vielä yllärinä hedelmäkupin. Vielä piristävät sumpit ja niin Vauxhall vinkui Pekan käsissä kuin piinattu Rellu läpi lukuisten kuravallien ryskäten hervotonta rallia kukkuloille.
Noin 620 kilometriä, ja aivan liian monta härskiä sananmuunnnosta myöhemmin saavuimme puolenyön korvilla vatsalihakset reenattuina perille hotelliin Glasgowiin.
Asettelimme drop-bageihin matkalta ostamamme urheilujuomat sekä strategiset coca-cola-panokset. Solmimme pussit hermeettisesti ja asettelimme ne valmiiksi aamua varten. Klo 00:45 asetuin nukkumaan.
Nukuin noin viidentoista minuutin pätkissä. Heräsimme paria tuntia myöhemmin, n. 04:30.
Pekka ja Erno heittivät meidät noin 20 kilometrin matkan Glasgowista Milngavien rautatieasemalle, juoksun lähtöpaikalle.
Rekisteröitymispaikalla ei ollut jonoa, ja saimme valkoiset kirjekuoret käsiimme samantien. Niistä saimme ajanottochipit, joiden remmit ylsivät juuri ja juuri sirojen nilkkojemme ympäri. Ylimääräistä aikaa jäi vajaa tunti vielä kahvittelun jälkeenkin. Aamu oli sateeton mutta melko kylmä, lämpöä viitisen astetta. Asetuimme vielä toviksi Ernon ja Pekan autoon torkkumaan heidän lähtiessään geokätköille.
Palattuamme takaisin lähtöpaikalle oli juomareppuisten juoksijoiden määrä jo huomattavasti lisääntynyt, ilma väreili sähköisenä. Lähtöön oli parikymmentä minuuttia.
Paniikin lievittämiseksi astelin
hermostuneesti ympäri lähtöpaikkaa ja otin muutamia epäonnistuneita
valokuvia. Kannoin vyötäröllä
Spi-belt-vyötä ja siinä digikameraa.
Hermostuneeseen tepasteluun tuli yllättävä ja tervetullut katkos kun yhtäkkiä kuulimme selvää suomen kieltä. Edinburghin Outi miehineen! Oh hoh! Heidän näkemisensä katkaisi kehittymässä olleen paniikin siivet. Kisan pääorganisaattori John Duncan piti kisan avajaispuheen, ja paria minuuttia myöhemmin kärkijoukko säntäsi liikkeelle, Outi ja miehensä huusivat peräämme kannustuksen.
Unelma oli nyt ja tässä. Edessä 85 tuntematonta kilometriä. Liikkeelle lähti vajaat 600 juoksijaa. Me Jasonin kanssa melkolailla joukon hänniltä.
Ihan ensimmäisinä kilometreinä oli ruuhkaa. Hyvä tilaisuus luoda katsaus väkijoukkoon. Osallistujat voi luokitella karkeasti kahteen luokkaan:
- supermiehet -ja naiset.
Supermiehet ovat niitä, jotka näyttävät stereotyyppiseltä ultramatkan
juoksijoilta, legendojen sankari-atleeteilta. Voimakkaat jalat, reidet ja pohkeet. Jäntevä, kimmoisuutta
huokuva vartalo. Gasellimainen liikehdintä. Rasvaprosentti 3-5.
Kuvassa eräs taikaviitoista.
- taikaviitat
Näyttävät ennen tarkempaa tutkiskelua jonkin silmiinpistävän yksityiskohdan takia heikoilta, aavistuksen surkeilta ja kenties jopa avun tarpeessa olevilta.
Kuin olisivat väärässä paikassa väärään aikaan jonkin erehdyksen takia. Tyyppiesimerkkejä tällaisista olivat mm. kohtaamamme Piereskelevä Parkinson Mies (ylemmässä kuvassa oikealla alhaalla) ja jalkaterät voimakkaasti sivulle törröttäen juokseva lyhyt pieni kumara nainen, joka näytti erehdyttävästi mm. the Unit -sarjassa psykologia näytelleelltä Linda Huntilta. Lasken tähän kategoriaan myös Aivan Tavallisen Näköisen Albiino Naisen.
Taikaviitoilla on salaisuus. He ovat antamaansa kuvaa paljon vahvempia. Kenties voittamattomia. Heillä on jossain syvällä sisimmässään jokin ehtymätön sykkivä taianomainen voimanlähde, josta kumpuaa lisäenergiaa juuri silloin kun sitä eniten tarvitaan. Tuo voimanlähde on paradoksikone, se heikkous. Haluaisin ajatella kuuluvani tähän arvostamaani joukkoon. Minua kutsuttiin kokoni, painoni ja mahani takia lukuisia kertoja Big Fellaksi.
