Vielä pari viikkoa sitten tuntui, että ensi lauantaina juostava Viikin viiskytviis sujuu helposti ja kivana pitkänä lenkkinä. En ollenkaan miettinyt sitä, että jaksanko. Herkuttelin vain sillä ajatuksella että viimein pääsemme Jasonin kanssa nauttimaan Viikin vitosen, yksitoista kertaa samana päivänä.
Mutta katoavaista on itsevarmuus.
Tarvitaan vain kymmenen päivää flunssaa ja lenkittömyyttä ja metamorfoosi on valmis. Fyysisesti muutos ei tapahdu niin nopeasti, mutta pään sisällä on jokin katalyytti. Kunto ja tuntemus siitä on vähintään yhtä paljon henkinen kuin fyysinen asia. Kuin kävelisi suossa. Ensin siellä on vain nilkkoja myöten, mutta päivä päivältä vajoaa syvemmälle. Lopulta siellä on vyötäröä myöten. Kiinni jääminen on houkutteleva vaihtoehto. Olethan surkea.
Torstaina koiran kanssa kävellen, perjantaina rauhallisesti 12km hölkkäillen ja eilen vielä rauhallisemmin 25km. Luulen, että olen fyysisesti irti suosta ensi viikonloppuun mennessä mutta muistot siitä jää päähän. Tämä oli vain pieni suosilmäke, mutta se riittää.
Ja muisto suosta on hyvä asia. Se tarvitaan jotta askel tuntuisi kevyeltä ja elämästä osaisi nauttia. Jos auringon piirtää keltaiselle paperille, sitä ei edes huomaa.
Tulee mieleen kirjoitus kolmen vuoden takaa: elämä on trikkikuva.
Täältä tullaan Viikin viiskytviis!
Ensi perjantaina ihoni alle asennetaan verenkiertoa nuuskivia sensoreita, jotta verensokerini muutoksia voidaan seurata reaaliajassa. Mutta mitä muuta? Se varmistuu itsellenikin vasta lähipäivinä. Ensi viikolla pääsen siis kertomaan yksityiskohdat siitä mitä on suunnitelmissa.
Juokse laboratoriorotta, juokse!
