Olen huomannut, että mielessäni on tapahtunut muljahdus.
Kun aloitin liikuntaharrastuksen, lukitsin tähtäimeen sen hetkiseen kuntoon nähden kovia tapahtumia. Sellaisia että ylipäätään läpäisy oli pelottava haaste. Sitten treenasin niin, että juuri ja juuri selvisin.
Nyt olen juossut sillä ajatuksella että se mahdollistaisi marraskuun alussa äärimmilleen pinnistäen parhaimmillaan ehkä noin 100km juoksun.
Tavallaan on ollut helppoa asettaa megamonsteri: ironman, hui, maraton, apua! Tietää että mörkö tulee ja syö, jos ei
treenaa riittävästi. Mutta, entä jos se ei tulekaan. Mikä sitten pitää liikkeellä? Se olisi tavallaan myös luopuminen, pelottavaa. Sitten
mietin, mistä oikeastaan luovun. En mistään. Ehkä oikeudestani kutsua
itseäni ultrajuoksijaksi.
Treenaan sataa kilometriä varten, mutta juoksen 55 kilometriä. Aion hymyillä koko matkan. Olen lyönyt monsterini.
Nyt juoksen, koska haluan. Mielessä katse on kaukana horisontissa.
Viime perjantaina julkistin Läskimaijan viikonloppuhaasteen #1:
"Kokeile tänä viikonloppuna jotain liikuntamuotoa, jota et ole vielä tänä vuonna tehnyt".
Seitsemän rohkeaa osallistui.
Voittajaksi random.org-palvelu valitsi neljäntenä blogiin kommentoineen nimimerkin "Eikka". Eikka, lähettäisitkö minulle katuosoitteesi (laskimaija at fatventure dot com), niin laitan otsalampun postiin. Onnea!!!
Minusta oli huippuhauskaa lukea Kimmon vuoden ensimmäisestä pyöräretkestä, Simon tennispeluusta, Akin ja Eikan joogasta, Karin ensimmäisestä Cooperin testistä kymmeneen vuoteen ja Hiluvitkun ja Harrin patikoinneista.
Ehkäpä otatte nyt kokeilemanne uuden jutun tavaksi? Harri erityisesti.
Koin tämän niin palkitsevaksi, että ehkä tästä tulee perinne. Ei tämä viikonloppuhaaste varman ihan joka viikonloppu toistu, mutta kenties joka toinen viikko tai kerran kuussa. Katsotaan!
Mietin pitkään mitä uutta tekisin. Kenties joogaa. Harkitsin mikroautoilua, koripalloa ja jazz-tanssia. On pilvin pimein lajeja joita en ole kokeillut. Sitten tytär sanoi: "Kuule isi, mä teen sulle temppuradan."
Hetkeä myöhemmin, hän tuli sisälle ja sanoi: "Se on tehty."
Pukeuduin Black Ninja -taisteluasuun, asetin vaaleanpunaiset aurinkolasit silmilleni ja lähdin radalle. Loppu on historiaa. // ks. YouTube
Lopuksi:
avoin kutsu sinulle verkkokauppias, maahantuoja, laitevalmistaja tai kuka tahansa: onko sinulla on jokin tuote jonka haluat esitellä? Anna se viikonloppuhaasteen palkinnoksi! Jos kiinnostaa, ota yhteyttä sähköpostitse.
Katselin aamupäivällä palkkidiagrammia, joka kuvastaa viimeisenä viitenä vuotena eri liikuntamuotojen parissa viettämääni aikaa tunteina.
Tajusin monta tuntia myöhemmin että olennaista ei ole määrä vaan värit. Vuosien mittaan palkit ovat alkaneet muistuttaa enenevässä määrin sateenkaarta.
Palkit kasvavat kuin huomaamatta, kun värejä tulee lisää.
Haastan sinut. Kokeile tänä viikonloppuna jotain liikuntamuotoa, jota et ole vielä tänä vuonna tehnyt, ja kerro siitä tänne blogiin kommentissa.
Osallistuneiden kesken arvon Fenix HL22-otsalampun. Sen 120 ANSI-lumenin valossa näkee aika hyvin tehdä kaikenlaisia juttuja syksylläkin. Sain sen Kiven alla-verkkokaupan Harrilta hyvällä alennuksella, kun kerroin, mihin tarkoitukseen se menee. Katsopa täältä syyskuun lamppukampanjan muut tuotteet.
Olen viimeisen kuukauden aikana ihmetellyt sitä, että mikään ei tunnu missään. Tai siis nimenomaan tuntuu: ihanan rennolta, rankalta, raisulta ja tyydyttävältä, milloin miltäkin. Hyvältä. Olen istunut monet kerrat huohottamassa milloin terassilla, milloin polun varressa.
"Sulla ei ole murheita, ei salaisuuksia ja sulla on hyvä mieli", sanoi vaimo kun tätä erään kerran mietin ääneen. Se suhahti silloin toisesta korvasta ulos.
Nastolan täysmatkan jälkeiseen viimeiseen neljään viikkoon on mahtunut neljä puolimaratonin mittaista lenkkiä sekä kaksi n. 40 km mittaista lenkkiä joista toinen nopein maraton toistaiseksi. Lisäksi muut Endomondon 64 km ohjelman mukaiset juoksut, lihaskuntoiluja ja cooper-ennätys.
Olen tunnostellut ja kysellyt tarkkaan jokaisen nivelen ja mielen vointia, jättänyt joitain jumppia väliinkin jos on tuntunut jotain outoa. Olen ihmetellyt, miten tämä voi mennä näin.
Vaimoni on maailman viisain ihminen. Ei murheita. Se on se juttu.
Converging and replicated evidence from experimental and clinical
models of wound healing indicate that psychological stress leads to
clinically relevant delays in wound healing.
Siitä asti kun Jari Sarasvuo julkaisi menestyksen myytit sarjansa ensimmäiden osan 1 - tavoitteet olen pyöritellyt asiaa päässäni.
Olen Jarin kanssa samaa mieltä. Tavoitteissa pitää onnistua, muuten masentuu. Käytännössä siis tavoitteiden täytyy olla riittävän helppoja. Jari puhuu prosenteista: "aseta
viisikymmentäprosenttinen tavoite sataprosenttisen sijaan". Totta,
silloin se on helpompi. Mutta 50%, se vaivaa. Se on ainakin puolet vajaa.
Otin käteeni twister-peliin kuuluvan vihreän kiekon ja istuuduin kurkistelemaan sen lävitse. Tajusin kaiken.
Twister-kiekko, pitelet sellaista aina kädessäsi. Se on se mitä teet seuraavaksi, tänään. Kiekon läpi näet kaukaisuudessa maalin. Läpäiset kiekon, heität sen muistoihisi. Olet onnistunut. Otat askeleen eteenpäin ja uuden kiekon käteesi.
Se on jokainen kävely, juoksu, uinti, pyöräily, punttisalitreeni, lepopäivä. Se on kaikki mitä teet tai olet tekemättä. Jos jonain päivänä mielestään epäonnistut, ei se haittaa. Kurkkaa vaikka kiekosta, olet kuitenkin jo lähempänä kuin ihan aluksi.
Hulavanne, välietappi. Se on lähtötilanteesta katsellen liian iso loikka: 5km juoksu, puolimaraton, maraton, ironman, 100km ultra. Mutta kun se lopulta tulee eteesi, olet edennyt jo kymmenien twistereiden läpi. Näin läheltä katsoen hulavanteen aukko on valtava. Hyppäät siitä helposti läpi. Tajuat edenneesi jo ison loikan.
Tikkataulu, maali, lopullinen tavoite. Se on lähtötilanteesta katsoen vain pieni piste kaukaisuudessa. Mahdoton. Lopullinen tavoite ei ole minulle mikään tietty konkreettinen lukema.
Se ei ole minuuteissa, kiloissa tai missään muussakaan mittayksikössä
laskettavissa oleva tulos. Se on tietty mielikuva. Ajatus siitä,
millaista perillä on.
Päivästä toiseen ja hulavanteiden läpi loikittuasi olet nyt aivan sen vieressä. Oikeastaan yllät jo työntämään tikan kymppiin. Matka on taitettu.
Seuraavana aamuna kertasin vielä tutkimustulokset, katsoin kuvia ja videota. Lapsetkin katsoivat, ja sitten he katsoivat merkitsevästi toisiaan: hörhö!
Matka on tärkein, maali on vain yksi piste siellä päässä. Jos nauttii matkasta ja jokaisesta askeleesta, niin muu tulee kuin itsestään. Sama taitaa päteä elämään muutenkin.
On ollut yhtä ilotulitusta tämä viimeviikkojen meno ja erityisesti tänne blogiin postailu. Nyt kerron mitä tapahtui tiistaina ennen nukkumaanmenoa.
Sain Tampereen Puolimaratonilla kuvaamani videon valmiiksi. Se viimeinenkin pirullinen videoklippi, joka jostain syystä aina kaatoi editointiohjelman, suostui viimein asettumaan paikalleen.
Perhe meni nukkumaan. Kello 23:45 video alkoi muuntua MP4-tiedostoksi. Valmiusprosentit etenivät, 1.....2....3...tuskallisen hitaasti, noin kaksitoista sekuntia per prosentti. 10...eikö tämä koskaan valmistu.
17... hain kolme päivällä syömättä jäänyttä perunaa. Pyyhkäisin päälle reilusti flooraa.
19 ... kas vain, mureita savukinkkusiivuja. Laitanpa pari perunan päälle.
23 ... oho, söin koko paketin. Erittäin mureaa savukinkkua.
28 ... hei, banaani.
32 ... hei, toinenkin banaani, hei hei!
38 ... wow. vaniljajugurttia, vajaa litra. Se on lasten lempparia aamupalalla murojen kanssa. Oli.
45 ... kas, tonnikalapurkki. Tää on terveellistä.
52 ... siivu pandan valkosuklaalevystä. Nämä ovat tuliaisia koiranhoitopaikkaan.
53 ... toinenkin siivu. 58 ... äh, kyllä mä puolet syön.
78 ... vielä vähän.
88 ... sama syödä loputkin.
100 ... !!
Iloinen ahmatti, 1v.
Konvertointi valmis, tiedosto muuttui muodosta toiseen.
Minä olen silti edelleen BED-man, ahmija. Tätä ei ollut tapahtunut viikkoihin, mutta tapahtui taas.
Yksi asia on kuitenkin muuttunut verrattuna vuosien takaiseen. Olen onnellinen BED-man. Siksi ahmin harvemmin.
Olen oppinut, että parasta mitä voi tehdä ahmimiskohtauksen jälkeen on olla murehtimatta sitä. Olen jopa alkanut uskoa omaa itsesuggestiotani, että oikeastaan tämä on osa minua. Oikeastaan ehkä juuri siksi energiatalouteni on ilmeisen toimiva myös kestävyysliikunnassa.
En anna sen masentaa itseäni. Sille masennus on ruokaa. Ja se ahmii mielellään.
Juoksin Tampere Puolimaratonin viime sunnuntaina 14.9 Garmin Virb Elite Action-kameran ja reilusti yli tuhannen muun juoksijan kanssa. Aiemmin Suomen pinkeimmästä puolimaratonista kirjoittamani juttu on täällä.
Olen juossut täällä jo parina vuotena. Silti on kiehtovaa ja ihmeellistä tutustua tuttuun kaupunkiin juosten siellä missä se ei yleensä ole mahdollista. Ei ainakaan näin, vapaana, ilman liikenteen kahleita. Paljon parempi kuin hop-on hop-off turistibussi.
Videota editoidessa tulivat elävästi mieleen kaunis ilma. Hetket, äänet, kosken kuohu, puheen sorina, kenkien kapse. Aurinko, Kannustus, huoltopisteidein iloinen puuha. Hiki, itsensä ylittäminen, toisista huolen pitäminen. Kasvot maalissa. Irvistys, hymy, ilo, nauru. Pinkki.
Hankala tunnelmaa on sanoin selittää, ehkä löydät sen, itsesi tai tuttusi videolta.
Olen huomannut, että mielessäni on tapahtunut muljahdus. 
