Vieraskynä: Joroisten puolimatka 19.7.

Mies katsoo minua pitkään.

"Paperinenäliina?"

"Niin", vastaan. "Ettei tarvi niistää sormilla."

"Ymmärrätkö sä, että mulla on päällä triathlonpuku? Jolla uidaan, pyöräillään ja juostaan yhteenmenoon? Jotkut kuseekin sen läpi."

"Joo. No entä kangasnenäliina?"

Miehen ilme muuttuu epätoivoiseksi.

"Ei siinä ole taskuja."

Ymmärrän hävinneeni pelin. Yritin vain auttaa.  Seuraavaksi yritän ujuttaa hänen satulalaukkuunsa ksylitolipurkkaa. Urheilujuomat tekevät hallaa hampaille.

Jään kiinni. Lupaan, etten auta enää.

Hän lähtee. Suutelen onnen mukaan ja lupaan huutaa lujaa. Lapset katselevat muualle. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat.

Hotellihuone on hetkessä tyhjä. Poissa ovat mies, pyörä ja kiivas tavaroiden etsintä. Sykevyö ja sen kuminauhalla kokoon askarreltu ranneke, pyörän runkoon jesarilla teipatut geelit, juomapullot, juoksulippis, pyöräilykengät, juoksukengät, kypärä, renkaiden hiilidioksidipatrunat, pumppu, uimakassi, juoksukassi, pyöräilykassi.

Järjestys on yhtä sattumanvarainen kuin niiden etsimisprosessikin.

Tarrojen liimaus oli oma ohjelmanumeronsa. Säären tatuointi meni pieleen. Toivon tunnistavani miehen numerottomasta pohkeesta.

"Äiti, ei uidessa näy pohkeet", keskimmäinen huokaisee.

Jään oikein pohtimaan. Väitän, että minulta joskus näkyy. Kukaan lapsista ei usko.


Kello 11.22 - uinti 1.9 km

Vesi kiehuu. Käsiä, jalkoja, pohkeita, selkiä. En näe yhtään numeroa, taputan kaikille.

Aalto kerrallaan uimalakkiset painuvat järveen. Jos saisin valita itselleni uimalakin värin, valitsisin oranssin. Nuorimmainen valitsisi sinisen, ja kaksi vanhinta eivät vaivaudu edes vastaamaan.

Meidän täytyy kiirehtiä kohti pyöräreittiä. Mies jää melomaan järveen. Lähetän pienen, kepeän pilven ajatuksia hänen menoaan turvaamaan.

Järvi kuhisee kuin piranja-allas.


Kello 12.09 - pyöräily 90km

Seisomme tiesululla odottamassa juuri oikeaa valkoista kypärää ja mustapunaista kiituria. Sitten vihdoin.

Otan valokuvan jo kaukaa. Väärä mies. Sama toistuu seitsemän kertaa. Kuvat pitää poistaa, ennen kuin näytän ne miehelle. En halua todistuskappaleita siitä, että luulen milloin ketäkin häneksi. Pitäisi käydä optikolla.

Lopulta vanhin bongaa horisontista tutun hahmon. Mies kiitää ohitse. Huudan ja taputan. Hetken näyttää siltä, kuin hän huomaisi meidät. Tuntuu hyvältä. Me saamme olla osallisina.

Muistan seurani ja alan taas käyttäytyä. Lapset katsovat sitkeästi pois minusta. Mikään ei ole niin noloa kuin huutava äiti. Eivät edes pussaavat vanhemmat.


Kello 15.02 - juoksu 21km

Löydämme mainion, varjoisan paikan metsänrajasta juuri ensimmäisen juottopisteen jälkeen. Välillä saamme niskaamme vettä, kun joku heittää puolityhjän mukin maahan.

Nuorimmainen jaksaa kannustaa kaikkia ohijuoksevia. Vanhimmat ovat tyytyväisiä niin kauan kuin en huuda. Näen tuttuja, yritän rohkaista.

Mietin, sanoisinko, että hyvin menee. Mistä minä sen tiedän. Ehkä silloin onkin juuri koko juoksun synkein hetki, jalat kramppaavat ja mieli laahaa.

Mietin, sanoisinko, että hyvältä näyttää. Mikä makutuomari minä olen. Ei tämä mikään missikisa ole.

Mietin, sanoisinko, että kyllä sinä jaksat. No en sano.

Lopulta huudan vain: "Hyvä, hyvä."

Yoda, rouva Yoda, Jason, rouva Jason, Noora, Hanne. Mies. Jalat vievät, hän jaksaa vastata ja hymyillä takaisin. Kestävyysurheilussa tärkeintä on aina uusi askel.

Hävettää, että on hiki. Kannustajan pitäisi olla kepeä ja viileä, kun ei kerran tarvitse taivaltaa 21,0975 kilometriä.

Joku kuuluu huutavan Alexia. Pääministeri juoksee ohitse. Hän niistää nenänsä juuri meidän kohdallamme. Ei ollut hänellekään kukaan pannut nenäliinaa mukaan. Onneksi joku heittää heti perään vesikupin.


Kello 16.59

Itkua vääntää. Kaikki meni taas kerran hyvin. Mies on kunnossa, mies lähestyy maalia, mies kiihdyttää, rynnii, nostaa kätensä biisonin sarviksi. Ei nielaistua aaltoa, ei puhjennutta pyöränrengasta, ei kirskuvia auton jarruja, ei eksymistä, keskeytystä, tiputusta. Edellisen yön painajaiset menivät aivan hukkaan. Onneksi.

Lapset halaavat märän isänsä. Meilläkin on ollut pitkä päivä.

Mies pyyhkii otsaansa, ojennan paperinenäliinan. Siitä tarttuu nukkaa kulmakarvoihin.

Lapset kääntävät selkänsä kuin yhteisestä sopimuksesta. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat. Paitsi hikiset, pussaavat vanhemmat.

05:38:29 startin jälkeen miehen hymy leviää leukaperistä poskien kautta silmiin. Näen, että hän on onnellinen. Minäkin olen.

Rouva Läskimaija

Finntriathlon puolimatka huomenna lauantaina 19.7

Stubbi nähty, info-tilaisuudessa melkein käyty, pyöränkumit pumpattu 10 baariin ja sitten laskettu vähän pois, suolatiristemestä otettu rajoitin pois ja kaadettu pekonipastan päälle runsaasti. Vesileppiksen Liukumäestä laskettu kilpaa tyttären kanssa,perheenjäsenten välinen salainen tervehdys opeteltu eksymistilanteita varten.  Punajuurimehun nautintaa auringonlaskua vasten - tätä on Finntriathlon-odotus.

Minun ikäryhmäni M40-44 hyppää veteen kello 11:22. Tarjolla näyttäisi olevan reaaliaikainen tulospalvelu. Minun menoani voi seurata tästä linkistä. Yleinen tulosseuranta tästä.

Tiedän jo etukäteen, että ensi yönä nukun hyvin, kun tutut tuhinanaamat kuorsaavat samassa perhehuoneessa.  Toivottavasti sää suosii myös katsojia!
 

Kuun kääntöpuoli

Tämä kirjoitus sai alkunsa kun vaihteeksi mietin,  miksi oikeastaan kirjoitan tätä blogia.  Mietintä käynnistyy tyypillisesti silloin, kun olen syystä tai toisesta itseeni, tekemisiini ja ajatuksiini läpikotaisen tyytymätön ja mieleni tekisi tuhota pienimmästäkin syystä virtuaaliset todisteet omasta olemassaolostani. Siis, arviolta joka toinen päivä. :)

Tällä kertaa yhtenä alkukipinänä toimi myös valtava hamahelmipurkki, joka kaatui, kun raivosin tyttärelleni eilen mitättömästä asiasta. Siinä miljoonia pikkuriikkisiä hamahelmiä lattialta kerätessä oli aikaa miettiä.

Kannan  mukanani sekä persausta että hymyilevää naamaa. Ja usein vain sitä ensimmäistä.  Tarkemmin ajatellen olen oikeastaan  melko taitava pessimisti, stressaaja ja lahjakas oman ja toisten ilonpilaaja.

Joskus, kun maailmaa katsoo, se näyttää tältä:

Olet New Yorkissa Time Squarella, mutta vain sana DIE hyppää silmillesi.

Olet geokätköilemässä ja katsot upeita luonnon taideteoksia, mutta näetkin vain menetyksen, tuhon ja madot.

Saavut jännittävään suurkaupunkiin. Näet vain sen, että taksi veloittaa ylihinnan, taivaalla odottaa pyörremyrsky ja Mersun iskarit antoivat periksi viime vuosituhannella. Ikkunassa on  iso linnunpaska ja kamera tarkentaa siihen.

Istut Starbucksissa viihtyisällä huoltoasemalla, ympärilläsi kuhisee iloisia ihmisiä. Näet vain ihran peittämän syömäkilpailumainoksen.

Negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset vahvistavat toinen toistaan. Ne osaavat luoda ympärille jopa niin vahvan voimakentän, että sisimmältään positiiviset asiat muuttuvat negatiivisiksi.  Sitten taas joskus samat asiat näkee ihan toisin. Se toimii molempiin suuntiin.

Positiivisuuden voimakentässä negatiiviset ajatukset, viestit, teot ja kokemukset ovat hyviä uutisia. Haasteita, seikkailua, vaihtelua. Pahimmillaankin vain elämää.

Olen ehkä luonteeltaani vähän bi-polaarinen elukka. ("Ai vähän?!", sanoisivat eräät lähimmäiseni :)

Esimerkiksi, kun Eagleman-projekti on takana, olen kyllä rehellisesti sanottuna hieman tyhjiössä, monella tapaa. Kysymys kuuluukin kai, millä sen tyhjiön täyttää: plussalla vai miinuksella.

Tajusin tuossa eilen, vai oliko se viime torstaina tai oikeastaan jo kauan sitten sen, miksi minä kirjoittan tätä blogia. Ja miksi se on sellainen kuin on: enempi eeppinen kuin toteavan harmaja.

Taidan kirjoittaa tätä blogia lähinnä itselleni ylläpitääkseni jumppa-osa-alueella  eräänlaista punaista kiipeilijän turvaköyttä. Se on se motiivi.

Keinona minulla on tehdä menneistä tapahtumista turvaköyteen solmu, jolle voi astua, ettei tipuisi ihan pohjalle. Tärkeintä on kuitenkin tiukka tarttumaote. Ne ovat niitä hulluja, ei liian kaukana olevia haasteita.

Blogia kirjoittaessani pääsen maalaaman sekä mennyttä että tulevaa rauhassa ja lisäämään siihen vähän juuri sellaisia sävyjä kuin haluan.  Usein tuntuu käyvän niin, että korostamani asiat muuttuvat itselleni erityisen tosiksi.

Taidan haluta käyttää elämässäkin entistä enemmän posiitivisia sävyä.

... jaha, taas jotain *SKAA meressä! Ei, vaan miljoona ruusun terälehteä Vapaudenpatsaan edessä kiitoksena rohkeudesta.

The Hunt For the Red October: Sausages and Ketchup

Operaatio: Kotkanpesä saavutti huipentumansa vain kaksi viikkoa sitten. Olen ollut hieman huolestunut operaatiojohdon näkemyksestä onnistumiseni suhteen. Huolestunut lähinnä siksi, että Guantanamo Baykin on kuulemma täyteen buukattu.

Tänään sain huojennuksekseni varmistuksen siitä, että myös operaatiojohto on ollut panokseeni tyytyväinen. Kiistattomana osoituksena tästä on tehtävä, johon minut on nyt valittu.   Lainaus operaatiojohdon läntisen Atlantin laivaston lähettämästä raportista: "Intermittent radar echo on sector B42. A 9´6´2014 positive magnetic identification: Sir, call me Beavis, Sir: this might be the U-100." U-100? Naurahdin, hermostuneesti. Eihän se ole mahdollista. Sekopäät. U-100 on nähty viimeksi aikalaiskertomusten mukaan vuonna 2004.

Ajatus jäi kuitenkin vaivaaman. Entä, jos. Ehkä sittenkin.

Ehkä, todella, U-100 on tuolla jossain syvällä. Rohkaistuin lisää, kun katsoin tiedustelutietoja viimeaikaisista tutkakaiuista.

Se VOI olla mahdollista.


Päätin ottaa tehtävän vastaan.  Alle 100kg lihaksia menettämättä lokakuun 2014 loppuun mennessä.

Mahdollinen U-100 150kg-valepuvussa vuonna 2009.

Eikä siinä kaikki.  Niinkuin kaikissa seikkailuissa, on tässäkin hurja LoppuMonsteri, koetinkivi seivästettäväksi makkaratikkuun.

Lopullisen haasteena on kantaa repussa viidenkymmenen kilon taakka myöhemmin ilmoitettavalle juhlapaikalle, myöhemmin ilmoitettavana päivämääränä. Kantaa mikä? 50 kiloa, eli 125 makkarapakkausta, jotka olen tuolloin laihtunut Läskimaijan syntymästä alkaen. Sitten on bileet.



 

Operaatio Kotkanpesä: Success!

On kulunut puolitoista viikkoa IRONMAN 70.3 Eagleman -tapahtumasta ja  Operaatio: Kotkanpesä  on saavuttanut kliimaksinsa.  Miltä tuntuu?

Hyvä, etten ole kirjoittanut tätä aiemmin. Jos olisin, siitä olisi tullut ainakin neljä eri versiota.

Nimittäin kun tämmöistä tapahtumaa tai oikeastaan mitä tahansa asiaa lähtee tarkastelemaan oikein tarkkaan, se käyttäytyy silmän alla kuten kortti jonka kuva vaihtuu riippuen siitä, mistä suunnasta  katsoo. Kun asiaa tarkastelee suoraan edestä, se näyttää ihanalta. Mutta jos kurkkiikin sivusta rajoitetusta kuvakulmasta,  kuvasta kurkistaa jotain aivan muuta.

Niin kävi nytkin. Tämä kuvamuunnosleikki  alkoi jo paikan päällä. Kun pyöräosuudella sain aikasakon, siihen asti vallinnut rento menemisen tunne ja olo muuttuivat uhmakkaaksi, raivokkaaksi. Ok sitten, olkoon, nyt  PRKLE sitten runttaan vain entistä kovempaa. Revi siitä, kurttunaama-aikasakkopoliisi!

Sitten kun vain hetkeä myöhemmin totesin pyörän ohjauksen olevan löysällä, jengat rikki  ja  kävi selväksi, että alkuperäisen aikatavoitteen sijaan tavoite ja motivaatio pitääkin repiä jostain muusta, tunnetta kuvaa parhaiten sana vitutus. Tuo vitutuksen tila kesti 2 minuuttia. En ole kovin hyvä kyräilemään. Sitä paitsi selviytymistaistelu motivoi paljon enemmän kuin jonkin tietyn maaliintuloajan tavoittelu.   En miettinyt missään vaiheessa keskeyttämistä, mutta pyöräilystä teki kiinnostavaa se pysyykö pyörä  ohjattavissa loppuun asti vai pitääkö se taluttaa ja jos pitää, johtaako se hylkäykseen ja ehdinkö sitten aikarajan sisällä juoksuosuuteen.

Erittäin kuuma juoksu vain vahvisti tuota oloa. Olin maaliintullessa  puhtaasti onnellinen siitä, että homma on takana: selvisin. Aiempina vuosina mikä tahansa juoksun kaltainen tuossa lämpötilassa olisi ollut mahdotonta, enkä ole ihan varma olisinko hoitanut pyöräilyäkään loppuun.  Maalissa olo oli voimakas, voittajan, ei epäonnistujan. 

Vielä kotiin tultuakin olo oli ainoastaan tyytyväinen. Sitten alkoi satunnaisesti vituttaa. Oli tunne, että jäi jotain seliteltävää. Vaikka kukaan ei mitään edes vihjannutkaan, tuntui että "muut" ajattelevat että nyt se epäonnistui. Nyt se on varmasti pettynyt. Mietin,  pitäisikö minun olla pettynyt.

Sain kyllä itseni hetkellisesti suggestoiduksi myös pettymyksen tunteeseen: olisi ollut hienoa antaa valmentajalleni Yodalle kiitoksena täydellinen onnistuminen. Samoin, jos olisi tulos lyödä  pöytään, kukaan "muukaan" ei varmasti erehtyisi ajattelemaan että tuo epäonnistui ja on pettynyt.

Kas, kun. Operaatio: Kotkanpesä on ollut menestys.

Puolessa vuodessa:

- Painoni on laskenut n. 12kg (106 kg vs. 118kg). Poistuma on läskiä, ei lihasta.
- Kunto on parempi kuin koskaan. Juoksin Eaglemanin jälkeen tuolla 106kg painollani uuden 10km ennätykseni: 46m54s ja puolimaratonin 1h:44m:40s, yli kuuden minuutin parannus aiempaan.
- Tämä kaikki on tapahtunut ilman, että olen missään vaiheessa ajanut itseäni piippuun, ja ilman ainuttakaan rasitusvammaa.

Jos jonkin, niin näiden "tulosten" tavoittelu oli Operaation käynnistämisen todellinen syy.

Kesälle on taas kasapäin ohjelmaa.

Jatkan Yodan johdolla seikkailuja kohti Finntriathlonin puolimatkaa ja Nastolan triathlon täysmatkaa.

Mutta mahtuu kesään paljon muutakin, makkaranpaistoa, uintia, lomailua ja mahdollisesti mm. debyytti souduissa ihan oikealla järvellä, ihan oikealla veneellä ja ihan oikeissa SM-kilpailuissa. Jää nähtäväksi, toteutuuko mutta jos, niin voi että!

Mitään sen kummempia aikatavoitteita mihinkään ei ole. Mutta erityisesti Nastolaa  odotan suurella innolla. Sitä että siellä saa jätettyä kaikki kunnon hippusetkin järveen ja kaduille.

Latasin Facebookkiin läjän (28 kpl) kuvia tapahtumasta, sillä bloggerin kuvasysteemi on sen verta kömpelö. Ne ovat siellä katseltavissa, vaikka et olisi Facebookiin rekisteröitynytkään.

Hauskaa juhannusta!

IRONMAN EagleMan 70.3 8.6.2014: Ei ennätyksiä vaan parempaa - aitoa seikkailua

// Kirjoittelen joskus ehkä tästä vielä lisää, mutta laitan nyt  tähän tämmöisen pikakelauksen tämänpäiväisen IRONMAN Eagleman  70.3:n (Cambridge, Maryland, USA) tapahtumista, eli Operaatio Kotkanpesän pääte-etapista..

Aika pian lähtölaukauksen jälkeen oli selvää, että tästä on tulossa jotain paljon hienompaa kuin ennätysjahti.

Veden lämpötila oli noussut yli Ironmanin säännösten mukaisen rajalämpötilan, joten kaikki alkoi märkäpuvuttomalla uinnilla. Ihan kivasti se silti meni - ei mitään draamaa. Aikaa toki kesti pitkään, olen surkea uimari ilman märkäpukua, 44 minuuttia tai jotain. Vaihto uinnista pyörään sujui alle kahteen minuuttiin.  Niinpä ajattelin että ehkä tästä vielä voi kiriä. Pyörä lähtikin rullaamaan kivasti, kunnes sitten jossain kilometrin 35 paikkeilla olin ohittamassa jotain kaveria. Samanaikaisesti joku suurkiitäjä lähti ohittamaan minua. No, sain jostain tässä asiassa moottoripyörällä liikkuneelta vahtinaiselta pitkän saarnan ja punaisen kortin. Penaltyboxiin ja 4 minuuttia odottelua.

Penaltyboxista lähtiessä  melkein kaaduin kun väistin boxiin tullutta kaveria. En kaatunut mutta pian huomasin että ohjaustanko oli ilmeisesti siine yhteydessä mennyt kieroon. Yritin  könöttää kierossa jonkun 5 km, mutta sitten pysähdyin kiristämään sitä pystytangon mutteria. Eip se kiristinyt, vaan sen sijaan  meni jengat lopullisesti. Tankoa piti sitten käännellä pari kertaa ja ajaa käännökset varovassti.

Niinpä sitten kun kanssakilpailija turautti yhden mutkan suoraan ja ojaan, minun oli helppo käydä tsekkaamassa onko luut ehjät ja katsottua hänet uudelleen matkaan.

Pyörä sujui loppuun ilman draamaa, vaikka ohjaus vähän jännittikin.

Juoksun ensimmäiset kilometrit olivat järisyttävä kokemus. Aivan tolkuttoman kuuma. Ekat pari kilometriä meni tosi tuskaisesti. Mutta tungin joka huoltopisteellä jäitä paitaan, lakkiin ja housuihinkin - niin kyllähän se olo siitä viileni. Juoksentelin siinä sitten n. 160-sykkeillä VK2-tahtia loppuun sen enempiä repimättä ja keskityin kanssakisailijoiden ja kannustajien kannustamiseen.

Loppuun hanat auki spurtti, johon kuuluttaja sanoi "Jussi says: fat is just fuel for adventure." . Lopuksi sain pusun vaimolta.

Ennätyksiä ei tullut, mutta jos näin olisi käynyt kaikki olisi mennyt aivan putkeen ja olisi jäänyt aivan kaikki hienot kokemukset saamatta.

ps. pyörämekaanikko sai ohjaustangon mutterin rikki junttaamalla lekalla uudet jengat. Saan siis vietyä pyörän kotiinkin.

Extended raportti vasta suomesta.

Operaatio Kotkanpesä Is a Go!

IRONMAN 70.3 Eagleman, Cambridge, Maryland - kisa alkaa huomenna sunnuntaina 8.6. suomenaikaa klo 13:45 (paikallista 06.45). Prot lähtvät tuolloin liikkeelle. Minun ryhmäni M40 hyppää veteen 14:30 Suomen aikaa.

» Live-uutisia tapahtumasta
» Urheilijakohtainen liveseuranta - hae numerolla 986

... seuraamisen helpottamiseksi: unelma-tavoiteaikanai on 05:00 - se edellyttää kylläkin aivan täydellistä onnistumista ja itseni ylittämistä kaikissa lajeissa, vaihdoissa ja ihan kaikessa. Eri osuuksisen tavoiteajat täällä. Fiilis on kuitenkin sellainen, että päävoitto on jo kerätty treenien yhteydessä. Tämä on ikääänkuin vain kirsikka kakunpäälle, toki silti tarkoitus on mennä urku auki ja täysiä nautiskellen!

Haimme vuokra-auton JFK:n lentokentältä aamulla n 08:30. Vajaan 400 kilometrin ajomatka New Yorkista neljän osavaltion halki Cambridgeen, Marylandiin sujui siten että olimme perillä yhden aikoihin. Hotelliin päästyämme ryhdyimme vaimoni avustuksella kasaamaan pyörää, mutta ketju oli lennon aikana mennyt jotenkin niin jutturaan että en saanut rengasta paikalleen. Ajattelin kuitenkin että todennäköisesti vain aivot ovat solmussa, ja lähdin välillä käymään kisainfossa ja tekemässä check-inin kisaan.

Kisainfossa ei mitään yllätyksiä tullut, numerolaput, uimalakit ynnä muut härpästikkelit sain lyhyellä jonotuksella. Ostinpa IRONMAN-repunkin. Sitten takaisin pyörän kimppuun. Aikamme hotellilla sählättyämme totesimme, että ei tästä kyllä nyt mitään tulee. Lähdimme bike-checkiniin, jossa oli kisainfon mukaan pyörämekaniikon palvelut ilmaiseksi käytössä.


Pyörämekaanikon apupojat eivät ketjujumia saaneet selväksi, mutta kun tise uber-mekaanikko tuli paikalle hän purki jotain rattaita sen verran että ketju irtaantui. Joku juttu oli ilmeisesti koneessa juntannut ketjua jonnekin rakoseen. No. Ei siinä kaikki. Ruvettiin siinä laittamaan ilmaa renkaisiin, niin eihän sinne mitään mennyt. Taas olivat apupojat sormi suussa, miksei ilmaa mene. Uber-mekaanikko sen sijaan kysäisi heti, että onkos näihin laitettu paikka-aine valmiiksi. No olihan se. Se oli se mönjä sitten solminut venttiilin umpeen siten ettei sinne ilmaa saanut. Mekaanikko vaihtoi venttiilin rungon, ja ilma suhisi sisään hienosti.

Viimein n. 18:30 tein pienen koeajon. Pertti oli iskussa. Jee!

Sitten satuloin ja silittelin Pertin. Se jäi hirnumaan onnesta ja odotuksesta.