Mietin maratonin aikana mitä kaikkea vuosien aikana on tapahtunut. Lyhyt versio: kymmenen vuotta sitten olin 36 vuotias, 155 kiloinen, fyysisesti romahtamassa, henkisesti epävarma ja ruoskin itseäni mm. ahmimishäiriön keinoin. Nyt olen 46 vuotias, elämäni parhaassa ja paranevassa kunnossa ja painolla ei ole minulle merkitystä.
Verona on kaunis. Historia näkyy ja tulee iholle.
Veronan Areena (roomalaisajan amfiteatteri) |
Julian parveke |
Maratonista. Se oli kuin muffinssi, nautin kovasti.
Koska olin harjoitellut juoksua vain kymmenkunta tuntia (*) ja vain edeltävien kuuden viikon aikana, minulla ei ollut tavoitteita tai muita turhia paineita. Toisaalta tiesin, että yleiskunto on parempi kuin koskaan ja odotin kiinnostavaa tutkimusmatkaa.
(*) juoksukyvyn herätyskuuri: juoksen vain kun olen virkeä, melko usein mutta vain vähän kerrallaan, n. 15 minuutin lenkkejä, semisti kovaa, päätavoitteena oma paras juoksutekniikka. Näiden minuuttien aikana oppiminen on tehokasta ja kaupan päälle tulee hyvä olo. (Muuta liikuntaa kuin juoksua harrastan paljon. Edellinen vastaava juoksukuuri oli huhti-toukokuussa ennen Etelä-Karjalan sotilasmarssia).
Lähdin sitä vauhtia, jota olin lyhyillä lenkeilläni juossut. Juoksin sitä vauhtia niin kauan kun jaksoin, ja sitten juoksin vähän hitaampaa. Viimeiset kilometrit juoksin kovaa, mukavuusalueen ulkopuolella, koska keksin haluta keretä maaliin alle neljän tunnin.
Maaliin reippaasti |