Viikko kiltisti

Tuolta näyttää skotlantilainen lehmä, kun se näkee  suomalaisen juoksemassa pientareettoman valtatien reunaa  aamulla kello 06:15.   Viime viikko kului leppoisasti Skotlannissa perheen kanssa autolomaillessa. Autoilua tulikin reilusti, n. 1800km ja juoksua hieman niukemmin kuin ajattelin, vajaat 40km.   

Liikunnallisti hieman kevyempi viikko taisi tehdä ihan hyvää, koska kotiinpäästyä juoksu ja muu meno on tuntunut kevyemmältä kuin koskaan. Täydellisen palautumisen takasivat myös runsas lepo ja haggis, jota nautin aina tilaisuuden tullen. (Haggis on skotlantilainen perinneruoka, joka paistetaan lampaan mahalaukussa. Täytteenä on yleensä kaurahiutaleita, lampaan maksaa, keuhkoa, sydäntä ja ihraa, sipulia, mausteita ja suolaa. // Wikipedia, resepti)

Enempää en nyt taida kirjoitellakaan, vaan turautan kiusaksi parit kuvat!  

Ergomaratoni ja juoksuloma

Innokkaimmat kerkesivät ehkä jo toivoa, että puolentoista kuukauden blogi-hiljaisuus tarkoittaa sitä, että olen vihdoin jättänyt mokoman kuntoiluhöpötyksen ja palannut vanhaan kunnon megamättöperinteeseen.

Wrong!!

Projekti on edennyt oikein kivasti. Olen seurannut noin tusinan viikkoa Ironman-ohjelmaa. Se on melko rankka, ja totta puhuen tuossa pari viikkoa sitten tuntui siltä, että vieteristä on kierrokset loppuneet. Olisi ehkä loppunutkin, mutta onneksi sitten tuli rutiinit katkaiseva sisäsoudun SM-maratoni, jossa sijoituin hienosti sarjani viimeiseksi (kysyjästä riippuen voin vastata myös olevani SM 5.).

Olen silti kiusallisen tyytyväinen! Viime vuoden aika parani peräti 11 minuuttia ja nyt en lopussa hyytynyt, vaan sen sijaan ärjyin kuni leijona viimeiset minuutit intoa puhkuen. Soutukeikan paras anti oli kuitenkin ehkä se, että sain kutsun osallistua kirkkovene-soutuihin. Olen aina tykännyt kirkkoveneistä, jopa niin paljon että olen piirrellytkin niitä! :)

Seuraavana päivänä lensimme Ryanairin lepattavin siivin Malagaan Espanjan kevätaurinkoiselle etelärannikolle. Viikon "ohjelma" oli muuten oikein rauhallinen, ja jotenkin ihan huomaamatta sitten juoksin kuudessa päivässä 82 kilometriä - se on reilusti enemmän kuin koskaan aiemmin ja erityisesti tänä vuonna. Näemmä on totta se, että lepo on merkittävä osa palautumista. Nimittäin nuo kilometrit, vaikkakin kaikki suurinpiirtein rauhallista PK-vauhtia, olisivat työviikon aikana varmasti johtaneet romahdukseen, polvivammaan, angstiin ja tiesmihin. Päiväunet siis pysyvät ohjelmassa kotonakin, aina kun mahdollista ! :) Kelit Benalmadenassa olivat oikein hyvät muuten, paitsi viimeisen päivänä jolloin satoi vettä kuin Esterin takapuolesta. Juoksin silloin jo perinteeksi muodostuneen puolimaramatkan Benalmadena Costastas rantaa pitkin Torremolinokseen, ei ollut tungosta.

Ei tässä nyt ole mitään valittamista, valitetettavasti. Tällä viikolla saanen uuden fillarin, kirjoittelen siitä varmaan seuraavaksi.

// 123.8 kg

Trans Gran Canaria 24km - ensikosketus vuorijuoksuun

Kuinka ollakaan, sattumalta ennen talvilomalle Gran Canarialle lähtöä huomasin, että saarella järjestettiin samaan aikaan juoksutapahtuma. Niinpä ilmoittauduin ja osallistuin  Transgrancanaria ultra-juoksun nössöalajaostolle suunnatulle 24km Starter -matkalle.Se oli raskas mutta hieno kokemus.



Saavuimme Gran Canarialle, Maspalomasiin, keskiviikko-iltapäivällä. Torstai-aamulla kävin auringon noustessa lyhyellä, reilun neljän kilometrin lenkillä Atlantin rantaan ja takaisin. Aamiaisen jälkeen lähdimme pojan kanssa hakemaan Las  Palmasista kilpailunumeroa  lauantaista juoksua varten. Olimme paikalla hyvissä ajoin, ja  pian kädessä olikin puuhapussi joka sisälsi rintalapun.

124 juoksijaa läpäisi 123 kilometrin juoksun vuorten yli saaren päästä päähän, 175 juoksijaa 96 km, 494 maraton-matkan ja minun lisäksi 566 muuta vuoristo-juoksun ensikertalaisille suunnatun 24 km matkan. Tällä lyhyimmälläkin matkalla korkeuseroa kertyi 1700 metriä. Reitti kulki Terorista Las Palmasiin.

Muita suomalaisia en oman matkani osallistujalistasta pongannut, ja kaikkiaan ei-espanjalaisiakin vain kymmenkunta. Omituista, kun tapahtuman materiaali oli tarjolla myös englanniksi ja järjestelyt toimivat hyvin ilman espanjankilen taitoakin ja kyseessä oli kuitenkin suosittu turistikohde. Ehkä ihmiset keskittyvät enemmän sitten löhöilyyn.

Lauantai-aamuna kännykän kello herätti 06.25. Söin aamiaiseksi jugurttia, pari paahtoleipää ja huuhtelin ne alas rasvaisella maidolla ja tuoremehulla. Laitoin selkääni 1,5 litrain Camelbak-reppuni, johon olin ladannut greipinmakuista Gatorade-juomaa. Gatorade oli lisäksi 0.5litraa pullossa, johon olin sekoittanut placebo-cocktailin: n. 2 teelusikallista l-arginiini jauhetta. Olin nappaillaut ao. tuotetta jo edeltävän 10 päivän aikana iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Sillä pitäisi olla samankaltaisia hapenkulutusta vähentäviä vaikutuksia kuin punajuurimehulla (joku tutkimus). Merkittävin ero on se, että aine maistuu siltä miltä kuvittelisin biolan-kanankakan maistuvan. Tarkoitus oli juoda tämä litku tunti ennen juoksun alkua. Riittävän nestevaraston lisäksi järjestäjän pakolliseen varustelistaan kuului avaruuspeite, muovimuki, matkapuhelin ja sadetakki.

Noin seitsemän onkokaikkimukana-tarkistuksen jälkeen huomasin olevani ajoissa pysäkillä, josta nousin bussiin noin puolivälissä Las Palamasiin sijaitsevalle lentokentälle.

Muutaman minuutin köröttelyn jäälkeen havahduin ajatuksistani, bussin vierttä käveli kaksi hyvin väsyneen näköistä playboy-pupua ja revennyt balettihame päällään laahustava iso mies. Bussipysäkillä nukkui punahilkka, pää metsästäjän haarovälissä leväten. Hetken tuumailtuani ajattelin näyn olevan vähintäänkin kohtuullisen järkeenkäypä ja  vielä enemmän kun muistin että Playa del Inglesissä oli alkaneet edellisiltana Drag-queen-henkiset karnevaalit.

Las Palmasin lentokentällä huomasin taitavasti heti taksijonon, ja istuin takseista ensimmäiseen. Kuski näytti kuitenkin asiasta ainoastaan hämmentyneeltä ja huitoi kädellään. Nämä kuskit olivat tauolla. Oikeakin taksijono sitten löytyi, kuljettaja oli arviolta noin 70-vuotias mies ja autonsa n. puolet nuorempi Opel. Kun osoite oli "selvillä' mies latasi CD-soittimeen levyn. Kaiuttimista ei alkanut pulputa espanjanlaista kansantanssimusiikkia vaan vihaista, joskin erittäin mukaansatempaavaa räppiä. Tunnistin aseenlatausääniä ja ainakin sanat "kommunista" ja "unida". Jotain tällaista:



Moottoritien mutkaisemmilla osuuksilla auton taka-akseli vispasi villisti. Las Palmasissa kuski pysäytti autonsa keskelle tietä ja kävi kysymässä ohjeita  perillelöytämiseen. Audiotorion edessä seisoi jo muutamia kymmeniä muitakin juomareppuisia odottelemassa bussikuljetusta, ja lisää putkahteli eri suunnista. Osallistujakunnasta näytti puuttuvan minun lisäkseni muut ylipainoiset. Puolimaratoneilla olin tottunut siihen, että meitä elämysmatkailijoitakin on aina vähintään kourallinen. Itsetuntoni kohosi kuitenkin yllättäin kun pieni ohi kulkenut tyttö osoitti kysyen rinnassani olevaa Suomen lippua ja hänen isänsä vastasi "una professionell'. . Ilmeestä päätellen isä kuitenkin pian tajusi virheensä.

Matka Teroriin kesti reilun puolituntia. Aikaa juoksun alkuun oli vielä yli tunti. Kävin Sparissa yrittämässä ostaa aurinkovoidetta pantomiimiesityksellä. Esitys onnistui, mutta voidetta ei ollut. Cappucinon juotuani löysin Pharmacian, jossa esitin saman voitelupantomiimi esityksen ja lisäsin vielä vielä oppimani sanan "sol". Täsmensin vielä englannilla "small and strong". Näin sain puikon 50+ -voidetta jossa luki "sensitive areas". Vaikka voide olikin oletettavasti tarkoitettu erityisesti genitaalialueille, levitin runsaasti niille alueille joita vaatteet eivät peittäneet.

Lähdössä oli espanjalaisittain orgastiset karnevaalitunnelmat. Matka alkoi pisimmillä yhtäjaksoisella jyrkällä nousulla, mitä olin koskaan kokenut. Koska olin lähtenyt aivan porukan häntäpäästä, oli meno kuitenkin sen verran verkkaista, etten kokenut jääväni jalkoihin. Hieman ennen ensimmäisen nousun loppua, arviolta jossain 4km kohdalla, mies jonka olin katsonut ruumiinrakenteeltaan ainoaksi sopivaksi vertailukohdaksi kääntyi sivuun polulta ja oksensi voimakkaasti. Oksennuksen ihmettelyyn ei kuitenkaan jäänyt enemmälti aikaa, koska mäen laella alkoi kapea kenties vedenjuoksutukseen tarkoitetun uoman vierellä kulkeva polkuosuus, jonka oikealla puolella oli runsaahkosti semijyrkkää pudotusta.

Nousut ovat helppoja. Alamäet reisiä raastavia. Ainakin ilman kunnollista tekniikkaa, ja luottamusta itseenstä kohtuu jyrkkää mäkeä painaa helpommin ylös kuin alas. Saattaa olla, että tuntemukseen vaikutti se, että matkassa oli pääosin näitä alamäkiosuuksia, mutta jokatapauksessa: kylläpä voi ihminen tuntea itsensä urpoksi töpöttäessään taaperoankka-tyyliin mäkeä alas.

Noin 12km jälkeen ohitse alkoi painaa molemmin puolin saaren toiselta puolelta lähteneitä 123 km juoksijoita. Heillä oli järjestäin tekniikka hallussa, eikä maastonmuodot juurikaan vaikuttaneet menoon. Erityisen uskomattomalta tuntui se, että nämä kaverit nielivät maastoa varmaankin aivan alitajuisesti, olihan takana jo reilusti yli kymmenen yhtämittaista juostua tuntia.

Tultiin johonkin pieneen kyläntapaiseen, josta juostiin vuorenrinnettä alas talojen seinämien vierttä pitkin. Sieltä tultiin helvetin kuumaan ja jollekin mätänevälle (ehkä ihmisulosteita?) haisevan kanjoniin, jonka pohja oli täynnä mukulakivimaisia lohkareita. Jossain siellä huomasin, että oli oikeastaan helpompaa loikkia lohkareiden yli juosten kuin kävellen, riittävän vauhdin kanssa askelpaikan valintaan oli enemmän mahdollisuuksia.

Reilun 16km kohdalla oli matkan ainoa huoltopiste. Koska olen perso ruualle, vedin naamaani muutamissa sekunneissa 5 banaaninpuolikasta ja kolme appelsiinia. Juomareppuun tankattiin puolitoistalitraa vettä. Meno maittoi taas ihan kivasti, vaikkakin pian taukopaikan jälkeen edessä oli jälleen pitkähkö nousu - tällä kertaa asfaltilla.

Arviolta 20 km kohdalla saavutin lähdössä ihastelemani kolmikon joka koostui kärryissä istuvasta raajarikkoisesta (mutta muuten huippukuntoisen näköisestä) miehestä sekä kahdesta teräsmiehestä, joka työnsivät kärryjä. Meinasin äityä sentimentaaliseksi kun ajattelin, että mikähän lie tarina heidän matkansa taustalla. Osallistuin rattaiden työntämiseen pienen tovin, kunnes tultiin alamäkiosuudelle. Eikä siitä kestänyt kauaa, kun päässäni alkoi soida Irwinin sanat "Ooo Las Palmas, Oo Las Palmas!" - nimittäin kaupunki siinsi jo horisontissa.

Sain kohtuullisen normaalin hitaan hölkkävauhdin päälle, vaikka erityisesti kuumissa kohdissa joissa ilma makasi tuntui jotenkin siltä että keuhkot lysähtävät kasaan. Oikeastaan viimeiset kilometrit tuntuivat erittäin  raskailta. Kun tultiin maalialueelle, juoksin viimeiset parisataa metriä kovaa ja korkealle askeleella ja se tuntui hienolta. Maalikorokkeelle nousun jälkeen minut ohjattiin kuvattavaksi korokkeen reunalle, olennaisinta lienee että en tippunut siitä.

Aikaa kului reilut kolme ja puoli tuntia. Etukäteen arvelin, että tämä olisi helpohko nakki - mutta kyllä tämä otti paljon kovemmalle kuin viime syksyn tasamaa-maraton Amsterdamissa. Kipinä tästä syttyi. Epäilen osallistuvani tämänkaltaiseen joskus toistekin, jossain.

Juoksun jälkeen reidet olivat kolme päivää ennätyksellisen jumissa, mutta kotiinlähtö aamuna pystyin toteuttamaan toisen Kanaria-juoksuhaaveni, henkilökohtaisen TransNudistArea -juoksun Atlantin rantaa Maspalomasista Playa del Ingelsiin ja takaisin :)

Amsterdamin maraton

Vuoden päähaave onnistui! Läpäisin ensimmäisen maratonini Amsterdamissa. Jaksoin juosten koko matkan ja voimia riitti kunnon loppukiriinkin.

Huhtikuussa Berliinin puolimaratonilla asetin painorajaksi maraton-osallistumiselle 120 kiloa. Kilojen karistus suunnittellusti ei kuitenkaan toteutunut: paino jämähti kesän jälkeen tasolle 126-128kg, vaikka en varsinaisesti mitään mässäys-feastejä harjoittanutkaan. Painoa oli siis reissussa mukana likimain saman verran kuin Berliinissäkin. Ehkä kilo-pari vähemmän.

Reissuun lähdettiin kuitenkin saman porukan kanssa kuin viime keväänä Berliinin puolimaralle. Lensimme Helsingistä KLM:n siivin Amsterdamiin perjantai-aamulla. Perjantai ja lauantai menivät tiukassa viimeistelyssä ja taistelukentän vivahteiden analyysissa sekä mentaalipsyykkauksessa. Kuvassa tankkausjuoma Screaming 'O'

Parin päivän herkistelyn jälkeen lähtö tapahtui sunnuntaiaamuna 09:30 stadionilta, jossa pidettiin vuoden 1928 kesäolympialaiset. Ilmoittautuneitakin oli melkein kuin olympialaisissa: 81 eri kansallisuutta. Yhteensä 35000 juoksijaa lähti matkaan - josta noin kolmasosa maratonmatkalle.

Keli oli likimain täydellinen. Aamulla noin kymmenen astetta, josta se kohosi lähtöpaikalle siirtymisen aikana varmaankin jo 13-15 asteeseen ja edelleen kisan aikana muutamia asteita.

Tulimme stadionille vain parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, joten Bajamaja-käynnin jälkeen löysin itseni stadionille kiemurtelevan tiiviin juoksijajonon perästä. Kenialaiset ja muu kärkiryhmä juoksi jo stadionilta ulos, ennenkuin me häntäpäässä pääsimme sisään ja lähtöviivalle johtavalle ratakierrokselle. Tunnelma stadionin sisällä oli kuin mehiläispesässä. Porukkaa oli kuin pipoa, myös katsomossa.

Viimein pääsin minäkin yli lähtöviivan ja hyvin pian joukko harveni sen verran, että pystyi siirtymään juoksuaskeliin. Parisataa metriä juostuani huomasin kiusallisen oireen: ihonmyötäiset kompressioshortsit valuivat alas vyötäröltä ja kohti pyllynposkia. Ja taas pian parin sadan metrin päästä sain jälleen olla kiskomassa housuja ylös. Juuri kun ajattelin, että juostaan sitten uljaasti persposket paljaana, olin ilmeisesti generoinut sen verran hikeä, että housut liimautuvat kiinni.

Edeltävällä viikolla olin koittanut keksiä kaikenlaisia mahdollisia panikoitumiskeinoja. Niinpä olin saanut päähäni, että suurin ongelmakohta ja sudenkuoppa on epäonnistua nestetankkauksessa ensimmäisten kahden tunnin aikana. Senpä takia ajattelin, että koska olen muutenkin läski, voin ottaa ihan hyvin selkään vielä pari kiloa lisää.

Juomareppuni maratonilla, Camelbak Fairfax 1.5l

Camelbakin Fairfax-juomareppu osoittautuikin erinomaiseksi ostokseksi. Se oli minulla selässäni nyt ensimmäistä kertaa, eikä esimerkiksi hiertänyt kertakaikkiaan ollenkaan. Eikä lisäpainokaan tuntunut merkittävältä taakalta. Repun kanssa saatoin ohittaa ensimmäiset juomapisteet kaikessa rauhassa vauhtia muuttamatta. Luulen, että sillä ja tasaisella juomisella oli oikeasti iso merkitys. Tyhjensin repun 1.5 litraa varsin hiilihydraatti ja suolapitoista urheilujuomaa ennen 20km kohtaa, jossa kohtasin hymyilevän maraton-tiimini, joka oli monivivahteisten seikkailujen jälkeen voittanut vastoinkäymiset ja odotti hymyssäsuin. Tiimi otti kamelin selästä.

Kävin vielä moikkaamassa Bajamajaa oikein antaumuksella, ja näin matka jatkui yhteensä varmaan vielä kilon kevyempänä (tai vajaa kolme, jos vertaa alun juomakuormaan.)

Seuraavalla huoltopisteellä, joka tuli vastaan n. 22km kohdalla söin muistaakseni viisi banaaninpuolikasta ja join kaksin käsin vettä. Tämän jälkeen lähdin kiristämään vauhtia. Vauhtia löytyikin lisää, ja erityisesti nimeäni suorastaan kiljuva sambatyttöryhmä siivitti minut hurjaan lentoon. Lento tyssäsi kuitenkin johonkin n. 32 km päätteille, josta seuraavat 8km kamppailin kramppeja vastaan. Tuntui, että millä tahansa askeleella jalka voi pettää kerrasta alta. Eikä tunnelmaa auttanut se, että jokapuolella ympärillä kanssajuoksijoille tuntui käyvän juuri niin. Kaikkiaan kuitenkin jälkimmäinen puolikas meni kovempaa kuin ensimmäinen: ajat olivat 2:27 ja 2:21.

Liimauduin iloluonteisen kahden brittitytön ja pojan ryhmän perään ja se oli varmaankin eräänlainen pelastus. He olivat niin hyvällä tuulella, vaikka heilläkin selvästi koivet kramppailivat, että jotenkin sain uskoteltua itselleni että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Noin 40km kohdalla päätin, että stadionille tultua juoksen aivan urku auki loppumatkan.

Ja loppukirin myös tein. Oheisessa videotodisteessa Läskimaija on ulkokurvista esiin sikoutuvua kaikkien ohi juokseva ISO höllyvä mustanpuhuva ihramöykky. Elämäni parhaita hetkiä. » video. Aika maalissa 4:49:32.

Tämä ei jää tähän!

// 126.9 kg - seuraavaksi motivaatiota juoksuihin kumpuan Rautaveden puolimaratonista 5.11.

Benalmádenan perinteinen

Perheemme otti perinteisen varaslähdön kesään ja kävimme reilun viikon lomalla Costa Del Solilla. Kelit olivat lenkkeilijän kannalta optimaaliset: aamuisin kevyt pilviharso viilensi säätä siten että juoksu oli herkullista, päivällä aurinko sulatti harson ja uinti tuntui orgastisen ihanalta.

Juoksukilometrejä kertyi kaikkiaan n. 93km, uiden noin 4km ja autoillen noin 1200km. Viimeisenä aamuna nousin 0630 ja hölkelsin Benalmádena-Costa <->Torremolinos yhdistävän kauniin rantabulevardin päästä päähän ja edestakaisin. Siitä tulee sopivasti hiukan jatkettuna puolimaraton-matka.

// 129.5kg - paino ei laske, mutta kunto tuntuu nousevan kohisten.

Berliinin puolimaraton - koko puolikas!

Berliinin puolimaratonin lähdössä 25499 muun hölkkähullun kanssa 3.4.2011:

Sunnuntaille sattui ihana, aurinkoinen ja tappavan kuuma juoksukeli, n. 24C astetta - tienpäällä mitattiin 30C. Arviolta 130 kiloa kenialaislihaa kolmen yksilön muodossa selvitti matkan noin tunnissa. Saman verran tiiviisti pakattua suomalaislihaa tunti ja 18 minuuttia myöhemmin.

Mahtava kokemus, voin suositella tätä varauksetta ensimmäiseksi puolimaratoniksi kaikille sellaisesta haaveileville.

Seuraavat haasteet vielä hieman auki - vaihtoehtoja riittää, mutta ainakin Tampereen uusi puolimaraton 25.syyskuuta on suunnitelmissa. Ja jos paino kehittyy positiivisesti, haaveilen alustavasti hieman Firenzestä

// 128 kg