Ajattelin parantaa maratonennätystäni 20 minuuttia. Klikkaan Spotifystä soittolistan, ehkä tämän, ja annan mennä. On hengennostatuksen aika.
Olen valmis ja halukas epäonnistumaan tavoitteessani.
En lähde nyt enkä koskaan antamaan kaikkeani. Joku voi niin tehdä, ja niistä syntyvät ne eeppisimmät tarinat. Mutta minä en. Varsinainen matka taittuu erillisten liikuntatapahtumien välillä, arkena, kunkin treenin yhteydessä. Sille annan kaikkeni. En tarvitse tiettyä maratonaikaa tai muuta todistetta. Haluan mutten tarvitse.
Siksi olen oikeastaan ylpeä niistä kerroista, kun olen tietoisesti keskeyttänyt tai luopunut jonkin tavoiteajan tavoittelusta.
Nykyhetkestä tarkasteltuna en luultavasti tule ikinä saavuttamaan maksimaalista tulosta kuntooni nähden minkään yksittäisen tapahtuman yhteydessä. Ei eeppisiä taisteluita voitettuna, ei maaliviivalle raahautumisia huojuen, kaatuen ja ryömien. Ei sankaritarinaa. Tulen aina olemaan ahdistusta juoksufoorumin syövereitä myöten levittävä numeronlapun raiskaaja.
Sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään
mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”.
Sisu ei ole ”desperadomieltä” eivätkä sille ole ominaista ”hysteeriseen
järkkymykseen” pohjautuvat tehokkaat äkki-iskut. ”Näistä epäterveistä
energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa
puolesta" // Sisu - WikipediaNykyhetkeä enemmän minua kiinnostaa tieteiselokuvamainen aikamatka fysiikan rajojen muuttuessa. Mitä voin tehdä huomenna, mitä voin tehdä vuoden päästä kymmenen kiloa kevyempänä ja kovemmassa kunnossa. Se, mikä vielä pari vuotta sitten oli mahdotonta ja vuosi sitten äärimmäistä, on nyt ulottuvilla.
Pitää uskaltaa, mutta tärkeintä on joskus luopua, jotta pääsen kokemaan miltä tuntuu juosta ensi vuonna.
