Seuraavien parin päivän aikana tuo olo oikeastaan vain vahvistui. Jalat eivät kipeytyneetkään sen enempää kuin vaikkapa reippaan puolimaratonin jälkeen, massiivista kokonaisvaltaista väsymystä ei tullut, ja kaikenkaikkiaan jo keskiviikkona olo alkoi tuntua siltä että piakkoin olisi aika lähteä taas lenkille tai vähintään uimaan. Ehkä minut on luotu tällaista varten!
Huomasin surffailevani mm. toinen toistaan kiihkeämpien extreme-triathlonien (Celtman!), maratonien (Maraton Alpino Jarapalos) ja ei-niin-keveiden ulta-juoksujen (Ultra-trail du Mont Blanc) sivuilla etsien jotain seuraavaa suurhaastetta, johon sitoutua.
Luojan kiitos oikeastaan, sitten tuli kurkkukipu ja flunssa joka on edelleenkin päällä. Olo alkoi tuntua vähemmän teräsmieheltä. Eli viikko on mennyt nyt sitten kuitenkin ilman liikuntaa. Se on todennäköisesti oikein hyvä juttu.
Luin muutama kuukausi sitten useampiakin kirjoituksia ironmanin jälkeisestä depressiosta (esim.Handling that Inevitable Post Ironman Letdown) - valmistaudut jotain varten kuukausia tai jopa vuosia, sitten yhtenä päivänä se jokin onkin sitten tehty ja PUFF! ohi.
Tunnistan nyt kyllä mistä tuossa kirjoitellaan. Vaikka tuo kisa olikin vain yksi välietappi, niin sen tavoittelemista varten oli viritetty suuri osa niistä askareista ja päivittäisistä rutiineista jotka pitävät tämän kokonaisprojektin käynnissä.
Nyt, kun edessä ei ole kohtuuttoman pitkää räpiköintiä, pyörän sotkemista ja hölkkää, tuntuu huomattavasti vaikeammalta perustella itselleni ja perheelleni miksi tätä pitäisi jatkaa.
Sekin ajatus on käynyt mielessä, että koko touhu on aika itsekästä. Mikä oikeus minulla on omistaa valtaosa vapaa-ajasta oman kehon palvomiseen, sitähän kuntoilu lopulta on, ja erilaisten oikeasti merkityksettömien haaveiden tavoitteluun. Mitä väliä sillä on, vaikka seuraavaksi raahautuisin pelkillä käsillä kiskoen alasti mahallani maaten Nokialta Nuorgamiin.
NO.
En nyt koe olevani post-ironman depressiossa. Mutta olen silti miettinyt tätä hommaa. Pääasiallinen johtopäätös tiivistyy oheiseen opetusvideoon. Se jokin on nyt tehty ja PUFF ohi, uutta matoa koukkuun.
Toiseksi. Nykyisen Maailmanlopun-projektin motivointi ja käynnissä pitäminen ei ole ollut oikeastaan vaikeaa, asiat lähtivät liikkeelle pakon edessä ja sitten etappi kerrallaan kuin itsestään. Mutta, nyt minusta tuntuu, että mahdollisen 20.12.2012 jälkeisen elämän suhteen nämä liikunta-asiat pitää kenties motivoida osin uudelleen. Esimerkiksi, jos satsaan tähän jatkossakin näin paljon aikaa, niin minun on voitava perustella itselleni (ja muillekin), että miksi. Vai onko? Ja mieluusti haluaisin, että tuo perustelu olisi sellainen, että sen tuomat edut käsittävät itseni lisäksi muitakin ihmisiä. Täh? Näyttääkö vähän, että suunnitelma jatkosta ei ole vielä ihan aukoton? No ei tosiaankaan! :)
Ilmoittauduin Tampereen puolimaratonille (23.9) ja Pirkan Hölkkään (7.10.). Mayojen Maailmanlopun aatolle 20.12.2012 on muuten myös suunnitteilla juoksutapahtuma, johon tämän blogin lukijat ovat tervetulleita. Tuosta "tapahtumasta" lisää myöhemmin. :)
// Painossa hieman rekyyliä 116.8 kg (n. -34 kg) mutta se oli odotettavissa.
