Muokkasin, ja kevensin ohjelmaa kaksi kertaa matkan varrella huomattuani että vähempikin riittää ja välttääkseni rasitusvammat ja -tilat. Kaikki sujui kuin tanssi ensimmäiset 13 viikkoa. Pohjakunto rinkan kanssa juoksuun syntyi yllättävän helposti, varmaankin viime vuoden projekti ja talven aikana kasvanut lihaskunto oli avuksi. Sitten jäljellä oli enää viimeinen puolentoista kuukauden jakso, jona aikana oli tarkoitus viimeistellä kunto lopullisen raskaan rinkan kanssa.
Viimeiset 6 viikkoa menivät totaalisen mönkään. Kunto ei kehittynyt, sen sijaan tuli takapakkia. Kaksi flunssaa, ja aivan puskista hyökännyt akillesvaiva. Ongelmat tuntuivat kasaantuvan, ja lopulta sain tehtyä muutaman parin kilometrin juoksulenkin. Yritin paikata tilannetta käymällä enemmän punttisalilla.
Lähtökohdat maratoniin olivat kaikkea muuta kuin toivoin.
En halunnut mehustella negativiisella etukäteen. Epätoivon tunnettakaan ei kerennyt syntyä, koska ajatukset pyörivät sen ympärillä, kuinka maksimoida projektin hyöty Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon ja saada Apurinkka mahdollisimman täyteen. Katastrofirahasto-keräys on tämän vuoden pääprojektini, rinkkamaraton keino siihen. Käytin kaiken ylijääneen energian siihen.
Sitten tuli lauantai. Hain Tampereen keskustasta kyytiini ensin koko juoksun todistajina ja huoltajina juoksemaan lupautuneet Riikosen Juhan ja sitten Mukkalan Pertun. Lähdimme ajamaan kohden Vantaata. Matka sujui rattoisasti. Oltiin ajettu noin 20 minuuttia, kun tapahtui jotain käsittämätöntä. Moottoritien vasen kaista loppui, nopeusrajoitus laski kuuteenkymmeneen ja sitten näin sen.
VAASA. Olen ajanut Tampereelta Helsinkiin yli 25 vuotta säännöllisesti, satoja kertoja. Nyt olin jotenkin sulkenut kaiken näkemäni pois mielestä, ja päättänyt että olemme jo kääntyneet Helsingin suuntaan ja moottoritielle. Päässä synapsit säkenöivät tyhjää kipinää. Täh? Miten saatoin ajaa ohi kaikkien tuttujen maisemien ja liittymien, Pirkkalan, Rajasalmen sillan ja Kolmenkulman ABC -huoltoaseman, tajuamatta mitään. Perttu ja Juha eivät asiasta hätkähtäneet. Tehtiin U-käännös, ja matka jatkui. Saatiin siitä hyvä keskustelunaihe kisaa edeltävästä mielentilasta. Vaikka fyysisesti olin läsnä, mieli prosessoi ja vaelsi jo läpi Vantaan maratonia.
Kaikesta huolimatta olimme perillä hyvissä ajoin. Treffasimme Juha Kuukasjärven, joka myös oli lupautunut juoksemaan koko matkan mukana.
Tikkurilan urheilutalon vahtimestari avasi painisalin ovet, rinkka kiinnitettiin leuanvetotankoon nahkavyöllä kiinnitettyyn vaakaan ja punnittiin. Punnituksen viralliseksi todistajiksi mahdollista Guinnessin ennätystä varten liittyivät Laura Mononen ja kisakansliastasta mukaan haettu järjestäjän edustaja Anu Koskenkorva.
Rinkka painoi 36.9 kg (81.4 lbs). Se on 600 grammaa yli tarvittavan. Lisäpainon aiheutti hiidenkiveksi muotoilu. Punnituksen jälkeen raahasimme rinkan kisakansliaan, jossa sitä luvattiin vahtia ettemme käy salaa vähentämässä painoa.
Muutuin Obelixiksi ja Juha R Asterixiksi. Hieman jännittyneen, mutta viekkaan näköinen ehkä viisivuotias poika tuli varovasti aivan viereen. Kysyin häneltä "tuleeko sinustakin Obelix?" "Kyllä.", vastasi poika päättäväisesti nyökyttäen.
Toinen poika toivoi, että esittelisin hiidenkiven, miten se on tehty, ja onko se nyt aivan täynnä kolikoita ja onko niistä paljon apua Punaiselle Ristille.
Länkkäriksi naamiotunut Jupe, Inkkari-Raine, Fitness Fuhrer -Sofia ja Jukka K tupsahtivat paikalle. Aika meni kuin siivillä. Yhtäkkiä olimme jo lähdössä muiden juoksijoiden keskellä.
Ensimmäiset viisi kilometriä kirmattiin karnevaalihengessä kuin lehmät laitumella. Rinkkakaan ei painanut mitään.
 |
| Kuva: Juha Riikonen |
 |
| Kuva: Heidi Ikäheimo |
Toisen kierrokseen liittyi vähiten tunteita. Meno muuttui kilometri kilometriltä raskaammaksi, mutta kuorma oli hallinnassa. Kierroksen loppua kohden huomasin voimien ehtyvän kiihtyvään tahtiin. Kolmas kierros alkoi. Voimat ehtyivät ehtymistään, ja minulla oli suuria hankaluuksia ylläpitää juoksua.
 |
| Kuva: Heidi Ikäheimo |
Ensimmäisen kahden kierroksen mielialani välittyy täydellisesti Heidi Ikäheimon ottamasta kuvasta. Virnuileva, voimaa puhkuva, päättäväinen. Se kaikki muuttui minuuttien aikana.
Yhtäkkiä olin henkisesti aivan loppu. Kilometrin 25. kohdalla sanoin: "mielessäni on nyt melko synkkiä ajatuksia." Miten sanoisin kavereille, etten enää jaksa. Jättäisin tuon vitun rinkan tien varteen ja lähtisin helvettiin täältä. Harmittelin, että oli tullut lähdetyksi kolmannelle kierrokselle, nyt pitäisi jotenkin saada raahatuksi rinkka autolle. Osta eurolla hyvä rinkka.
Koko porukalle valkeni, että nyt on katkeaminen lähellä.
Se mitä sitten tapahtui, on maagista. Jälkikäteen olen tajunnut, että jo aiemmin Riikosen Juha oli alkanut rakentaa mieleeni viitekehystä jonka sisällä juoksen. Sen perustelementit olivat, kukaan ei oleta että jatkan juoksua jos en jaksa. Minun ei ole pakko jaksaa, mutta minä saan jaksaa. Mieleni on loppu, mutta kehoni ei. Etsi päästäsi se lokero, jossa vielä on voimia ja mene sinne. Länkkäri-Juha ja Inkkari olivat käyneet ostamassa kioskilta kokista. Perttu puhkui rauhallisuutta ja luottamusta. Juha katsoi minua intensiivisesti silmiin.
Mene sinne missä voimaa vielä on. Sabaton alkoi soida.
 |
| Kuva: Kimmo Rönnberg |
Ensimmäiset kaksi kierrosta juoksin omalla fyysisellä kunnollani, harjoittelun ansiosta. Kuntoa riitti reilut kaksi kierrosta. Jälkimmäiset kaksi kierrosta juoksin mielen voimalla. Voimalla, jota en olisi löytänyt ilman ulkoista ohjausta.
Kolmannen kierroksen vaikea osuus söi aikaa niin, että tajusin ja tajusimme että Guinnessin ennätys on hyvin todennäköisesti karannut. Vaiheessa, jossa mieli oli loppu ja hajalla, se oli raskas ja pysäyttävä ajatus.
Jokaisella oli oma roolinsa: länkkäri ja inkkari pitivät yllä positiivista tunnelmaa, Riikosen Juha toimi mielen kapellimestarina. Perttu seurasi tilannetta tarkasti. Verenkierto käsiin katkesi olkaremmien takia. Sattui helvetisti, kädet eivät toimineet, ja se kuormitti hermoja ja päätä kovasti. Perttu pelasti tilanteen säätämällä hartioihin kohdistuvaa painetta siirtämällä pehmusteiden paikkaa. Lopulta sekään ei auttanut, vaan hartian ja remmien väliin tungettiin puukepit. Tämä vapautti verenkierron ratkaisevalla tavalla.
Kolmannen kierroksen loppua kohden tapahtui ihmeellistä. Tiesin olevani fyysisesti aivan loppu, mutta samanaikaisesti jostain tuli purskeina lisää voimaa. Kilometrit 31-35 piiskattiin selvästi voimassaolevan ennätyksen keskivauhtia kovempaa. Saatiin viisi minuuttia menetettyä aikaa takaisin.
Se oli Kirvesmurhaajan Kosto.
Kilometrin 36. kohdalla Sabaton siivittämä rähinävoimavara oli loppuun käytetty. Pohkeet ja reidet olivat krampissa viimeisen tunnin. Juuri mitään ei ollut jäljellä.
Kussakin erilaisessa tilanteessa eri henkilöt nousivat rooleihin. Viimeisten kilometrien aikana Sofian toistama ajatus nousi esiin, minä jaksan, kohta tämä on ohi, jaksa vielä.
Juoksun aikana tuli lypsettyä jokaisesta erilailla orientoituneesta mielen sopukasta ihan kaikki.
 |
| Kuva: Laura Mononen |
ps. Ennätyksestä jäätiin vain noin kahdeksan minuuttia. Uusi yritys Helsinki City Marathonilla.
