Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös

Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.

Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.

Vaarojen maraton la 5.10.2013 | linkkivinkit etäseurantaan

Vaarojen maraton starttaa Kolilla lauantaina 5.10 klo 07:00.  Alla linkkivinkkejä tapahtuman etäseuraamiseen.

Wikipedia / Näkymä Ukkohollilta

"Vaarojen Maraton -tapahtumassa Kolin vaaroilla löydät maastopainotteisia reittejä 15 kilometristä aina 86 kilometrin ultrajuoksuun. Reitit ovat erittäin vaativia korkeuserojen ja pinnan epätasaisuuden takia.

Poluilla on mm. kiviä, kallioita, puiden juuria, jotka voivat olla erittäin liukkaita. Polut voivat paikoin olla pehmeässä kunnossa. Vaarojen Maratonin ultramatka valittiin ensimmäisenä suomalaisena tapahtumana Mont Blancilla juostavan UTMB (Ultra Trail du Mont Blanc) –vuorijuoksun karsintakisaksi. "  (Koli.fi / Kolilla tapahtuu)

- Startti klo 07:00.
- Maali sulkeutuu klo 23:00.
- Ultra-sarjassa toiselle kierrokselle saavat jatkaa vain ne, jotka saapuvat ensimmäiseltä 43km kierrokselta kisakeskukseen 14:30 mennessä.

• Meidät ultra-matkalaiset rengastetaan GPS/GPRS -paikantimilla. Linkki seurantaan tulee kuulemma* tälle sivulle * (gpsseuranta.fi/tapahtumat) - tarkempia ohjeita tähän ei vielä ole.
• Klikkaan päälle kännykän Endomondo-Sportrackerini, etenemiseni löytynee siis akun tyhjenemiseen asti myös * Endomondon profiilisivulta * (valitse tuorein "Jussi Kallioniemi is out running")
• Lisäksi tein Endomondoon epävirallisen tapahtumasivun, jonka kautta saa yleiskäsityksen reitistä sekä näkee yhdellä silmäyksellä muutamien Endomondo-käyttäjien etenemisen reitillä (jos heillä nyt on Endomondo kännykässä päällä). Kartan oikeassa reunassa olevista nimistä pääset käyttäjän omaan profiiliin.

Endomondo / Vaarojen maraton 5.10.2013 (epävirallinen tapahtumasivu):

Finntriathlon 2013: Pesee ja linkoaa!

// Finntriathlon puolimatkan triathlon Joroisissa 20.7.2013 
// Puolimatka: 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.

Palasimme perjantaina Pohojanmaalta äitini luota. Pössis oli kehittynyt viime viikkoina euforiseen suuntaan, ja se saavutti Laihialla ollessamme sellaiset mitat että läksin sitten ihan julkisesti täällä blogissa uhoamaan olevani rajussa tikissä eli huippukunnossa.  Nokialle saavuimme joskus klo 14, ja ajattelin että tässä on nyt hyvin aikaa ottaa tirsat ennen kuin jatkan matkaa Joroisille. Nokkaunet otinkin, ja sitten ryhdyin pakkaamaan riatloonivarusteita.

Koska blogia lukee kenties joku ensimmäistä kertaa Joroisiin tai johonkin muuhun tri-tapahtumaan menossa oleva joka suorastaan hamuaa alan tietämystä, niin kerronpa nyt miten tällaiset konkarit asian hoitavat.

Nimittäin! Varusteet löytyivätkin kivasti, eikä mitään ollut hukassa.  Olenhan järjestelmällinen ihminen ja pidän harrastusvälineet paikallaan ja aina hyvässä kunnossa. NOT!! Aloitin pakkaustoimet märkäpuvusta, jonka  löysinkin per heti jo kolmannesta paikasta mistä katsoin. Vasempaan pulttuun oli jäänyt viime viikolta järvivettä joku desi.  Puvun kuivaksi puistelun jälkeen jok'ikinen etsinnän kohteena oleva hilavitkutin tuntui mönkivän johkin piiloon. Reilua tuntia myöhemmin  etsiessäni aero-tankoihin kiinnitettävään juomapulloon kuuluvaa pilliä marisin jo voimakkaasti ääneen, ja erinäisten kirosanojen mutisemisen lisäksi taisin sanoa vaimolle: MÄÄÄ EN JAKSA, MÄÄ JÄÄN KOTIIN. 

Kaivoinpa internetistä sitten vielä tarkastuslistan siitä, mitä kaikkea pitäisi oikeastaan olla mukana, mutta unohdin tietty mitä olin jo pakannut. Ajattelin, että valmishan se pakkaus sitten on, joten eikun nostamaan pyörä auton kyytiin.  Ensimmäisenä  pisti silmään että pulloteline on irti. Kas ja ainiin kun, siitähän rapisi viimeisellä pyörälenkilläni mutterit irti ja ajattelin että kerkeää sen myöhemminkin fiksata. Etsin tovin sopivia muttereita, mutta ei niitä löytynyt universumista.  Näin sitten lukkiutui pyöräilyn omavarainen juomastrategia lopullisesti: otin mukaani vain 1.5l juomarepun + aero-tankoihin kiinnitettävään 0.75 litran säiliön.

Joskus viideltä auto oli sitten "pakattu". Lähdin liikkeelle ja ryhdyin naputtelemaan tuoreen Android-puhelimeni navigaattoriin "Joroinen". Johon Android: "Ei yhteyttä Googleen".  Sama virsi jatkui seuraavat pari tuntia ja ihan perille asti. Sain onneksi jälleen vaimolta osviittaa, ja säkällä osasin perille, kun vielä hokasin asennella siinä ajellessa toisen navigaattorin puhelimeen.

Sitten ne alkoivat palaset loksahdella paikalleen. Soitin Jasonille, ja kävi ilmi että  he olisivat tulossa kisainfoon samaan aikaan kun minä menen hakemaan järjestäjän varustepussia. Sieluun levisi välittömästi rauha ja tyyneys. Treffasin Jasonin ja E:n heti pysäköityäni. Latasimme lenkkarit toiseen järjestäjältä saatuun varustepussiin ja veimme nämä pyörä-juoksu-vaihto (T2) pussukat paikalleen. Sieltä kisainfoon reippaan sadekuuron kastelemana.

Lasten pyörät on nykyään tämmötteitä!

Infossa saimme kattavat tiedot tapahtuman käänteistä. Jasonin kanssa keskityimme erityisesti  miettimään sitä, miten eri keinoin kisavalvojan sumutorven voisikaan saada soimaan varoituksen merkikiksi. Erilaisia diskatuksi, tai ainakin penalty boxiin pääsy vaihtoehtoja tuntui olevan kosolti.  Info oli hyvä, ei liikaa, ei liian vähän.

Kyllästettyämme itsemme tiedolla veimme pyörät telineeseen uinti-pyörä-vaihtopaikalle. Puhuvat T1:stä. Joskus vielä opin sanomaan "T1" luontevasti ilman sitä tiettyä salakerhoilmettä.

Ajelimme neljällä suolapussukalla ja grillimausteellä terästetyn ABC-megapurilaisaterian kautta samaa matkaa Leppävirralle hotelli Vesileppikseen. 112.  Siis huonenumeroni.

Pläräsin vielä märkkärin, uimalasit, lakin, pyöräilykengät- ja kypärän, pyyhkeen, lisä-t-paidan, maalarinteipin, juomapullon, juomarepun, maalarinteipin, pyöräilylasit, numerolapun ja australialaisen aavikkorotan uima-pyörä-vaihtopussukkaan eli valmiiksi aamua varten. Sitten nukuin. 30 min erissä aamuseitsemään.

Aamulla vedin suit sait päälleni hihattoman triathlon-topin ja ihmehousut, jotka mahdollistavat uinnin, pehva-pehmustetun kokonaismiellyttävän pyöräilyn, juoksun sekä alastoman olon. Ovat nääs jonkinlaista ihonmyötäistä ihme-elastiinia tai mitä lie.

 Mutta huraa! Muistin kietaista sykevyön rinnan ympäri ja Garminin ranteeseen. Huomasin kylläkin että siihen ainoaan vapaavalintaiseen kysymykseen jonka kisakeskuksen tytöt olivat esittäneet: "Kumpaan käteen pannaan kilpailijaranneke". Niin, siihen ei vastata "vasempaan".

Ajattelin ensin, että mökötän nyt kyllä tätä Garmin-ranneke-asia-seikkaa pitkään ja vähintään minut diskataan voimallisten sumutorven töräyksien säestämänä, koska ei kukaan usko että Garminin alta vain vaivoin näkyvä ranneke on aito. Varsinkin kun siihen taltioitu kilpailijanumero on vähintään tyystiin hinkkautunut pois.  Mökötykselle tuli kuitenkin äkkistoppi, kun huomasin että hotellin aamiaispöytään oli piilotettu ei mitään muutakuin ihan oikeita monivärisiä vaahtokarkkeja.  Vaahtokarkkien mutustelu, ja Jasonin ja E:n rauhallinen jutustelu niksauttivat aivot jännitysmoodista ns. Bring it on! -moodiin.

Lieneekö sitten kumma, jos siinä tilassa pitelee moottoritonta kaksipyöräistäänkin maailmanomistajan elkein niinkuin harrikkaa.


Ihmeet jatkuivat, nimittäin taivaalla vielä edellisiltana roikkuneet sadepilvet hälvenivät aamun tuntien aikana maagisesti, ja pian sinisen osuus otti jo voiton.

Jasonin ja T:n pyörät olivat suht lähellä omaani, mikä esti paniikin nousemisen pintaan tässäkin vaiheessa. Seura tekee kaltaisekseen. Olin ennen tapahtumaa toivonut, että olisipa mahtavaa jos sattumalta tapaisin ekaan Triathlon-kisaansa osallistuvan Tomin, johon olin toistaiseksi ollut yhteydessä vain blogin kautta. Niin, onko ihme jos se Tomi sitten viritteli pyöräänsä siinä ihan parin metrin päässä ja päästiin jutuille jo valmistautumisvaiheessa.  Jos sua Tomi jännitti, niin se ei kyllä yhtään näkynyt päälle. Oli mahtava tavata, ja  tavataan me toistekin näillä kinkereillä.  No, ei se siinä ollut. Kun tuli blogi puheeksi, kävi ilmi että vasemmalla puolellani aivan vieressä on Jokke, jonka blogia on tullut luettua usein - ja kuulemma myös päinvastoin. On nää ihime kuviot.

Pistäähän se pissattamaan, jos juo edellisen päivän ja aamun aikana viitisen litraa erinäisiä mehuja, urheilujuomia ja punajuurimehua (to be contined) - kävin siinä aamun aikaan kaikkiaan kolmesti asioilla. Viimeisen kerran jälkeen meinasi jo tulla kiirekin pukea märkkäriä päälle, mutta onneksi se on jo sen verta plösöväljä että menee päälle ihan heittämällä. Noora pongasi minut palaamassa vaihtoalueelle, tsempit huikattiin puolin ja toisin.

Rantaan kävellessä törmäsin vielä Hanneen, ja kisatunnelman sekoittamana taisin halatakin. Sori vaan, tuli ehkä yllättäin. :)

Kuva: Timo Kananoja

Siitä ne uimalähdöt sitten lähtivät liikkeelle. Yleisen sarjan liikkeellelähdön jälkeen tuli pian Jasonin ja T:n vuoro.

Kun he menivät rantaa lähempänä olevaan lähtökarsinaan, tuli Lenkkipoluille-blogin Asmo kysymään, ollaanko me nettituttuja. Ja siinä ne sitten meni viimeiset minuutit ihan sillä tavalla, että unohdin ihan kokonaan jännittää. Todistettavasti kuitenkin muistin lähteä liikkeelle, koska järvestä poiskin nousin.

Se mitä siellä järvessä tapahtui, oli kyllä hurjin avovesiuinti mitä olen koskaan kokenut. Ei siellä mitkään aivan myrskytuulet puhaltaneet, mutta jostain oli Valvatus-järveen tullut terävää aallokkoa siten, että siellä oli minun avovesiuintikokemuksella enempi tuurista kiinni onnistuiko ajoittamaan hengityksensä siten, ettei vedä vettä keuhkoihin.  Henkilökohtaisesti vältyin suuremmilta kommelluksilta siinä, ja vaikka  uintiaika ei likimainkaan ihmistorpedo-kategoriaan menekään, niin olen iloinen että pääsin sieltä pois reiluun 43 minuuttiin.

Vaihtoon könysin konttauksen kautta jaloille nousten Valvatuksen pesu & linkoushoidon jälkeen hiukan normaalia enemmän tokkurassa, mutta sen sentään huomasin että monilla järvistä poisnousevilla naisilla oli viikset. Kisan jälkeen useat selittelevät, että kyse ei ole stereoideista - ei suinkaan -   vaan että humusta oli tarttunut paksut kerrokset naamaan. Mene ja tiedä! :)

Järkytyksestä huolimatta muistin pukea, tai niin toivon, kaikki pyöräilyvaatteet päälle. Ja pääsin liikkeelle pyörällä aika sutjakkaan. Alkumatka oli myötätuuleen, ja siinä sai ensimmäiseen täyskäännökseen asti vain ihmetellä kun keskinopeus kohosi yli 35 km /h.

Kyllä se keskari siitä sitten asettui, ja valui tasaisesti alespäin, ja oli lopussa jossain 32.5 km/h tasolla. Tulin E:n mukaan juoksuvaihtoon "räkä poskella". Mission completed! :)

Juoksu meni sekin ilman kummempaa draamaa. Hökelsin melko rauhallista tahtia ilman sen ihmeempää tempomista. Meinasi se reipas pyöräily siinä alkaa tuntua ekoilla kilometreillä, mutta sitten jostain tupsahti T, joka sanoi ettei ollutkaan viittinyt suunnitelman mukaan jättää hommaa ihan uintiin ja pyöräilyyn, vaikka se oli vissiin alkuperäinen suunnitelma. T:n kanssa juoksennelltiin sitten siinä oman tahdin löytämisen kannalta kriittiset ekat reilut 5km, josta suuri kiitos!

Toisella kierroksella meinasi oikein kunnolla väsyttää. Olin juossut yleisön edessä käydyn kiekan, tietenkin, täysiä näyttävästi, ja siinä on ne mäet sitten.  No eikö mitä, siellä oli sitten Janne  tietysti joka huusi jo kaukaa tienvarresta: "Original Pringles For you!" Mutustelin ja hihittelin sitä kourallista sitten siinä ainakin kilometrin. Tänks!

Kierroksen 3/4 lopulla törmäsin vielä Tomiin uudelleen, joka meni eteenpäin päättäväisen näköisesti. Näki heti, että tuo homma viedään loppuun asti. Sain tästä kohtaamisesta taas rutkasti lisää virtaa viimeiselle kierrokselle, joka sekin sitten sujui melko samaan tahtiin kuin aiemmat vaikka ajattelin jo että ois aika ehkä väsähtää.

Loppukirikin irtosi, sanoisin jopa raju.  T sai vielä napatuksi maalikuvankin:)


Kokonaisaika oli nyt 5h:48min:06sek. Noin 25 min vähemmän kuin viime vuonna.

Tässä osiot vaikka tulevaisuuden reitti-ihmettelyitä varten:

* Uinti (1.9km) 43:09 (Endomondo.com)
* Pyöräily (90km) 2h:46m:19s 
* Juoksu (21.1 km) 2h:04m:55s

Se meni nyt niin hyvin siis kuin multa voi mennä.

Mahtavan olon kruunasi se, kun Jason viimeisteli ekan triathloninsa juoksemalla päätösosion puolimaran ennätysaikaansa. Sinänsä ymmärrettävää, onhan se Ultramies. Tollaiset parin km uinnit ja vajaan sadan pyöräilyt on vissiin sitte just sopivat lämmittelyt. Ja vaimostaan E:stä leivottiin täällä sitten, ei mikä tahansa tusina-triathlonisti, vaan ihan oikee Duathlonisti!


Mahtava tapahtuma, josta todellisen kesämuiston tekivät ei oma suoritus, vaan tapaamiset eri ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille.

... ja mitä sitten tapahtuu. Pari-kolme hard-värillä koodattua treeniviikkoa ja sitten Nastolassa täysmatkalla pamahtaa. Mutta, mikä?!








ps. Tuli painoasiat siellä puheeksi paikanpäällä myös, joten todetaan täälläkin vielä että paino Joroisten kisapäivänä oli luokkaa 114kg. Siinä ois siis vielä semmoinen luokkaa 14kg painolastia tiristettäväksi poies kevyesti ennenkuin alkaa ihan hernekepiltä näyttää :)

Maailmanloppu tuli. Ja meni.

Järjestimme Maailmanlopun maratonin yhdessä taisteluparini Jasonin sekä vaimojemme ja perheidemme kanssa. Jotta tapahtuma sai Maailmanlopun hengen edellyttämät massiiviset virtuaaliset mittasuhteet, varattiin sille oma domain maailmanlopunmaraton.fi. Tilasin myös mitalit.

Jossain euforian puuskassa päätin kirjoittaa sähköpostin  On Running -kenkien maahantuojalle.  Taustalla oli  loppusyksystä tapahtunut elämys. Jasonin suosituksesta  kokeilin  On CloudRunner -kenkiä. Siinä kävi niin, että yhtäkkiä pystyin juoksemaan sekä pidempään että kovempaa kuin aikaisemmin. Maahantuoja-yrityksen toimitusjohtaja  sädehti positiivista tekemisen meininkiä. Tältä pohjalta syntyi synapsien napsahdus, joka aikaansai tuon postin kirjoittamisen johtaen siihen että On ja maahantuoja sponsoroi osallistujille t-paidat. Kasassa alkoi olla puitteet ihan oikealle maratonille.

Aina, kun sähköpostiini kolahti viesti otsikolla "*** Maailmanlopun maraton -ilmoittautuminen", tuntui samalta kuin silloin kun on juuri puraissut konvehtirasian parasta suklaata. 

Ensimmäisenä ilmoittautui aiemmin itselleni vain Freetime Machos -elokuvasta tuttu Mikko Koljonen. Pian mukaan liittyi monissa samoissa urheiluliemissäkin kanssani uiskennellut Tapsa. Itä-Suomesta ilmoittautui kolmikko, positiivisuuden vorteksi, Hanne, Noora ja Janne. Samoihin aikoihin kirjautui mukaan  myös pirkanmaalainen ilopilleri Lotta Ranta.  Mukaan ilmoittautuivat vielä legendaariset Häjyt Ritva Vallivaara-Pasto ja Antti Pasto sekä Wihan kilometrien Timo Hyvönen ja APK-maratonaareiden  Jouni Mäkelä.

Kalevi  Saukkonen tutustui tarkasti reittiin

Päivää ennen maratonia, työpäivän päätteeksi sain tuntemattomasta numerosta tekstiviestin "Haluaisin lisätietoa Maailmanlopun maratonista ja siihen osallistumisesta." Kävi ilmi, että viestin lähetti läpäistyjen maratonien Suomen ennätys -mies Kalevi Saukkonen. Nyt 69-vuotias Kalevi on juossut vajaat 1600 maratonia, se on kansainvälisestikin hurja määrä.

Vielä maraton-aamuna ilmoittautui Jari Tiimo Lappeenrannasta. En liiemmälti liioittele, jos sanon että Jariin iski juoksukärpänen reilu vuosi sitten ja hän on sen jälkeen osallistunut suuruusluokkaa viiteenkymmeneen kestävyysurheilutapahtumaan.

Sitten meitä oli 15.

Maailmanlopun tontut. Kuvaan eivät ehtineet mukaan Mikko Koljonen ja Jari Tiimo.

Lähdimme matkaan tonttulakein ja "MAAILMANLOPPU TULEE - juokse henkesi edestä" -numerolapuin varustettuina. Pyörällä olivat liikkeessä poikani sekä lastenpyörällä paikalle ilmestynyt Koljosen Mikko.

Muutama sata metriä lähdön jälkeen bussipysäkillä värjötteli rypäs joukkoliikennevälinettä odottaneita henkilöitä, jotka hihittivät huomattuaan rintalappumme.

Pienen taktiikkapalaverin jälkeen seurue jakaantui kahtia. Jason kipparoi kärkijoukkoa.  Minä, poikani, Mikko Koljonen ja Jari Tiimo juoksimme yhdessä  Kalevi Saukkosen kanssa. Kalevi oli ennen osallistumistaan kertonut, että hänellä matka kestää minimissään noin seitsemän tuntia.

Personal trainerini alun single-track lumipoluilla

Niinpä voinkin  nyt lähinnä kuvailla  kokemusta tämän edustamani jälkimmäisen osaston osalta. Jasonin ryhmästä olen kyllä kuullut mm. sen verran, että eräitä henkilöitä piti suorastaan pidätellä etteivät olisi lähteneet loikkimaan gasellinomaisesti lävitse lumihankien.

Reitti kiersi Pyhäjärven, ja erityisesti alkutaival oli niin syheröinen ja pimeä että sillä karttamateriaalilla, jolla Kalevin evästin olisi siitä ollut täysi mahdottomuus eksymättä selvitä. Niinpä etenimme samaa matkaa läpi  näiden alun haastavien lumisokkeloiden.

Ensimmäisellä huoltopisteelle satuimme vielä samaan aikaan kärkijoukon kanssa. Herkkuja oli monenmoisia. Söin mm. heti ensialkuun kahvipapuja suolakurkkukastikkeella, joinpa siinä urheilujuomaakin, sekä nautin suklaakonvehdin.  Matka jatkui  rantapolkuja pitkin kohti kylpylähotelli Edenin edessä ollutta toista huoltopistettä ja siitä edelleen sillan yli, Pitkänniemen ohitse ja kohti Rajasalmen siltaa.

Maailmanlopun maraton -reitti, ml. eksymiset :)

Oikeastaan en edes muistanut, että tässä ollaan juoksemassa. Niin paljon kiinnostavia kokemuksia oli seurueella jaettavaksi että jotenkin olo tuntui siltä kuin olisi matkustaja eikä matkantekijä. Jossain kohtaa kysyin Kalevilta mm. että "tuntuuko sinusta koskaan siltä, että mitä hittoa minä täällä teen." Kalevi vastasi: "Kyllä, joskus 100km jälkeen on tuntunut siltä, mutta sitten jatkoin matkaa."

Maya-aikainen nuolenpääkirjoituspohjainen reititysjärjestelmä.

Pitkänniemen ohitettuamme olivat pahimmat mutkasyheröt takana, ja sovimme Kalevin kanssa että hän jatkaa omaa vauhtiaan ja me Jarin, Mikon ja poikani kanssa kiristämme hieman tahtia. Sovittiin myös, että jätämme jälkeen risuista tehtyjä nuolia ja lumihankeen kirjoitettuja opasteita, joiden perusteella reittiä on helpompi seurata.

Jokaisen käännöksen, ja epäselvemmän kohdan paikalle askartelimme partiolaishengessä nuolia.   Tämä puuha jää reissusta erityisenä hauskuutena mieleen.

Reitin merkitseminen ja muutenkin leppoisa vauhti oli kuitenkin kylmää kyytiä pyörällä liikkuneille, ja poikani hyppäsi lämpimän huolto-Saabin kyytiin puolimaratonin kohdalla. Koljosen Mikko sen sijaan ei, hän juoksutti pyöräänsä lämmön ylläpitämiseksi pitkiä toveja, eikä suostunut myöntämään olevansa aivan jäässä.

Pyynikin näkötornin huoltopisteessä meitä tervehti reipas huoltotonttujoukko, mukaanlukien iloinen pieni T. Siellä nähtiin myös se, kun Jari riisui päältään yhdet kolmista housuistaan ja housut siirtyivät Mikon päälle.

Kuva: jaanaba.blogspot.fi

Matka jatkui Pispalan suuntaan. Alueen sokkeloiset rinnetiet tekivät sen mitä olin oikeastaan jo vähän ounastellutkin. Eksyimme etukäteen suunnitellulta reitiltä. Tämän asiosta retkueemme, mukaan lukien pyörää kantanut Mikko sai kokea Pispalan portaat - alaspäin. Ei se näin jälkikäteen ollenkaan hullumpi homma ollut.

Pispalan ohittamisen jälkeen jatkoimme varmasti eteenpäin, ja yhtä varmasti minä paikallistuntemukseni voimin johdatin porukan yhä uudelleen harhaan. Jotenkin kävi niin, että sijoitin itseni toviksi aivan väärälle puolelle moottoritietä, joka johti vallan ylimääräiseen koukkuun.

Raholassa hyvästelimme jäätymisvaarassa olleen Mikon, joka ampaisi kuin tykinsuusta kohti uimahallia ja siellä odottavaa saunaa. Me jatkoimme omituista haahuiluamme ei-niin-optimaalisia reittejä pitkin vielä puolisen tuntia. Saatan vain kuvitella mitkä olivat Kalevin aatokset kun hän seurasi kerrostalojen välistä puikkelehtivia  nuolivanoja milloin eteen, milloin sivulle, milloin taaksepäin.

Pääsimme kuin pääsimmekin taas tutulle reitille, ja viimeiset kilometrit hölköttelimme Jarin kanssa kaikessa rauhassa. Hän kertoi sotilasmarssista, jossa rajavartijat olivat jäänet toiseksi hänelle ja pojalleen sekä Joensuu night-run 12h juoksusta, ynnä muista kuluneen vuoden koitoksista. Kiitos vaan tästäkin! Pakko kai noita on mennä joskus kokeilemaan.

Saavuin uimahallille reilun kuuden tunnin taivalluksen jälkeen, ja muutaman viimeisen kilometrin maitohappoja kävellen poistellut Jari ilmestyi saunalle myös pari minuuttia myöhemmin. Kärkiryhmä oli tullut paikalle jo noin tunti sitten ja saunassa & uimassa oli jo käyty. Säikäytin vielä pikaisesti pelkissä kalsareissa liikkuen mitaloimalla Ritvan, joka oli lähdössä. Jari lähti ajelemaan myös takaisin Lappeenrantaan. Siis kyllä: hän oli ajanut aamulla suoraan töistä Nokialle, juoksenteli 45km, saunoi, ja ajoi takaisin.

Sitten saunan kautta uimaan tyttären ja pojan kanssa. Tyttären ponksula hävisi lapsiheittelyn tuoksinnassa, ja mittavan sukeltelun jälkeen tämä massiivisen ponksulavaraston ehdoton kruununjalokivi onneksi löytyi.
  
Saunan jälkeen odottikin todellinen yllätys. Iloisesta Itä-Suomesta tulleet Janne, Noora ja Hanne olivat askarrelleet oheisen upean Läskimaijan maailmanloppu 2012 -sertifikaatin ja samanaikaisesti menolipun Väkevän Ultrabiisonin aikakaudelle.

Sertifikaatin kääntöpuolella oli nimittäin kutsu Kolille, Waarojen maratonin ultramatkalle lokakuussa 2013. Häkellyin tästä aivan täysin, ja mumisin todennäköisesti jotain aivan omituista. Kiitos!!!

Muu porukka poistui hiljalleen uimahallilta, ja jäimme Jasonin kanssa vähän siivoilemaan ja odottelemaan Kalevin tuloa. Kuulimmekin poislähteviltä tietoja, että hänet on nähty jossain Mustanvuoren ja Nokian välillä, ja sitten jo ihan uimahallin nurkilla.

Aikaa kuitenkin kului, ensin 5 minuuttia, sitten 10 ja lopulta puolisen tuntia. Kalevia ei näkynyt. Jason lähti etsimään, ja minä päivystin ovella siltä varalta, että Kalevi onnistuisi jotenkin pääsemään perille huomaamatta.

Juoksijaa ei kuitenkaan näkynyt. Tässä vaiheessa autoiduimme molemmat, ja jätimme uimahallin oveen lapun "KALEVI, TULEMME PIAN!" (tämä lappu muuten todennäköisesti jäi sinne tapahtuman jälkeenkin, hihikutti!).  Pienen etsiskelyn jälkeen löysimmekin Kalevin. Hän oli jatkanut samoilla höyryillä uimahallin ohi, ja kohti Siuroa. Maltillistenkin arvioiden mukaan hänelle tuli kilometrejä vähintään luokkaa 52 kpl.

Kalevin löydettyämme menimme takaisin saunalle, jutustelimme ja mutustelimme kaikessa rauhassa.  Minä olin unohtanut vaihtovaatteet kotiin, lukuunottamatta t-paitaa. Näissä kesäisissä vaattehissa vastaanotimme Jasonin kanssa Kalevilta vielä muistomitalin ulkona autoilla. Poistuimme kukin omille tahoillemme joskus noin 02 jälkeen.

KOSMINEN SELONTEKO

Oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogikirjoitus heti Maailmanlopun maratonin jälkeen, mutta toisin kävi. Kun joku asia on tärkeä, muuttuu kokemuksen tekstiksi purkaminen vaikeaksi.

Maailmanlopun maraton oli minulle tärkeä, kahdesta eri näkökulmasta.

Samalla, kun se kääri riemukkaaseen pakettiin reilun kolmen vuoden (tarkalleen 1129 päivän) matkan, se toimi katalyyttina, joka lopullisesti loihti esiin tietoisuuden laajentumisen. Se jättää merkityksessään varjoonsa itsensä Higgsin bosonin. Eikä tämä havainto ole bosonimaisen häilyväisen katoavainen vaan jäi olemaan.

Havainto liittyy ihmisiin ja ihmissuhteisiin.  Matkan aikana olen kohdannut ihmisiä,  tapahtumia ja sattumuksia jotka toivat mieleen oheisen elokuvan, ja ajatuksen joka kiteytyy tässä klipissä. Samalla on herännyt toivo, että ehkä minäkin voin vielä muuttua  sellaiseksi ihmiseksi.

Tämä blogiteksti on siis ollut minulla auki jo viikon.

Olen tehnyt iskuja sen kimppuun mutta aina päätynyt harhailemaan ajatuksissa jonnekin. Olen käyttänyt viitisentoista tuntia itseohjautuvassa Brain-YouTube -tilassa katsellen videoita jotka jotenkin peilaavat noita tuntemuksia. Katsoin perhosen metamorfoosin, matkasin mustan aukon lävitse, tanssahtelin sekä keijumaisesti  että yhteishengen hegemoniassa. Luonnollisesti kuuntelin myös Yodan viisauksia (jotka tulivat mieleen tapahtumaan osallistuneesta Kalevi Saukkosesta). Olen katsonut muutaman tusinan muutakin videota, tökkinyt ajatuspalloa kasaan eri suunnilta.

...mitä maailmanlopun jälkeen tapahtuu?  Se selviää  vielä ennen vuodenvaihdetta.

ps. 1/1/2013 00:18 ei muuten selviäkään ennen vuodenvaihdetta. Näin äkkiseltään kirjoitettuna uudesta tehtävänasetannasta tuli niin korni, että palataanpa asiaan pienen harkinnan jälkeen :)

Mitä teet, kun myrsky nousee

Näätähölkkä 10km,  29. elokuuta 2010, oli se hetki, jolloin Etelä-Nokian Biisonit haistelivat ensimmäisen kerran raikasta syysilmaa. 

Tapahtuman ilmoittautumislomakkeella oli kohta "Seura", ja jotain siihen piti kirjoittaa.  Kovin pitkällisen mietintäprosessin tulos tuo nimi ei ollut, eikä kisaraporttikaan ollut aivan kaikista yksityiskohtaisin. Siitä asti suhteeni biisoniin on kuitenkin kasvanut, ja siitä on tullut ystäväni. Biisoni tulee mukaan vähintään ilmoittautumista vaativiin tapahtumiin, ja onpa se läsnä joskus arkielämässäkin.

.

Pari viikkoa sitten kaverini T oli kuuntelemassa Jari Sarasvuota. Sitä kautta opin erään asian.

Mikä on kesyn nautakarjan ja biisoneiden ero?

Kun tummat pilvet nousevat taivaalle, ja lumimyrsky lähestyy, laittaa nautakarja päänsä yhteen, hanurit myrskyä kohden ja sitten ne hytisevät paikallaan pakkasessa vilusta täristen. Biisonit sensijaan, ne aistivat sieraimet väristen, nuuhkivat ja tunnustelevat päitään keinuttaen. Sitten kun on tiedossa, mistä suunnasta myräkkä nousee, lähtevät ne  rynnimään suoraan myrskyä kohden niska kyyryssä, päättäväisesti. Tämän ne tekevät siksi,  että se on nopein tie takaisin auringonpaisteeseen.  // Lisää biisoneiden luonteenpiirteistä

Kiitos Jari ja T, siitä että toitte tämän tietoisuuteni.

Sama vinkki pätee muuten mielestäni  muihinkin elämän myrskyihin ja tuiverruksiin. Urheutta, ja tuulta päin!

 

 

 

Endomondo-harjoite nro 1000, Rautaveden maraton

Tänään tuli vastaan eräs virstanpylväs jumppauralla, kun Endomondo.com -palveluun kirjautui tuhannes liikuntasuorite. Kyseinen mobiiliohjelmisto/web-sivusto on kyllä ollut perin merkittävä tekijä siinä, että tämä homma on pysynyt käynnissä. Niinpä hainkin joku kuukausi sitten mukaan Endomondon Endorser-ohjelmaan. Ja reilu viikko sitten sain ilokseni ja yllätykseksi kuulla, että tulin siihen valituksi. Endorser-ohjelman kautta pääsen jatkossa seuraamaan Endomondon kehitystä hiukan lähempää ja kertoilemaan siitä muillekin.

Mutta, nyt Rautavedelle. Rautaveden maraton lähtee Vammalan keskuskentältä, tai siis kuntauudistuksen jälkeen Sastamalasta, ja kiertää nimensä mukaan Rautavesi-nimisen järven.

Olin odotellut tapahtumaa kovasti,  erityisesti siksi että Jasonin oli siellä tarkoitus aloittaa maraton-uransa.

Juoksin viimeviikon sunnuntaina arvatenkin liian pitkän, n. 32km lenkin, ja liian kovaa - joten torstain testilenkillä huomasinkin että sykkeet olivat koholla ja juoksu raskasta. Samoin ystävälläni oli ollut rankka viikko töissä ja nukkumiset olivat jääneet todella vähiin. Puitteet katastrofille olivat siis täydelliset!

 ...meinasin tähän nyt kirjoittaa pitkätkin plärinät tekstiä juoksun eri vaiheista, kuten siitä että juoksimme tovin miehen kanssa, joka juoksi 200. maratoniaan jonkinlainen veturimies-asu päällään ja kultaiseksi sprayatut asicsit jalassaan....

Kahdensadan maratonin veturimies

... ja siitä, miten paljon iloa voikaan saada yhdestä vedestä erektoituvasta väylämerkistä, vai oliko se sukellusvene...

... sekä siitä, että oikeastaan koko matkan meillä molemilla oli sykkeet normaalia reilusti korkeammalla ja erityisesti Karkun kirkon luona, jossain kilometrin 30. paikkeilla sijaintivalinta aika-avaruus -jatkumossa herätti kysymyksiä....

...mutta, koska kello on 01:30, tyydynkin vain sanomaan sen, että jokainen pidempi jumppasuorite on aivan omansalainen monsteri. Tällä kertaa se oli  vähintään lvl-42 lohikäärme. Eri pedoilla on erilaset juonet ja kujeet, salaiset aseet, mutta jokaikinen kerta tämän monsun selättäminen tuntuu hienolta. Ja kumoonhan se hirviö kaatui nytkin, rytinällä!  Onnittelut Villelle aka  Jasonille Mara-monsterin slayeröinnistä!

Kun vielä maalissa saimme kuulla, että nimimerkki T oli suorittanut puolimaran aivan käsittämättömän kovaan vauhtiin, oli karnevaalitunnelma valmis.



Nähdään Maailmanlopunmaratonilla 20.12.2012! 

Finntriathlon 2012: puoliksi teräsmies, puoliksi Mikki Hiiri

Kalastelimme serkkuni kanssa usein nuorna poikina Kyrönjoen koskilla, ja tulipa kerran mukaan siskoni tuleva mies. Loikimme (serkku edellä) tottuneesti padon yli, ja rupesimme virittelemään onkia kalastuskuntoon, kun huomasimme että puolivälissä patoa konttasi hieman hätääntyneen näköinen siskonmies ja suunnitteli juuri takaisinkääntymistä.

Silloin serkkuni huusi: "Kamoon! Oletko mies vai Mikki Hiiri!" Eihän siinä kukaan takaisin kääntyä voi.

No. Tehdäänpä tämä kompaktisti. Selvitin Joroisten Finntriathlon-puolimatkan aikaan 6:13:15. 

Swimming: 1.9km	00:41:13, // meni kivasti, en riuhtonut, joten aika yllätti positiivisesti
Change 1:	00:06:49
Biking (ylipitkä 94km):	03:06:00 // keskinopeus 30.6 km /h, joka sekin oli positiivinen yllätys
Change 2:	00:09:18 // kävin haistelemassa Baja-majaa, siksi kesti pitkään
Running (21.1km):	02:09:59 // puolimaralle uusi ennätys
Running split 5,5 km:	00:41:04
Running split 10,7 km:	00:31:50
Running split 21,1 km:	00:33:14
Running split 15,9 km:	00:31:36

Great success! Siltikin koen olevani edelleen puoliksi Mikki Hiiri. Vaikka missään lajissa en ollut erityisen puhki, juoksun viimeisillä kilometreillä tuntui päivänselvältä että kisapäivän paino/kunto-kombinaatiolla minä en selviä tuplasti pidemmästä täydestä matkasta. Turha edes osallistua noista lähtökohdista. (piste)

Mitä jäi erityisesti mieleen:

- nukun yleensä hyvin, mutta edeltävänä yönä nukahdin vasta 04, herätyskello soi 05:30. Torkahtelin kyllä sitä ennenkin, aina herätessä hörppäsin mustikkamehua. Positiivisesti ajatellen tankkaus siis onnistui! :)

 - Stubb pyöräili kannustamassa joukkoja, ja voinkin nyt todeta, että Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin lausuman mukaan olen Hyvä, Hyvä!

- juoksuosuudella  tatuoitu mies sanoi kaverilleen: Kato, tolla äijällä on reidet rautaa! "Kuiskasi" varmaan samat kaikkien muidenkin kohdalla, mutta joka tapauksessa kilometrivauhti nousi hetkellisesti.

- nännit unohtui teipata, joten verta alkoi perinteiseen tapaan valua 15 km kohdalla. Naureskelin itsekseni vähintään pari minuuttia ajatukselle, että nyt voisin imettää vampyyrilapsia!

- pyöräilyosuudella a) en osannut avata geelejä vauhdissa, joten päädyin lopulta paiskaamaan ne menemään b) en saanut lopuksi enää juomapulloani takaisin telineeseen, joten paiskasin senkin menemään. Menin siis pitkälti 1.5 litran juomareppuni varassa. Sen lisäksi napsin kunnon apinan tapaan neljä banaaninpuolikasta.

- juoksuosuudella pyrin vastaavasti, ja oppikirjojen vastaisesti, panostamaan hyvinsyöntiin. Juoksuosuuden jälkimmäisellä tankkauspisteellä minulla oli käsissäni joka kierroksella neljä muovimukia (vettä, urheilujuomaa, suolakurkkuja, rusinoita). Viimeisellä kerralla pyysin hampurilaisia, tai edes pizzaa, mutta lupasivat sen valmistuvan vasta ensi kierrokselle.

- uinnin alussa oli hässäkkää, ja kättä ja jalkaa tuli kylkeen jne mutta ei se hirveästi haitannut. Kovempaa ja erityisesti vähemmällä voimien käytöllä olisi kyllä pystynyt uimaan, jos olisi ollut rauhallisempaa.

- ensimmäistä ketaa liikuntaurallani pääsin todistamaan tilannetta, jossa sykkeeni eivät yksinkertaisesti enää nousseet. Ne junnasivat 150 nurkilla vaikka yritin kuinka kiriä juoksun lopussa. Olisiko niin, että  polttoaineeksi oli enää lähes pelkästään läskiä (ja lihaksia).

Painoin kisaa edeltävänä aamuna pyöreät 110kg.  Sen voin sentään sanoa, että yksikään minua isompi kaveri ei minusta juossut ohi. Yksi pyöräili, mutta ohitin sen juoksussa. Tuo ohittamani kaveri oli reilusti paksummassa kunnossa kuin minä mutta selvitti juoksun upean hienosti, vaikka siinä aikaa kestikin.

Kuntoa on siis parannettava, ja painoa laskettava.

Kunnolle ei enää ihmeitä ehdi tehdä, mutta painosta voisi 4-5 kg tippua. Samoin ohjelmassa on kyllä vielä kaksi "HARD" treeniviikkoa, joten ehkä kuntokin vielä hieman nousee, jos ei mikään tauti tai muu yllätys hyökkää.

Mikki Hiiri jätetään täysmatkalle Nastolaan 19.8.

// 109 kg. (-31kg)

Pirkan yöpyöräily

Rankin urheilujumppailu, mihin olen tähän mennessä sekaantunut - 6h44min, 132 kilometriä ja 4555 kcal. // tarkemmat datat, ja reitti löytyy täältä

Olin vaihtanut vanhaan maastopyörääni ihan itse ultrakapeat täysliksit renkaat ja sen kyllä huomasi. Nimittäin olikohan jäänyt sisäkumi hieman rullalle, vai mitä, mutta jo noin kymmenen kilometrin pyöräilyn jälkeen POKS, shhhhhhhh. Ja rengas tyhjäksi. Olin ostanut ihmemönjää, joka paikkaa ja täyttää renkaan *suihk* vaan, joten sitä sisään. Niinpä päästiin ihmeen pian taas liikkeelle. Rengas ei kuitenkaan tullut ihan täyteen, mikä hieman masensi ja arvelutti. Matka jatkui jokatapauksessa vielä viitisen kilometriä, kunnes rengas sitten tyhjeni uudelleen ja lopullisesti.

Huoltoauto kurvasi paikalle varttia myöhemmin. Sisärengas vaihdettiin - ja pääsimme uudelleen liikkeelle. Tässä vaiheessa viimeisetkin pyöräilijät olivat ohittaneet meidät kymmenisen minuuttia aiemmin.

Sitten mentiinkin reipasta vauhtia. Ensimmäiset 60 kilometriä kilometrikeskinopeus kävi usein yli kolmenkymmenen. Peesin voima on, erityisesti alamäessä huima. Siinä pääse tällainen kokematonkin yllättävän kevyesti.

Ennen Muroleen kanavaa, ja hieman myöhemmin tullutta virallista taukopaikkaa oli pari pirullista mäkeä, jotka koettelivat jo aikalailla voimia ja tahtoa. Niistä kuitenkin selvittiin ja Muroleen etapilla hyväntuuliset järjestäjät tarjosivat jumalaisen hyvää lämmintä kanakeittoa. Nam. Vedin sitä kaksi kukkuralautasellista, kaksin käsin leipää ja mehua. Tankkasin uudet 2 litraa urheilujuomaa ja niin lähdimme eteenpäin.

Nyt tuli pahimmat kilometrit. 80-110 km kohdalla oli reisistä voimat jokseenkin loppu ja mäkiä tuli vastaan armotta. Onneksi on kuitenkin ystäviä. Ilman mahtavan ystävän vetoapua ja kannustusta - ja kiiltomatoja! :) - olisi varmasti käynyt mielessä keskeyttämisen ajatus.

Kun mittarissa oli noin 110 kilometriä viuhahtivat ohi pidemmän, 217 km lenkin pyöräilleet supermenijät. Heidän perässään mentiin loppumatka. Väsymys tuntui kokoajan vahvana läsnä, mutta sitä on jotenkin pyöräillessä hankla arvioida, onko ihan kuollut vai vieläkö jaksaa vähän. Kyllä sitä jaksoi, viimeiset 5 km olikin taas kivaa herkuttelua.

Mahtava kokemus. Pituutensa takia todella rankka. Kai siinä vaikutti sekin, että harjoitustunteja pyörällä kerkesi kertyä ennen Pirkkaa vain ehkä noin 7 kpl :)

Ensi vuonna uudestaan, jos vain mahdollista. Suosittelen!

ps. Nyt sunnuntaina, vain yhden välipäivän jälkeen, kävimme riipaisemassa 10 kilometrin juoksulenkin. Ei tuntunut missään! Ilmeisesti pyöräily on melko armollista myös nivelille.

ps2. Eväät reissulle muille miettijöille referenssiksi, riittivät itselleni hyvin: 2litraa Gatoradea (pullojen tankkaus puolivälissä), 2 * Siripiri hedelmäsokeripötköjä, 2 * Recovery patukoita. Tankkauspisteellä reillusti kanasoppaa.

// 127kg. Pitkästä aikaa pieni lasku, eiköhän tästä painella alle sen 125:n ennen lokakuuta.