On kulunut puolitoista viikkoa IRONMAN 70.3 Eagleman -tapahtumasta ja Operaatio: Kotkanpesä on saavuttanut kliimaksinsa. Miltä tuntuu?
Hyvä, etten ole kirjoittanut tätä aiemmin. Jos olisin, siitä olisi tullut ainakin neljä eri versiota.
Nimittäin kun tämmöistä tapahtumaa tai oikeastaan mitä tahansa asiaa lähtee tarkastelemaan oikein tarkkaan, se käyttäytyy silmän alla kuten kortti jonka kuva vaihtuu riippuen siitä, mistä suunnasta katsoo. Kun asiaa tarkastelee suoraan edestä, se näyttää ihanalta. Mutta jos kurkkiikin sivusta rajoitetusta kuvakulmasta, kuvasta kurkistaa jotain aivan muuta.
Niin kävi nytkin. Tämä kuvamuunnosleikki alkoi jo paikan päällä. Kun pyöräosuudella sain aikasakon, siihen asti vallinnut rento menemisen tunne ja olo muuttuivat uhmakkaaksi, raivokkaaksi. Ok sitten, olkoon, nyt PRKLE sitten runttaan vain entistä kovempaa. Revi siitä, kurttunaama-aikasakkopoliisi!
Sitten kun vain hetkeä myöhemmin totesin pyörän ohjauksen olevan löysällä, jengat rikki ja kävi selväksi, että alkuperäisen aikatavoitteen sijaan tavoite ja motivaatio pitääkin repiä jostain muusta, tunnetta kuvaa parhaiten sana vitutus. Tuo vitutuksen tila kesti 2 minuuttia. En ole kovin hyvä kyräilemään. Sitä paitsi selviytymistaistelu motivoi paljon enemmän kuin jonkin tietyn maaliintuloajan tavoittelu. En miettinyt missään vaiheessa keskeyttämistä, mutta pyöräilystä teki kiinnostavaa se pysyykö pyörä ohjattavissa loppuun asti vai pitääkö se taluttaa ja jos pitää, johtaako se hylkäykseen ja ehdinkö sitten aikarajan sisällä juoksuosuuteen.
Erittäin kuuma juoksu vain vahvisti tuota oloa. Olin maaliintullessa puhtaasti onnellinen siitä, että homma on takana: selvisin. Aiempina vuosina mikä tahansa juoksun kaltainen tuossa lämpötilassa olisi ollut mahdotonta, enkä ole ihan varma olisinko hoitanut pyöräilyäkään loppuun. Maalissa olo oli voimakas, voittajan, ei epäonnistujan.
Vielä kotiin tultuakin olo oli ainoastaan tyytyväinen. Sitten alkoi satunnaisesti vituttaa. Oli tunne, että jäi jotain seliteltävää. Vaikka kukaan ei mitään edes vihjannutkaan, tuntui että "muut" ajattelevat että nyt se epäonnistui. Nyt se on varmasti pettynyt. Mietin, pitäisikö minun olla pettynyt.
Sain kyllä itseni hetkellisesti suggestoiduksi myös pettymyksen tunteeseen: olisi ollut hienoa antaa valmentajalleni Yodalle kiitoksena täydellinen onnistuminen. Samoin, jos olisi tulos lyödä pöytään, kukaan "muukaan" ei varmasti erehtyisi ajattelemaan että tuo epäonnistui ja on pettynyt.
Kas, kun. Operaatio: Kotkanpesä on ollut menestys.
Puolessa vuodessa:
- Painoni on laskenut n. 12kg (106 kg vs. 118kg). Poistuma on läskiä, ei lihasta.
- Kunto on parempi kuin koskaan. Juoksin Eaglemanin jälkeen tuolla 106kg painollani uuden 10km ennätykseni: 46m54s ja puolimaratonin 1h:44m:40s, yli kuuden minuutin parannus aiempaan.
- Tämä kaikki on tapahtunut ilman, että olen missään vaiheessa ajanut itseäni piippuun, ja ilman ainuttakaan rasitusvammaa.
Jos jonkin, niin näiden "tulosten" tavoittelu oli Operaation käynnistämisen todellinen syy.
Kesälle on taas kasapäin ohjelmaa.
Jatkan Yodan johdolla seikkailuja kohti Finntriathlonin puolimatkaa ja Nastolan triathlon täysmatkaa.
Mutta mahtuu kesään paljon muutakin, makkaranpaistoa, uintia, lomailua ja mahdollisesti mm. debyytti souduissa ihan oikealla järvellä, ihan oikealla veneellä ja ihan oikeissa SM-kilpailuissa. Jää nähtäväksi, toteutuuko mutta jos, niin voi että!
Mitään sen kummempia aikatavoitteita mihinkään ei ole. Mutta erityisesti Nastolaa odotan suurella innolla. Sitä että siellä saa jätettyä kaikki kunnon hippusetkin järveen ja kaduille.
Latasin Facebookkiin läjän (28 kpl) kuvia tapahtumasta, sillä bloggerin kuvasysteemi on sen verta kömpelö. Ne ovat siellä katseltavissa, vaikka et olisi Facebookiin rekisteröitynytkään.
Hauskaa juhannusta!
Hyvä, etten ole kirjoittanut tätä aiemmin. Jos olisin, siitä olisi tullut ainakin neljä eri versiota.
Nimittäin kun tämmöistä tapahtumaa tai oikeastaan mitä tahansa asiaa lähtee tarkastelemaan oikein tarkkaan, se käyttäytyy silmän alla kuten kortti jonka kuva vaihtuu riippuen siitä, mistä suunnasta katsoo. Kun asiaa tarkastelee suoraan edestä, se näyttää ihanalta. Mutta jos kurkkiikin sivusta rajoitetusta kuvakulmasta, kuvasta kurkistaa jotain aivan muuta.
Niin kävi nytkin. Tämä kuvamuunnosleikki alkoi jo paikan päällä. Kun pyöräosuudella sain aikasakon, siihen asti vallinnut rento menemisen tunne ja olo muuttuivat uhmakkaaksi, raivokkaaksi. Ok sitten, olkoon, nyt PRKLE sitten runttaan vain entistä kovempaa. Revi siitä, kurttunaama-aikasakkopoliisi!
Sitten kun vain hetkeä myöhemmin totesin pyörän ohjauksen olevan löysällä, jengat rikki ja kävi selväksi, että alkuperäisen aikatavoitteen sijaan tavoite ja motivaatio pitääkin repiä jostain muusta, tunnetta kuvaa parhaiten sana vitutus. Tuo vitutuksen tila kesti 2 minuuttia. En ole kovin hyvä kyräilemään. Sitä paitsi selviytymistaistelu motivoi paljon enemmän kuin jonkin tietyn maaliintuloajan tavoittelu. En miettinyt missään vaiheessa keskeyttämistä, mutta pyöräilystä teki kiinnostavaa se pysyykö pyörä ohjattavissa loppuun asti vai pitääkö se taluttaa ja jos pitää, johtaako se hylkäykseen ja ehdinkö sitten aikarajan sisällä juoksuosuuteen.
Erittäin kuuma juoksu vain vahvisti tuota oloa. Olin maaliintullessa puhtaasti onnellinen siitä, että homma on takana: selvisin. Aiempina vuosina mikä tahansa juoksun kaltainen tuossa lämpötilassa olisi ollut mahdotonta, enkä ole ihan varma olisinko hoitanut pyöräilyäkään loppuun. Maalissa olo oli voimakas, voittajan, ei epäonnistujan.
Vielä kotiin tultuakin olo oli ainoastaan tyytyväinen. Sitten alkoi satunnaisesti vituttaa. Oli tunne, että jäi jotain seliteltävää. Vaikka kukaan ei mitään edes vihjannutkaan, tuntui että "muut" ajattelevat että nyt se epäonnistui. Nyt se on varmasti pettynyt. Mietin, pitäisikö minun olla pettynyt.
Sain kyllä itseni hetkellisesti suggestoiduksi myös pettymyksen tunteeseen: olisi ollut hienoa antaa valmentajalleni Yodalle kiitoksena täydellinen onnistuminen. Samoin, jos olisi tulos lyödä pöytään, kukaan "muukaan" ei varmasti erehtyisi ajattelemaan että tuo epäonnistui ja on pettynyt.
Kas, kun. Operaatio: Kotkanpesä on ollut menestys.
Puolessa vuodessa:
- Painoni on laskenut n. 12kg (106 kg vs. 118kg). Poistuma on läskiä, ei lihasta.
- Kunto on parempi kuin koskaan. Juoksin Eaglemanin jälkeen tuolla 106kg painollani uuden 10km ennätykseni: 46m54s ja puolimaratonin 1h:44m:40s, yli kuuden minuutin parannus aiempaan.
- Tämä kaikki on tapahtunut ilman, että olen missään vaiheessa ajanut itseäni piippuun, ja ilman ainuttakaan rasitusvammaa.Jos jonkin, niin näiden "tulosten" tavoittelu oli Operaation käynnistämisen todellinen syy.
Kesälle on taas kasapäin ohjelmaa.
Jatkan Yodan johdolla seikkailuja kohti Finntriathlonin puolimatkaa ja Nastolan triathlon täysmatkaa.
Mutta mahtuu kesään paljon muutakin, makkaranpaistoa, uintia, lomailua ja mahdollisesti mm. debyytti souduissa ihan oikealla järvellä, ihan oikealla veneellä ja ihan oikeissa SM-kilpailuissa. Jää nähtäväksi, toteutuuko mutta jos, niin voi että!
Mitään sen kummempia aikatavoitteita mihinkään ei ole. Mutta erityisesti Nastolaa odotan suurella innolla. Sitä että siellä saa jätettyä kaikki kunnon hippusetkin järveen ja kaduille.
Latasin Facebookkiin läjän (28 kpl) kuvia tapahtumasta, sillä bloggerin kuvasysteemi on sen verta kömpelö. Ne ovat siellä katseltavissa, vaikka et olisi Facebookiin rekisteröitynytkään.
Hauskaa juhannusta!
