Entä jos mörköjä ei olekaan?

Olen huomannut, että mielessäni on tapahtunut muljahdus. 

Kun aloitin liikuntaharrastuksen, lukitsin tähtäimeen sen hetkiseen kuntoon nähden kovia tapahtumia. Sellaisia että ylipäätään läpäisy oli pelottava haaste. Sitten treenasin niin, että juuri ja juuri selvisin.

Nyt olen juossut sillä ajatuksella että se mahdollistaisi marraskuun alussa äärimmilleen pinnistäen parhaimmillaan ehkä noin 100km juoksun.

Tavallaan on ollut helppoa asettaa megamonsteri: ironman, hui, maraton, apua!  Tietää että mörkö tulee ja syö, jos ei treenaa riittävästi. Mutta, entä jos se ei tulekaan. Mikä sitten pitää liikkeellä? Se olisi tavallaan  myös luopuminen, pelottavaa. Sitten mietin, mistä oikeastaan luovun. En mistään. Ehkä oikeudestani kutsua itseäni ultrajuoksijaksi. 

Treenaan  sataa kilometriä varten, mutta juoksen 55 kilometriä. Aion hymyillä koko matkan. Olen lyönyt monsterini.

Nyt juoksen, koska haluan. Mielessä katse on kaukana horisontissa.

Viikonloppuhaaste #1: Voittaja on Eikka!

Viime perjantaina julkistin Läskimaijan viikonloppuhaasteen #1:
"Kokeile tänä viikonloppuna jotain liikuntamuotoa, jota et ole vielä tänä vuonna tehnyt".

Seitsemän rohkeaa osallistui.

Voittajaksi random.org-palvelu valitsi neljäntenä blogiin kommentoineen nimimerkin "Eikka". Eikka, lähettäisitkö minulle katuosoitteesi (laskimaija at fatventure dot com), niin laitan otsalampun postiin.  Onnea!!!

Minusta oli huippuhauskaa lukea Kimmon vuoden ensimmäisestä pyöräretkestä, Simon tennispeluusta, Akin ja Eikan joogasta, Karin ensimmäisestä Cooperin testistä  kymmeneen vuoteen ja Hiluvitkun ja Harrin patikoinneista.

Verkkokauppias Harri  siis tamppasi puolimaratonin kumisaappaat jalassa. Miksi?1 Piirtääkseen vuohen. Luonnollisesti!

Ehkäpä otatte nyt kokeilemanne uuden jutun tavaksi? Harri erityisesti.

Koin tämän niin palkitsevaksi, että ehkä tästä tulee perinne. Ei tämä viikonloppuhaaste varman ihan joka viikonloppu toistu,  mutta kenties joka toinen viikko tai  kerran kuussa. Katsotaan! 

Mietin pitkään mitä uutta tekisin. Kenties joogaa. Harkitsin  mikroautoilua, koripalloa ja  jazz-tanssia. On pilvin pimein lajeja joita en ole kokeillut. Sitten tytär sanoi: "Kuule isi, mä teen sulle temppuradan."

Hetkeä myöhemmin, hän tuli sisälle ja sanoi: "Se on tehty."

Pukeuduin Black Ninja -taisteluasuun, asetin vaaleanpunaiset aurinkolasit silmilleni ja lähdin radalle. Loppu on historiaa. // ks. YouTube
 
Lopuksi:

avoin kutsu sinulle verkkokauppias, maahantuoja, laitevalmistaja tai  kuka tahansa: onko sinulla on jokin tuote jonka haluat esitellä? Anna se viikonloppuhaasteen palkinnoksi! Jos kiinnostaa, ota yhteyttä sähköpostitse.

Viikonloppuhaaste #1: Kokeile jotain uutta

Katselin aamupäivällä palkkidiagrammia, joka kuvastaa viimeisenä viitenä vuotena eri liikuntamuotojen parissa viettämääni aikaa tunteina.

Tajusin monta tuntia myöhemmin että olennaista ei ole määrä vaan värit. Vuosien mittaan palkit ovat alkaneet muistuttaa enenevässä määrin sateenkaarta.

Palkit kasvavat kuin huomaamatta, kun värejä tulee lisää.

Haastan sinut. Kokeile tänä viikonloppuna jotain liikuntamuotoa, jota et ole vielä tänä vuonna tehnyt, ja kerro siitä tänne blogiin kommentissa.

Fenix HL22 Premium XP-G R4

Osallistuneiden kesken arvon Fenix HL22-otsalampun. Sen 120 ANSI-lumenin valossa näkee aika hyvin tehdä kaikenlaisia juttuja syksylläkin.  Sain sen Kiven alla-verkkokaupan  Harrilta hyvällä alennuksella, kun kerroin, mihin tarkoitukseen se menee. Katsopa täältä syyskuun lamppukampanjan muut tuotteet.

Jos et tiedä, mitä tekisit, tässä pari (sataa) ideaa.

Pähkäilen  itse mm. mikroautoilun, jazz-tanssin ja sumopainin   välillä.

Hyvä mieli on paras palautusjuoma

Olen viimeisen kuukauden aikana ihmetellyt sitä, että mikään ei tunnu missään. Tai siis nimenomaan tuntuu: ihanan rennolta, rankalta,  raisulta ja tyydyttävältä, milloin miltäkin. Hyvältä. Olen istunut monet kerrat huohottamassa milloin terassilla, milloin polun varressa. 

"Sulla ei ole murheita, ei salaisuuksia ja sulla on hyvä mieli", sanoi vaimo kun tätä erään kerran mietin ääneen.  Se suhahti silloin toisesta korvasta ulos.

Nastolan täysmatkan jälkeiseen viimeiseen neljään viikkoon on mahtunut neljä puolimaratonin mittaista lenkkiä sekä kaksi n. 40 km mittaista lenkkiä joista toinen nopein maraton toistaiseksi. Lisäksi muut Endomondon  64 km ohjelman mukaiset juoksut, lihaskuntoiluja ja cooper-ennätys.

Olen tunnostellut ja kysellyt tarkkaan jokaisen nivelen ja mielen vointia, jättänyt joitain  jumppia väliinkin jos on tuntunut jotain outoa.  Olen ihmetellyt, miten tämä voi mennä näin.

Vaimoni on maailman viisain ihminen. Ei murheita. Se on se juttu.

Converging and replicated evidence from experimental and clinical models of wound healing indicate that psychological stress leads to clinically relevant delays in wound healing. 

 // The Impact of Psychological Stress on Wound Healing: Methods and Mechanisms, US National library of Medicine. 

Hyvä mieli on paras palautusjuoma.

Tavoitteet

Siitä asti kun Jari Sarasvuo julkaisi menestyksen myytit sarjansa ensimmäiden osan 1 - tavoitteet olen pyöritellyt asiaa päässäni.

Olen Jarin kanssa samaa mieltä. Tavoitteissa pitää onnistua, muuten masentuu. Käytännössä siis tavoitteiden täytyy olla riittävän helppoja. Jari puhuu prosenteista: "aseta viisikymmentäprosenttinen tavoite sataprosenttisen sijaan".  Totta, silloin se on helpompi.  Mutta 50%, se vaivaa. Se on ainakin puolet vajaa.

Vein tyttären aamulla  partioleirille.  Metsästä palatessa synapsit napsahtelivat. Aamuposteja hakevien naapureiden  hämmästykseksi kyhäsin rakennelman.

-  tolppaan rautalangalla  nikkaroitu tikkataulu
-  retkeilysauvaan roikkumaan askarreltu hulavanne

Otin käteeni twister-peliin kuuluvan vihreän kiekon ja istuuduin kurkistelemaan sen lävitse. Tajusin kaiken.

Twister-kiekko, pitelet sellaista aina kädessäsi. Se on se mitä teet seuraavaksi, tänään. Kiekon läpi näet kaukaisuudessa maalin. Läpäiset kiekon, heität sen muistoihisi. Olet onnistunut. Otat askeleen eteenpäin ja uuden kiekon käteesi.

Se on jokainen kävely,  juoksu,  uinti, pyöräily, punttisalitreeni, lepopäivä. Se on kaikki mitä teet tai olet tekemättä.  Jos jonain päivänä mielestään epäonnistut, ei se haittaa.  Kurkkaa vaikka kiekosta, olet kuitenkin jo lähempänä kuin ihan aluksi.

Hulavanne, välietappi. Se on lähtötilanteesta katsellen liian iso loikka: 5km juoksu, puolimaraton, maraton, ironman, 100km ultra. Mutta kun se lopulta  tulee eteesi, olet edennyt jo kymmenien twistereiden läpi.  Näin läheltä katsoen hulavanteen aukko on valtava. Hyppäät siitä helposti  läpi. Tajuat edenneesi jo ison loikan.

Tikkataulu, maali, lopullinen tavoite.  Se on lähtötilanteesta katsoen vain pieni piste kaukaisuudessa. Mahdoton. Lopullinen tavoite  ei ole  minulle mikään tietty konkreettinen lukema. Se ei ole minuuteissa, kiloissa tai missään muussakaan mittayksikössä laskettavissa oleva tulos. Se on tietty mielikuva. Ajatus siitä, millaista perillä on.

Päivästä toiseen ja hulavanteiden läpi  loikittuasi olet nyt  aivan sen vieressä. Oikeastaan yllät jo työntämään tikan kymppiin.  Matka on taitettu.

Seuraavana aamuna kertasin vielä tutkimustulokset, katsoin kuvia ja videota. Lapsetkin katsoivat, ja sitten he katsoivat merkitsevästi toisiaan: hörhö!

Matka on tärkein,  maali on vain yksi piste siellä päässä. Jos nauttii matkasta ja jokaisesta askeleesta, niin muu tulee kuin itsestään.   Sama taitaa päteä elämään muutenkin.

Iloinen ahmatti

On ollut yhtä ilotulitusta tämä viimeviikkojen meno ja erityisesti tänne blogiin postailu.  Nyt kerron mitä tapahtui tiistaina ennen nukkumaanmenoa.

Sain Tampereen Puolimaratonilla kuvaamani videon valmiiksi. Se viimeinenkin pirullinen videoklippi, joka jostain syystä aina kaatoi editointiohjelman, suostui viimein asettumaan paikalleen.

Perhe meni nukkumaan. Kello  23:45 video alkoi muuntua MP4-tiedostoksi. Valmiusprosentit etenivät, 1.....2....3...tuskallisen hitaasti, noin kaksitoista sekuntia per prosentti. 10...eikö tämä koskaan valmistu.

17...  hain kolme päivällä syömättä jäänyttä perunaa. Pyyhkäisin päälle reilusti flooraa.
19 ... kas vain, mureita savukinkkusiivuja. Laitanpa pari perunan päälle.
23 ... oho, söin koko paketin. Erittäin mureaa savukinkkua.
28 ... hei, banaani.
32 ... hei, toinenkin banaani, hei hei!
38 ... wow. vaniljajugurttia, vajaa litra. Se on lasten lempparia aamupalalla murojen kanssa. Oli.
45 ... kas, tonnikalapurkki. Tää on terveellistä.
52 ... siivu pandan valkosuklaalevystä. Nämä ovat tuliaisia koiranhoitopaikkaan.
53 ... toinenkin siivu.
58 ... äh, kyllä mä puolet syön.
78 ... vielä vähän.
88 ... sama syödä loputkin.
100 ... !!

Iloinen ahmatti, 1v.

Konvertointi valmis, tiedosto muuttui muodosta toiseen.

Minä olen silti edelleen BED-man, ahmija. Tätä ei ollut tapahtunut viikkoihin, mutta tapahtui taas.

Yksi asia on kuitenkin  muuttunut verrattuna vuosien takaiseen. Olen onnellinen BED-man. Siksi ahmin harvemmin.

Olen oppinut, että parasta mitä voi tehdä ahmimiskohtauksen jälkeen on olla murehtimatta sitä.  Olen jopa alkanut uskoa omaa itsesuggestiotani, että oikeastaan tämä on osa minua. Oikeastaan ehkä juuri siksi energiatalouteni on ilmeisen toimiva myös kestävyysliikunnassa.

En anna sen masentaa itseäni. Sille masennus on ruokaa. Ja se ahmii  mielellään.

Tampere Puolimaraton 2014 video

Juoksin Tampere Puolimaratonin viime sunnuntaina 14.9 Garmin Virb Elite Action-kameran  ja reilusti yli tuhannen muun juoksijan kanssa.    Aiemmin Suomen pinkeimmästä puolimaratonista kirjoittamani  juttu on täällä. Olen juossut täällä jo parina vuotena. Silti on kiehtovaa ja ihmeellistä tutustua tuttuun kaupunkiin juosten siellä missä se ei yleensä ole mahdollista. Ei ainakaan näin, vapaana, ilman liikenteen kahleita. Paljon parempi kuin hop-on hop-off turistibussi. Videota editoidessa tulivat elävästi mieleen kaunis ilma. Hetket, äänet, kosken kuohu, puheen sorina, kenkien kapse. Aurinko, Kannustus, huoltopisteidein iloinen puuha.  Hiki, itsensä ylittäminen, toisista huolen pitäminen.  Kasvot maalissa. Irvistys, hymy, ilo, nauru. Pinkki. Hankala tunnelmaa on sanoin selittää, ehkä löydät sen, itsesi tai tuttusi videolta.

Tutkiva Juoksunisti: Tampere Puolimaraton 2014

Minut kutsuttiin osallistumaan Tampere puolimaratonille.  Otin mukaani videokameran ja tarkkaavaiset tutkijan silmät sekä salapoliisin ketterän mielikuvituksen. Tiedossa helppo, kiireetön puolimaratoni. Kuvaan  vain videota ja lopuksi, kuin lahjana, saan tiedon ja näkemyksen, mitä Tampere puolimaraton syvimmältä olemukseltaan on.

Tehtävän haastellisuus alkoi aueta.

Mikä oikeastaan edes erottaa juoksutapahtumat toisistaan? Niitähän on pilvin pimein.  Onko se tuoksu? Rautaveden maraton, ruoste, raaste, cowboy-hatun pinttyneen hien patina. Maku?  Forssan Suvi-ilta, sauna, juhannusvihta, olut. Mitä siitä jää, kun se on juostu?

Lauantaina hölkkäsin Jämi 21 XC-runin ja mietin. Onko se ääni? Linnun laulu, pienlentokoneen pörinä, askel metsäpolulla. 

Saavuin Tampereen keskustorille. Syyskuinen aurinko paistoi kesäkuisella kiihkolla.

Kiipesin kukkaistutuksen päälle korokkeelle.  Ghost Busters -hengessä otin esille Garmin Virb Elite action kameran. Mikäli etsimäni elementti liikkuisi täällä jossain, tallentuisi se takuulla 60 fps-nopeudella kuvaavaan HD-tallentimeeni.

Hymyileviä ihmisiä virtasi Laukontorin suunnalta.Uteliaana, aistit äärimilleen viritettynä kävin arvoituksen pariin.


Iloinen alkulämpöpilleri pomppelehti lavalla.  Jo entuudestaan puolukkamaisen pirskahteleva iloinen väkijoukko innostui entisestään. Heiluvia jalkoja ja jäseniä.

Tuntuikohan Cernin tutkijoista tältä? Siinä se Higgsin Bosoni  vilistää, poukkoilee ja on silmien alla 26 659 metriä pitkässä tunnelissa. 

Riittääkö 21,0975 kilometrin mittainen koelaboratorio pulpauttamaan Tampereen puolimaratonin sielun tiukkana kiteenä aistien ulottuville? PAM! Lähdin ajamaan takaa tietoa ja totuutta.

Juoksin puolimaratonin aikana arviolta 20 vajaan kilometrin pyrähdystä. Aina väleissä pysähdyin  videoimaan ja kirjaamaan havaintoja.  Jo siinä matkalla pohdiskellessani, uuttamaani informaatiota siivilöidessäni minulle alkoi valjeta, että nyt ollaan suuren löydön äärellä.

Tieto kristallisoitui mielessäni. Niin yksinkertaista, itsestään selvää. Askeleet kevenivät loppua kohden.

Pinkki!
 
- Nuorekkuus. Ilo.
- Empatia, ymmärrys, vaaliminen. Pinkki hoivaa.
- Toivo. Pinkki kannustaa myönteiseen lopputulokseen.

Kotiin tultuani annoin mitalin tyttärelle. "Onpa ihana", hän sanoi, ja vei sen aarrekammioihinsa.

Suomen pinkein puolimaraton. Se on Tampereella.

// Videon löydät täältä.
//  Huippukivasta reitistä tallentui myös GPS-jälki Endomondooni, ks. tästä. 

Jämi 21 XC 2014

Hetimmiten Nastolan triathlon täysmatkan jälkeen 16.8 ryhdyin juoksentelemaan.

Loin Endomondolla  64 km 1.11 -harjoitusohjelman. Olen nyt seurannut sitä neljä viikkoa sillä periaatteella, että teen minimissään ohjelman mukaiset treenit + vähän lihasjumpaa. Mitään kiveen hakattua syytä minulla ei tähän projektiin ole, vaikka myönnettävä on, että eräs 100 km:n kotiseutumatkailuhanke kummittelee mielessä.

Juoksumittariin  on  Nastolan jälkeen kertynyt vajaat 200 kilometriä. Juostujen  kilometrien tahti kasvaa hiljalleen, jos intoa riittää ja hyvältä tuntuu.

Intoa riittää paremmin, kun hyvältä tuntuu.

Tuntui hyvältä päästä tänään  juoksemaan Jämi 21 XC maastohölkkä, ja mennä ja tulla  Jasonin kanssa samaa matkaa.

Reitti on sopivan haastava, vaihteleva ja hyvä jaloille. Jotain samaa kuin Pirkan hölkässä, mutta vähän vähemmän osallistujia ja leveämmät polut. Ei ruuhkia.  Eikä metriäkään päällystettä.

Tänä vuonna oli lisäksi ihmeellisen ihana ja varmastikin poikkeuksellinen keli. Syyskuun puoliväli, 17 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Voittaja kiisi matkan aikaan 1:07 - käsittämätöntä! Myös Jasoni juoksi polut ja mäet kuin vuoristokauris, vaikka hänellä on takana viimeviikonlopun Nuuksio Classic polkumaraton.

Minulla matkanteko kesti hieman ylinopeuksellisena peruskuntoilulenkkinä puolet voittajaa pidempään. Niin oli tarkoituskin.


Kuvasin reissusta ja reitistä videon, josta saa ainakin aavistuksen käsitystä siitä miten mukava taival on. Reitistä tallentui myösjälki Endomondooni.



Huomenna  osallistun samalla meiningillä Tampere Puolimaratoniin.

Cooper 3k - kiitos!

Ajattelin ensin, että jätän  tällä kertaa rehvastelematta sillä, että virstanpylväs räjähti. Juurihan elvistelin maratonilla.

"n. painot" ennen vuotta 2013, koska puntari sökö.

Tosiahan kuitenkin on, että Cooper-käyrä ei näyttäisi tuolta, jos jokin ei olisi muuttunut. Ei olisi maratonkaan kulkenut kuin siivillä.  

Selkein ero oli että tällä kertaa jaloista  ei loppunut voima, niinkuin aina ennen. Nyt keuhkot ja lihakset puhalsivat yhteen hiileen samaa tahtia, ja minä pystyin vielä lopussa kiristämään vauhtia.

Tästä kuuluu kiitos Yodalle, joka tuli avuksi Operaatio Kotkanpesään.

Lienenkö tyypillinen pohjalainen, mutta en pidä neuvotuksi tulemisesta. Haluan ensin ymmärtää, ja tehdä vasta sitten. Tai tehdä itse, ja ymmärtää vasta sitten.

Siksi hajosin usein ennen kuin ymmärsin.

Olin kuullut  kalevalaisia tarinoita myyttisestä Anssista. "Selkä on kunnossa!", "Pystyn taas kävelemään", "Mene Anssille!"  Lopulta, helmikuussa  2011 menin Anssille.

Hain apua polvenseudun rasitusvammaan. Ajattelin, että noinkohan tähän voi apua saada mistään, olen varmasti vain heikko, liikaa läskiä, huono DNA, ei voi mitään.  Mutta Anssi pani minut juoksemaan matolla, kuvasi videolla ja näytti että heilautan omituisesti vasenta jalkaani. Opin juoksemaan oikein.

Kävin monta kertaa. Aina eri murhe, aina apu. Anssista tuli minulle Yoda.

Tiesin, että Yoda on juoksija ja triathlonisti. Niinpä viime vuoden marraskuussa uskaltauduin kysymään, voisiko hän auttaa minua Operaatio Kotkanpesän harjoitusohjelman teossa ja valvonnassa.  Muutos lähti liikkeelle.
 Yodalla on kyky ilmaista asiat siten, että primitiiviset opettamisen vastaiset reaktiot eivät käynnisty.  Silloin kaikki on helppoa.

En ollut käynyt punttisalilla yli kahteenkymmeneen vuoteen. Uidessa, juostessa ja pyöräillessä olin vain toistanut itseäni. Enkä ole koskaan aiemmin hakenut neuvoa, en ainakaan liikkumiseen.  Ja hiljalleen vuonna 2013 alkoi tuntua, että tämä tie on jo kuljettu. Tuhat kertaa.

Nyt minusta tuntuu, että olen vasta alussa, taas. Vähän kuin kiskomassa huvipuiston yllätysnarusta, hitaasti, päivä kerrallaan.

Venla, www.venlakoivula.fi kuvaaja: Mikko Ovaska

Se on mahtavaa.

Yoda on Anssi Huttunen (www.omt-huttunen.fi), triathlonisti Venla Koivula-Huttusen puoliso.

Venla palasi viime vuonna toden teolla triathlonin pariin äitiysloman jälkeen.  Hän voitti sarjansa IRONMAN Kalmarissa ja on nyt lähdössä Hawaijille, legendaariseen triathlonin Ironman-matkan mm-kisoihin. Seuraa Venlan menoa täältä: http://www.venlakoivula.fi/

Anssi ja Venla aloittivat viime vuonna triathlon-harjoitusryhmien vetämisen. Jos jokin tässä kertomuksessa kuulosti tutulta: tutustu triVA-valmennukseen tästä.

Kiitos Anssi ja Venla.