 |
| Punajuuripunaa huuliin ja kisalappu päälle |
// ja järjestävän seuran kisa-info (Nastolan Naseva)
Ihan ensimmäisenä kätevä aikaa säästävä vinkki kisa-aamun valmisteluihin: huulet saa helposti punattua edustuskuntoon hörppäämällä puolilitraa punajuurimehua ennen starttia, sitten onkin hyvä hetki mennä vessajonoon hämmentämään kanssakilpailijoita. (Punajuurimehun hyödyt kestävyysurheilun kannalta lienevät vielä kiistanalaisia, mutta voit tutustua aiheeseen täällä). Jos maha kestää, kuten minulla, on siinä ainakin raakasti hiilihydraatia.
En ole kuluneen 2.5 vuoden aikana vielä esitellyt pärstääni täällä blogissa, koska Läskimaija en ole "minä" vaan enempi "Batman", se on tämän projektin koodinimi. Pannaan nyt kuitenkin pärstä kuviin parista syystä 1) ystäväni otti läjäpäin hyviä kuvia, ne nyt vaan pitää käyttää 2) tapasin kisan aikana muutamia ihmisiä jotka osasivat yhdistää blogin ja naaman muutenkin. Oli muuten kiva tavata, nähdään tulevissa tapahtumissa :)
Kisaa edeltävä
tankkaus onnistui erinomaisesti, nautin edellisillan hääjuhlissa mm. pari olutta, lihapullia, wasabia, lohta, salaattia, perunoita, nieriää ja neljä aivan pikkuriikkistä sitruunajuustokakun palasta.Kisapäivä alkoi herätyskellon soitolla hyvin sängyssä pyörityn yön jälkeen 03:35, ruiskun ja pukeutumisen jälkeen talutin polkupyörän hotellin hissiin ja autoon. Matkalle varaamani eväät unohdin minibaariin. Saavuin Pajulahden liikuntakeskukseen 05:20, ja kirjekuori numerolappuineen oli jo saatavissa. Aivan upea retro-KOP-kuolalappu!!!
Talutin pyörän ja varustepussit vaihtopaikalle, jossa muutama muukin jo asetteli ratsujaan telineisiin. Levitin ensin vaihtokamppeeni tavalla 1), sitten tavoilla 2 ja 3) ja lopulta tavalla 4). Onneksi vierustoverikseni sattui nerohenkilö, jolta opin nerokkaasti latomaan pyöräily ja juoksu varusteet jätesäkkiin peräjälkeen siten, että kaikki oli järjestyksessä ja hienosti saatavilla. Minusta tulisi hyvä apina!
 |
| Kuin maalauksessa olisi uinut. |
Kun uinnin starttiin oli kahdeksan minuuttia, huomasin että rauhallisuuden tunteen lisäksi päässä ei juuri muuta ollutkaan. Nimittäin uimalakki oli jäänyt autoon. No, mentaalivalmentajani kipaisi lakin autosta ja kerkesimme rantaan hyvissä ajoin noin viisiminuuttia ennen lähtöä. Kävin pissalla aamun neljännen kerran. Kun lähtöön oli kolme minuuttia, oli märkäpuku vihdoin kiinni, lakki päässä ja uimalasitkin melkein valmiina.
Lähdin uimaan viimeisenä. Missään vaiheessa ei tullut ahdasta, paniikkia taikka muutakaan epätoivon tunnetta. Pieni "justiinsa" elämys kylläkin kun oikea uimalasin linssi imaisi itsensä noin viidennellä kauhaisulla täyteen vettä. En viitsinyt alkaa mihinkään tyhjennysoperaatioihin koska näkyvyys toisella silmällä oli täydellinen.Matka ensimmäiselle poijulle, ja melkein toisellekin meni totutellessa veteen ja uintiin. Jonkinmoisen rauhallisen rennon tahdin sain päälle toisen uimakierroksen alkaessa. Vauhti kiihtyi hieman ja uinti keveni.
Hämmästyksekseni huomasin että mahdollisesti muutamia uimalakkeja jäi taakse - en ollut kuitenkaan aivan varma oliko näin, vai hölskyivätkö vain aivot päässä. Tästä innostuneena, ja kun kerran tilaa oli, kiersin jatkossa poijutkin aivan vierestä imien. Kyllä siinä varmaan muutama metri säästyi.
Vedestä nousin järjestäjän ajanoton mukaan ajassa 1.27.40. Nappasin kuvatodisteiden mukaan kaksi lasillista juomaa. Vettä oli pyörinyt lasissa sen verran, että näköjään iskin alitajuisesti silmää vielä kauan vedestänousun jälkeenkin.Ei väsyttänyt. Vähän huippasi.
Vaihtopaikalla söin geelin, join vielä muutaman desin urheilujuomaa ja suoritin ultimate testin: märkäpuvun lahkeiden riisunta yhdellä jalalla seisten. Helpompaa kuin kahdella jalalla seisten, mutta ei onnistuminen yhden jalan metodillakaan aivan itsestään selvältä tuntunut.
Pyörälle siirtyminen tuntui kivalta vaihtelulta eikä edessä oleva alun pitkähkö nousukaan tuntunut mahdottomalta haasteelta. Muutamaa minuuttia myöhemmin kyllä kävi mielessä, että pitäisiköhän varmuuden vuoksi irroittaa kengät lukoista jos en sittenkään jaksa polkea ylös asti. Prosessorini on kuitenkin sen verran hitaahkoa sorttia, että siinä vaiheessa kun päätös olisi syntynyt oli mäki jo niin jyrkkä että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi joko polkea ylös asti tai kaatua. Hyvä niin. En nääs kaatunut :)Kun siirtymämatka varsinaiselle pyörälenkille oli tehty, huomasin että nerokas magneettinen geelipullotelineeni oli pettänyt ja pullo tipahtanut jo vaihtopaikalle. Onneksi olin kuitenkin teipannut pyörään kiinni jesarilla myös kolme erillistä geeliä. Meinasi siinä silti pieni paniikki iskeä. Pari kierrosta pyöräiltyäni, ja kun paine rakossa oli jälleen kasvanut sietämättömiin mittoihin, pysähdyin bussipysäkille. Kirjoitin kaverilleni tekstarin: "Kusella. Geelipullo tippu jo vaihtopakalle nyt lopu. Oon Kuivannosta 12km ettepäin. Sopisko juoksuvaihdossa munkkikahvit." Sitten puhelin soi, ajattelin että syytä vastata kun en tuntenut numeroa. Tyttäreni kaveri siellä kysyi, että voiko tytär leikkiä. Vastasin, että todennäköisesti mutta en nyt ole aivan varma.
Ystäväni oli jotenkin onnistunut tulkkaamaan sekavan viestini oikein, ja odotti Kuivannossa geeliläjän ja urheilujuoman kanssa. Pysähdyin. Moraali kohosi. Hämmästyin myös, kun minulta tultiin kysymään että olenko Läskimaija. Olin tullut pyörästä tunnistetuksi. Sinä kenet tapasin, oli hauska tavata. Ja kiitos kannustuksesta myös juoksuosuudella. Aivan mahtavaa, kiitos. Jäi hyvä mieli. Näiden kohtaamisten jälkeen viimeinen kierros pyörällä tuntui, sanotaanko nyt, lasten leikiltä.
Koko homma olisi jäänyt melkolailla varmasti kesken ilman tätä geelitäydennystä ja niistä saatua energia ja mentaalibuustia.
Juoksuvaihtoon tullessa en ollut vielä aivan viimeinen. (En muuten ole aivan varma, vaikka kuva olisi uintivaihdosta). Pari-kolme viimeistä tuntia oli pyöräilty sateessa, joten olo vaihdossa oli märempi kuin uidesta tullessa. Onneksi huoltaja-ässäni oli käynyt vetämässä jätesäkin varusteiden suojaksi ja sain jalkaani kuivat sukat ja kengät.
Juoksuosuus lähti jälleen hyvissä tunnelmissa. Olo tuntui lähes sietämättömän keveältä. Tuntui aivan mahdottomalta juosta etukäteen suunnittelemallani tavoitesykkeellä max. 140 sydämenläpsyä per minuutti. Tapasin metsäosuudella juoksijan, joka kuunteli jotain metallikasta. Kysyin, mikä soi ja hän sanoi "Nyt menee Manowaria". Kävi mielessä, että niinköhän meillä on sama soittolista. Hän tunnisti minut Läskimaijaksi, ja siinä sitten mentiin useampi minuutti jutellen kivoja. Kun soittolistalla tuli vastaan W.A.S.P:in kappale Animal, mopo karkasi lopullisesti käsistä, sanoin uudelle tuttavuudelleni että nyt täytyy mennä ja lähdin menemään. Tämän kohdan tunnistaa kätevästi metriikasta kappaleeseenkin sopivasta pupu-symbolista.
Uhoa riitti vielä ainakin seuraavat kymmenkunta kilometriä. Ja voimavarat mahdollistivat käsien noston kasvattajaseurani Etelä-Nokian Biisoneiden tervehdykseen. Seuran kannatus on muuten edelleen hyvin vakaalla pohjalla, jäsenmäärä on yksi. Ensimmäiset kymmenen kilometriä kulkivat aivan liian kovaa. Keskitahti oli vain himpun päälle 6 minuuttia per kilometri, kun tavoitteeni keskinopeudeksi oli luokkaa 06:45 / km.
Ja niin. Eipä aikaakaan niin voi kauhistus. Ensin alkoivat pienet sähköiskun omaiset krampit, sitten alkoi mahassa kiertää ja nopeus laski olennaisesti. Taisinpa sanoa siinä mäessä ystävällenikin, että "nyt muuten vähän väsyttää". Latasin juomapysäkeiltä kiihtyvässä määrin "extreme" merkattua juomaa, söin 3xsuolatabletit, kaverin tuoman munkin, colaa, suolakurkkuja, banaaneja, siripiriä. Pungersin seuraavat 20 minuuttia melko vastentahtoisesti. Sitten olo alkoi helpottaa. Vauhti kyllä laski, ja sykkeet jäivät junnaamaan 120-135 nurkille. Kierroksia ei vaan riittänyt enempää.
Kaippa tässä oli kyse siitä, mistä viimeiselle juoksukierrokselle lähtiessä juttelin sarjassa M75-80 kilpailleen herrasmiehen kanssa jolla oli juuri sillä hetkellä erittäin vaikeaa. "Tässä on nyt vaan kyse siitä, että elimistö alkaa polttaa rasvaa. Ja sitähän meillä riittää, joten ei mitään hätää. Annetaan mennä vaan."
Niin sitä sitten mentiin. Viimeisen kerran kääntöpaikalla käydessäni sain kukan ja kättelyn mieheltä, joka vaikutti ehkä vanhalta merikarhulta. Ainakin elämänkokemusta oli taustalla. Se teki tennaria. Kohtaamiset on kivoja.
Saamani kukka oli melko iso puska, mutta en raaskinut sitä kokonaisuudessaan heittää menemään, vaan otin pienen kukkasen muistoksi ja juoksinkin sitten viehkeästi kukka suussa maaliin.
Maalissa olin aikaan 13:13:40.
Kokemus oli huikea.
