keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Batman ja tarhakettu

Joskus käy niin, että  huolella ja vaivalla rakennettu majesteettinen tuomiopäivän ajatuskyhäelmä  vain lakkaa olemasta.  Yritin  rationalisoida ja perustella ajatuksiani päivätolkulla ja monelta kantilta. Sitten,  yhtäkkiä ja varoittamatta himmeli hajoaa ja katoaa kuin irrationaalinen pieru logiikan Saharaan. *PUFF*

Minulle kävi *puff* eilen kun katsoin repivän sisäsoutelusession yhteydessä Batman Begins -elokuvan.  Sunnuntaihin asti päässä pesineet ja huomion vieneet yksityiskohdat muuttuivat takaisin siksi mitä ovat. Yksityiskohdiksi. Ei niiden takia koko maailma miksikään muutu. Taitaa ollakin vain niin, että jos jotain yksityiskohtaa erehtyy tarkastelemaan liian tarkkaan ja irti kokonaisuudesta,  se alkaa näyttää ihan oudolta. Katsoppa vaikka peilistä omaa nenääsi oikein pitkään ja tarkasti.

Batman Begins -elokuvassa pahiksella on käytössä kätevästi aerosoli-muotoon ja spray-purkkiin jalostettu hallusinogeeni. Suihkaus sitä pilaa ilman ja vääristää uhrin ajatukset. Kaikki mätänee ja suusta tulee matoja. Kohde puree itseään henkisesti jalkaan kuin stressantunut tarhakettu. Tässä pahis saa maistaa omaa lääkettään: YouTube.

Tajusin, että koko sunnuntaina ulos tullut pierahdus on vain ennusmerkki siitä että aerosolin vaikutus on lakkaamassa.  Kiitos kaikille teille, jotka autoitte ikkunan avaamisessa.

Joskus on hyvä tuulettaa. Kettukin viihtyy parhaiten luonnossa.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Painot säkistä

Joulu on pysähtymisen ja rauhoittumisen aikaa. Muutaman päivän rauhoitusaikana ajatusten pesuvadista kumpusi  muutamia mietteitä pintaan  kuin styroksikikkareet konsanaan. Ne koskevat tätä blogia ja sitä, miten sitä olen tehnyt ja teen jatkossa.

Kärkikolmio.
Jos toimisin rationaalisesti laskelmoiden ja optimoisin blogin tulevaisuutta,  en käsittelisi tätä blogissa vaan hiljaa omassa päässäni. Nyt olisi saumat ties mihin kukoistukseen, DC Rainmakerinkin kanssa on viestitelty ja englanninkielistä maailmanvalloitusta suunniteltu. Nyt kiiltokuva koreaksi ja hassunhauskoja juttuja kuin Suomi-konepistoolista.  Bensaa liekkeihin!

Mutta kun tämä bensanheittoasia on yksi mieltä vaivaavista asioista.

Osa seuraavista asioista tuntuu varmasti jonain toisena hetkenä mitättömiltä ja jopa epätosilta. Nyt ne kuitenkin ovat mielessä pinnalla.

Kirjaan asiat tähän ja annan niiden muhia ensi vuoteen. Jos haluat olla jotenkin avuksi ajattelemisessa, ole hyvä ja kommentoi.

1. Voimavara vai velvoite? Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, se oli selvästi voimanlähde, salainen taikavoimani. Jäsentelin, purin ja käsittelin hankalia asioita ilman sordiinoa. En kokenut vastuuta enkä velvollisuuden tunnetta kenellekään. Halusin pelastaa itseni, en ketään muuta.

2. Paino. Minua ärsyttää,  kun joku  mainitsee tämän blogin ja Läskimaijan, esillä on heti kilot. "Laihtunut 40 kiloa". Laihduttakaa vain, jos haluatte mutta eikai kenenkään arvo ole pudotetuista kiloista kiinni. Minä en laihduta. Ahmimishäiriöinen joskus kun kertoo sinulle laihduttavansa, silloin on piru merrassa. Sitäpaitis, itseasiassa olen kerännyt toukokuun jälkeen reilut kymmenen kiloa painoa takaisin. Luultavasti siitä ainakaan kaikki ei ole silti läskiä. Piakkoin rikon 120 kilon rajan. Painon suhteen  haluan sanoa vain, että nautin liikkumisesta sellaisena kuin olen.

3. Ulkonäkö ja pinnallisuus. Koska haluan, että blogi kiinnostaisi myös uusia lukijoita, juttujen pitäisi olla hassunhauskoja, kivoja ja kuvia pitäisi olla. Pitäisi rakentaa itsestään kiiltokuva. Silloin ei voi olla rehellinen, paitsi jos on oikeasti kiiltokuva.

4. Eeppiset seikkailut, mielipuolisuuden ihailu. Lapsena joskus leikittiin sellaista, että ensin hypättiin lantionkorkuiselta kiveltä. Sitten joku rohkeni kiivetä isommalle kivelle ja hypätä. Pian joku, olkoon nyt vaikka Pertti, jo kapusi leikkimökin katolle. "Kyllä sä uskallat, oot kova jätkä". Mutta sitten Pertti, vähän jo häntäluutaan voivotellen mutta kaverien kehuista innostuneena, kiipesi talon katolle. Ei me huudettu: "Mahtavaa, hyppää vaan, me uskotaan suhun."  Pertille sanottiin:  "Älä  hullu vaan hyppää. Tule nyt alas sieltä." Minusta tuntuu, että esimerkiksi juoksussa  arvostetaan äärimmäisyyttä mielipuolisuuteen asti. Pertti palvotaan rammaksi. Olen mennyt siihen vahvasti mukaan.

5. Armoitettu triathlon. Minua vieroksuttaa triathlonin saama kohtuuttomaksi paisunut huomio.   Jos haluaisin olla söpö ja ihana, pitäisi olla triathlonisti. Oikeastaan osin siksi en ole ilmoittautunut ensi vuodelle mihinkään triathlontapahtumaan. Hype aiheuttaa vastareaktion. En ole triathlonisti.

6. Hiljaiset stalkkerit. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että tätä blogia lukevat säännöllisesti useat tuttavat ja sukulaiset, mutta he eivät sano mitään edes tavatessamme.  Kun blogia kerran luetaan salaa kuin avointa päiväkirjaa, tuntuu mielenvikaiselta kirjoittaa tänne henkilökohtaisiakin asioita. Aiemmin, kun olin Anonyymi, kukaan ei tiennyt kuka olin.  Kukaan ei lukenut tätä siksi, että saisi lisää tietoa juuri minusta. Nyt tuntuu, että minua kytätään. Minusta olisi reilua edes joskus sanoa, että hei, täällä ollaan.

7. Mitä sitten jää? Kun kerran  kaikki tuo yllä arveluttaa, miksi teen tätä ollenkaan?

Toivottavasti koen tämän touhun jatkossakin itselleni voimavaraksi, enkä velvoitteeksi.

Kiva kun nuo asiat on nyt tässä esillä.  Joulu teki tehtävänsä.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Rentoa Joulua!

Aitajuoksija Noora Toivo kirjoitti blogissaan pari päivää sitten urheilijan ulkonäköpaineista.  Kirjoitus osui herkkään kohtaan lukijakunnassa ja levisi kulovalkean tavoin iltapäivälehtiä ja YLEä myöten.

Niin naurettavalta kuin se tuntuukin, myös minulla on ulkonäköpaineita.  On ollut jo pitkään. Vuonna 2012 kirjoitin näin sukujuhlia ja muita sosiaalisia tilanteita koskien:

"Olen viimeiset 10 vuotta tottunut istumaan enenevässä määrin siten, että pidän käsiä mahan päällä. Mikäli tarjolla on sohvatyynyjä, sanomalehtiä tai vastaavaa, ja huomaat käyttäväsi myös niitä rasvaisen totuuden peittämiseen, kuten minä, olet vielä askeleen kauempana oman minäkuvasi optimitilanteesta. Tästä voi johtaa hypoteesin: sohvatyynykompleksin esiintymystiheys  korreloi itsetunnon kehityksen kanssa."

Ainakaan omalla kohdallani  ei ole kyse pelkästään siitä, että kokisin tarpeelliseksi näyttää siltä kuin Oikeat triathlonistit, ultrajuoksijat ja teräsmiehet. Kovat, trimmatut lihakset, mutta silti aina iloinen ilme.  Ketterä, nokkela, älykäskin on olemus teräshenkilön! Pahinta on kuitenkin se, mitä teen itse itselleni. Olen liki huomaamattani valinnut tänne blogiin joitain kuvia joissa ruumiinosa kerrallaan esiinnyn edukseni, reidet, rinta, you name it. Siinä samalla olen kasannut itselleni paineita. Ehkä minun sitten pitää myös näyttää siltä mitä olen viestinyt.

Nooran kirjoitus herätti jotain ajatuksia, jotka jäivät kytemään. Keskiviikkona tein jotain mitä vain kaikista kovimmat jätkät ovat tehneet.  Kymmenettuhannet suomalaismiehet juoksevat vuosittain maratonin, tuhannet läpäisevät puolimatkan triathlonin,  sadat triathlonin täysmatkoja ja ultrajuoksuja.

Mutta minäpä osallistuin vesijumppaan.

Kun sanon, että tunsin saavuttaneeni siinä jonkin vapautumisen uuden tilan, en valehtele. Lisäksi, vaikka olen viime kuukauden aikana esimerkiksi tehnyt 4 * 50 vatsakierto-sarjoja 15 kg paino niskassa, hitto että ihanasti kutittelee syviä vatsa- ja lantionseudun lihaksia tuo vesi-aerobic. Menepä vesijumppaan. Se on opin hetki.

Samalla keksin miten kertaheitolla puran ulkonäköpaineet omalta osaltani. Vaimo sanoi, että kuva liioittelee rajusti mahakumpua. Hyvä niin.



Hyvää, rentoa, paineetonta joulua sinulle!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Älä dissaa koiranpissaa

"Tässä ei tietenkään ole mukana mitään hauvelin ulkoilutuksia", kirjoitti joku joskus blogissaan vuosia sitten kun kertasi vuoden aikana liikkumiaan kilometrejä ja tekemiään sankartekoja.

Jopa arvostamani inspiraation lähde Jari Sarasvuo on Apu-lehden mukaan sanonut: "Koirankusetus ei ole oikeanlaista rasitusta, täytyy käydä ahtaalla ja moikkailla rajojaan." 

Jarin lause on toki irti kontekstistaan revitty ja  alunperinkin ehkä lehden kärjistämä. Tämä asia toistuu kuitenkin aktiiviliikkujien kirjoituksissa ja asenteissa alituiseen. Se ei lakkaa hämmästyttämästä minua.

Korppu, väsymätön innostaja.
Korppu on se, joka on saanut minut pysymään liikkeellä päivittäin yli viisi vuotta. Tänä vuonna olen kävellyt hänen kanssaan arviolta noin 1500 kilometriä.

Peruskunto
250 tuntia kävelyä on erinomaista peruskuntoilua ihan kenelle tahansa. Sen avulla Korppu kiskoi minut 150 kilon suosta vuonna 2009.  

Palautuminen
Nykyisellä melko suurella fyysisesti rankan  liikunnan määrällä ja laadulla olisin ajanut itseni usein loppuun ilman näiden lenkkien palauttavaa vaikutusta. Minulle ei ikinä kertyisi tälläista määrää matalasykkeistä stressitöntä liikuntaa ilman koiraa.

Yhteisvaikutus
Nykyään lähdemme usein iltalenkille, kun olen tehnyt alle raskaampaa  liikuntaa. Iltaisin me jäähdyttelemme ja vedämme loppuun 5-10 tolpanväli-intervallia, jos siltä tuntuu.

Koiranulkoilutus on huipputreeniä.

EDIT: 17.12.  Jari osoitti taas terävyytensä.  Vain viisaimmat ymmärtävät ja  ennen kaikkea uskaltavat myös tarvittaessa tunnustaa olevansa joskus väärässäkin. Samoin triathlon-legenda Tom Söderdahl kertoi oppineensa arvostamaan koiranulkoilutuslenkkejä. (siirry Twitteriiin)

Hau hau!


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Worrier, warrior and a motherfucking beast

Teetin reilu kuukausi sitten DNA-testin ja ajoin saamani raakatiedot tutkimustietokantaa vasten. Selvisi mm. se, että minulla on sekä Warrior- että Worrier-geenimuunnokset ((rs4680(A;G))

Enempi fiktiivisenä satukirjana pidän kyllä koko geenikarttaa, en  niinkään minään elämänkohtaloa viitoittavana valona. Yksittäinen legopalikkakin on vain legopalikka, mutta nikkari rakentaa läjästä melkein mitä vain. Mutta kyllä joskus voi olla ihan hyvä tulkita itseään legopalikan, teelehtien tai vaikkapa horoskoopin kautta.

Äärimmilleen yksinkertaistettuna ja romantisoituna Warrior-geeni lisää todennäköisyyttä riskinottoon ja aggressiivisiin ratkaisumalleihin ongelmatilanteissa. Warriorit eivät lamaannu kriiseissä vaan
Vertaistapua ja tukea on saatavilla! Terminator - Tuhoaja
toimivat tehokkaasti.

"Under conditions of increased dopamine release (eg, stress), individuals with Val158 (warrior) alleles may have improved dopaminergic transmission and better performance, while individuals with Met158 (worrier) alleles may have less efficient neurotransmission and worse performance. " //  Rs4680 / SNPedia

Worrier-geenin kantajat siis sen sijaan stressaantuvat ja murehtivat ongelmia jopa jo ennen kuin kriisi on edes päällä.

Kriisitilanteessa he lamaantuvat eivätkä toimi samoin kuin viikinkigeenin kantajat.   Worrierit tuppaavat analysoimaan asioita tarkkaan. Tämän takia he oppivat ja piakkoin saattavatkin selvitä haasteista aggressiivisiin ratkaisuihin tottuneita Warrioreita nokkelammin. // COMT Val158Met polymorphism interacts with stressful life events...

Palaan DNA-tuloksiin myöhemmin toisessa kirjoituksessa. Worrier-asia juontui mieleeni kuitenkin jo nyt, sillä olen viimeaikoina hieman murehtinut sitä, että liekki on  hukassa. Olin poikkeuksellisen pitkään ilman varsinaista maalitaulua, pidempään kuin koskaan Läskimaija-uralla. Mitä seuraavaksi?

Tänään oli mahtava päivä ja erinomainen treenipäivä.

Aamulla uintia pojan kanssa, päälle punttisalia ja illalla pitkä soutu hyvän elokuvan parissa.

Sitten illalla lenkittäessäni koiraani korvaan hyökkäsi sattumanvaraisesti valitsemaltani soittolistalta kappale, jota en ollut ikinä kuullut.
// YouTube: Rob Bailey & The Hustle Standard: Beast

Siinä se kipinä roihahti liekkiin.

Joulu-, tammi-, helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana toteutan yhden unelmistani. Mitä saan itsestäni irti sisäsoutulaitteen penkissä kun treenaan parhaani mukaan lihaksia, voimaa ja tekniikkaa?

Sisäsoutuliiga koostuu neljästä SM-kilpailusta. Kauden 2015 kilpailut ovat:
  • 31.1.  Finnish Open, 2km, Helsinki
  • 14.3.  SM-500m, Imatra
  • 15.3.  SM-10km, Imatra
  • 25.-26.4.  Finnish Open, Maraton, Kerava

Warrior-geeni on irti. I'm a motherfucking beast.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Ultrakuukausi ja stressi

Jatkoa. Juoksin marraskuussa kolme 50 kilometrin ultrajuoksua. Ensimmäisessä kirjoituksessa oli aiheena verensokerit,  toisessa  askel.  Tässä kolmannessa kerron jotain stressistä ja palautumisesta.

Tyypillinen hintelä ultrajuoksija Omegawaven ympäröimänä.
Olen mitannut ultrakuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen Omegawavella sydämen sähkökäyrää. Etsin tuohon oheen kuvaa vähäpukeisesta naisesta Omegawave-panta päällä, mutten löytänyt. Nauttikaa siis karvaisista manboobseista.
Se näyttää melkolailla normaalilta sykevyöltä, mutta yhdessä Omegawave-appsin kanssa antaa sairaalatason EKG:n (Wikipedia: EKG).

Omegawave kertoo mm. stressistä, sydämen ja verenkiertoelimistön rasitustilasta, aineenvaihdunnasta ja valmiudesta harjoitteluun. Yksittäinen mittaus appsin ruudulle on silmälle kaunis, välitön palaute.  Hyvänä päivänä se voi näyttäytyä vaikkapa oheisina screenshotteina.


Ultrakuukauden aiheuttama stressin vaikutukset näkyvät repeäminä paperissa.
Itselleni kuitenkin välitöntä palautetta mielenkiintoisempaa on se, mitä ajan mittaan tapahtuu, kun itsensä altistaa pitkille juoksuille ja elämälle. Ja miten käyrät korreloivat keskenään.

Niinpä ultrakuukauden jälkeen naputtelin innoissani tiedot Omegawaven webbipalvelusta Exceliin. 

Naputtelun jälkeen Excel loihti silmieni eteen lumoavan diagrammin. Mieleeni piirtyi  tarina ja kuinka sen kerron. Huikea visio ja vitsin jännää stressitietoa oli siinä kerrottavaksi! Ihan kyllä voi vaan vihellellä ja itseään onnitella...minkä löydöksen olinkaan tehnyt!  Kun ihminen pannaan juoksemaan kuukaudessa kolme 50km juoksua, stressi nousee peräti johdonmukaisesti ja käyrätkin sen todistavat...

Paitsi että. Niin vissiin! Frettikoirathan siinä kävi! (Tutustu frettikoira-termiin ja tarinan opetukseen tästä).

Olin syöttänyt arvot Omegawave:sta Exceliin ihan päin sitä itseään, kaikenkaikkiaan huolimattomasti ja lopuksi tulkitsin arvot 1-10 tismalleen väärinpäin.  No, tuli varmaan selväksi. Parhaiten stressitasoani tämän havainnon hetkellä kuvaa oheinen revitty ja rytätty stressipaperi.

Nyt tehdäänkin niin, että kuvailen suusanallisesti miltä viime kuukausi tuntui. Sitten läiskäisen tähän  vain parit diagrammit, ja se on sun homma kertoa minulle, mitä  niistä käyristä voi päätellä.

Jos ei potki vastaan, marraskuu kyllä poimii ihmisen mielen säkkiin. Siellä sitä sitten on hiljalleen mätenevien ajatustensa kanssa kuin epätoivoinen hiiri perunasäkissä.  Etova jaksamattomuus, pimeys, home ja väsymys siellä asuvat.  Vihaan pimeyttä.  Miksei se pure  säkkiin reikää se hiiri? Onhan sillä hampaat.  Marraskuu on murhanhimoinen synkkä kuukausi. Tässä alkuasetelmat. Vastaan potkiminen ja reiän pureminen. Paras kuukausi ultrajuoksentelulle. 

Ensimmäinen ultra, Viikin viiskytviis, toi tullessaan parhaan olon, mitä minulla oli viikkoihin ollut. Stressi laski sille tasolle, mitä se oli viimeksi ollut aurinkoisina kesäpäivinä. Vedin uuden shotin. Aaah. Mutta pimeys. Mordor. Käytin ultra-taikasormusta vain viisi päivää myöhemmin uudelleen. Stressi nousi piikkiin, mutta sitten olo oli pari päivää satumaisen kepeä. Muutaman päivän soutu-HIIT hoito siihen väliin, teki hyvää. Se toimi vielä toisenkin kerran. Mutta sitten henkinen marraskupla alkoi taas nousta. Ultra niittasi sen. Tämän juoksin vedellä. Koipi hajosi. En voinut enää vetää riittävän kovaa lääkettä, ultraa. Stressi puhkaisi skaalan. Mieleen tuli narkkarin sielu, urheilijan sydän.

 Se oli siinä. Marraskuu ja ultrailu. Heroiini ja reflat (linkki: Wikipedia: huumeslangi).



No niin, tohtori. Kerro minulle. Tuossa on sinulle käyrää. Mitä tämä tarkoittaa?


Itse en ole nyt kyennyt tästä vetämään kovin huimia johtopäätöksiä. Sen verran kuitenkin, että kun nyt seuraavaksi laadin huhtikuun ja sisäsoutuliigan loppuun asti itselleni treeniohjelman, taidan lähteä liikkeelle siten että annostelen endorfiinia ja lepoa suurinpiirtein seuraavasti.

1. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
2. PÄIVÄ |  REIPAS                                                              
3. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
4. PÄIVÄ |  REIPAS                                                                    
5. PÄIVÄ |  LEPO    
6. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
7. PÄIVÄ |  ! KOVA !                                                                             

Lisäksi viikkotason vaihtelua. Noitten käppyröitten perusteella tuntuisi,  että tämä voisi olla minulle  hyvä systeemi. Vaikka lopullinen ja parhain mittari onkin ehkä lopulta päänsisäinen pössis, niin taidan tarkkailla tässä tulevien kuukausien aikana Omegawavella  stressiä ja palautumista ja säätää viikkorytmiä sen perusteella.

Odotan mielenkiinnolla, mitä nuo kahdeksan käyrää kertoivat sinulle. Kerro, oi nettitohtori :)

tiistai 2. joulukuuta 2014

50km vedellä: ja askelkin meni metsään

Jatkoa 50 kilometriä vettenpäällä - matka Twilight Zonelle -kirjoituksen. Juoksin marraskuussa kolme 50km ultrajuoksua, joista yhden pelkällä vedellä. Ensimmäisessä kirjoituksessa tarkastelin verensokereiden muutosta ja sukellusta Twilight-zonelle.

Ja askelkin meni metsään...

Lukija tietäköön, että olen tehnyt merkintäsitoumuksen Runteq Oy:n parhaillaan käynnissä olevaan osakeantiin.  Kirjoitan nyt kuitenkin häpeilemättä havaintoni. Osakashalukkaaksi ilmottauduin alunperinkin siksi, että olen saanut Runteqin antureista merkittävää hyötyä ja seuraavan sukupolven tuote Zoi on huikea! Zoista YouTube-video täällä. Anti on päällä 12.12. asti. (Lue: Runteq osakeanti)

50km vedellä - Askeleen ja maakontaktin kesto
Kaikilla marraskuun ultrajuoksenteluilla jaloissani ja sykevyössä ja rintakehällä  on ollut Runteqin juoksuanturit.  Aiemmalla runsasenergisellä juoksulla taivastelin sitä,  kuinka hienosti askel pysyisi kasassa käytännössä ilman mitään muutosta alusta loppuun kaikki 50 kilometriä.  Mutta eipä askel pysynyt kunnossa vesijuoksulla.

Mittasin askelta noin kymmenen kilometrin välein mahdollisimman tasaisessa maastossa ja yritin juosta luontevasti.

Askeleen ja maakontaktin kesto 50km ultrajuoksun aikana
Näennäisesti se ehkä olikin reipasta. Askeltahti pysyi kelvollisessa 160 askeleessa per minuutti. Mutta askeleen sisällä tapatui surkastuminen.  Maakosketuksen määrä kasvoi. Kulutin vähäiset energiat kaikkeen muuhun paitsi etenemiseen.

Tämä on päinvastaista verrattuna aiempaan. Aiemmilla urheilujuoma + geelijuoksuilla itseasiassa vain paransin askellusta loppua kohden: askeleen kesto ja maakontakti lyheni, meno oli taloudellista ja tuki ripeää etenemistä. Nyt tällä kertaa sen lisäksi että minulla ei ollut riittävästi energiaa, käytin energiat maan tamppaamiseen. Näkyy seismografissa, ei etenemisessä.

Eikä siinä kaikki. Olen vuoden mittaan oppinut omasta mielestäni aiempaa paljon menevämmän juoksuaskeleen. Hökellän eteenpäin pääasiassa päkiän päällä loikkien. Siitä kiitos Yodalle!  Askel ja juoksu muutenkin ovat muuttunut paljon siitä, mitä ne olivat silloin kun ensimmäisen kerran pääsin tammikuussa kokeilemaan Runteqin antureita (lue lisää: Runteq - tiedä miten juokset).

Mutta kun voimat ehtyivät, minulle kävi täysin tiedostamatta näin: askel kääntyi kannalle ja lopulta sekosi ihan täydellisesti joka suuntaan venksottaen.
Askeltyypin muutos pelkällä vedellä juostun 50km ultran aikana.
Ja nyt minulla on sitten rasitusvamma oikeassa alasääressä.

"Nyt hoiperran pyörätien reunasta reunaan kuin känniläinen."

Kirjoitin Jasonille vähän ennen kotiin saapumista. Samaan aikaan kuvittelin askeleeni olevani kaunista kuin metsäkauriilla.

Ensi kerralla en tee samaa virhettä. Kiitos Runteqin.


50 kilometriä vetten päällä - matka Twlight Zonelle


Juoksin marraskuussa Viikin Viiskytviis -ultrajuoksun lisäksi kaksi kertaa 50 km lenkit.

Olkapäähäni on asennettuna Medtronic Enlite verensokerisensori, joka mittaa jatkuvasti verensokeria. Kuvassa näkyvä "piikki"  on ohut säie,  joka työntyy kudokseen ja mittaa verensokerin. Mokkula analysoi ja lähettää tiedon eteenpäin tallentimeen.  Oikeastaan tallentimen pääfunktio on toimia insuliinipumppuna.  Pumppu syöksee diabetesta sairastavan  henkilöön verenkiertoon  täsmämäärän insuliinia, paitsi minulla ei, koska minulla ei ole diabetestakaan. Tästä jutusta saa käsityksen anturin/lähettimen koosta.

- toiset 50 kilometriä täydensin energiavarastoja normaaliin tapaan urheilujuomalla ja geeleillä  (alla kaaviossa punainen käyrä) ja
- toiset viisikymmentä join vain vettä ja  söin seitsemän  suolatablettia (alla kaaviossa sininen käyrä).

Urheilujuoma+geelijuoksulla sain vajaat 1500 kilokaloria, kun  join juomarepusta kolme litraa suosikki retrourheilujuomaani HartSportia (480kcal) ja söin lisäksi energiageelin  puolen tunnin välein (107kcal ketale).

Kun vesijuoksusta oli takana neljä tuntia ja kolmekymmentä minuuttia, kirjoitin Facebookiin:

"40/50 km -  jalat ei toimi, päätä särkee ja pyörryttää, mutta niin hyvää daattaa kertyy!"

Oli saavuttu aikaan ja paikkaan, jota kutsun The Twilight Zoneksi. Olen kokenut vastaavan tunteen ennenkin  triathlonin täysmatkalla, mutta en niin kirkkaan selväpiirteisenä salamahyytymänä kuin nyt, kun juoksini ilman lisäenergiaa.  Ja ikinä ennen ole nähnyt sitä kuvana.




"Ainiin, ja juomareppu on jäässä! :)"


Twilight Zonella verensokeri syöksyy rajusti alaspäin. Asioita enemmän tutkineelle ei ehkä ole yllätys, että molemmilla juoksuilla syöksy alkaa lähes minuutilleen samalla hetkellä riippumatta siitä, onko suorituksen aikana tungettu kiduksiin 1500 kilokaloria vai nolla.
Berne & Levy Physiology, 6th Updated Edition Energy sources during exercise

Kysehän on käsittääkseni siitä, että rasva-aineenvaihdunnan viimeinen ja liki loputon resurssi
potkaistaan käyntiin: läskistä aletaan ihan tosissaan tehdä energiaa. Vesijuoksulla mitään muuta ei ole jäljellä.

Twilight Zone on se hurja, mutta tavallaan autuas hetki aika-avaruudessa, jolloin ollaan hetken verran lähes tyhjän päällä.

Rasvakoneen tuottama energiamäärä ei kuitenkaan riitä 115 kilon elopainoni liikuttamiseen juosten. Juoksuyritykset näkyvät sinisen käyrän viimeisen tunnin aikana tapahtuvana pienenä pumppausliikkeenä.

Tämä Twlight Zonen elävä kokeminen oli suuri ilo. Jotenkin tällainen polttoleimauksen kaltainen junttaus vaan tarvitaan, että tajuan asiat ihan konkreettisesti.

Oli toinenkin kiinnostava havainto. Tuolla energiamäärällä, jonka mätin nyt naamaani geeli+urheilujuomajuoksun aikana verensokerit  nousivat.

Seuraavaksi tarkoitukseni oli juosta 50 kilometriä siten, että verensokerit pysyisivät mahdollisimman tasaisina eli jollakin näennäisesti "optimaalisella" tasolla. Samalla halusin  hypätä Twilight Zone -hetkeen hunajajysäys laskuvarjona. Mutta se jää nyt myöhemmäksi, koska Omegawave:n ja ihan omien tuntemustenkin mukaan nyt on syytä antaa sekä kehon että mielen levätä. Asiasta kuva Facebookissani (ultrakuukausi ja stressi).

Mittasin myös askelta Runteqin antureilla (Lue: ja askelkin meni metsään...)