Triathlon täysmatka Nastolassa 2013: Shrek oppii elämästä

// Triathlon täysmatka (uinti 3.8km, pyöräily 180km, maraton)  Nastolassa 24.8.2013

Kylmä vesi lorisi niskaani, kun  kännykkä vavahti puupenkillä ja ryhtyi soittamaan innokasta piipitystään 03:17.  Neljä minuuttia aiemmin olin kävellyt suihkuun.  Nyt tarvitsi herätä vain riittävästi että muistan lukea muistilapun: 1) viisi pulloa jääkaapista laukkuun 2) laukut autoon 3) pyörä 4) lenkkarit jalkaan.

Olin ajoissa. Käännyin pois pihatieltä ja väänsin autoradiota isommalle. Vitsi, Black Ninja! Optimaalista herätysmusaa!  Herätys!  Mulla on jalassa sandaalit - ei 4) lenkkarit jalkaan.

Kun lähdin uudelleen liikkeelle, musta ninja oli kadonnut kuin ääniaalto aamuiseen troposfääriin. Ääniaallon nopeus on muuten 343 metriä sekunnissa, kun ilman lämpötila on 20-celsiusastetta.  Seitsemässä asteessa aalto etenee vain 335.7 metriä sekunnissa.  En saanut sitä silti kiinni, mutta Jasonin hain kotoaan vain pari minuuttia sovittua myöhemmin, klo 03:47. Jason, jolla oli edellisellä työviikolla ollut vähäuninen päivystysviikko, seisoi jo pihalla iloisen ja reippaan näköisenä reppu selässään.  Rankasta viikosta huolimatta hän oli tarjoutunut mukaan huoltomieheksi ja kisaturistiksi.

Kurvasimme ABC Nastolan pihaan 06:41. Auki 07-24:00. Pitäkääpä tunkkinne! Se on nyt sitten koko reissu pilalla. Täydet 40 tuntia olen pidättäytynyt kahvista maksimoidakseni kofeiinin myönteiset vaikutukset henkiselle ja fyysiselle kestävyydelle. Ja tässä se nyt on. Täällä ei ole mitään nähtävää, mennään kotiin!

Holy Grail

Niska kyyryssä hain kuitenkin valkoisen kirjekuoren kilpailunumeroineen. 167. Palasimme autolle, jossa yhtäkkiä muistin Asmon tekstiviestin, joka päättyi: "...nyt ostamaan aamuksi murukahvia." KAHVIA!!! Näpytin tärisevin käsin Asmolle tekstarin: "Jos kahvia on, täällä on juojia!" Vain muutamia minuutteja myöhemmin kävelimme portaat Asmon kisa-kämppään ja takerruimme kahviin.  Kiitos! Tämä oli jotain käsittämätöntä, jes, tästä se lähtee!

... ja tähän päättyy todellisuus.

Kello on 06:57. Sinulla on kumipuku päällä. Siinä ei ole hihoja, eikä jalkateriä.  Seisot vedessä katse kumarassa, päässäsi liian tiukka punainen ilmapallo. Nilkkojasi kylmää.

Vesi on 16-asteista. Näkökenttäsi punertuu sylkesi punajuuresta. Olet hieronut sylkeäsi Predator Flex-uimalasiesi linsseihin, jotteivat ne huurtuisi. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Kaislikossa Suhisee -sarjan mäyrällä. Sinä et kuitenkaan ole mäyrä. Sinä olet Shrek.


Paria minuuttia aiemmin olimme tulleet rantaan Jasonin kanssa ja tavanneet Hannen, Nooran ja Jannen.  Asmo oli myös jo kerennyt paikalle. Pian pongasin myös mystisen Keesimiehen.  Hannen kanssa pääsimme salamavalojen säihkeeseen ja upeaan kaverikuvaan.  Tunnelma oli jännittynyt, mutta leppoinen. Oli hyvä olla siinä porukalla. Triathlonistit astuivat veteen, me neljä jättäydyimme takariviin.  Väittäisin, että meillä muilla alkoivat jutut muuttua totisemmiksi mutta Keesi, kuvassa kameraan päin, vain rentoutui H-hetken lähestyessä.

Aika tuli, ja kärki lähti kauhomaan kohti vähenevää usvaa. Pyllähdin kellumaan selälleni, ja totuttelin hetken veteen. Asmo, Keesi ja Hanne saivat heti hyvästä uintirytmistä kiinni.  Lähdin liukumaan rauhallista tahtia ja asettauduin jonkun vanaveteen.

Yhtäkkiä tämä henkioppaaksi valitsemani tuntematon uimari kuitenkin sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kääntyi 90-asetta ja lähti melomaan vasemmalle aivan väärään suuntaan. Kiristin vauhtia saadakseni seuraavan reittioppaan kiinni. Pian sain ensimmäisen näkökontaktin myös vastarannan poijuun ja kääntymäkohtaan. Aloin uida enemmän omaa  rauhallista tahtiani. Uin ensimmäisen kierroksen harvassa parvessa. Vesi alkoi hiljalleen tuntua omalta, ja uinti kevyeltä.

Toisen kierroksen puolessa välissä pongasin Keesin uimassa vasemmalla puolellani. Hän se tosiaan oli siinä. Peukku pystyssä. Onnistuin pidättämään naurua, enkä tukehtunut.

Uinti tuntui edelleen kivalta ja keveni entisestään. Aloin liukua syvemmällä ja pidempään.  Kuin uppotukki. Kädet saavat pyöriä itsestään oman tahtonsa mukaan. Keuhkot kasvavat ja muuttuvat kiduksiksi.

Kun nousin vedestä, Forerunner 310XT -urheilukellon mukaan n. 1h25 minuuttia uinnin aloittamisen jälkeen, syksyinen aamu-usva oli haihtunut.

Oli tullut kesä.

Rantaan astellessa huimasi vähemmän, kuin viime vuonna mutta pää ja sen sisältämät ajatukset eivät olleet sen selvempiä.

Tajusin kuitenkin Jasonin olevan siinä, Nooran ja Jannenkin. Otin kupin juomaa ja lähdin kävelemään kohti pyörävaihtoa. Sanoin Jasonille muistaakseni että "Mää en kyllä lähde tässä kohtaa juoksemaan".

En tajua miten se on mahdollista, mutta järjestäjän ajanoton mukaan minulla meni vaihtoon tallustamiseen, märkäpuvunriisuntabalettiin, pyöräilykenkien pukemiseen, Spi-beltin päälle nikkarointiin, kypärän päähänlaittoon, energiageelin syömiseen ja Jasonin kanssa rupatteluun vain tasan neljä minuuttia.

Ajan on jotenkin täytynyt vääristyä. Tai ehkä tämä oli nyt  minun Black Ninja -hetkeni.


Eroosio ei ollut muuttanut pyöräosuuden alun mäkeä loivemmaksi kuin viimevuonna. Edelleen se pysäytti vauhdin liki kaatumispisteeseen. Sitten se kuitenkin loppui ja pyöräily alkoi sujua. Myötätuuli siivitti vauhtia, ja ensimmäisen kierroksen päätteeksi yllätyin iloisesti kun keskinopeus oli ilman sen kummempaa ähellystä vajaat 31 km /h.

Keesimies tuli takaa kovaa vauhtia, ja nousi rinnalle. Juteltiin siinä kuulumiset, kehuttiin myötätuulta, kunnes sitten sanoin Keesille "että alahan jo mennä siitä!"

Keesi nosti kätensä miekaksi ja huusi - tai niin kuulin: "Then let me fall among brave. In battle i shall die" - ja katosi horisonttiin.

Toisella kierroksella aloin jo selvemmin erottaa, missä oli myötätuulta ja missä vastaista.  Sen huomaa siitä, että vastatuulessa kuola valuu sieraimiin, ei leualle.

Aloin kuitenkin salaa miettiä, että noinkohan voisin oikeasti ottaa ja koittaa pusertaa itsestäni kaiken irti pyöräilyosuudella.  Laskin, että jos saisin pidetyksi keskinopeuden vajaassa 30.5 km /h:ssa 180 km lenkin päätteeksi, siihen kuluisi n. 5h 55 miuuttia. 

Jos juoksisin maratonin ennätysaikaani, kerkeäisin maaliin liki 12 tunnissa!  Ehkä, jos jostain vielä puristaisin maagiset pari minuuttia pois, voisin jotenkin saada jopa 11h alkuisen tuloksen.

Harhaista hourailua. Todellisuudessa vauhtini oli jo alkanut selvästi hidastua. Kuin merkiksi siitä, että pieni reality-check on paikallaan, loppuajalla haaveiluni keskeytti eturenkaan sihahdus ja jurnutus.

Tyhjä. Rullasin tien sivuun, soitin Jasonille ja kysyin voitko tulla apuun. "Totta kai."

Pian paljaiden vainioiden yli jo kantautuikin Saabin turbon kiimainen vinkuna. Jason kiskoi renkaan paljain käsin pois vanteelta, vaihtoi sisäkumin ja laittoi etupyörän takaisin paikalleen. Jos Ferrarin varikkoväki olisi nähnyt tämän, olisi kysyntää.

Unohdin kerettiläisen suunnitelmani tolkuttomasta vauhdinpidosta ja jatkoin sellaista vauhtia mitä arvelin jaksavani pyöräilyosuuden loppuun asti. Se oli pelastus, nimittäin tälläkin nopeudella 140 kilometrin pyöräilyn jälkeen jotain tapahtui ja voimat alkoivat viimeisellä kumpuilevalla vastatuuliosuudella huventua.

Kun tulin viimeisen kerran Kuivannon risteykseen olin vähän tokkurassa. Heräsin siihen, että juomahuoltopisteeltä huusivat mies ja nainen suoraa kurkkua "auto", "Auto", "AUTOOOOOO!!!". Painoin molemmat jarrut pohjaan. Aivan eturenkaani edestä vilahti punainen Toyota. Saan kyllä kiittää noita huoltopisteen ihmisiä siitä, että luut ovat nyt ehjänä ja henki kulkee.

Mitä olisi urheilutapahtuma ilman near death experienceä! 


Kun pääsin juoksuvaihtoon, oli todella kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Uskallan väittää, että lämpötila oli kuumimmillaan vajaat 25-astetta.

Sain kahvikupin käteeni ja Jason sanoi: "Munkkia ei ollut, mutta porkkana- punajuurileivoksia kylläkin."

Repikää siitä! Lähdin juoksemaan Berserk-moodissa, suorastaan kaikki ensimmäiset n. 1.5km kilometriä. Sitten huomasin, että sykkeet karkasivat ylämäissä aivan taivaisin.

Jos ihmisellä on päällään  25-kiloinen ihraviitta, ei häntä ole tälloin tarkoitettu kulkemaan helteessä.

Olisin ehkä jaksanut juosta vielä yhden ylämäen, kaksi tai kolme. Mutten kaikkia, tai edes useimpia.

Kävelin rauhassa ylämäet, ja juoksentelin pääosin alamäet ja tasaiset.  Vaikein kohta tuli kierroksella 3/5, jossain ehkä 18 km kohdalla ja se jatkui jonkin aikaa. Meno alkoi tuntua puurtamiselta. Saakelin kuuma. Hitto, miksi juuri nyt pitää juosta. Oikeesti?!

Ehdotin useammallekin ohi menneelle ja vastaantulijalle ajatuksen: Hei, mitä jos mennään tuonne metsän viileään sammalikkoon nyt maate ja odottamaan auringonlaskua. Juostaan maaliin sitten illan viileydessä.  Eivät prkl kukaan tarttuneet ehdotukseeni, enkä sitten yksin lähtenyt sitä toteuttamaan.

Siinä ihan vaikeimmalla hetkellä ensin  Ironman-Kauramoottori kilisti kelloaan ja kannusti eteenpäin. Sitten rinnalle juoksi Juri Haverinen, joka puhkui energiaa. Hän kannusti vimmatusti kaikkien triathlonistien lisäksi myös yleisöä. Menin siinä Jurin kanssa jonkin matkaa, juteltiin ja moraali nousi  sieltä jostain vajoamasta entistä korkeammalle.


Välillä pohkeet vähän kramppailivat, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä että tämä voisi jäädä kesken.

Siinä viimeisen kolmen tunnin aikana se kiteytyi kristalliksi: se mitä täältä vien kotiin mukanani, se ei ole joku loppuaika.

Odotin jokaista kohtaamista Hannen, Asmon ja Keesin kanssa. Onneksi kierroksia oli viisi ja kohtaaminen tapahtui molempiin suuntiin. Huoltopisteillä, edessä, takana, joka puolella - kaikkialla ihmiset hymyilevät, kannustavat ja auttavat toisiaan.

Kuin sellainen suojaava lasikupu, jonka voi kuvitella Mars-kolonnin ympärille. Sellainen, joka pitää sisällään niitä ilmassa leijuvia  aineettomia hiukkasia jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Jos tämän tunnelman, iloisten ja positiivisten ihmisten kohtaamisen ja mielten yhteenliimautumisen kokemus sitä vaatii, niin kyllä. Tulen täysmatkalle joka vuosi.

Tänä vuonna matkasin 7 minuuttia pidempään kuin viimeksi. 13:20:32

Viimeksi opin jotain ehkä lähinnä itsestäni. Tällä kertaa opin jotain enemmän. Sanan sille voi jokainen valita itse.

Viimehetken mielikuvaharjoitukset ja Nastolan täysmatkan seurantavinkit

Harjoitin tällä viikolla oikeastaan ekaa kertaa elämässä  jonkinlaista ehkä suurinpiirtein "tankkaukseksi" kutsuttavaa toimintaa . Aiemmin oon tyytyny vaan ihan vähän kasvattamaan ruoka-annoksia ja syönyt parina iltana mässyä.  Siinä se. Mutta tämmöinen oikea tankkaaminen, se on hurjaa hommaa!! Paino on noussut 3.5 kiloa maanantaista.

iron-man

No, lopputuloksena olo on nyt tuon takia tai muuten vaan semmoinen, että tuntuu niin kuin kaikenlaista kuona-ainesta pukkaisi ihon läpi kuin mökkisaunan jätevesijärjestelmästä, kun se on unohtanut putsata. Luulisin lunssaksi, jos en tietäisi tuosta ylensyönnistä, ja oikeastaan luulen nyttenkin.

Vielä kun tämä viikko on mennyt pitkälti liikkumatta, niin eihän se olo ole sitten muutenkaan yhtään teräsmiehekäs. Läksin korjaamaan tätä tilannetta suorittamalla kodinhoitohuoneessa kattavia mielikuvaharjoitteita. Tytär otti kuvatodisteen.

Kyllähän se auttoi! Ja vielä kun Jason yllätti tusauttamalla Whatsapp -mobiiliviestinä äsken klipin tätä, niin johan tässä on melkein maalissa.

Huomenna 03:45 poimin Jasonin kotoaan, sitten ajamme Saabin uusi Turbo vinkuen Nastolaan jossa olemme toivonmukaan 06:00 jo reippaina poimimassa numerolappuani ja kurkkimassa mitä kaikkea unohtui varustepussista.

 Kisan seuraaminen

 

Meidät rengastetaan suurpetojen tavoin semmoisilla siruilla, jotka aina seurantamaton yli mennessä aiheuttavat piippauksen ja keräävät tiedon siitä, kuka meni ja koska.

Kisan etenemistä voi "seurata" reaaliajassa osoitteessa: team226.net/time/2013nastola/  - minä uin, pyöräilen ja juoksen sarjassa M40.

Viime vuonna minulla kesti vaihtoineen eri lajeissa seuraavasti:

•  Uinti 3.8km: 1h:27m:40s - näin ollen ensimmäinen piippaus, eli pyöräilyynlähtö käy jos kaikki menee hyvin n. 08:30
• Pyöräily 180 km: 6h:44m:20s - parhaimmassa tapauksessa vaihdan juoksuun n. klo 15:00
• Maraton: 5h:01m:37 - jos menee yhtä ihanasti kuin viime vuonna, olen maalissa n. klo 20:00

Tässä vuoden aikana on tapahtunut sellainen muutos, että nyt kisaan on osallistumassa useita tuttuja. Viimeksi en tuntenut etukäteen ketään osallistujista. Toivotaan, että voimme imeä toisistamme energiaa puolin ja toisin, jos tulee raskas hetki.

Minulla on mukana myös kännykkä. Eihän sitä koskaan tiedä jos jollain lapsen kaverilla vaikka olisi asiaa, kuten viime vuonna ;) Saatan vaikka aikani kuluksi uppailla kuvia tuonne Facebook-sivulleni kesken pyöräilyosuuden.

Tanner tömisten Nastolan täysmatkalle

Mies. 40 vuotta, 115.1kg, 193cm. BMI 30.9: merkittävä ylipaino.

Triathlon. Täysmatka: 3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja maraton.

Jos minulla olisi nyt käytössä sama puntari kuin vuosi sitten samaan aikaan ennen Nastolan täysmatkaa, luulisin olevani jo liki normaali-ihmisen spekseissä. Tuo aiempi puntari näytti suuruusluokkaa reilut 10 kg liian vähän.

Viime vuonna tähän aikaan painoin siis todellisuudessa  pari-kolme kiloa enemmän kuin nyt.  Onneksi tuo vanha, viisas ja  hyväntahtoinen puntari uskotteli painoni olevan sen verran vähemmän, että saatoin kuvitella selviäväni täysmatkasta.

Nyt  tiedän jo onneksi kokemuksesta, ettei paino ole este vaikka kuvan uusi vaaka näyttää totuuden kaunistelematta. Paino on voimaa, ylipaino on ylivoimaa.

Viikon päästä tähän aikaan olen jo noussut horjuen järvestä, rillit huurussa riemukas mutta eksynyt ilme naamallani.   Olen pukenut pyöräilykengät vääriin jalkoihin. Hetkeä myöhemmin polkupyörän selässä ihmettelen pyöräilyasun pehvapehmustuksen vajavaisuutta, ja huomaan että olen märkäpukua pois repiessäni riisunut itseni vahingossa Aatamin asuun. En välitä tästä, vaan lasken pikaisesti alastomuuden tuoman positiivisen vaikutuksen voima/paino-suhteeseen.

Poljen intoa puhkuen puolikuut vilkkuen ylös murhaavan jyrkän ylämäen kohti Nastolaa ja sieltä edelleen siirtymäosuuden  neljästi kierrettävälle 37km pyöräilyreitille.  Selässäni minulla on neonvärinen mutta hieman kurainen juomareppu, johon olen viisaasti jo päivää aikaisemmin  sekoittanut 300 grammaa energiageeliä ja urheilujuomaa.  Keskityn juuri  tulevaan makunautintoon ottaakseni ensimmäisen imaisun pillistä. Mitä ihmettä! Geeli ja neste ovat yön aikana muuntuneet mystisen kemiallisen prosessin johdosta niin tiukaksi hyytelöksi, että sitä en saa vuosien trumpettisoittokokemuksesta huolimatta imettyä pillin läpi. Heitän harmissani pyöräilyrepun selästäni.  Aavistan pahaa.

Pyöräilyreppu hyytelöineen iskeytyy piennarkivikköön.  Krakata-gang-nam-boom!! Valtava räjähdys. Ilmeisesti Maxim-urheilugeelin, Hartsportin ja Energy-Boost kofeiinijauheen maaginen sekoitussuhde, lämpötila ja muut ympäristötekijät olivat luoneet juuri sellaiset olosuhteet, jossa juomareppuun pakkaamani harmittomat ainesosat olivat muuntautuneet kemiallisen prosessin kautta räjähtäväksi geligniitiksi.

Savi, muta ja kivenlohkareet lentelevät puiden latvojen korkeudelle. Ovat unohtaneet harventaa nuo koivut, jäävät lyhyiksi. Vilkaisen taakseni. Räjähdyskraateri on halkaisijaltaan ainakin viisimetrinen. Huh! Onneksi juuri täällä ei ole yleisöä ja muut ovat menneet jo kauan sitten. Räjähdyksen paineaalto keskeyttää ajatuksenkulun ja ottaa minut kouraansa, tunnen lähes litistyväni. Garmin Forerunner 310xt:n keskinopeusnäytin nousee hetkessä lukemasta 27.2 km /h yli viiteenkymmeneen.

Tartun entistä tiukemmin Felt S22-pyöräni aika-ajotankoihin ja käperryn vatsan sisäelinrasvojeni asettamissa rajoissa optimaaliseen aero-pakettiin. Enää 145 kilometriä juoksuvaihtoon.

... miten sitten kävikään. Se selviää  24.8 Nastolassa!

Safer Swimmer Float -uimakelluke/pussukka - ehkä jopa kumivenettä kätevämpi

Jo ihan ensimmäisillä varovaisilla avovesiuintikeikoilla vuonna 2010 kävi mielessä krampit, massiiviset suonenvedot, verkot, siimat, vesiskootterit ja veneet,  jättihauista puhumattaan. Kaikki ne pedot ja yllättävät vaaranmahdollisuudet jotka uimaria siellä synkissä vesissä vaanivat.  Olisi ehkä syytä olla mukana jonkinlainen turvaväline.

Ihmettelimme oikein koko perhe, että eikö tosiaan tähän tarkoitukseen jo ole jokin väline kehitetty, vähintään Ameriikassa. Mitään ei kuitenkaan tuolloin internetistä löytynyt.

Sitten kävi niin, että lelukaupassa oli myynnissä upea lasten rantaleluksi tarkoitettu Explorer 200 -kumivene. Sidoin sen keulaan tukevan hinausköyden pitkäksi lenkiksi ja omin kumiveneen  lähinnä omaan käyttööni. Lenkin toisen pään pyöräytin nilkan ympärille. Tällä tavoin kumivenettä perässä hinaten olen sitten porskuttanut tuttujen ja tuntemattomien ihmetykseksi ympäri läheistä lahtea. Aika usein, parhailla uintiretkillä, veneessä on lisäksi istunut matkaa turvaamassa ja juttuseurana joku lapsistamme.

Kumivene toimi tarkoituksessaan oikeastaan aika hyvin. Nilkan ympärille kiedottu köysikään ei ole minua pahemmin haitannut, koska en uidessa juurikaan käytä jalkojani. Kuljetuskapasiteetti oli myös ehdoton plussa.

Oli kumiveneessä kuitenkin huonotkin puolensa. Mm. taskuuntaitettavuus vaatisi hiphop-henkiset housut. Niinpä olin perin innoissani, kun jäsen T vinkkasi ponganneensa ihmeellisen uimakellukkeen, joka näytti kuin tarkoituksiini suunnitellulta. Kun tajusin, että David Hasselhoff baywatcheineen käytti ainakin kaukaa hyvin samannäköistä laitetta, tartuin välittömästi T:n tarjoukseen hommata ja lähettää moinen laite minullekin.


Tämä on nyt siis Safer Swimmer Float -niminen vehje. Sen voi shopata ja ihmetellä lisätietoja täällä. Kelluketta saa muutamaa eri kokoa, itse katsoin suurimman parhaiten sopivaksi - pienestä koosta tuskin on tässä erityistä hyötyä.

Se on tuollainen pussukka. Siinä on ilmatasku jonka voi puhaltaa täyteen pussukan kyljessä olevasta venttiilistä. Ilmataskun lisäksi siinä on vedenpitävä säilytystila-tasku johon voi laittaa vaikkapa kännykän, rahaa, energiageelejä tai mitä nyt haluaa uidessa mukaansa ottaa, esimerkiksi makkaran grillattavaksi lähisaaressa.

Täyteen puhallettuna pussukka näyttää melko pitkälti samalta kuin Baywatch-misujen  käyttämät jutut. Ei paha!

Pussi oli  helppo täyttää mukaanotettavilla asioilla ja sitten  ilmalla.  Koeuintireissulle otin varalta mukaan vanhan hiukka hajonneen kännykän, vaikka säilytystasku näyttikin hyvin vesitiiviiltä. Kun avasin pussin uimareissun jälkeen, olivat kaikki tavarat täysin kuivia.  Kävi mielessä, että mukaan olisi varmasti mahtunut vielä vaikkapa trip-mehupurkillinen juomaa.  Säilytystilan ja sinne mahtuvien eväiden avulla voisi siis hyvinkin ehkä ajatella tekevänsä pidempiäkin retkiuinteja.

Uimarin ja pussukan yhdistää remmi, jossa on uimarin vyötärön ympärille kietaistava kiinnike. Tämän kellukkeen kanssa pystyy siis jopa potkimaan aivan normaalisti.

Uidessa en pussukkaa oikeastaan edes huomannut. Se kulkee mukana huomaamatta, eikä se hidasta menoa missään määrin. Ja vaikka pussukkaa ei ole tarkoitettu pelastusrenkaan korvikkeeksi, niin sen varassa voi aivan hyvin pysytellä pitkäänkin pinnalla mikäli nyt sellainen massiivinen kramppitilanne iskisi kesken uimareissun järvenselällä. Ja ehkä ennenkaikkea, kyllä tuo oranssi poiju kiinnittää melko varmasti ainakin silmät auki ajavien veneilijöiden huomion riittävän ajoissa ennen uhkaavaa törmäystä.

Kaikenkaikkiaan hieno kapine, tulee olemaan varmasti ensi kesänäkin kovassa käytössä.

Tämä välinemuutos tuli siinäkin mielessä optimaalisessa elämäntilanteessa, että Explorer 200 -aluksestamme on pohja tyystin irronnut, eikä sitä enää olisikaan voinut käyttää henkilökuljetustarkoituksiin.

Finntriathlon 2013: Pesee ja linkoaa!

// Finntriathlon puolimatkan triathlon Joroisissa 20.7.2013 
// Puolimatka: 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.

Palasimme perjantaina Pohojanmaalta äitini luota. Pössis oli kehittynyt viime viikkoina euforiseen suuntaan, ja se saavutti Laihialla ollessamme sellaiset mitat että läksin sitten ihan julkisesti täällä blogissa uhoamaan olevani rajussa tikissä eli huippukunnossa.  Nokialle saavuimme joskus klo 14, ja ajattelin että tässä on nyt hyvin aikaa ottaa tirsat ennen kuin jatkan matkaa Joroisille. Nokkaunet otinkin, ja sitten ryhdyin pakkaamaan riatloonivarusteita.

Koska blogia lukee kenties joku ensimmäistä kertaa Joroisiin tai johonkin muuhun tri-tapahtumaan menossa oleva joka suorastaan hamuaa alan tietämystä, niin kerronpa nyt miten tällaiset konkarit asian hoitavat.

Nimittäin! Varusteet löytyivätkin kivasti, eikä mitään ollut hukassa.  Olenhan järjestelmällinen ihminen ja pidän harrastusvälineet paikallaan ja aina hyvässä kunnossa. NOT!! Aloitin pakkaustoimet märkäpuvusta, jonka  löysinkin per heti jo kolmannesta paikasta mistä katsoin. Vasempaan pulttuun oli jäänyt viime viikolta järvivettä joku desi.  Puvun kuivaksi puistelun jälkeen jok'ikinen etsinnän kohteena oleva hilavitkutin tuntui mönkivän johkin piiloon. Reilua tuntia myöhemmin  etsiessäni aero-tankoihin kiinnitettävään juomapulloon kuuluvaa pilliä marisin jo voimakkaasti ääneen, ja erinäisten kirosanojen mutisemisen lisäksi taisin sanoa vaimolle: MÄÄÄ EN JAKSA, MÄÄ JÄÄN KOTIIN. 

Kaivoinpa internetistä sitten vielä tarkastuslistan siitä, mitä kaikkea pitäisi oikeastaan olla mukana, mutta unohdin tietty mitä olin jo pakannut. Ajattelin, että valmishan se pakkaus sitten on, joten eikun nostamaan pyörä auton kyytiin.  Ensimmäisenä  pisti silmään että pulloteline on irti. Kas ja ainiin kun, siitähän rapisi viimeisellä pyörälenkilläni mutterit irti ja ajattelin että kerkeää sen myöhemminkin fiksata. Etsin tovin sopivia muttereita, mutta ei niitä löytynyt universumista.  Näin sitten lukkiutui pyöräilyn omavarainen juomastrategia lopullisesti: otin mukaani vain 1.5l juomarepun + aero-tankoihin kiinnitettävään 0.75 litran säiliön.

Joskus viideltä auto oli sitten "pakattu". Lähdin liikkeelle ja ryhdyin naputtelemaan tuoreen Android-puhelimeni navigaattoriin "Joroinen". Johon Android: "Ei yhteyttä Googleen".  Sama virsi jatkui seuraavat pari tuntia ja ihan perille asti. Sain onneksi jälleen vaimolta osviittaa, ja säkällä osasin perille, kun vielä hokasin asennella siinä ajellessa toisen navigaattorin puhelimeen.

Sitten ne alkoivat palaset loksahdella paikalleen. Soitin Jasonille, ja kävi ilmi että  he olisivat tulossa kisainfoon samaan aikaan kun minä menen hakemaan järjestäjän varustepussia. Sieluun levisi välittömästi rauha ja tyyneys. Treffasin Jasonin ja E:n heti pysäköityäni. Latasimme lenkkarit toiseen järjestäjältä saatuun varustepussiin ja veimme nämä pyörä-juoksu-vaihto (T2) pussukat paikalleen. Sieltä kisainfoon reippaan sadekuuron kastelemana.

Lasten pyörät on nykyään tämmötteitä!

Infossa saimme kattavat tiedot tapahtuman käänteistä. Jasonin kanssa keskityimme erityisesti  miettimään sitä, miten eri keinoin kisavalvojan sumutorven voisikaan saada soimaan varoituksen merkikiksi. Erilaisia diskatuksi, tai ainakin penalty boxiin pääsy vaihtoehtoja tuntui olevan kosolti.  Info oli hyvä, ei liikaa, ei liian vähän.

Kyllästettyämme itsemme tiedolla veimme pyörät telineeseen uinti-pyörä-vaihtopaikalle. Puhuvat T1:stä. Joskus vielä opin sanomaan "T1" luontevasti ilman sitä tiettyä salakerhoilmettä.

Ajelimme neljällä suolapussukalla ja grillimausteellä terästetyn ABC-megapurilaisaterian kautta samaa matkaa Leppävirralle hotelli Vesileppikseen. 112.  Siis huonenumeroni.

Pläräsin vielä märkkärin, uimalasit, lakin, pyöräilykengät- ja kypärän, pyyhkeen, lisä-t-paidan, maalarinteipin, juomapullon, juomarepun, maalarinteipin, pyöräilylasit, numerolapun ja australialaisen aavikkorotan uima-pyörä-vaihtopussukkaan eli valmiiksi aamua varten. Sitten nukuin. 30 min erissä aamuseitsemään.

Aamulla vedin suit sait päälleni hihattoman triathlon-topin ja ihmehousut, jotka mahdollistavat uinnin, pehva-pehmustetun kokonaismiellyttävän pyöräilyn, juoksun sekä alastoman olon. Ovat nääs jonkinlaista ihonmyötäistä ihme-elastiinia tai mitä lie.

 Mutta huraa! Muistin kietaista sykevyön rinnan ympäri ja Garminin ranteeseen. Huomasin kylläkin että siihen ainoaan vapaavalintaiseen kysymykseen jonka kisakeskuksen tytöt olivat esittäneet: "Kumpaan käteen pannaan kilpailijaranneke". Niin, siihen ei vastata "vasempaan".

Ajattelin ensin, että mökötän nyt kyllä tätä Garmin-ranneke-asia-seikkaa pitkään ja vähintään minut diskataan voimallisten sumutorven töräyksien säestämänä, koska ei kukaan usko että Garminin alta vain vaivoin näkyvä ranneke on aito. Varsinkin kun siihen taltioitu kilpailijanumero on vähintään tyystiin hinkkautunut pois.  Mökötykselle tuli kuitenkin äkkistoppi, kun huomasin että hotellin aamiaispöytään oli piilotettu ei mitään muutakuin ihan oikeita monivärisiä vaahtokarkkeja.  Vaahtokarkkien mutustelu, ja Jasonin ja E:n rauhallinen jutustelu niksauttivat aivot jännitysmoodista ns. Bring it on! -moodiin.

Lieneekö sitten kumma, jos siinä tilassa pitelee moottoritonta kaksipyöräistäänkin maailmanomistajan elkein niinkuin harrikkaa.


Ihmeet jatkuivat, nimittäin taivaalla vielä edellisiltana roikkuneet sadepilvet hälvenivät aamun tuntien aikana maagisesti, ja pian sinisen osuus otti jo voiton.

Jasonin ja T:n pyörät olivat suht lähellä omaani, mikä esti paniikin nousemisen pintaan tässäkin vaiheessa. Seura tekee kaltaisekseen. Olin ennen tapahtumaa toivonut, että olisipa mahtavaa jos sattumalta tapaisin ekaan Triathlon-kisaansa osallistuvan Tomin, johon olin toistaiseksi ollut yhteydessä vain blogin kautta. Niin, onko ihme jos se Tomi sitten viritteli pyöräänsä siinä ihan parin metrin päässä ja päästiin jutuille jo valmistautumisvaiheessa.  Jos sua Tomi jännitti, niin se ei kyllä yhtään näkynyt päälle. Oli mahtava tavata, ja  tavataan me toistekin näillä kinkereillä.  No, ei se siinä ollut. Kun tuli blogi puheeksi, kävi ilmi että vasemmalla puolellani aivan vieressä on Jokke, jonka blogia on tullut luettua usein - ja kuulemma myös päinvastoin. On nää ihime kuviot.

Pistäähän se pissattamaan, jos juo edellisen päivän ja aamun aikana viitisen litraa erinäisiä mehuja, urheilujuomia ja punajuurimehua (to be contined) - kävin siinä aamun aikaan kaikkiaan kolmesti asioilla. Viimeisen kerran jälkeen meinasi jo tulla kiirekin pukea märkkäriä päälle, mutta onneksi se on jo sen verta plösöväljä että menee päälle ihan heittämällä. Noora pongasi minut palaamassa vaihtoalueelle, tsempit huikattiin puolin ja toisin.

Rantaan kävellessä törmäsin vielä Hanneen, ja kisatunnelman sekoittamana taisin halatakin. Sori vaan, tuli ehkä yllättäin. :)

Kuva: Timo Kananoja

Siitä ne uimalähdöt sitten lähtivät liikkeelle. Yleisen sarjan liikkeellelähdön jälkeen tuli pian Jasonin ja T:n vuoro.

Kun he menivät rantaa lähempänä olevaan lähtökarsinaan, tuli Lenkkipoluille-blogin Asmo kysymään, ollaanko me nettituttuja. Ja siinä ne sitten meni viimeiset minuutit ihan sillä tavalla, että unohdin ihan kokonaan jännittää. Todistettavasti kuitenkin muistin lähteä liikkeelle, koska järvestä poiskin nousin.

Se mitä siellä järvessä tapahtui, oli kyllä hurjin avovesiuinti mitä olen koskaan kokenut. Ei siellä mitkään aivan myrskytuulet puhaltaneet, mutta jostain oli Valvatus-järveen tullut terävää aallokkoa siten, että siellä oli minun avovesiuintikokemuksella enempi tuurista kiinni onnistuiko ajoittamaan hengityksensä siten, ettei vedä vettä keuhkoihin.  Henkilökohtaisesti vältyin suuremmilta kommelluksilta siinä, ja vaikka  uintiaika ei likimainkaan ihmistorpedo-kategoriaan menekään, niin olen iloinen että pääsin sieltä pois reiluun 43 minuuttiin.

Vaihtoon könysin konttauksen kautta jaloille nousten Valvatuksen pesu & linkoushoidon jälkeen hiukan normaalia enemmän tokkurassa, mutta sen sentään huomasin että monilla järvistä poisnousevilla naisilla oli viikset. Kisan jälkeen useat selittelevät, että kyse ei ole stereoideista - ei suinkaan -   vaan että humusta oli tarttunut paksut kerrokset naamaan. Mene ja tiedä! :)

Järkytyksestä huolimatta muistin pukea, tai niin toivon, kaikki pyöräilyvaatteet päälle. Ja pääsin liikkeelle pyörällä aika sutjakkaan. Alkumatka oli myötätuuleen, ja siinä sai ensimmäiseen täyskäännökseen asti vain ihmetellä kun keskinopeus kohosi yli 35 km /h.

Kyllä se keskari siitä sitten asettui, ja valui tasaisesti alespäin, ja oli lopussa jossain 32.5 km/h tasolla. Tulin E:n mukaan juoksuvaihtoon "räkä poskella". Mission completed! :)

Juoksu meni sekin ilman kummempaa draamaa. Hökelsin melko rauhallista tahtia ilman sen ihmeempää tempomista. Meinasi se reipas pyöräily siinä alkaa tuntua ekoilla kilometreillä, mutta sitten jostain tupsahti T, joka sanoi ettei ollutkaan viittinyt suunnitelman mukaan jättää hommaa ihan uintiin ja pyöräilyyn, vaikka se oli vissiin alkuperäinen suunnitelma. T:n kanssa juoksennelltiin sitten siinä oman tahdin löytämisen kannalta kriittiset ekat reilut 5km, josta suuri kiitos!

Toisella kierroksella meinasi oikein kunnolla väsyttää. Olin juossut yleisön edessä käydyn kiekan, tietenkin, täysiä näyttävästi, ja siinä on ne mäet sitten.  No eikö mitä, siellä oli sitten Janne  tietysti joka huusi jo kaukaa tienvarresta: "Original Pringles For you!" Mutustelin ja hihittelin sitä kourallista sitten siinä ainakin kilometrin. Tänks!

Kierroksen 3/4 lopulla törmäsin vielä Tomiin uudelleen, joka meni eteenpäin päättäväisen näköisesti. Näki heti, että tuo homma viedään loppuun asti. Sain tästä kohtaamisesta taas rutkasti lisää virtaa viimeiselle kierrokselle, joka sekin sitten sujui melko samaan tahtiin kuin aiemmat vaikka ajattelin jo että ois aika ehkä väsähtää.

Loppukirikin irtosi, sanoisin jopa raju.  T sai vielä napatuksi maalikuvankin:)


Kokonaisaika oli nyt 5h:48min:06sek. Noin 25 min vähemmän kuin viime vuonna.

Tässä osiot vaikka tulevaisuuden reitti-ihmettelyitä varten:

* Uinti (1.9km) 43:09 (Endomondo.com)
* Pyöräily (90km) 2h:46m:19s 
* Juoksu (21.1 km) 2h:04m:55s

Se meni nyt niin hyvin siis kuin multa voi mennä.

Mahtavan olon kruunasi se, kun Jason viimeisteli ekan triathloninsa juoksemalla päätösosion puolimaran ennätysaikaansa. Sinänsä ymmärrettävää, onhan se Ultramies. Tollaiset parin km uinnit ja vajaan sadan pyöräilyt on vissiin sitte just sopivat lämmittelyt. Ja vaimostaan E:stä leivottiin täällä sitten, ei mikä tahansa tusina-triathlonisti, vaan ihan oikee Duathlonisti!


Mahtava tapahtuma, josta todellisen kesämuiston tekivät ei oma suoritus, vaan tapaamiset eri ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille.

... ja mitä sitten tapahtuu. Pari-kolme hard-värillä koodattua treeniviikkoa ja sitten Nastolassa täysmatkalla pamahtaa. Mutta, mikä?!








ps. Tuli painoasiat siellä puheeksi paikanpäällä myös, joten todetaan täälläkin vielä että paino Joroisten kisapäivänä oli luokkaa 114kg. Siinä ois siis vielä semmoinen luokkaa 14kg painolastia tiristettäväksi poies kevyesti ennenkuin alkaa ihan hernekepiltä näyttää :)

Moon tikis!

Terveisiä laakian paikan harjootusleiriltä Laihialta.

Tulevana lauantaina nautiskellaan Joroisissa puolenmatkan triathlonista, ja minä olen huippukunnossa. Mikään yksittäinen seikka ei voisi olla tässä hetkessä tämän paremmin.

Rentouttava kesäloma on viimeistä alkavaa viikonloppua vaille finaalissa  ja triatloonijumppahommatkin ovat sujuneet kesälomailun ohessa vailla kommelluksia.

Tulimme eilen tänne Laihialle äitini luokse, ja aika-mahdollisuusikkuna salli jo perinteeksi muodostuneen Joroisten puolimatkalle  ihmisen täyrellisesti valmistavan viimeistelyharjoituksen toteuttamisen.

Sikäli mikäli joku toinenkin ihminen haluaisi myös täydellisesti tulla valmistetuksi, niin mainittakoon että varustepuolelta hän tarvitsee halkaisukirveen, pöllit muutaman motin pilkkomiseksi, mummon polkupyörän ja mieltymyksen mukaan myös lenkkitossut.

Kun pöllit on pilkottu, poljetaan mumman pyörällä vimmatusti ja kyläläisten hämmästykseksi Torstilan 5km lenkki. Pyörän säädöissä olennaista on tarkistaa, etteivät polvet aivan hakkaa kuljettajan leukaa tiukimpienkaan irtiottojen yhteydessä. Rerefenssitiedoksi mainittakoon että  henkilökohtaisesti sain ylläpidettyä kuvan pyörällä viimeisen kilomterin soratieosuuden loppuhuipentumakilometrin aikana 31-34 km /h nopeutta, joka herätti ihastusta tai vähintäänkin silminnänähtävää hämmästystä itseni lisäksi myös niiden lasten naamalla, jotka ohitin vain hieman ennen takaisin mökin pihaan kurvaamista. Satulalta laskeutumisen jälkeen siirrytään hirvimäiseen juoksuun, jota jatketaan aivan perille asti. Palautusjuomaksi suosittelen tässä tapauksessa kirnupiimää.

Näillä tavoilla ja metodeilla on mahdollista saavuttaa se täydellisen valmistautuneisuuden tila, jonka olen henkilökohtaisesti nyt saavuttanut.

Jos jokin seikka Joroisten puolimatkan triathlonissa menee jotenkin huonosti taikka ei-toivotusti, ei se kyllä millään tavalla johdu mistään asiasta, luonnonolosuhteesta taikka seikasta, sattumuksesta tai viimekuukausien aikana tekemättä jääneestä jumppasuoritteesta.

Mikä mahtavinta, Joroisille tulevat myös mm. Jason ja E, Tapsa sekä iloisesta Itä-Suomesta kokonainen lauma porukkaa, sekä ainakin pari blogin kautta toistaiseksi vain sähköisten tiedonvälityskeinojen kautta tutuksi tullutta ihmistä jotka ovat myös osallistumassa tapahtumaan.


Minut tunnistaa Joroisilla ainakin pyöräilyosuudella helposti, nimittäin aion koko Aero-kansan järkytykseksi pukea päälleni neonvärisen juomarepun.

ps. Ihan erillisenä seikkana mainittakoon, siksi että koen asiasta tietynlaista outoa ylpeyttä: olen syönyt viimevuoden aikana ihmiskokeenomaisesti arviolta 1100 - 1300 kananmunaa, pääasiassa aamiaisiksi keitettyinä. Eilen sitten kävin verikokeessa.  Kolestroliarvot olivat täydelliset: HDL 1.5, LDL 2.9.   Esimerkiksi meidän suvussamme on perintötietona jo useiden sukupolvien ajan välitetty käsitystä jonka mukaan kananmunien runsas syöminen on suurinpiirtein yhtä epäterveellistä kuin se että ajaisi Trabant-merkkisellä henkilöautolla betonista valmistetun koulurakennuksen seinään  jonkin luonnonoikun johdosta saavutetulla 98 km /h nopeudella.

Tähän loppuun haluaisin vielä välittää musiikkiterveisen.

Kilpailemisesta

//  Tämä teksti on ollut valmiina nyt kolmisen viikkoa. Olen miettinyt julkaistako vaiko ei,  koska tiedän että tämä ei ole ihan standardin mukaista suhtautumista liikuntaan ja kilpailuun. Mutta ajattelin sitten, että minun täytyy joko lopettaa nämä blogi- ja muut kirjoitukset tai sitten vaihtoehtoisesti vain kirjoittaa se mitä haluaa ja mitä ajattelen, ilman miellyttämispyrkimystä.

Tunnustuksia-sarjassa siis tänään eräs mielen heikkous. Tästäkään ei Darwin pitäisi.

Inhoan kilpailemista.  En pidä siitä, mitä piirteitä kilpaileminen nostaa minussa esiin.  Jonkinlaisen vihamielisen pedon, jolle en ainakaan ystäviäni halua altistaa. Joskus olen päästänyt itseni lipeämään ihan oikeasti kilpailu-moodiin, ja siinä tilassa olen valmis käyttämään ihan kaikkia keinoja, aivan ketä tahansa vastaan.  Ja se ei sitten olekaan mitään hauskaa hubailua, se on sotaa.

En näe vastaavaa petoa useimmiten niissä ihmisissä, jotka kertovat nauttivansa kilpailuista.

Minä näen kilpailemisessa nimenomaan  vastakkainasettelun ja vertailun. Ei se varmasti se pointti ole. Kilpailemisesta pitävät varmaan näkevät jotain ihan muuta.

En halua vertailla itseäni toisiin. En ainakaan sellaisiin ihmisiin joilla on nimi jonka tunnistan. En pidä siitä, että joku kokee olevansa minua "huonompi". Vielä vähemmän pidän siitä, jos koen olevani huonompi kuin joku toinen.

Välttelen aktiivisesti päässäni kilpailutilanteita.

Aina se ei kuitenkaan onnistu. Joskus voi olla suorastaan epäkohteliasta kieltäytyä kilpailusta. Ei sitä helpoksi tee sekään, että osallistun liikuntatapahtumiin jossa osa ihmisistä tai kenties jopa enemmistö ihan osallistuu kilpaillakseen.

Miksi?  Tavallaan minusta tuntuu, että aina toisia vastaan kilpaillessa häviön yhteissumma on suurempi kuin voiton.

Jos juoksen jonkun perässä, joka selvästi kamppailee pitääkseen minut takanaan, koen että voin antaa tälle jollekin jotain vain häviämällä.  Jos sen sijaan jostain syystä kerkeäisin maaliin ennen tätä jotakin, en saisi siitä itselleni mainittavaa tyydytystä, mutta tämä toinen menettäisi oman tyydytyksensä. Voitan, kun häviän.

Selviytyminen on minun juttuni. 

Tämän tiedostaminen on ollut yksi niistä tukilangoista, joilla tämä liikuntahimmelini on pysynyt nyt useamman vuoden kasassa.

Kasaan itselleni haasteita, joista selviytymistä enempää ei voi itseltään edellyttää. Kun joku matka on selvitetty, etsin jotain muuta - ehkä nimenomaan siksi, ettei syntyisi tarvetta kilpailla edellistä kertaa vastaan. En voi sanoa nauttivani edes kilpailusta itseäni vastaan, niinkuin jotkut tekevät.

Se on nimenomaan selviytyminen, joka motivoi.

Miten sitten osallistutaan urheilutapahtumiin kilpailematta. Usein se on yllättävän helppoa!

Vaihtoehtoisia strategioita on:
- valitsen tapahtuman joka on pidempi, haastavampi tai rankempi siinä määrin, että ainut asia jota voi miettiä on oma selviytyminen.
- jonkun toisen selviytyminen. Lähdetään liikkeelle lähtökohtaisesti kaveriporukalla, rauhassa nauttimaan. Mukaan tulee joku/joitakin, joille kokemus on haastavuutensa takia oletettavasti selviytymistaistelu. Tämä on strategia tulevan viikonlopun Pirkan pyöräilyyn.
- tapahtuman edetessä tulee monesti vastaan aivan yllättäin ja pyytämättä keinoja keskittyä johonkin aivan muuhun kuin kilpailuun.

Miksi kirjoitin tämän?

Ehkä printtaan näitä A4:selle ja ojennan käteen  kun joku pyytää osallistumaan johonkin "leikkimieliseen" Kilpailuun.

Jos meitä olisi enemmän, voisin teettää rannekkeita, josta meidät taudinkantajat tunnistaa. :D

On minulla sitäpaitsi ainaskin yksi sielunsukulainen, Wargames (1983) elokuvan NORAD-komputteeriohjelma Joshua: