* Kertomuksessa esiintyy henkilöitä, jotka on esitelty täällä.
Ei se tuntunut juoksemiselta. Ei siksi, että vauhti oli hiljaista. Ei siksi, että ympärillä oli tiivis rypäs ihmisiä, edessä juoksijoita niin pitkälle kuin silmä näki, kasvoillaan hetkessä vaihtuvia mikroilmeitä päättäväisyydestä hämmennykseen. Vaan siksi, että vasta nyt konkreettisesti hahmottui se, että meidän oli määrä juosta seuraavat 12-16 tuntia. Se tieto tuntui taianomaiselta.
Taian keskeytti väkevä tietoisuus siitä, että olin nyt aivan Piereskelevän Parkinson-miehen perässä.
Ensimmäiset 20 kilometriä, reilut 2 tuntia, joukko pysyi hiljalleen harvenevassa jonomuodostelmassa. Juoksijoiden välit kasvoivat, mutta ne pysyivät kuitenkin sellaisina että lukuisien karjaporttien läpi mennessä käytännöksi muodostui portin auki pitäminen seuraavana tulevalle.
Nilkoissamme olleet Dirty Girl -säärystimet herättivät kiinnostusta, ne toimivatkin erinonmaisesti, koko juoksun aikana kummallakaan meistä ei mennyt ainuttakaan kiveä kenkiin.
Noin 18 kilometrin paikkeilla saavuttiin Trossachsin kansallispuistoon, ja maasto alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Hölkkä kulki kepeästi. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 32 kilometrin kohdalla
Omapussi-huoltojärjestelmä osoittautui käteväksi. Viitisenkymmentä metriä ennen huoltopistettä oli henkilö, jolle huikattiin oman huoltopussin numero. Tämä henkilö huikkasi numeron edelleen toiselle pussi-tyypille joka sitten ojensi pussin käteen. Join kokista, tungin suuhun sipsiä, geeliä ja pari buranaa sekä täytin juomarepun.Maasto ja juoksu muuttuivat edelleen raskaammaksi. Korkeuserotkin kasvoivat. Kuin olisi siirtynyt tietokonepelissä tasolle II. Ihmisen kädenjälkiä näkyi kuitenkin edelleen reitillä, muunmuassa kiveyksinä. Sykkeet räjäyttäviä nousuja, ja reisiä piinavia laskuja. Rasitus oli kuitenkin hallinnassa.
Edessäni juossut Tavallisen Näköinen Albiino Nainen kaatui. Tarjosin hänelle apua. "Just scratches", hän sanoi. Nainen nousi pystyyn, pyyhki hiekat takareisistään ja pomppi poninhäntä heiluen perässäni alas portaita.
Jason kysyi: "miten vertaisit tämän raskautta vaikkapa iron maniin?" Hetken mietittyäni sanoin olevani sitä mieltä että "ne ovat suurinpiirtein samaa tasoa." Pieleen meni!Maasto oli jälleen vaikeutunut huomattavasti, mutta ei se mahdottomalta tuntunut.
Huoltopisteellä kohtasimme parivaljakon, jonka kanssa olimme edenneet osin samaa matkaa. Jason oli jo heidän kanssaan puhellutkin pitkät tovit, ja niin minäkin ajattelin rikkoa jään. Tarjosin huoltopussistani ylimääräistä omenaa ja kysyin skotilta pontevasti: "Do you feel like an apple?!" ... omena ei tehnyt kauppaansa, mutta jäin itse miettimään, tunnenko oloni omenaksi.
... sitten reitti takoi sarjatulta rajusti vasten kasvoja. Juoksuni muuttui parhaimmillaankin kävelyksi, kiipeilyksi yli kivenlohkareiden, liukumiseksi, laskeutumiseksi, puissa roikkumiseksi, purojen yli loikkimiseksi ja varomiseksi. Sain näkyjä, joissa vuoroin minä ja vuoroin Jason makasi maassa milloin polvi, milloin jokin käden luu irvokkaasti esiin törröttäen. Muutamia lieviä liukastumisia lukuunottamatta mitään ei kuitenkaan sattunut. Emme edes kunnolla kaatuneet ja vain kerran kiveltä toiselle hypätessäni pohjelihakseni kramppasi niin, että huusin täyttä huutoa.
Kykenin kameran käyttöön vain aivan helpoimmissa kohdissa. Voimani hupenivat jokaisen esteen ylityksellä, kuin vesi keikkuvasta kupista. En jaksanut enää juosta pieniäkään ylämäkiä. Jason näytti ja kuulosti energiseltä.
Saavutimme pienen kumaran taikaviitta-Lindan. Hän oli ohittanut meidät tähän asti jokaisella taukopaikalla. En tiedä miten hän sen teki. Ainut ei-yliluonnollinen selitys lienee se, että hän ei pitänyt taukoja.
Nyt meno näytti kuitenkin raastavalta. Nainen laskeutui erittäin vaivalloisesti kivenlohkareiden ja juurakkojen peittämää kalliota. Hän kertoi kaatuneensa aiemmin. Kysyimme, tarvitseeko hän apua. Nainen sanoi olevansa "Ok". Emme nähneet Lindaa enää koskaan.
Selvittyämme tuosta osuudesta näin etäällä alhaalla järven rannassa leirialueen, jonka arvelin olevan huoltopiste: tuonne minä jaksan hyvin.Polku kääntyi toiseen suuntaan, pois järveltä ja huoltopisteeksi luulemalta paikalta ja sitten ylös rinnettä.
Laidunalueita erottavien kivi- ja piikkilanka-aitojen ylittäminen muuttui vaikeaksi. Mitä teen, jos pohkeeni kramppaavat?
Kunnon kramppeja ei kuitenkaan tullut. Tuntui siltä, että kompressiosukat taittoivat alapohkeesta pulppuavilta krampinaluita terävimmän kärjen. Ne eivät saaneen koko pohjetta valtaansa. Katsoin toiveekkaana jokaiselta kukkulalta, mutta huoltopistettä ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan näkyi taas yksi kukkula, terävä nousu. Olin poikki. Nostelin jalkojani käsillä. Vaikka vielä tovi sitten meillä oli ollut lähes puolitoistatuntia aikaa selvitä huoltopisteeseen ennen aikarajaa, niin nyt kilometriin tuntui kuluvan kymmeniä minuutteja. Pelkäsin voimieni loppuvan totaalisesti. Ajattelin, että pilaan sekä oman että Jasonin päivän.
Silloin Jason huusi "They are taking the hobbits to Eisengard!"
Hänen kannustuksensa nousi uusiin sfääreihin aina kun jaksamiseni heikkeni.
Saavuimme viimeiselle huoltopisteelle 65 kilometrin kohdalla. Hittolainen, ensiapumiehiä! Huolestuin. Vaikka menoni ei näyttäisikään liian vaivalloiselta ja kivuliaalta, ne pysäyttävät matkantekoni siksi että en näytä olevani tolkuissani. Yritin esittää reipasta ja terävää. Juoneni meni osin pieleen, kun huomasin kaatavani juomareppuun vettä tyhjästä pullosta.
Kävin pyytämässä vettä huoltopisteen hoitajalta. Hän oli arvolta 65-70 vuotias, hymyilevä, mutta täriseväinen mies. Hän sanoi minulle käheällä, lähes kuiskaavalla, äänellä:
"Listen, you Big Fella. I did something similar 20 years ago myself. Complete this little sucker, and you'll get bragging rights for two decades. Get going, now!!"
Jäljellä oli vain 20 kilometriä. Aikaa 15 tunnin takarajaan oli vielä reilut neljä tuntia. Rauhallisen kävelyvauhdin pitäisi riittää.
Mutta liikkeelle lähtö viimeiseltä huoltopisteeltä oli kivuliasta, polviin sattui, nilkkoihin sattui, pohkeet ja reidet kramppailivat, kuin koko koivet olisivat olleet kevyessä jäässä. Mnkäänlaisia etäisiäkään voiman tuntemuksia ei enää ollut lihaksissa, jalat tuntuivat liikkuvan vain tahdon voimalla. En saanut pakotettu itseäni hölkkään kuin loivassa alamäessä. Nopeutemme laski ylämäkiosuuksilla pariin kilometriin tunnissa, ja tasaisen vauhtikaan ei riittänyt.
Jason näytti selvästi huolestuneelta. Hän itse puhkui voimaa ja energiaa, mutta kuinka hän saisi sitä siirrettyä edes ripauksen minuun?
Jason kannusti rajusti, mutta samaan aikaan tiukasti. Hän teki selväksi, että jos me emme nyt ole päättäväisiä, me epäonnistumme ja kaikki on pilalla.
Nämä kannustuksen sanat, ja täsmähuumori saivat minut jaksamaan aina vielä 10, 50, 100 metriä. Kilometrin. Ne vähenivät piinallisen hitaasti. Kyselin Jasonilta todennäköisesti minuutin välein kuin lapsi auton takapenkiltä: paljonko vielä, paljonko meillä on aikaa, koska ollaan perillä?
Viimeinen ajatus ennen tajunnan tason laskemista oli se, että me olemme aivan niinkuin Han Solo ja Chewbacca.
Liu-uin vääjämättä rajan taa. Aina, kun imaisin juomareppuni pillistä, takaraivooni piirtyi kuva Ryanairin lento-emosta ja hänen sanoistaan: "Your life vest is equipped with a mouthpiece for further inflation or deflation of the vest." Imin ja puhalsin suupalaani.
Puhalsin ja imin. Utuisesti näin Jasonin kannustavan, hyppivän ja pomppivan. Jossain kohtaa muistan hänen huutaneen: "Minä olen teuuuuurastanut paljon elukoita!" ja hetkeä myöhemmin lisäten "Raaaaaaaaaaaaaakaaa lihaaa!"
Alitimme tien, jossa Pekka ja Erno sattumalta kaivoivat juuri geokätköä esiin. . Uskomaton sattuma aika-avaruudessa. He huusivat jotain. En tajunnut mitään.
Päässäni alkoi pyöriä oheinen pätkä. =>
Istahdin kivelle, vaikka toisaalta pelkäsin sen olevan kohtalokasta. Söin viimeisen energiapatukkani ja join reilusti urheilujuomaa.
Jason jatkoi tsemppaamista, kannustamista ja piiskaamista. Kilometrin numero 75 kohdalla hän lähti hölkkäämään ja sanoi, "jos pysyt perässäni kerron sinulle jotain." Pysyin.
Keskustelu pakotti tajunnan tason palaamaan normaaliksi, ja vaikka nopeus ei kasvanut, mieli heräsi hymyyn. Se tapahtui ajoissa siinäkin mielessä, että noin kilometrin 77 kohdalla oli korkea karjaportti, jonka vieressä seisoi kaksi kisa-marshallia, jotka haarukoivat menijöiden henkistä ja fyysistä tilaa ja jatkamiskykyä. Selvittyäni karjaportista sain murjaistuksi vitsin: "These puzzles are getting harder and harder all the time."
Jäljellä oli vielä pitkiä nousuja. Mutta nyt tuntui siltä että kyllä aika riittää. Se kuitenkin pelotti, että kullakin reittiosuudella viimeisenä juoksevat ns. "sweeperit" saavuttavat meidät ja käskevät keskeyttää, vaikka arvelimme että viimeisellä pätkällä näitä sweepereitä ei ehkä ole, ainakaan vielä.
Sitten, takaa alkoi kuulua askeleita ja Jason pälyili hermostuneena taaksensa. Hahmo lähestyi. Ja lopulta saavutti minut. Jason oli ottanut jonkin verran kaulaa. Ajattelin, että jos tää nyt oli tässä, niin ainakin yritin parhaani, toivottavasti tuo ei saa Jasonia kiinni. Ei se sweeperi ollut, samanlainen väsynyt menijä vain.
Viimeisten kilometrien aikana pyrin vielä harhauttamaan Jasonia kääntymään mm. nuolen perään, jossa luki "To the sacred pond."... todennäköisesti opastuksellani myös into to the...
Loppukirit otettiin. Yritin usuttaa Jasonia aloittamaan loppukirinsä jo aiemmin, mutta hän ei suostunut jättämään minua yksin. Vasta muutamia satoja metrejä ennen maalia hän lähti kuin tykin suusta. Oma loppukirini jäi viiteenkymmeneen metriin. John Duncan heitti high-fiven.
Maalissa. Takana 14 tuntia, 18 minuuttia ja 34.
En ole enää sama kuin aiemmin. Mahdollisen rajat ovat laajentuneet. Se vaati tuskaa ja iloa, ja onnistui vain taitavan kätilön avulla.
 |
| Endorfiineistä humaltunut avaruusmies |
Kömmin suihkukopista kultainen avaruuspeite päällä. Erno ja Pekka mainitsivat, että seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä 350 kilometriä. Päätimme perua sovitun yöpymisen ja lähdimme sen sijaan takaisin Glasgowiin, sinnekin oli matkaa nyt 100 kilometriä, kun eräät olivat juoksennelleet. Saimme hotellin.
Iltapalaksi söin 4 big maccia.
Luokittelin viime kirjoituksessa osallistujat supermiehiin ja taikaviittoihin. Jason ei ole kumpikaan, vaikka on molemmat.
Jason on Jason. Skotlantilaisessa maastossa hän on myös Aragorn.
ps. Ja ainiin, minun piti tehdä tämän blogikirjoituksen yhteydessä suuri paljastus ja tunnustus. Oikealla vaa-alla painoni on tällä hetkellä n. 115kg. Tämä piti paljastaa siksi, että aikoinaan kun itse asioita yritin surffailla, vääräleuat internetissä yrittivät pelotella maratonin ja jopa puolimaraton yrittämisestä tällaisena läskinä.
Vanhan vaa-an, jota käytin edellisen kolmivuotiskauden, mukaan painan edelleen n. 100kg. Seuraava parin kuukauden tavoite on päästä lähemmäs niitä lukemia myös toimivalla vaa-alla.
