Näätähölkkä 10km, 29. elokuuta 2010, oli se hetki, jolloin Etelä-Nokian Biisonit haistelivat ensimmäisen kerran raikasta syysilmaa.
Tapahtuman ilmoittautumislomakkeella oli kohta "Seura", ja jotain siihen piti kirjoittaa. Kovin pitkällisen mietintäprosessin tulos tuo nimi ei ollut, eikä kisaraporttikaan ollut aivan kaikista yksityiskohtaisin. Siitä asti suhteeni biisoniin on kuitenkin kasvanut, ja siitä on tullut ystäväni. Biisoni tulee mukaan vähintään ilmoittautumista vaativiin tapahtumiin, ja onpa se läsnä joskus arkielämässäkin.
.
Pari viikkoa sitten kaverini T oli kuuntelemassa Jari Sarasvuota. Sitä kautta opin erään asian.
Mikä on kesyn nautakarjan ja biisoneiden ero?
Kun tummat pilvet nousevat taivaalle, ja lumimyrsky lähestyy, laittaa nautakarja päänsä yhteen, hanurit myrskyä kohden ja sitten ne hytisevät paikallaan pakkasessa vilusta täristen. Biisonit sensijaan, ne aistivat sieraimet väristen, nuuhkivat ja tunnustelevat päitään keinuttaen. Sitten kun on tiedossa, mistä suunnasta myräkkä nousee, lähtevät ne rynnimään suoraan myrskyä kohden niska kyyryssä, päättäväisesti. Tämän ne tekevät siksi, että se on nopein tie takaisin auringonpaisteeseen. // Lisää biisoneiden luonteenpiirteistä
Kiitos Jari ja T, siitä että toitte tämän tietoisuuteni.
Sama vinkki pätee muuten mielestäni muihinkin elämän myrskyihin ja tuiverruksiin. Urheutta, ja tuulta päin!
Joitakin päiviä myöhemmin osallistuin Transgrancanaria -tapahtuman Starter-matkalle. Siellä näin ihan oikeiden ultrajuoksijoiden kepeän, iloisen ja päättäväisen askeleen heidän loikkiessaan vuorigasellin lailla ohitseni. Ne, sillä eläimiltä ne vaikuttivat, olivat lähteneet 12 tuntia aikaisemmin, ja juosseet ennen tuota hetkeä sata kilometriä pidemmän matkan Kanarian saarten vuoriston halki.
Siitä tarttui ajatus, joka on kimpoillut ympäriinsä pääkopassa kuin liikaa Coca-Colaa juonut lapsi pomppulinnassa.
Pomput vaimenivat kuukausiksi. Pääosin siksi että Joroisten ja Nastolan triathlon -kisat vyöryivät aika-avaruudessa kohti kuin Balrog Khazad-dûmin sillalle.
Mutta viime kuukausina pomppulinnassa on tömissyt taas. Jymps, jymps! Säännöllisesti, vähintään parin viikoin välein olen selannut Ahotu Marathons -palvelun haun tuloksia. Jokin parametri: paikka, aika, matka tai viimeistään turhan pitkä harkinta on kuitenkin johtanut siihen, että surffailu on päättynyt läppärin kannen ja ajatuksen sulkemiseen. Jymps. JYMPS!
Viikko-pari sitten napsahti ruudulle siinä määrin kiinnostava löydös, että esittelin sen myös Jasonille.
Se oli sellaista juttelua vain. Vain yksi copy-pastettu linkki lisää internetin kohinaan.
"Juoksit vasta ensimmäinen maratonisi, tuo on mahdotonta.", tai jotain sinnepäin, joku sanoi Jasonille pari päivää myöhemmin.
Don't tell me what I can't do. -- John Locke / Lost
TÖMPS, TÖMPS! RÖMPS.
Torstaina, ennen nukkumaanmenoa, kävin kyseisen tapahtuman sivuilla uudestaan.
Klikkasin vaivihkaa "Register" -nappulastakin, ihan vain katsoakseni että milloin ilmoittautuminen alkaa ja niinpäinpois. Tapahtuman 500 paikkaa olivat jo täynnä, ja kaksi nimeä jo jonotuslistallakin.
Tilanteen johdosta täytin rekisteröintilomakkeen samantien, ja ilmoittauduin jonotuslistalle, sijalle kolme. Evästin Jasonin tilanteen vakavuudesta, ja heti seuraavana aamuna hän lähetti bittivuon Skotlantiin ja ilmoittautui myös.
Eilen tapahtumajärjestäjä kertoi Facebookissa, että näillä jonotuslistan sijoillamme olemme käytännössä varmasti mukana!
Highland Fling Race on 53 mailin, eli 85 kilometrin ultrajuoksu Skotlannnissa. Webbisivujen perusteella maisemat näyttävät mahtavilta, tapahtuma leppoisalta ja matkakin on juuri ja juuri käsityskyvyn rajoissa. Erikseen mainittakoon, että maaliinpäässet saavat kuohuviinipullon ja ilmaista olutta.
Nyt ei siis tarvitse miettiä enää syitä, miksi jatkaa juoksentelua myös talvella. :)
... se voisit olla sinä!
Lisää ihania kuvia täällä ja herkullinen video täällä.
Tänään tuli vastaan eräs virstanpylväs jumppauralla, kun
Endomondo.com -palveluun kirjautui tuhannes liikuntasuorite. Kyseinen mobiiliohjelmisto/web-sivusto on kyllä ollut perin merkittävä tekijä siinä, että tämä homma on pysynyt käynnissä. Niinpä hainkin joku kuukausi sitten mukaan Endomondon Endorser-ohjelmaan. Ja reilu viikko sitten sain ilokseni ja yllätykseksi kuulla, että tulin siihen valituksi. Endorser-ohjelman kautta pääsen jatkossa seuraamaan Endomondon kehitystä hiukan lähempää ja kertoilemaan siitä muillekin.
Mutta, nyt Rautavedelle. Rautaveden maraton lähtee Vammalan keskuskentältä, tai siis kuntauudistuksen jälkeen Sastamalasta, ja kiertää nimensä mukaan Rautavesi-nimisen järven.
Olin odotellut tapahtumaa kovasti, erityisesti siksi että Jasonin oli siellä tarkoitus aloittaa maraton-uransa.
Juoksin viimeviikon sunnuntaina arvatenkin liian pitkän, n. 32km lenkin, ja liian kovaa - joten torstain testilenkillä huomasinkin että sykkeet olivat koholla ja juoksu raskasta. Samoin ystävälläni oli ollut rankka viikko töissä ja nukkumiset olivat jääneet todella vähiin. Puitteet katastrofille olivat siis täydelliset!
...meinasin tähän nyt kirjoittaa pitkätkin plärinät tekstiä juoksun eri vaiheista, kuten siitä että juoksimme tovin miehen kanssa, joka juoksi 200. maratoniaan jonkinlainen veturimies-asu päällään ja kultaiseksi sprayatut asicsit jalassaan....
Kahdensadan maratonin veturimies
... ja siitä, miten paljon iloa voikaan saada yhdestä vedestä erektoituvasta väylämerkistä, vai oliko se sukellusvene...
... sekä siitä, että oikeastaan koko matkan meillä molemilla oli sykkeet normaalia reilusti korkeammalla ja erityisesti Karkun kirkon luona, jossain kilometrin 30. paikkeilla sijaintivalinta aika-avaruus -jatkumossa herätti kysymyksiä....
...mutta, koska kello on 01:30, tyydynkin vain sanomaan sen, että jokainen pidempi jumppasuorite on aivan omansalainen monsteri. Tällä kertaa se oli vähintään lvl-42 lohikäärme. Eri pedoilla on erilaset juonet ja kujeet, salaiset aseet, mutta jokaikinen kerta tämän monsun selättäminen tuntuu hienolta. Ja kumoonhan se hirviö kaatui nytkin, rytinällä! Onnittelut Villelle aka Jasonille Mara-monsterin slayeröinnistä!
Kun vielä maalissa saimme kuulla, että nimimerkki T oli suorittanut puolimaran aivan käsittämättömän kovaan vauhtiin, oli karnevaalitunnelma valmis.
"Ne ovat kuin sopuleita, mutta hirvittävän isoja ja rumia"
Tässä epävakaassa maailmassa vain yksi asia on varmaa. Läskimaijojen maailmanloppu lähestyy. Tämä maailmankaikkeutemme mittakaavassa sykähdyttävä luonnonnäytelmä alkaa alustavien tietojen mukaan jossain Nokialla 20.12.2012 osapuilleen klo 17:00.
Tarkemmista yksityiskohdista tiedotetaan välittömästi, kun pienintäkään vihiä tähän apokalyptiseen tapahtumien ketjuun vaikuttavien parhaiten kaaosteorian pohjalta mallinnettavien event-horizon-poimujen tulevista värähdyksistä on saatavilla.
Luin männäviikolla kolme Amazon.com:ista tilaamani kevyttä englanninkielistä kirjaa. Valitsin nämä kirjat matkalukemisiksi sillä perusteella, että ne vaikuttivat olevan kirjoitetun kieli poskessa. Monesti kun tämä alan kirjallisuus tuntuu olevan perin vakavahenkistä.
Tässä kunkin kirjan lukukokemuksesta lyhyet epätieteelliset kuvaukset.
Kirjan kirjoittaja John "The Penguin" Bingham aloitti juoksenteluharrastuksen 43-vuotiaana. Pikku Johnin lapsuus- ja kouluvuodet ovat täynnä liikunnallisia pettymyksiä. Hän on haaveillut olevansa taitava monessa lajissa, ja harjoitellutkin kovasti, mutta aina hän on kuitenkin ollut surkea. Se poika, joka valitaan aina viimeksi joukkueeseen. Tätä surkuttelua on kirjan alussa enemmän kuin tarpeeksi, mutta ehkä se on tarpeen vaikka itseäni se alkoikin jo kyrsiä. Koulun jälkeen alkaa uraputki musiikin parissa, taloudellista menestystä tulee mutta elämä on hantaakista, terveys prakaa. Tässä viitekehys.
Nykyään Bingham on noin 60-vuotias mies. Elämänmuutoksensa aikana ja yhteydessä hän kirjoitteli mm. 14 vuotta kolumneja Runner's World -lehteen ja tämän kirjan lisäksi neljä muuta. Maratoneja ja muita jumppailuita hänellä on takana tolkuton määrä. Ihan hauska kirja, vaikkakaan ei mikään trilleri.
Kirjoittaja on reilussa kolmissa kymmenissä oleva ex-sotilas, joka on sittemmin siirtynyt töihin Red Bullille työskentelemään huippumoottoripyöräilijöiden valmennus,tapahtumajärjestely ja tiesmissä hommissa. Rahaa ja menestystä on taaskin tullut hirveesti, mutta voi että kun silti vaan *tuttaa ja joku kolo on elämässä. Sotilaaksi kirjailija jaksaa valittaa melko vuolaasti ja ihan kaikesta. Jos on armeija-aikana selvinnyt toinen toistaan rankemmista koulutuksista, viidakoista ja ties mistä, niin miten tyypistä on kehittynyt tälläinen ruikuttaja. No, jokatapauksessa. Surkea fyysinen kunto alkaa kirjailijaa jossain kohtaa vaivata liikaa, ja triathlonin teräsmiesmatkasta syntyy pakkomielle, ja loput 2/3 kirjasta kertoo siitä miten matka tälle matkalle sujui. Vaikka teos kirjana onkin pitkälti tuubaa ja mielestäni ruikutus monessa asiassa aivan turhaa (kuten avovesiuinnissa vastaantulevasta sorsanpaskasta), niin kyllä tämäkin oli erilaisuudessaan kannattava lukukokemus.
Trizophrenia: Inside the Minds of a Triathlete
Teokseen on koottuna (ajoittain teennäisen) hassunhauskasti lyhyt yleiskuvaus triathlonista, lajin historia, harjoittelu, kisat sekä paljon siitä miksi triathlon on mahtava laji ruumiille, päälle ja sielulle. Hinta sisältää myös kuvat. Näistä kolmesta kirjasta tämä oli saanut Amazon.com:issa parhaat arvostelut. Minusta tästä ei nyt ihan hirveästi irronnut. Jos näistä kolmesta kirjasta olisi jonkun jättänyt lukematta niin tämän. Oli kuitenkin sen verta helppoa tavattavaa, että sopii hyvin aamukaffeella tai pöntöllä luettavaksi, jos sellaista harrastaa.
Törmäsin pari viikkoa sitten Facebook-päivitykseen koskien erästä Endomondo-käyttäjää, joka aloitti juoksuharrastuksen 18 kuukautta sitten ja läpäisi nyt 100km Rio Del Lago -ultrajuoksun.
Koko homma tuntui niin uskomattomalta, että surffailin sitten lisää tietoa tästä henkilöstä. Slenderalla Newman on reilusti keski-ikäinen amerikkalainen nainen. Hänen kuntoiluhistoriansa käy ilmi yksityiskohtineen Endomondo-profiliista. Ryhdyin pikimmiten kliksuttelemaan kohti hänen oletettavasti kovia personal bestejään: Cooper 2.22 km, 10 km 1h01min, puolimaraton 2h13min, maraton 4h57min.
Mitä ihmettä - tuollaisia rupuaikoja ja täti vetelee 100km ultria? Öö. Ja tä? Ei käy! Sitten katsoin liikunnan määrää: tänä vuonna jo yli 6700 kilometriä jalkaisin!
Tässä oli jotain merkillistä, joka jäi korvan taakse kutittelemaan. Jonkinlainen synapsien takkupampula.
Tällä viikolla olimme sitten syyslomalla. Siinä jossain vaiheessa mökin kattoa illalla tuijotellessa
kehkeytyi sellainen ajatus, että kokeilisiko että jaksaisiko ylläpitää
neljän vuorokauden ajan 1km /h keskinopeutta. Eikös se tunnukin äkkiseltään naurettavan
helpolta tavoitteelta!
Juoksin ensimmäisenä päivänä Pallaksen suuntaan, 18 kilometriä, ja seuraavina kahtena reilut 12km lenkit. Viimeisenä päivänä kehitin nerokkaan suunnitelman jolkotella Muonioon tekemään voittoisa lottolappu, joka kylläkin keskeytyi (onnekseni) siihen että juomarepun putkisto jäätyi jo hyvissä ajoin menomatkalla. Hölköttelin siinä parinakin päivänä Speden Mesopotamia -nimisen erämaakämpän ohi. Spede on siellä kirjoitellut mm. Uuno Turhapuro -elokuviensa käsikirjoituksia. En tiedä, onko se Uunon ansiota vai minkä mutta rupesin siinä sitten oikein kovastikin miettimään että miksi ylipäätään pitäisi olla kiinnostunut siitä, että kuinka monta kilometriä tunnissa joku juoksee. Jos nyt jotain on ihan pakko mitata, niin eikö voisi mitata vaikka sitä että kuinka paljon ihminen etenee vaikka nyt lyhimmillään yhden vuorokauden aikana. Yhden kuun kierron aikana, vuodessa tai vaikka elämänsä aikana. Tämä tuntihomma taitaa olla ihan nykyihmisen hömpötyksiä.
Sitten toisekseen. Onko metri, tai kilometri ollenkaan edes oikea yksikkö matkan mittaamiseen. Metrihän ei ole mitään konkreettista. Jos esimerkiksi juokset radalla tarkkana poikana täsmälleen yhden kierroksen, voit järkytykseksesi huomata että et ole edennyt senttiäkään.
Ei mennä nyt tähän. Nyrjähtäähän ne aivot väemmästäkin!
No jokatapauksessa, sain neljässä päivässä kasaan vain noin
seitsemänkymmentä juoksukilometriä, josta keskinopeudeksi tulee hurjat 0.69 km
/h. Oikea vastaus väärään kysymykseen on siis se, että juoksen enimmillään noin 690 metriä tunnissa.
Vaikka tästä nyt voikin päätellä, että viimeisetkin järjen hivenet jäätyivät jänkhälle, niin viikko noin muuten teki oikeinkin kutaa eli tennaria ja olo on kaikinpuolin elpynyt. Kotiin tultuakin juoksetutti jopa siinä määrin, että osallistuin Team Raholan järkkäämälle Pyhäjärven ympärijuoksulle ja hilpaisinpa vielä illalla pienen lenkin joka johti siihen että viikon juoksukilometreiksi kertyi oikeastaan aika vaivatta ennätykselliset 100km.
Ilmoittauduin myös Rautaveden maratonille, joka juostaan 3.11. En ole vielä ihan varma millä filosofialla siellä juoksisi, mutta Uunon hengessä jokatapauksessa. Lapissa on kaunista.
Laitoin On Running Cloudrunner -kengät jalkaani ensimmäisen kerran kaksikymmentäkuusi päivää ja 160 kilometriä sitten. Tuon päivän ja nykyhetken väliin on mahtunut normaalien lenkkien lisäksi hieman juoksua radalla, yksi puolimaratoni ja viime sunnuntaina Pirkan hölkkä.
Lyhyt yhteenveto: juoksun fiilis on aivan mahtavan rullaava, ennätys kympille, puolimaralle ja Pirkan hölkkään ja ennätysmäärä kilometrejä kuukaudessa, ei mitään rasitusvammoja. Olen nyt Onnellinen juoksijapoika.
Juoksin aiemmin Asics Gel Kinsei 4-kengillä, joista pidin myös kovasti. Kinseit tuntuivat aikoinaan hyvältä valinnalta suojaamaan kokemattomia koipia kohtuuttoman painavan kehon iskuilta. Painoin tuolloin siis vielä parikymmentä kiloa enemmän kuin nyt (eli 115-135kg). Kinseit toimivatkin hyvin, ja kehtaan suositella niitä edelleenkin ensimmäiseksi juoksukengäksi raskaalle juoksijalle.
Viimeaikoina Kinseit kuitenkin alkoivat tuntua jotenkin järeiltä. Eikä siinä sitten enää muuta tarvittukaan, kuin se, että ystäväni eräänä päivänä vaihtoi Onneihin ja kertoi niiden olevan ihanat.
Epäilin kovasti sitä, että noinkohan ne voisivat näin raskaalla juoksijalla toimia. Pian kuitenkin löysin itseni kirjoittamassa sähköpostia kenkien maahantuojalle kysyen, että liekkö mitään kokemusta siitä miten kengät pelaavat yhteen Biisoni-sarjan juoksijoiden kanssa. Maahantuoja suositteli kokeilemaan nimenomaan Cloudrunner -mallia, jossa on enemmän vaimennusta kuin esim. ystäväni käyttämässä Cloudsurfereissa. Käytännössä siis nuo kengän pohjassa olevat ilmatyynyt ovat järeämmät. No näin sitten tähän kokeiluun lähdettiin.
Juu-u! Eihän näissä mitään kantaa olekaan.Prkl! Kuinkas näiden kanssa nyt. Ensimmäinen lenkkini oli hyvin kokeileva pari-kolme kilometriä. Fiilis noiden ensimmäisten kilometrien jälkeen oli vähän sellainen: w000t?
Tuon ekan minilenkin jälkeen meni muutama päivä juoksutta, koska olin reissussa, mutta sitten pääsin ekalle oikeammalle kokeilulle. Aikaa kenkiin tutustumiseen oli poikieni judotreenien aikana 1.5 tuntia. Lähdin juoksentelmaan mahdollisimman rauhassa, ja meno tuntui hieman omituiselta. Hiljalleen, askel askeleelta tuntemus kuitenkin muuttui, askellus lähti rullaamaan ja kun tie kääntyi alamäkeen huomasin että painoin kaasua siinä kohtaa missä ennen jarruttelin. Kotona kävi ilmi, että olin juossut vajaat 16 kilometriä, ja alun tutustelun jälkeen uuden ennätykseni kymmenelle kilometrille.
Tuon lenkin jälkeisenä parina päivänä tuntui kivaa kutinaa pohkeissa. Kannan muoto muuntaa askelluksen ilmeisesti jotenkin sellaiseksi, että erityisesti pohkeisiin kohdistuu enemmän rasitusta. Tuo kutina on kuitenkin ollut ollut sellaista positiivista "jotain kivaa on tapahtumassa" -nipistelyä.
Kengät selviytyivät eilen erinomaisesti myös Pirkan hölkästä, joka juostiin tänä vuonna kohtuullisen märillä metsäpoluilla- ja teillä. En kaatunut, enkä pahemmin edes lipsunut. Ainut läheltäpiti-kompurointi tapahtui siksi, että napsin kuvia letkassa juostessa. Ei hyvä idea! :)
Minua ärsyttää kenkä yms. arvostelut, joissa ei sanota mitään negatiivista, joten täältä pesee:
- sivuttaispito kengissä on mielestäni huonompi kuin "tavallisissa" lenkkareissa, tämän huomaa radalla juostessa, kaltevalla tiellä ja kannoilla loikkiessa. Ei se tullut sinänsä yllätyksenä. Ajattelin pidon ennakolta itseasiassa huonommaksikin. Samoin osallistuin pieneen leikkimieliseen seitsenotteluun nämä kengät jalassa. Märällä radalla 100m pikajuoksun kiihdytysvaiheessa pito loppui kyllä armotta kesken - tässäkin taisi nimenomaan olla enemmän tarvetta sivuttaispidolle. Mitään pito-ongelmia en ole kuitenkaan huomannut märällä asfaltilla
ilman rajoitintakaan ala/ylämäkeen juostessakaan, vaan tuo pieni pidon
puute tuntuu liittyvän nimenomaan sivuttaisliikkeeseen.
- jalka ja nilkka elää kengässä vapaampaa elämää kuin ainakin noissa aiemmin käyttämissäni Kinsei nelosissa. Tämän huomasi sellaisena efektinä, että ensimmäisten luokkaa 80-100km aikana nilkoissa tuntui uudenlaista rasitusta. Vähän samanlaista kuin silloin kun aloitin juoksun. Tämänkin huomaa erityisesti kaltevilla pinnoilla juoksennellessa.
Summasummarum. En olisi uskonut, että näin suuren harppauksen juoksupössikseen voi saavuttaa vaihtamalla kengät. Kuitenkin, jos olet tuhdissa kunnossa ja koivet eivät vielä ole juoksuun tottuneet, voivat jotkut toiset kengät olla paremmat. Itselläni oli kuitenkin jo 3000 juoksukilometriä kolmelta vuodelta alla ennen näitä.
Niin tai näin, minulla On nyt kaksi asiaa joita en vaihda (siis ennenkuin kuluvat loppuun). Ne On ja On :)
Lopuksi juoksukokemusta kuvaava musiikkitervehdys Kokkolasta(?).
