Tosiasia kuitenkin on, että ilman Fredrikiltä ja Pertulta matkan vaikeina kohtina saamaani tukea en tiedä miten olisi edes käynyt. Härmälän nousujen jälkeen olin aika pihalla, tuntui että kone keitti yli päässä, jaloissa ja keskivartalossa ja en ollut kaukana kippaamisesta. Tämä yhdistettynä loppuaikaan 2:13:57 pani oikeasti miettimään, onko minulla mahdollisuuksia selvitä maratonista yhtä painavan rinkan kanssa ja ainakaan alle nykyisen ennätyksen 4:39:09.
Tiedossa oli kyllä, että Tampereella ei ollut ihan optimaaliset olosuhteet kolmesta syystä:
a) lähdössä huomasin että energiageelit olivat tippuneet pakettiautoon
b) olin kerennyt käydä vasta parilla juoksulenkillä pariviikkoisen flunssan jälkeen
c) Tampereella oli vuodenaikaan nähden kuuma, jotain 20 astetta.
Erityisesti lämpö on rinkan kanssa juostessa todellinen ongelma. Tehoa ensinnäkin on käytössä huomattavasti isompia wattimääriä, kuin lisäpainotta juostessa, Käytännössä maksimaalista ylläpidettävää tehoa koko ajan, poistettavaa lämpöä syntyy paljon. Samanaikaisesti rinkka selässä estää hieman lämmön haihtumista. Kun ja jos sitten kriittinen lämpötila kehossa ylittyy, tuntuu siltä kuin hetkessä tehoista tippuisi noin 30%, tajunnan tila laskee ja meno hyytyy. Päässä soi ydinhälytyksen summeri: "core meltdown core meltdown!". Tältä tuntui Tampereelta 15-20 km kohdalla.Siksi oikeastaan jo maanantaina päätin, että homma on uusittava Espoossa ja käytännössä koettava että jos a), b) ja c) ovat kunnossa, niin homma hoituu. Ei ole ollenkaan sama asia luulla tietävänsä, että voi onnistua... oli pakko mennä kokeilemaan. Tuntui siltä, että minun on saatava onnistunut juoksu, että voin päässäni ajatella selviäväni maratonista.
Strategia Espooseen oli: Sabaton soimaan ja täysiä alusta loppuun. Söisin kolme geeliä 5, 8, ja 14 km kohdalla ja pidän tahdin toivoen että yli viisi astetta viileämpi sää estää core meltdownin.
 |
| Kuva: ONEVISION.fi |
En muista paljoakaan siitä, mitä juoksun aikana tapahtui. Ajatukset olivat jollain meta-tasolla. Sabatonin rytke oli ajanut itse-suggestion tilaan ja viimeisen kilometrin aikana soi Sparta. Hoin päässäni "Sparta, Sparta, Sparta. Sparta. Sparrrta. Sparrtaaa. Maaliviiva. SPARRRTAAAAA!!!!" se tulikim täysi suusta ääneen. Mitalinojennukseen valmistautunut nuori mies hyppäsi täysin oikeutetusti säikähtäen puoli metriä taaksepäin.
Espoossa vatsalihakset kestivät, enkä kokenut samanlaista täydellistä juoksutekniikan romahdusta kuin Tampereella. Lähetän siis Guinness World Recordsille tuloksen 02:05:05.
Kisa-strategia Vantaan maratonennätysyritykseen on nyt selvä. Varovaisuus alussa ei auta mitään. LÄhden lähes maksimitehoilla, se on suurinpiirtien 5:45 /km vauhtia rinkan kanssa. PIdän vauhdin niin pitkään kuin pystyn. HYvällä tuurilla selviän näin jonnekin 25-30km paikkeille. Loppumatkan menen niin kovaa kuin pystyn. Hyvällä tuurilla maaliin asti.
Sparta!
