Finntriathlon 2013: Pesee ja linkoaa!

// Finntriathlon puolimatkan triathlon Joroisissa 20.7.2013 
// Puolimatka: 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.

Palasimme perjantaina Pohojanmaalta äitini luota. Pössis oli kehittynyt viime viikkoina euforiseen suuntaan, ja se saavutti Laihialla ollessamme sellaiset mitat että läksin sitten ihan julkisesti täällä blogissa uhoamaan olevani rajussa tikissä eli huippukunnossa.  Nokialle saavuimme joskus klo 14, ja ajattelin että tässä on nyt hyvin aikaa ottaa tirsat ennen kuin jatkan matkaa Joroisille. Nokkaunet otinkin, ja sitten ryhdyin pakkaamaan riatloonivarusteita.

Koska blogia lukee kenties joku ensimmäistä kertaa Joroisiin tai johonkin muuhun tri-tapahtumaan menossa oleva joka suorastaan hamuaa alan tietämystä, niin kerronpa nyt miten tällaiset konkarit asian hoitavat.

Nimittäin! Varusteet löytyivätkin kivasti, eikä mitään ollut hukassa.  Olenhan järjestelmällinen ihminen ja pidän harrastusvälineet paikallaan ja aina hyvässä kunnossa. NOT!! Aloitin pakkaustoimet märkäpuvusta, jonka  löysinkin per heti jo kolmannesta paikasta mistä katsoin. Vasempaan pulttuun oli jäänyt viime viikolta järvivettä joku desi.  Puvun kuivaksi puistelun jälkeen jok'ikinen etsinnän kohteena oleva hilavitkutin tuntui mönkivän johkin piiloon. Reilua tuntia myöhemmin  etsiessäni aero-tankoihin kiinnitettävään juomapulloon kuuluvaa pilliä marisin jo voimakkaasti ääneen, ja erinäisten kirosanojen mutisemisen lisäksi taisin sanoa vaimolle: MÄÄÄ EN JAKSA, MÄÄ JÄÄN KOTIIN. 

Kaivoinpa internetistä sitten vielä tarkastuslistan siitä, mitä kaikkea pitäisi oikeastaan olla mukana, mutta unohdin tietty mitä olin jo pakannut. Ajattelin, että valmishan se pakkaus sitten on, joten eikun nostamaan pyörä auton kyytiin.  Ensimmäisenä  pisti silmään että pulloteline on irti. Kas ja ainiin kun, siitähän rapisi viimeisellä pyörälenkilläni mutterit irti ja ajattelin että kerkeää sen myöhemminkin fiksata. Etsin tovin sopivia muttereita, mutta ei niitä löytynyt universumista.  Näin sitten lukkiutui pyöräilyn omavarainen juomastrategia lopullisesti: otin mukaani vain 1.5l juomarepun + aero-tankoihin kiinnitettävään 0.75 litran säiliön.

Joskus viideltä auto oli sitten "pakattu". Lähdin liikkeelle ja ryhdyin naputtelemaan tuoreen Android-puhelimeni navigaattoriin "Joroinen". Johon Android: "Ei yhteyttä Googleen".  Sama virsi jatkui seuraavat pari tuntia ja ihan perille asti. Sain onneksi jälleen vaimolta osviittaa, ja säkällä osasin perille, kun vielä hokasin asennella siinä ajellessa toisen navigaattorin puhelimeen.

Sitten ne alkoivat palaset loksahdella paikalleen. Soitin Jasonille, ja kävi ilmi että  he olisivat tulossa kisainfoon samaan aikaan kun minä menen hakemaan järjestäjän varustepussia. Sieluun levisi välittömästi rauha ja tyyneys. Treffasin Jasonin ja E:n heti pysäköityäni. Latasimme lenkkarit toiseen järjestäjältä saatuun varustepussiin ja veimme nämä pyörä-juoksu-vaihto (T2) pussukat paikalleen. Sieltä kisainfoon reippaan sadekuuron kastelemana.

Lasten pyörät on nykyään tämmötteitä!

Infossa saimme kattavat tiedot tapahtuman käänteistä. Jasonin kanssa keskityimme erityisesti  miettimään sitä, miten eri keinoin kisavalvojan sumutorven voisikaan saada soimaan varoituksen merkikiksi. Erilaisia diskatuksi, tai ainakin penalty boxiin pääsy vaihtoehtoja tuntui olevan kosolti.  Info oli hyvä, ei liikaa, ei liian vähän.

Kyllästettyämme itsemme tiedolla veimme pyörät telineeseen uinti-pyörä-vaihtopaikalle. Puhuvat T1:stä. Joskus vielä opin sanomaan "T1" luontevasti ilman sitä tiettyä salakerhoilmettä.

Ajelimme neljällä suolapussukalla ja grillimausteellä terästetyn ABC-megapurilaisaterian kautta samaa matkaa Leppävirralle hotelli Vesileppikseen. 112.  Siis huonenumeroni.

Pläräsin vielä märkkärin, uimalasit, lakin, pyöräilykengät- ja kypärän, pyyhkeen, lisä-t-paidan, maalarinteipin, juomapullon, juomarepun, maalarinteipin, pyöräilylasit, numerolapun ja australialaisen aavikkorotan uima-pyörä-vaihtopussukkaan eli valmiiksi aamua varten. Sitten nukuin. 30 min erissä aamuseitsemään.

Aamulla vedin suit sait päälleni hihattoman triathlon-topin ja ihmehousut, jotka mahdollistavat uinnin, pehva-pehmustetun kokonaismiellyttävän pyöräilyn, juoksun sekä alastoman olon. Ovat nääs jonkinlaista ihonmyötäistä ihme-elastiinia tai mitä lie.

 Mutta huraa! Muistin kietaista sykevyön rinnan ympäri ja Garminin ranteeseen. Huomasin kylläkin että siihen ainoaan vapaavalintaiseen kysymykseen jonka kisakeskuksen tytöt olivat esittäneet: "Kumpaan käteen pannaan kilpailijaranneke". Niin, siihen ei vastata "vasempaan".

Ajattelin ensin, että mökötän nyt kyllä tätä Garmin-ranneke-asia-seikkaa pitkään ja vähintään minut diskataan voimallisten sumutorven töräyksien säestämänä, koska ei kukaan usko että Garminin alta vain vaivoin näkyvä ranneke on aito. Varsinkin kun siihen taltioitu kilpailijanumero on vähintään tyystiin hinkkautunut pois.  Mökötykselle tuli kuitenkin äkkistoppi, kun huomasin että hotellin aamiaispöytään oli piilotettu ei mitään muutakuin ihan oikeita monivärisiä vaahtokarkkeja.  Vaahtokarkkien mutustelu, ja Jasonin ja E:n rauhallinen jutustelu niksauttivat aivot jännitysmoodista ns. Bring it on! -moodiin.

Lieneekö sitten kumma, jos siinä tilassa pitelee moottoritonta kaksipyöräistäänkin maailmanomistajan elkein niinkuin harrikkaa.


Ihmeet jatkuivat, nimittäin taivaalla vielä edellisiltana roikkuneet sadepilvet hälvenivät aamun tuntien aikana maagisesti, ja pian sinisen osuus otti jo voiton.

Jasonin ja T:n pyörät olivat suht lähellä omaani, mikä esti paniikin nousemisen pintaan tässäkin vaiheessa. Seura tekee kaltaisekseen. Olin ennen tapahtumaa toivonut, että olisipa mahtavaa jos sattumalta tapaisin ekaan Triathlon-kisaansa osallistuvan Tomin, johon olin toistaiseksi ollut yhteydessä vain blogin kautta. Niin, onko ihme jos se Tomi sitten viritteli pyöräänsä siinä ihan parin metrin päässä ja päästiin jutuille jo valmistautumisvaiheessa.  Jos sua Tomi jännitti, niin se ei kyllä yhtään näkynyt päälle. Oli mahtava tavata, ja  tavataan me toistekin näillä kinkereillä.  No, ei se siinä ollut. Kun tuli blogi puheeksi, kävi ilmi että vasemmalla puolellani aivan vieressä on Jokke, jonka blogia on tullut luettua usein - ja kuulemma myös päinvastoin. On nää ihime kuviot.

Pistäähän se pissattamaan, jos juo edellisen päivän ja aamun aikana viitisen litraa erinäisiä mehuja, urheilujuomia ja punajuurimehua (to be contined) - kävin siinä aamun aikaan kaikkiaan kolmesti asioilla. Viimeisen kerran jälkeen meinasi jo tulla kiirekin pukea märkkäriä päälle, mutta onneksi se on jo sen verta plösöväljä että menee päälle ihan heittämällä. Noora pongasi minut palaamassa vaihtoalueelle, tsempit huikattiin puolin ja toisin.

Rantaan kävellessä törmäsin vielä Hanneen, ja kisatunnelman sekoittamana taisin halatakin. Sori vaan, tuli ehkä yllättäin. :)

Kuva: Timo Kananoja

Siitä ne uimalähdöt sitten lähtivät liikkeelle. Yleisen sarjan liikkeellelähdön jälkeen tuli pian Jasonin ja T:n vuoro.

Kun he menivät rantaa lähempänä olevaan lähtökarsinaan, tuli Lenkkipoluille-blogin Asmo kysymään, ollaanko me nettituttuja. Ja siinä ne sitten meni viimeiset minuutit ihan sillä tavalla, että unohdin ihan kokonaan jännittää. Todistettavasti kuitenkin muistin lähteä liikkeelle, koska järvestä poiskin nousin.

Se mitä siellä järvessä tapahtui, oli kyllä hurjin avovesiuinti mitä olen koskaan kokenut. Ei siellä mitkään aivan myrskytuulet puhaltaneet, mutta jostain oli Valvatus-järveen tullut terävää aallokkoa siten, että siellä oli minun avovesiuintikokemuksella enempi tuurista kiinni onnistuiko ajoittamaan hengityksensä siten, ettei vedä vettä keuhkoihin.  Henkilökohtaisesti vältyin suuremmilta kommelluksilta siinä, ja vaikka  uintiaika ei likimainkaan ihmistorpedo-kategoriaan menekään, niin olen iloinen että pääsin sieltä pois reiluun 43 minuuttiin.

Vaihtoon könysin konttauksen kautta jaloille nousten Valvatuksen pesu & linkoushoidon jälkeen hiukan normaalia enemmän tokkurassa, mutta sen sentään huomasin että monilla järvistä poisnousevilla naisilla oli viikset. Kisan jälkeen useat selittelevät, että kyse ei ole stereoideista - ei suinkaan -   vaan että humusta oli tarttunut paksut kerrokset naamaan. Mene ja tiedä! :)

Järkytyksestä huolimatta muistin pukea, tai niin toivon, kaikki pyöräilyvaatteet päälle. Ja pääsin liikkeelle pyörällä aika sutjakkaan. Alkumatka oli myötätuuleen, ja siinä sai ensimmäiseen täyskäännökseen asti vain ihmetellä kun keskinopeus kohosi yli 35 km /h.

Kyllä se keskari siitä sitten asettui, ja valui tasaisesti alespäin, ja oli lopussa jossain 32.5 km/h tasolla. Tulin E:n mukaan juoksuvaihtoon "räkä poskella". Mission completed! :)

Juoksu meni sekin ilman kummempaa draamaa. Hökelsin melko rauhallista tahtia ilman sen ihmeempää tempomista. Meinasi se reipas pyöräily siinä alkaa tuntua ekoilla kilometreillä, mutta sitten jostain tupsahti T, joka sanoi ettei ollutkaan viittinyt suunnitelman mukaan jättää hommaa ihan uintiin ja pyöräilyyn, vaikka se oli vissiin alkuperäinen suunnitelma. T:n kanssa juoksennelltiin sitten siinä oman tahdin löytämisen kannalta kriittiset ekat reilut 5km, josta suuri kiitos!

Toisella kierroksella meinasi oikein kunnolla väsyttää. Olin juossut yleisön edessä käydyn kiekan, tietenkin, täysiä näyttävästi, ja siinä on ne mäet sitten.  No eikö mitä, siellä oli sitten Janne  tietysti joka huusi jo kaukaa tienvarresta: "Original Pringles For you!" Mutustelin ja hihittelin sitä kourallista sitten siinä ainakin kilometrin. Tänks!

Kierroksen 3/4 lopulla törmäsin vielä Tomiin uudelleen, joka meni eteenpäin päättäväisen näköisesti. Näki heti, että tuo homma viedään loppuun asti. Sain tästä kohtaamisesta taas rutkasti lisää virtaa viimeiselle kierrokselle, joka sekin sitten sujui melko samaan tahtiin kuin aiemmat vaikka ajattelin jo että ois aika ehkä väsähtää.

Loppukirikin irtosi, sanoisin jopa raju.  T sai vielä napatuksi maalikuvankin:)


Kokonaisaika oli nyt 5h:48min:06sek. Noin 25 min vähemmän kuin viime vuonna.

Tässä osiot vaikka tulevaisuuden reitti-ihmettelyitä varten:

* Uinti (1.9km) 43:09 (Endomondo.com)
* Pyöräily (90km) 2h:46m:19s 
* Juoksu (21.1 km) 2h:04m:55s

Se meni nyt niin hyvin siis kuin multa voi mennä.

Mahtavan olon kruunasi se, kun Jason viimeisteli ekan triathloninsa juoksemalla päätösosion puolimaran ennätysaikaansa. Sinänsä ymmärrettävää, onhan se Ultramies. Tollaiset parin km uinnit ja vajaan sadan pyöräilyt on vissiin sitte just sopivat lämmittelyt. Ja vaimostaan E:stä leivottiin täällä sitten, ei mikä tahansa tusina-triathlonisti, vaan ihan oikee Duathlonisti!


Mahtava tapahtuma, josta todellisen kesämuiston tekivät ei oma suoritus, vaan tapaamiset eri ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille.

... ja mitä sitten tapahtuu. Pari-kolme hard-värillä koodattua treeniviikkoa ja sitten Nastolassa täysmatkalla pamahtaa. Mutta, mikä?!








ps. Tuli painoasiat siellä puheeksi paikanpäällä myös, joten todetaan täälläkin vielä että paino Joroisten kisapäivänä oli luokkaa 114kg. Siinä ois siis vielä semmoinen luokkaa 14kg painolastia tiristettäväksi poies kevyesti ennenkuin alkaa ihan hernekepiltä näyttää :)