Joulu on pysähtymisen ja rauhoittumisen aikaa. Muutaman päivän rauhoitusaikana ajatusten pesuvadista kumpusi muutamia mietteitä pintaan kuin styroksikikkareet konsanaan. Ne koskevat tätä blogia ja sitä, miten sitä olen tehnyt ja teen jatkossa.
 |
| Kärkikolmio. |
Jos toimisin rationaalisesti laskelmoiden ja optimoisin blogin tulevaisuutta, en käsittelisi tätä blogissa vaan hiljaa omassa päässäni. Nyt olisi saumat ties mihin kukoistukseen,
DC Rainmakerinkin kanssa on viestitelty ja englanninkielistä maailmanvalloitusta suunniteltu. Nyt kiiltokuva koreaksi ja hassunhauskoja juttuja kuin Suomi-konepistoolista. Bensaa liekkeihin!
Mutta kun tämä bensanheittoasia on yksi mieltä vaivaavista asioista.
Osa seuraavista asioista tuntuu varmasti jonain toisena hetkenä mitättömiltä ja jopa epätosilta. Nyt ne kuitenkin ovat mielessä pinnalla.
Kirjaan asiat tähän ja annan niiden muhia ensi vuoteen. Jos haluat olla jotenkin avuksi ajattelemisessa, ole hyvä ja kommentoi.
1.
Voimavara vai velvoite? Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, se oli selvästi voimanlähde, salainen taikavoimani. Jäsentelin, purin ja käsittelin hankalia asioita ilman sordiinoa. En kokenut vastuuta enkä velvollisuuden tunnetta kenellekään. Halusin pelastaa itseni, en ketään muuta.
2.
Paino. Minua ärsyttää, kun joku mainitsee tämän blogin ja Läskimaijan, esillä on heti kilot. "Laihtunut 40 kiloa". Laihduttakaa vain, jos haluatte mutta eikai kenenkään arvo ole pudotetuista kiloista kiinni. Minä en laihduta. Ahmimishäiriöinen joskus kun kertoo sinulle laihduttavansa, silloin on piru merrassa. Sitäpaitis, itseasiassa olen kerännyt toukokuun jälkeen reilut kymmenen kiloa painoa takaisin. Luultavasti siitä ainakaan kaikki ei ole silti läskiä. Piakkoin rikon 120 kilon rajan. Painon suhteen haluan sanoa vain, että nautin liikkumisesta sellaisena kuin olen.
3. Ulkonäkö ja pinnallisuus. Koska haluan, että blogi kiinnostaisi myös uusia lukijoita, juttujen pitäisi olla hassunhauskoja, kivoja ja kuvia pitäisi olla. Pitäisi rakentaa itsestään kiiltokuva. Silloin ei voi olla rehellinen, paitsi jos on oikeasti kiiltokuva.
4. Eeppiset seikkailut, mielipuolisuuden ihailu. Lapsena joskus leikittiin sellaista, että ensin hypättiin lantionkorkuiselta kiveltä. Sitten joku rohkeni kiivetä isommalle kivelle ja hypätä. Pian joku, olkoon nyt vaikka Pertti, jo kapusi leikkimökin katolle. "Kyllä sä uskallat, oot kova jätkä". Mutta sitten Pertti, vähän jo häntäluutaan voivotellen mutta kaverien kehuista innostuneena, kiipesi talon katolle. Ei me huudettu: "Mahtavaa, hyppää vaan, me uskotaan suhun." Pertille sanottiin: "Älä hullu vaan hyppää. Tule nyt alas sieltä." Minusta tuntuu, että esimerkiksi juoksussa arvostetaan äärimmäisyyttä mielipuolisuuteen asti. Pertti palvotaan rammaksi. Olen mennyt siihen vahvasti mukaan.
5. Armoitettu triathlon. Minua vieroksuttaa triathlonin saama kohtuuttomaksi paisunut huomio. Jos haluaisin olla söpö ja ihana, pitäisi olla triathlonisti. Oikeastaan osin siksi en ole ilmoittautunut ensi vuodelle mihinkään triathlontapahtumaan. Hype aiheuttaa vastareaktion. En ole triathlonisti.
6. Hiljaiset stalkkerit. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että tätä blogia lukevat säännöllisesti useat tuttavat ja sukulaiset, mutta he eivät sano mitään edes tavatessamme. Kun blogia kerran luetaan salaa kuin avointa päiväkirjaa, tuntuu mielenvikaiselta kirjoittaa tänne henkilökohtaisiakin asioita. Aiemmin, kun olin Anonyymi, kukaan ei tiennyt kuka olin. Kukaan ei lukenut tätä siksi, että saisi lisää tietoa juuri minusta. Nyt tuntuu, että minua kytätään. Minusta olisi reilua edes joskus sanoa, että hei, täällä ollaan.
7. Mitä sitten jää? Kun kerran kaikki tuo yllä arveluttaa, miksi teen tätä ollenkaan?
Toivottavasti koen tämän touhun jatkossakin itselleni voimavaraksi, enkä velvoitteeksi.
Kiva kun nuo asiat on nyt tässä esillä. Joulu teki tehtävänsä.
