Joulukuun drillejä

Kirjoitin pari päivää sitten valmentajalleni  (..oikeampi sana haussa, jotenkin tuo vaan tuntuu niin kliiniseltä ja mahtipontiselta...) näin:

"tässä kun eka kuukausi on pian tätä ohjelmaa takana, niin voisi kai ihan muutamalla ranskalaisella viivalla summata.

- jos olin alkukuusta ja ennen tätä ohjelmaa pikkuisen väsynyt, ja tunne ei ennen seuraava treeniä ollut täysin palautunut, niin nyt on. Viimeisen silauksen tälle on varmaan tehnyt tämä joululoma, ja riittävä nukkuminen.

- tuntuu siis siltä, että odotan aina seuraavaa treeniä innolla ja voimat ja halu on kohdallaan sen tekemiseksi parhaalla mahdollisella tavalla.

- ja tietty tämä johtuu isolta osin siitä, että musta on jo näiden parin ekan viikon aikana tuntunut että jonkinlaista kehitystä on tapahtunut. Lihaksissa on hyvää kutinaa.

- uinnista olen erityisen tyytyväinen, että olet siihen saanut jo ihan parilla kerralla taottua jotain järkeä. Se antaa motivaatiota muihinkin hommiin."

Nyt kuukauden päätteeksi pääsin tekemään drillejä uimatreenien lisäksi myös nahkavyöhön.  Siitä, kun viimeksi sain tehdä tämän, olikin jo pitkä aika.

Harjoitukset purevat. Ehkä turhan aikaista uskoa, että lihaksissa ja voimissa olisi  tapahtunut oikeasti  kehitystä, mutta  juuri nyt tunne on se että jotain tapahtuu ja Operaatio on ihan oikeasti toteutettavissa ja ulottuvilla.

Tuntuu hyvältä, kun on  selkeä tavoite ja suunnitelma sen toteuttamiseksi.

Projektista on vasta 25 päivää takana, mutta prosentteina se tuntuu  paljolta: 13.5%.

Enää 86.5 prosenttia on jäljellä - 158 päivää. Teen ne jokaisen parhaani mukaan.

Joulupukki toi Forerunner 310XT-urheilukellooni kytkeytyvän kadenssimittarin, joka on antanut sisäpyöräilyyn aivan uutta mielenkiintoa. Nyt ei lopputuloksena ole pelkästään hiestä kylpevä maailmaankaikkeus, vaan myös tieto siitä kuinka pitkän matkan ja kuinka nopeasti olen noin teoriassa liikahtanut.

"45 min PK, loppuun 6x30s kovaa, pal. 2min"

Lisäksi, uutena tietona kadenssi (eli poljinkierrosten määrä minuutissa). Se on taas yksi asioista, joka minulla on aivan poskellaan.

Minä poljen kadenssimittarin mukaan luontevasti vain n. 70 pyöräytystä minuutissa.

Tuohon lukemaan olen todennäköisesti päätynyt siksi, että se on tämän artikkelin  mukaan hapenkulutuksen kannalta kevyintä. Siis maksimaalisen leppoistettua menoa minimihuohotuksella.

Oikea, tai siis voiman tuottamisen taloudellisuuden  kannalta lihaksille ja sitä kautta etenemisnopeudelle edullisin, kadenssi on  henkilökohtainen juttu, mutta jotain 90 -105 välillä. Näin ne kirjoittaa, vaikka  kuinka  Googlettaa.

Tässä artikkelissa oli varmemmaksi vakuudeksi liitettynä kuva, ja  muutenkin voimallisia sanoja siinä määrin, että kai otan asiaksi yrittää nostaa  kadenssini ainakin johonkin reiluun 80:een ennen tulevaa kesäkuuta.



Minulla alkoi muuten joulu itseasiassa jo hiukan etukäteen, kun posti toi villasukat.

Eikä mitkä tahansa villasukat, vaan ne jotka huikean tietotaidon ansiosta voitin Annen, Hannan ja Hannen tässä blogikirjoituksessa julkistamassa leivostietämys-kisassa.

Sukat ovat aivan huikeat, kyllä nyt kelpaa rötkötellä jalat lämpöisinä ja levätä niinä harvoina hetkinä kun ei mieti kadensseja, juokse tai ui!  Kiitos!!

Ja on minulla käsiinkin jotain uutta laitettavaa.

Nimittäin, hankin tuollaiset käsiräpylät,
jotka ovat omasta mielestäni vähintään yhtä ihmeelliset kuin nelijalkaisen kakkosvalmentajankin.

Tuota kuvan ruoskaakin käytetään uintitreenien tehostamiseen!

.... siis näin....mitä oikein ajattelit!

Paljon uutta hyvää, ja yksi wanha kehno

Viikko sitten sain sekä Operaatio: Kotkanpesä -toimeksiannon että siihen liittyvän joulukuun harjoitusohjelman. Silmäilin toki innostuneena ohjelmaa jo siinä heti samantien, mutta en totta totisesti tajunnut kuinka paljon kaikkea siinä oli. Uutta, ja jännittävää.

Minua ei oikeastaan näin ennakolta ole ollenkaan jännittäneet harjoitusohjelman fyysiset haasteet. Henkiset sitäkin enemmän. Aloitin liikuntaurani talven pimeimpinä hetkinä marraskuussa 2009, silloin kun kukaan ei nähnyt, vähän niinkuin puoliksi salaa, ja piilossa. Tulevassa harjoittelutavassa on paljon pelottavaa.... sosiaalista ja niin edelleen.

Kolme ensimmäistä päivää toimivat pehmeänä laskuna uuteen: juoksua, soutuergoa, sisäpyöräilyä trainerilla ja uintia. Vaikka lajit ja vehkeet olivat tuttuja, olivat treenit  erilaisia, selkeästi eri tehoilla, joko kunnolla rauhassa, tai sitten selvästi kovemmalla sykkeellä. Ja soutuergo+pyörätraineri -yhdistelmätreeni, miksi en ole sitäkään tajunnut  tehdä koskaan aikaisemmin.

Neljäs päivä, asteen kovempi rasti.  Ikinä tämän (oho, jo!) reilun neljän vuoden aikana en ole harjoittanut mitään ihme-uinti-pelle-tekniikka-kikkailuja. No ok - tuli liioiteltua, kävin minä pari kertaa triathlon-seuran treeneissä pari vuotta sitten, ja yritin käyttää jotain pulliksiakin tai mitänenyt on - mutta ei siitä mitään tullut paitsi nenä kipeäksi kun ne pulpahtelivat milloin mistäkin suunnasta koipien välistä torpedon lailla hyökäten.

Ensin säikähdin, että näinkö taas: pullikset sinkuloivat siellä milloin omaan ja milloin jonkun viereisen radan vesijuoksijan otsaan!  Mutta sitten huoahdin helpotuksesta - yksikään monirivisestä uintitreeni-ohjeesta ei ollut suoraan luokiteltavissa varsinaisesti ihme-uintipelle-tekniikkakikkailuksi. Laudan kanssa potkut, ne kyllä olivat jo rajatapaus. Kun sitten veteen pääsin, niin aikahan menikin aivan hujauksessa. Paljon nopeammin kuin pelkkää matkaa uidessa. Sen verran kuitenkin olin lopuksi sekaisin, että unohdin hienon juomapullo-treenohjelma-automatiikka-innovaationi  uimahallin suihkutiloihin.

Viides päivä. NYT JOTAIN RAJAA! Treffit kuntosalilla klo 08:00. Jos maailmassa on joku toinen paikka, kaikkien niiden muiden paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi, jossa en tunne itseäni kotoisaksi, niin se paikka on kuntosali.  Mielikuvissani kuntosali on nimittäin paikka, jossa testosteronia hikoilevat härän ja laumanjohtajagorillan välimuodolta näyttävät miehet kolistavat  Twingo-tyyppisen auton painoisia rautoja. Se on se paikka, jossa aivan liian tiukkoihin trikoisiin tai mikroshortsheihin pukeutuneet naiset pakottavat maalaispojan katsomaan nöyrästi alaviistoon samanaikaisesti kun alati kiihtyvään tahtiin levittävät ja sulkevat kiinteitä hikisiä reisiään nimenomaan tähän asiaan tarkoitetussa laitteessa. Se on se paikka, jossa edellisistä syistä löydät itsesi  salin  perimmäisestä nurkasta, jostain aivan käsittämättömästä laitteesta, aivan ihmeellisestä asennosta. Sitten heilautat käsiäsi ja jalkojasi ja yhtäkkiä löydät itsesi totaalisesta lukkotilanteesta, koska olit mennyt laitteeseen ylösalaisin tai vähintään nurinperin.

Mutta, mitä. Salilla oli noin puolentusinaa ihan tavallista ihmistä. Normaali, ystävällinen tunnelma. Ei härkiä, ei mikroshortseja. Joku tuttukin. Ja megayllätys: jotenkin ihmeen kaupalla Kotkanpesä-valmentajani oli kyennyt löytämään kahdeksan liikettä jotka a) jokainen olivat ymmärrettävissä joko pyöräilyä, juoksua tai uintia auttaviksi ja b) ne olivat omaksuttavissa. Hämmästyttävää. Ainoastaan maastaveto saattaa vaatia joitakin kymmeniä vuosia, ennenkuin osaan sen oikein.   Näillä liikkeillä mennään nyt pidemmän aikaa.

Välipäivän jälkeen tuli viikon ehdottomasti ennakolta kovin juttu.  Aamupäivällä ohjatut uintitekniikkatreenit ja iltapäivällä YHTEIS-polkupyörätraineritreeni. Suoran ohjauksen vastaanottaminen, uintitekniikkatreenit, ja tiivis yhteisharjoitus. Näitä EI harjoiteltu sosiaalisen metsämörrin koulutuskurssilla! Aivan käsittämätöntä, ensinnäkin: uintitekniikka-hommat kolisi - siis tuntui, että sain siinä jotain alustavaa pientä ahaa-elämystä useisiinkin asioihin (käsiin, vartalonasentoon ja KÄÄK! potkuihin).

Sitten toisekseen, traineri-yhteistreenit olivat aivan mahtavat. Jos joku, niin eikö se ole mahtavaa kun kymmenkunta aikuista ihmistä raahaa polkupyöränsä ja harjoitusvastuksensa, ehkä arviolta, n. 12 m², tilaan ja sitten nuo ihmiset polkevat sitä pyörää tunnin, rajusti! Mahtavaa! 

Kun vielä ennen treenien alkua olimme säätäneet ajoasentoa melko paljonkin, penkkiä ylös, oli pyörän polkeminen yhtä juhlaa. Sen lisäksi, että päässä pyöri ajatus siitä että ilmavirtaus hidastaa vauhtia  Eaglemanissä vähemmän, tuntui ajoasento paljon väljemmältä.  Asento kallistuu varmaan jatkossa vielä hieman jyrkemmin, mutta tältä se nyt näyttää. 

Ensimmäinen ohjelman mukainen treeniviikko on nyt siis takana. Ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä kuinka taitavasti se oli muodostettu. Jotenkin, asteittain, pikkuhiljaa nämä jutut on tulleet vastaan ja vain yhdessä viikossa olen päässyt sisään jo tosi moneen uuteen asiaan ihan konkreettisesti. Käsittämätöntä.

Nyt viime päivinä olen myös saanut muistutuksen siitä, mikä se minun todellinen viholliseni ja demonini on.  Se, joka minun on voitettava jotta voin suorittaa Operaatio: Kotkanpesän. Se on ahmimishäiriö. Olin saanut nyt taas pari viikkoa pidettyäni itseni hyvin kurissa ja nuhteessa. Paino on tippunut säännönmukaisesti. Iso apu siinä on ollut tämä voimakas sitoutuminen Kotkanpesään. Ohjelma, rutiinit ja tulevaisuuden ennakoitavuus.

Keskiviikko-iltana jokin kontrollissa taas repesi. Tai ei jokin, vaan tiedän tasan tarkkaan mikä. Vaimo oli reissussa - ja sitä kautta rutiinien suojaverkko ja taivas repesi. Parissa päivässä - tai tarkemmin sanottuna todella pahasti revenneessä illassa -  olen tuhonnut taas usean viikon työn. Tai ehkä en ole, mutta siltä nyt tuntuu.

Totuus on, että tämä minun ahmimishäiriöni kurissapitäminen vaatii itseltäni liki täydellistä keskittymistä ja siinä onnistumista. Jonkinlaista selkeää päämärää, ja uskoa myös siihen syyhyn  miksi siinä pitää onnistua. Tänä vuonna tuo selkeä päämäärä on  ollut hieman hukassa. Ja se näkyy tässä käyrässä jonka julkistan nyt. Karua katsottavaa. Painoni on tällä hetkellä korkeammalla  kuin vuosi sitten. Itseasiassa, se ei nyt tässä näy, mutta juuri äsken kellotin korkeimmat lukemat 14 kuukauteen.

Toinen asia, jonka tiedän nyt, on se että ongelmat nauttivat ja kasvavat salailusta. Siksi, vaikka toisaalta ajatus siitä, että tämänkin tekstin lukevat jotkut ihan tutut ihmiset, tuntuu pahalta, niin en salaile tätä asiaa. Täten nimeän sinut, ahmimishäiriö-demonini. Sinä olet tuon oheisen videon puskissa lymyävä pirullinen Predator. Ja tästä päivästä alkaen, julistan sodan alkaneeksi.  Nyt Predator, rasva ei pelkästään tummu. Higgsin bosonillakin on enemmän elinaikaa kuin tuolla ylimääräisellä rasvalla kehossani.

Operaatio: Kotkanpesä

Subject: Operaatio Kotkanpesä  | From: Operaatiokeskus  | To: Läskimaija   | Thu Dec 5 2013 00:25

Sinun tehtäväsi Läskimaija, mikäli päätät ottaa sen vastaan, on mennä Cambridgeen, Marylandiin, USA:n itä-rannikolle. Osallistut IRONMAN 70.3 Eagleman -tapahtumaan ja voitat sen kategoriassa miehet / Clydesdale. Tämä on Operaatio: Kotkanpesä.

Tehtävä ei tule olemaan helppo.  Choptank-joen suistoalueella on haita, mm. tällaisia härkähaita. "The bull shark is known for its aggressive nature, predilection for warm shallow water..." lisää pelkoa Wikipediasta.    Uit siellä niiden seassa, mahdollisesti ilman märkäpukua. Märkäpuku voi olla kielletty,  joinain vuosina lämpötila on ollut n. 30 celsius-astetta. Tekniikan poikien mukaan tämä tarkoittaa kramppien lisäksi mm. sitä, että verrattuna 15°C-lämpötilaan sinun tulee juoda puolimaratonin aikana n. 1.5 litraa enemmän vain säilyttääksesi tehtävän vaatiman toimintakyvyn.

Samaista pokaalia tavoittelee runsas joukko periksiantamattomia huippuunsa treenattuja määrätietoisia tri-atleetteja.  Eräät aikaisempien vuosien voittajista kilpailevat nykyään  ammattilaissarjassa. Jotkut osallistujat ovat esimerkiksi palomiehiä, poliiseja, armeijan erikoisjoukoissa tai muuten vaan Miehiä. Sinä olet nörtti. Nykyinen fyysinen suorituskykysi ei ole riittävä millään kolmesta tehtävän avainosa-alueesta: uinti, pyöräily ja juoksu. Suurin kysymysmerkki on kuitenkin henkinen kanttisi.

Avuksesi olemme värvänneet erään alan ammattilaisen, joka tulee auttamaan sinua matkallasi. Itseasiassa, joulukuun harjoitusohjelma on jo sähköpostilaatikossasi.

Mikäli sinut ammutaan, katoat (haiden syömänä) tai tulet hulluksi suorittaessasi tätä toimeksiantoa, kiellämme normaaliin tapaan tehtävän olemassaolon sekä kaikki yhteydet sinuun.

Kartta www.here.com

Operaation perusparametrit:

• Päivämäärä: sunnuntai 8. kesäkuuta, 2014.
• Paikka: Cambridge, Maryland, USA. 
• Laji: Triathlon, puolimatka //1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.
• Tapahtuma: IRONMAN 70.3 Eagleman
• Sarja: Clydesdale (miehet yli 99.7 kg  (220lbs))
• Tavoiteaika: 4 tuntia, 59 minuuttia, 30 sekuntia

Asettamamme tavoiteaika on 4:59:30. Sen  pitäisi riittää tehtävän suorittamiseen, mutta mikäli ei, edellytämme  työnkuvan mukaista venymistä. Aika on 48 minuuttia ja 36 sekuntia ripeämpi kuin toistaiseksi paras aikasi Joroisilla Finntriathlonissa 2013 vastaavanpituisella matkalla.  Parannat siis ennätystäsi reilusti sekä puolimaratonilla, että pyöräilyssä ja uinnissa.

Olemme luoneet yksinkertaisen esimerkin siitä, miten saavutat tavoiteaikasi. Riittää, kun parannat:

1. 1.9 km uintiaikaasi 5:09 minuuttia (43:09 -> 38:00)
2. 90  km  pyöräilyaikaasi 16:49 minuuttia (2:46:19 -> 2:27.30, keskinopeus n. 36.7 km/h)
3. 21.1 km juoksuaikaasi 17:55 minuuttia (2:04:55 -> 1:49)

Lisäksi, viivy vaihdoissa  reilut 2 minuuttia nykyisen vajaan kymmenen sijaan. VÄLTÄ  BAJAMAJAA.

Suosittelemme, että laihdutat vähintään n. 15 kiloa.

Luettuasi tämän toimeksiannon, syö se. Tai, mikäli kaipaat julkista nöyryytystä ja häpeää , julkaise se blogissasi. Odotamme  periaatteellisella innolla ensimmäistä raporttiasi.

Onnea matkaan!

Yksinkertainen ja helposti toteutettavissa oleva esimerkki tavoiteajan saavuttamiseksi.

Reboot

Odotin hieman jännityksellä ensimmäistä heräämistä reset-painalluksen jälkeen. Kun tavoitteet, liikunnalliset haaveet ja tilanne on ikäänkuin nollattu ja horisontti uudelleen asetettu, miten käy. Onnistuuko buutti, tuleeko blue screen of death, could not find kernel image tai jotain vielä pahempaa, ehkä herään elämään nykymaailmaan täysin yhteensopimattomana OS/2 -järjestelmänä.

Kuvailisin olotilaa näin:

Olo on pirskahteleva, eloisa, ei ummehtunut, melko voimakas, hyvin hapettunut, jälkimaku vahva, voimauttava, aavistuksen hyökkäävä.

Tuntuu hyvältä ja kepeältä. Se oonkin minä, joka päättää miten juoksen, ja yllätys: voinkin kesken matkan päättää muuttaa tavoitteita. Niin yksittäisen maratonin tai enemmän kaukaisuuteen asetettujen tavoitteiden suhteen. Ei tätä jumppaa nääs jaksa, jos ei aidosti tee ja tavoittele sitä mitä haluaa. Jos se vaatii vaikkapa maratonin pyhäinhäväistyksen, niin se on  vähän sitte soro-noo!

Miltä sitten Eagleman-projektin suhteen tuntuu?  Tuntuu siltä, että vajoan vajaaksi kuudeksi kuukaudeksi eräänlaiseen täydellisen omistautumisen tilaan, josta herääminen on dokumentoitu ainakin kerran ihmishistoriassa näinkin onnistuneesti:

Reset, 189 päivää.

 Tiijättekö sen pikkuriikkisen kolosen monen elektroonillisen laitteen peräpäässä, alla taikka jossain muualla piilossa, josta tuttu nörttipoika tai -tyttö tai muu henkilö pyytää painamaan kun se laite alkaa prakaamaan. Mutta milläpä halavatulla siitä sitten  painaa, kun useimmiten se "nappula" on ensinnäkin pirun hyvin piilossa ja sitten kun sen löytää niin siihen käsiksi pääseminen vaatii jonkin aivan erityislaatuisen esimerkiksi pentagrammin muotoon taitellun paperiklipsin. No sitten, kun siitä onnistuu painamaan niin kone vilkkuu onnellisena, ja useimmiten sen pienet piisirut ovat tyhjentyneet bittipölystä ja  taas se käy ja kukkuu hyvin ja ihanasti.

// the reset button clears the memory and reboots the machine forcibly.  This button can cause data corruption so this button often doesn't exist on many machines. Usually, in computers and other electronic devices, it is present as a small button, possibly recessed into the case or only accessible by a pin or similar thin object, to prevent it being pressed accidentally. Wikipedia / reset button

Minulle kävi tuossa eilen niin onnellisesti, että kävin Pomarkussa Jasonin kanssa juoksemassa maratonin ja löysin sieltä reitin varrelta jo kuukausia hukassa olleen sopivasti taitellun reset-työkalu-paperiklipsuttimen.

Tai siis en juossut sitä, vaan ns. keskeytin. Voisin mahdollisesti ja hyvinkin todennäköisesti  perustella keskeytyksen  itselleni ja ehkä muillekin  järkisyin mitä erikoisimmin flunssa, päänsärky ja manflu-perustein ja ehkä jopa vedota orastavaan ylikuntoon, sekä tulevien tavoitteiden vaarantamiseen.

Mutta totuus on, että sain tuosta marareissusta kaiken sen mitä sillä oli minulle annettavaa. Ja se oli lauantai-retki Jasonin kaa.

Reset painikkeen painalluksen jälkeen vallitsevassa henkisesti vapaassa olotilassa laitteistoni indikoi:
 
- maratonin  läpäisy asiana ei aiheuta enää poltetta sydämessä. En osaa, harmikseni, lainkaan samaistua sarjamaratoonareihin.
- koen tällä hetkellä aikoinaan vuodelle 2015 tavoitteeksi asettamani Mont Blanc / UTMB -juoksun lähinnä ahdistavana. Se ei vedä puoleensa. Olisi toki kiva kiivetä sinne huipulle ja fiilistellä maisemia, mutta voins en tehdä muutenkin.
- kun nyt olen omassa mielessä pari kertaa "ylittänyt" itseni juoksutatapahtumissa ja mennyt jonkin rajan taa, niin ainakin nyt tilanne on se että en ole kiinnostunut siitä mitä tämän nimeomaisen rajan takana on... ja jotenkin, tuo on minusta ultrajuoksentelukiinnostuksen elinehto.

Niinpä poistin blogin otsikosta nyt "... Goes Ultra" lopun, ja kuvauksesta UTMB-tavoitteen.

Onhan tässä resetin jälkeisessä tilassa hieman pelottavaakin olla, mutta näin se nyt vain on.  Voi olla, että tilanne muuttuu. Voi olla, että aivokemia on vain solmussa ja pian sieltä pulppuaa aivan toisenlaisia ajatuksia.

Näytön taustakuvani.

Mutta nyt tilanne on tämä. Painan reset-nappia uudelleen 189 päivän kuluttua, tai sanotaanko vaikka 200 päivän kuluttua. Silloin IRONMAN 70.3 Eagleman on tehty ja takana.

Minua motivoi, sanotaanko nyt vaikka aivan SIKANA alkava 6kk Eagleman-projekti ja siihen liittyvä elämäni ensimmäinen kokemus valmennettavana olemisesta.

Saan varmaankin ensi viikolla ensimmäisen treeniohjelman, joulukuulle, ja arvatenkin siinä käydään ensimmäiseksi heti rajusti OHJATUN LUUMUILUN kimppuun. Varmaankin siinä on erinäisiä motivoivia ja innostavia jumppia myös, mutta olettaisin että aktiivinen palauttelu ja ylimenokausi on teema.

Sitoudun jumppien osalta nyt Eaglemaniin ja vain siihen.  Varmaan paljon muutakin tulee tehtyä ja käytyä, mutta niitä en ota sellaisiksi tehväviksi päässäni.

Seuraavaan reset-napin painallukseen asti, katsotaan sitten mihin asentoon synapsit napsuvat.

Norjalaisessa odotustilasssa

Hei,

en ole menehtynyt vaan olen viettänyt  viime viikot norjalaisessa odotustilassa.

Olen täällä odotellessani lukenut sekä Me Naiset että Nalle Puh -lehtiä, leikannut sormen- ja varpaankynteni, istunut ja odottanut. Mainitsinko jo, että olen lukenut Nalle Puh -lehtiä.

No niin vissiin! Olen tässä odotellessani juossut uudet ennätykset ensin cooperille, sitten 5km:lle, 10:lle ja viimeksi puolimaralle. Välipäivinä juoksentelen joko muka-rauhallisia 25km pitkiksiä tai teen norjalaisten masokistihiihtäjien ja itä-suomalaisten ihmehenkilöiden suosittelemia 4x4 maksimi-vetoharjoituksia. Tai mikäli olen siltä osin estynyt, simuloin tuota maksimaalista kärsimystä soutulaitteella. Vielä olisi tarkoitus petrata maratonenkka, Pomarkussa 30.11.
 
Joo, elikkä tämmöinen vissiin oikein perinteinen jäähdyttely ja viilentelyjakso (lue: rehvastelu ja elvistely -jakso) on menossa! :)

Mitäkäkö sitä sitten odotellaan. No. Kotkareenien alkua tietenki! Jostain joulukuun loppupuolelta alkaa 24 viikon Ameriikan matkaan ja Eagleman-koitokseen valmistavat superjumpat. Superjumppien muodosta eli harjoitusohjelmasta ei ole vielä tietoakaan, mutta tarkoitus on suorastaan hyödyntää asiantuntijatason ammattitaitoa treeniohjelman luonnissa ja jonkintasoisessa seurannassa.

Kävin eilen myös päivittämässä tiedon siitä, mistä kehoni koostuu. Viimeksi kävin InBody-kehonkoostumusmittauksessa puolitoista vuotta sitten maaliskuussa 2012.
Muutos nyt viimeisen reilun vuoden aikana on huomattavasti pienempi kuin 2011-2012.  Siitä voisi vetää johtopäätöksen, että koko vuosi on tavallaan mennyt jonkinlaisessa  odotustilassa. Yllätys oli silti positiivinen, pelkästään vaakaan katsomalla olen ollut enempi pettynyt kuin ilahtunut.

Summasummarum: maaliskuu 2012 - marraskuu 2013:
- kokonaispaino -2.7kg (edelleen siis 116.1 kg! :)
- Rasvat n. -5kg
- Lihakset n. +2kg
- Uusi InBody-tieteellisin keinoin laskettu ihanne-tavoitepainoni on  102.1 kg (aiempi 99.7kg) - tämä siis siksi, että lihasten määrää ei koskaan suositella laskemaan.

... koska lihaksia todennäköisesti tai siis toivottavasti on enempi tulossa kuin menossa... voisi olla että tavoitepaino kesäkuun 2014 alussa olisi 105kg.

Mutta nyt odotellaan. Täällä HIITto-liiton odotushuoneessa vielä ainaskin 4 viikkoa.

Q: Lukijatutkimus! Tuntuiko kirjoitus aavistuksen rehvakkaalta?

Sitä se olikin! Nimittäin todellisuudessa ylitsevuotavan rehvakkuuden taakse piiloutuu, niinkuin yleensäkin maailmassa, jonkinasteinen itsetuntoihmetys. Onko tässä nyt vuodenaikana oikeastaan tapahtunut edes mitään? Tuleeko koko UTMB-haavestakaan mitään, kun Vaarojen marakin jäi kesken?  Enari-terapialla olen yrittänyt korjailla hieman muljahtanutta itsetuntoa uskotellakseni itselleni, että kyllä kyllä, on tässä vuoden aikana jotain tapahtunut, vaikkei heti siltä näyttäisikään. Hyvä poika. Oikeastihan tässä pitäisi ehkä juuri nyt lepäillä, mutta sielu  tarvitsee tätä enariterapiaa ja norjalaista  kuritus...eikun odotushuonetta.

Kyllä se tuntuisi toimivan. :) 

Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös

Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.

Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.