 |
| Päätön piiskuri. |
Ei tässä suoranaisesta petoksesta ole kyse, mutta silti minusta tuntuu, että olen aikojen saatossa maalannut väärän kuvan. Tai ehkä se kuva oli silloin oikea, ja nyt taustapeilistä katsoen muuttunut.
Asiaan. Blogia pidempään seuranneet ehkä huomasivat, että viime vuoden lopulla minulla oli käytössä runsaasti mittareita. Mittasin marraskuussa mm. unta ja sen aikaista hengitystä ja sykettä, palautumista sydänsähkökäyrän avulla, lihaksia eri tavoin, askelta, verensokeria ja muita tavanomaisempia juttuja. Näistä hieman mm. tässä kirjoituksessa.
Pari kuukautta myöhemmin tammikuussa näin ensimmäiset konkreettiset merkit siitä, että jokin on pielessä. Kestävyysliikunta tuntui vastenmieliseltä. Siitä alkoi kuukausien kamppailu, jonka aikana kohdistin väkisin mielenkiintoni kestävyysliikunnan sijaan voimailuun. Flunssaa ja kaikenlaista pikkukremppaa oli ja meni. Väkisin punnersin pari kuukautta. Toukokuussa lihaskuntotiekin oli kuitenkin loppuunkatsottu ja törmäsin totaaliseen seinään.
Olen vakuuttunut siitä, että kylvin tämän ylikunto, infektioherkkyys-, ja mielenmätäsyndrooman tuolloin viime vuoden loka-marraskuussa. Liikaa, liian pian, kropalle ja päälle.
Homma meni överiksi.
Mittarit eivät kokonaistiltanteesta tajunneet tuolloin mitään, ja joitakin kuukausia myöhemmin oloni oli huonompi kuin koskaan. Se oli hieno kokemus.
Täsmennän nyt tältä pohjalta pari oppimaani juttua.
- yksittäinen mittaustulos jostain asiasta on vain pikkiriikkinen kurkistusaukko kokonaisuuteen
- ei ollut mittareiden vika, että ajoin kiville. Sumutin ja vaimensin kuitenkin omia aitoja tuntemuksiani yhtäaikaisesti sekä liiallisella, puutteellisella että yliarvostamallani "fakta"tiedolla.
- bulkkimittaustiedon kerääminen ja tulkitseminen on mielestäni turhaa, kenties jopa haitallista
- nykyään en käytä rennolla soutu/juoksu/pyöräilylenkillä edes sykemittaria.
Paras mittari kokonaisuudesta on jokaisella päässä ja tuntemuksissa sisäänrakennettuna.
