Luin siitä suurimman osan teltassa Pohojanmaalla, vesisateessa vainioiden keskellä. Ehkä olosuhteista johtuen en voi varsinaisesti puhua lukukokemuksesta. En tuntenut edes lukevani kirjaa.
Ennemminkin tuntui siltä, kuin joskus kun istun uimahallin saunassa ja jokin elämää enemmän nähnyt mies kertoo kokemuksistaan rauhallisella äänellä kaikkien muiden kuunnellisella ihan hiljaa, löylyn sisahdudesten rytmittäessä tarinaa. Teksti soljui alitajuntaan vaivatta, ja sen enempää ajattelematta.
Lopuksi suljin kirjan ja aloin nukkua. En ajatellut kirjasta siinä vaiheessa oikeastaan mitään.
Kirja oli lainattu kirjastosta, ja joku aikaisemmista lukijoista oli merkannut lyijykynällä kohtia, jotka ilmeisesti olivat mieleenpainuvia. Yksi niistä oli Harukin ultramaratonillaan toistelemat sanat.
En ole ihminen. Minä olen kone. Minun ei tarvitse tuntea mitään. Taaperra vain eteenpäin. Toistan sitä kuin mantraa.
Koska tuo kohta oli lyijykynällä oikein erikseen merkittäväksi merkattu, päädyin sitä toviksi miettimään. Juostessa, ja pyöräillessä on tosiaan monesti kipuja ja erilaisia tuntemuksia jotka ovat suuruusluokaltaan jotain olemattomasta kaiken vallitsevaan. Itse ajattelen enempi niin, että kipujen kieltämäminen on vähän höpöhommaa.Samoin esim. ajatus siitä, että maraton tai mikä tahansa JUOKSUkilpailu on pakko JUOSTA loppuun on minulle vieras. (jos antaa periksi yhdestä periaatteesta, antaa pian monesta muustakin. TÄH!?). Se ehkä selittääkin asiaa, periaatteen miehethän ovat ihan oma lajinsa :) En välttämättä kokenut kovin monessa muussakaan kohdassa täydellistä sielunsukulaisuutta kirjailijan kanssa, mutta toisaalta, mitä kivaa se nyt sitten olisikaan!
Voin siis suositella ainakin sellaista yksilöä tästä teoksesta johon joku on merkannut lyijykynällä ainakin muutamia rivejä, joiden kohdalla et lue, vaan kuuntelet.
Voisikin katsella tään viimeiselle lomaviikolle jonkun hyvän kirjan tästä aihepiiristä. Saa suositellakin!
