Erinäiset taudit ja rasitusvammat on voitettu. Kevätaurinko möllöttelee taivaalla päivä päivältä kuumempana huutaen "Ulkoile!". Viimeisen parin viikon aikana olen hiljalleen alkanut totuttamaan jalkoja juoksuun.
Maanantaina täytin 40 vuotta. Juhlistin merkkipäivää heräämällä vähän ennen kuutta, pakkaamalla juomarepun ja lähtemällä juoksemaan munkkikahveille kohti Pyynikin näkötornia. Osuin Rajasalmen sillalle hieman auringonnousun jälkeen. Sekä maisemat että tunne sisällä rinnassa olivat täydelliset.Sillan kahvilasta leijaili sieraimiin tuoreen kahvin tuoksu. Siitä tuli mieleen selässä roikkuva juomareppu. Päätin nauttia kunnon siemaisut Gatorade-juomaa. Juomarepun putki oli kuitenkin umpijäässä, ja sulatusyrityksistä huolimatta juomat jäivät reppuun.
Juoksentelin sitten juomatta ja syömättä loppumatkan keväisessä auringonpaisteessa kohti näkötornia ja kahvilaa. Kahvilan edessä odottivat yllätyksekseni Vaimo ja Jason. Munkki kannettiin naaman eteen höyryävän kuumana. Se, ja Rio Cola maistuivat aivan pökerryttävän hyvältä. Kun läksin jatkamaan matkaa näkötornilta takaisin kotiin päin, huomasin oikean nilkan sisäsyrjällä nopeaan tahtiin lisääntyvää rasitusta, ja päätin sitten varmuuden vuoksi pääosin kävelllä loppumatkan. Matkaa tuli mittariin jotakuinkin tasan 40km. Kyllä jäi hyvä olo koko päiväksi.
Ja nilkkakin alkaa jo olla likimain kunnossa parin päivän hoidon jälkeen.
Jason aloitti avantouintiharrastuksen jo alkutalvesta, ja nyt henkiset olosuhteet olivat täydelliset sille, että tilaisuuden tullen uskaltauduin eilen mukaan Rauhanniemen kansankylpylään.
Paikka on hämmästyttävä. Parkkipaikalta tutkailtuna niemenkärjessä sijaitsevat kansankylpylän keltaiset rakennukset näyttävät aivan normaaleilta. Mutta kun rakennuksen kulman taakse astuu, siirtyy aivan kuin toiseen maailmaan.
Höyryävät ihmiset seisovat tai istuvat tyytyväisen näköisinä uimahoususillaan pihalla lumihangessa, joillakin on päässään pipo, joillakin tossut. Nenään leijailee saunan ja makkaran tuoksu. Ilmassa väreilee rauhallisuus ja kiirettömyys.
Yritin määrätietoisesti rakentaa paniikkia, mutta ei se näissä olosuhteissa kyllä mitenkään onnistunut. Ei edes avantoon ensimmäistä kertaa kävellessä. Etukäteen kuvittelin, että veteenkastautumista voisi jotenkin hyvinkin tarkkaan jälkikäteen kuvailla ja sillä fiilistellä, mutta ei se oikeastaan ollutkaan se varsinainen juttu. Vähän niinkuin wasabin kanssa, varsinainen hyvänolon tunne tulee aaltoina, jälkikäteen. Tuntui siltä, että aina uuden avannossa käynnin yhteydessä nämä hyvänolon aallot ikäänkuin vain keräsivät voimaa ja kasvoivat.
Yhtä asiaa pystyn kuitenkin etäisesti kuvailemaan, ainakin mieslukijoille. Avannosta nousun jälkeen tuntuu nimittäin siltä, kuin kivekset supistuisivat ja romahtaisivat punaisen jättiläisen tavoin valkoiseksi olemattoman pieneksi kvarkiksi, ja sitten häviäisivät kosmisen pihahduksen myötä lopullisesti. Tätä tunnetta lukuunottamatta olo tuntuu jo noin kymmen askelta avannosta nousun jälkeen kokonaisvaltaisen lämpimältä.
Kvarkki-varauksella suosittelen avantouintia lämpimästi. Itse ainakin menen uudestaan!
Postimies toi pääsiäiseksi läjän lukemista. Kirjoittelen näistä myöhemmin mitä mieleen jäi.
Syökää mämmiä ja juoskaa!
