 |
| PartyPrint-matkamuisto. |
Viime viikonloppuna juostiin Lahdessa puolimaraton. Tai itseasiassa kaksikin: lauantaina maastopuolimaraton Salpausselän harjun latupoluilla ja sunnuntaina kaupunkimaraton Vesijärven rantamaisemissa. Tämä juoksutapahtuma on yhteensä Half Marathon Weekend.
Minulla oli sunnuntaina mukana 32 kiloinen rinkka, johon olen totutellut viimeiset kolme viikkoa. Olen juossut tänä aikana vain lyhyitä n. 20-40 minuutin lenkkejä. Kun aloitin totuttelun tähän uuteen maksimipainoon, 4km oli aivan äärirajoilla. Voimantuotanto riitti juoksuun yhtäjaksoisesti vajaat 7 minuuttia.
Lahden puolimaratonin startissa olin siis täysin tyhjän päällä. Tavoitteeni oli selviytyä maaliin, missä tahansa ajassa, ja saada ensimmäinen onnistumisen kokemus että kroppa ylipäätään kestää tuota painoa 2-3 tuntia.
Lähdössä tapasin mm. Teron, joka oli lähdössä ensimmäiselle puolimaratonilleen hurjan tavoiteajan kanssa. Siinä juteltuamme mietin, että ollaan oikeastaan samassa liemessä ja jännän uuden äärellä. Keli oli huippu sekä meterologisesti ajatellen että pään sisällä. Kannaltani mikä tahansa lopputulos on hyvää tietoa, pääasia että juoksen ja kerään sen tiedon.
Juoksu lähti, ja askel kulki yllättävän kepeästi. Taktiikkani oli sama kuin aina ennenkin rinkan kanssa, koska happi ei lopu vaan lihasvoima, juoksen voimantuotannon rajoissa lähes täysiä alusta lopuun.
Reitin ensimmäinen kierros sujui reiluun tuntiin ja ilman ongelmia. Ei nousu stadionille Alppeja muistuta, mutta siinä on kuitenkin nousumetrejä. Siitä, että lihakset yskivät ja nykivät kun käskytin niitä ylämäkeen, tiesin että seuraavasta kierroksesta tulee taistelu.
Se on pienestä kiinni. Watti watilta lihasten voimantuotanto laski, ja niin laski vauhtikin. Ylämäkiin lihaksia piti joka askeleella muistuttaa siitä mitä ne ovat tekemässä. Aurinkokin tuli kunnolla esiin, ja lämmöt nousivat. Kilometrin 17. ja pienen nousuosuuden kohdalla kävin itseni kanssa keskustelun siitä, olenko vielä järjissäni ja juoksenko maaliin. Tuntui siltä, että jalan lihaksissa voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä lopullinen notkahdus ja etten enää yksinkertaisesti saa seuraavaa askelta otettua. Ajattelin kuitenkin, että maaliin se rinkka on kuitenkin lopulta raahattava, ja jatkoin "juoksua".
Ajattelin, että jos kaadun, niin mielellään vähän selälleen, niin ettei rinkka tule päälle. Vielä ennen stadionille kaartamista, ehkä noin 300 metriä ennen maalia en ollut varma maaliin selviämisestä.
Maalissa stadionin tulostaulu näytti aikaa 2:15:14.
Olin todella tyytyväinen. Se ja sama sille mikä aika oli, mutta sain juuri sitä tietoa mitä tulin hakemaankin.
1. tällä hetkellä ei ole mitään toivoa kuljettaa rinkassa 36.3 kiloa maaliin asti.
2. kestävyys riittää.
3. edellisten kolmen viikon aikana olen saanut kestovoimaa lisättyä enemmän kuin arvelin.
4. kaksi päivää juoksun jälkeen perslihakset ovat eniten väsyneet. Hyvä!
5. ensi viikonloppuna juoksen Tampere puolimaratonin lopullisen 80 paunan, eli 36.3 kilon kanssa.
| Se tulee olemaan aivan mahdollisen ja mahdottoman rajamailla. Oikeastaan uskon, että ensi viikonlopun matriisin murtaminen on vaikeampaa, kuin lopullinen lusikan taivuttaminen reilun kuukauden päästä, olettaen että onnistun ensi viikonlopussa. 6. Rakastan tätä. Minusta todella tuntuu, että taivutan omaa mahdollisuusmatriisiani joka juoksulla. Se mikä aiemmin on tuntunut täysin mahdottomalta, tulee hiljalleen mahdolliseksi. 7. There is no spoon. Lue lisää tästä projektista osoitteessa http://www.apurinkka.fi/ |
