Niksi nestehukasta ja puheripuleista kärsivälle huonomuistiselle uimarille.
Koska olen jo pitkälti toista kuukautta perehtynyt uintitekniikan saloihin, ja tämänpäiväinen torstai-triathlon myös kiistatta osaltaan todistaa tällä alalla pätevöitymisen, katsoin tehtäväkseni lähimmäisenä kertoa pari asiaa uintitekniikasta.
Uintiharjoituksen osia kutsutaan usein drilleiksi (~ Dutch Drillto bore, from Middle Dutch drillen).
Esiin nostamani drillit ovat sellaisia, jotka olen kokenut omassa elämässä erityisen palkitseviksi.
Yhden käden uinti auttaa ilmeisesti riittävän vartalonkiertoliikkeen oppimisessa ja sisäistämisessä, tietenkin kehittää käsivetoa. Antaa se ehkä jotain hengitykseen myös.
Homman juju on se, että keskityt siihen aivan täydellisesti. Keskivartalo tiukkana, jalat potkivat normaalisti. Hengitä rauhassa. Älä vedä kättä yli edessä, kello 11 vasemalla tai klo 1 oikealla siellä. edessä. Piiiitkä veto. Keskity vain vetooon. Ja kurkota!
Ikinä ei tiedä mitä saa! Kerrankin sain tukevan otteen erään tuntemattomaksi jääneen naisen uimapuvun takaosasta.
Kylkipotkut on eräs suosikkidrilleistäni. Ne kehittävät erityisesti tietenkin potkua ja ehkä myös vartalonhallintaa. Itselleni potkut ovat erityisen vaikea asia. En osaa esimerkiksi yhtäaikaisesti heiluttaa käsiä ja potkia. Tuo tarve eliminoituu kylkipotkuissa. Samoin potkiminen sivuttain vedessä tuntuu jotenkin helpommalta.
Erityisen mielenkiintoiseksi kylkipotkut kuitenkin tekee torpedomainen, keihäänkärkimäinen etenemisasento. Tämä ainutlaatuinen piirre mahdollistaa mm. yllätyksellisen penetroitumisen rintauintia harjoittavan maahanmuuttajataustaisen miehen haaroväliin.
Sculling, "Sculling tai scalling on käsillä tehtävä sivuttainen, hidas
etenemisliike. Liikkeessä maataan vatsallaan tai selällään vedessä ja
kädet ovat suorana tai hieman koukussa pään edessä tai takana, josta
vedetään kroolin käsivedon otevaihe." Wikipedia / sculling
Jos edellä kuvatut yhden käden uinti ja kylkipotkut niihin liittyvine yllätyksellisine piirteineen tuntuvat kiinnostavilta, sitä varten on tämä drilli. Korottaaksesi yllätyksen todennäköisyyttä suosittelen aloittamaan sculling-harjoitteen yllättäin pienen irtioton jälkeen ruuhkaisella uintiradalla. Sitten vain odotat.
Uimaharjoitteen lopuksi suosittelen varmistamaan, että uimalasisi ovat riittävän täynnä vettä ja huurua ja poistumaan altaasta sukeltamalla viereiselle vesijuoksuradalle.
Viikko sitten sain sekä Operaatio: Kotkanpesä -toimeksiannon että siihen liittyvän joulukuun harjoitusohjelman. Silmäilin toki innostuneena ohjelmaa jo siinä heti samantien, mutta en totta totisesti tajunnut kuinka paljon kaikkea siinä oli. Uutta, ja jännittävää.
Minua ei oikeastaan näin ennakolta ole ollenkaan jännittäneet harjoitusohjelman fyysiset haasteet. Henkiset sitäkin enemmän. Aloitin liikuntaurani talven pimeimpinä hetkinä marraskuussa 2009, silloin kun kukaan ei nähnyt, vähän niinkuin puoliksi salaa, ja piilossa. Tulevassa harjoittelutavassa on paljon pelottavaa.... sosiaalista ja niin edelleen.
Kolme ensimmäistä päivää toimivat pehmeänä laskuna uuteen: juoksua, soutuergoa, sisäpyöräilyä trainerilla ja uintia. Vaikka lajit ja vehkeet olivat tuttuja, olivat treenit erilaisia, selkeästi eri tehoilla, joko kunnolla rauhassa, tai sitten selvästi kovemmalla sykkeellä. Ja soutuergo+pyörätraineri -yhdistelmätreeni, miksi en ole sitäkään tajunnut tehdä koskaan aikaisemmin.
Neljäs päivä, asteen kovempi rasti. Ikinä tämän (oho, jo!) reilun neljän vuoden aikana en ole harjoittanut mitään ihme-uinti-pelle-tekniikka-kikkailuja. No ok - tuli liioiteltua, kävin minä pari kertaa triathlon-seuran treeneissä pari vuotta sitten, ja yritin käyttää jotain pulliksiakin tai mitänenyt on - mutta ei siitä mitään tullut paitsi nenä kipeäksi kun ne pulpahtelivat milloin mistäkin suunnasta koipien välistä torpedon lailla hyökäten.
Ensin säikähdin, että näinkö taas: pullikset sinkuloivat siellä milloin omaan ja milloin jonkun viereisen radan vesijuoksijan otsaan! Mutta sitten huoahdin helpotuksesta - yksikään monirivisestä uintitreeni-ohjeesta ei ollut suoraan luokiteltavissa varsinaisesti ihme-uintipelle-tekniikkakikkailuksi. Laudan kanssa potkut, ne kyllä olivat jo rajatapaus. Kun sitten veteen pääsin, niin aikahan menikin aivan hujauksessa. Paljon nopeammin kuin pelkkää matkaa uidessa. Sen verran kuitenkin olin lopuksi sekaisin, että unohdin hienon juomapullo-treenohjelma-automatiikka-innovaationi uimahallin suihkutiloihin.
Viides päivä. NYT JOTAIN RAJAA! Treffit kuntosalilla klo 08:00. Jos maailmassa on joku toinen paikka, kaikkien niiden muiden paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi, jossa en tunne itseäni kotoisaksi, niin se paikka on kuntosali. Mielikuvissani kuntosali on nimittäin paikka, jossa testosteronia hikoilevat härän ja laumanjohtajagorillan välimuodolta näyttävät miehet kolistavat Twingo-tyyppisen auton painoisia rautoja. Se on se paikka, jossa aivan liian tiukkoihin trikoisiin tai mikroshortsheihin pukeutuneet naiset pakottavat maalaispojan katsomaan nöyrästi alaviistoon samanaikaisesti kun alati kiihtyvään tahtiin levittävät ja sulkevat kiinteitä hikisiä reisiään nimenomaan tähän asiaan tarkoitetussa laitteessa. Se on se paikka, jossa edellisistä syistä löydät itsesi salin perimmäisestä nurkasta, jostain aivan käsittämättömästä laitteesta, aivan ihmeellisestä asennosta. Sitten heilautat käsiäsi ja jalkojasi ja yhtäkkiä löydät itsesi totaalisesta lukkotilanteesta, koska olit mennyt laitteeseen ylösalaisin tai vähintään nurinperin.
Mutta, mitä. Salilla oli noin puolentusinaa ihan tavallista ihmistä. Normaali, ystävällinen tunnelma. Ei härkiä, ei mikroshortseja. Joku tuttukin. Ja megayllätys: jotenkin ihmeen kaupalla Kotkanpesä-valmentajani oli kyennyt löytämään kahdeksan liikettä jotka a) jokainen olivat ymmärrettävissä joko pyöräilyä, juoksua tai uintia auttaviksi ja b) ne olivat omaksuttavissa. Hämmästyttävää. Ainoastaan maastaveto saattaa vaatia joitakin kymmeniä vuosia, ennenkuin osaan sen oikein. Näillä liikkeillä mennään nyt pidemmän aikaa.
Välipäivän jälkeen tuli viikon ehdottomasti ennakolta kovin juttu. Aamupäivällä ohjatut uintitekniikkatreenit ja iltapäivällä YHTEIS-polkupyörätraineritreeni. Suoran ohjauksen vastaanottaminen, uintitekniikkatreenit, ja tiivis yhteisharjoitus. Näitä EI harjoiteltu sosiaalisen metsämörrin koulutuskurssilla! Aivan käsittämätöntä, ensinnäkin: uintitekniikka-hommat kolisi - siis tuntui, että sain siinä jotain alustavaa pientä ahaa-elämystä useisiinkin asioihin (käsiin, vartalonasentoon ja KÄÄK! potkuihin).
Sitten toisekseen, traineri-yhteistreenit olivat aivan mahtavat. Jos joku, niin eikö se ole mahtavaa kun kymmenkunta aikuista ihmistä raahaa polkupyöränsä ja harjoitusvastuksensa, ehkä arviolta, n. 12 m², tilaan ja sitten nuo ihmiset polkevat sitä pyörää tunnin, rajusti! Mahtavaa!
Kun vielä ennen treenien alkua olimme säätäneet ajoasentoa melko paljonkin, penkkiä ylös, oli pyörän polkeminen yhtä juhlaa. Sen lisäksi, että päässä pyöri ajatus siitä että ilmavirtaus hidastaa vauhtia Eaglemanissä vähemmän, tuntui ajoasento paljon väljemmältä. Asento kallistuu varmaan jatkossa vielä hieman jyrkemmin, mutta tältä se nyt näyttää.
Ensimmäinen ohjelman mukainen treeniviikko on nyt siis takana. Ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä kuinka taitavasti se oli muodostettu. Jotenkin, asteittain, pikkuhiljaa nämä jutut on tulleet vastaan ja vain yhdessä viikossa olen päässyt sisään jo tosi moneen uuteen asiaan ihan konkreettisesti. Käsittämätöntä.
Nyt viime päivinä olen myös saanut muistutuksen siitä, mikä se minun todellinen viholliseni ja demonini on. Se, joka minun on voitettava jotta voin suorittaa Operaatio: Kotkanpesän. Se on ahmimishäiriö. Olin saanut nyt taas pari viikkoa pidettyäni itseni hyvin kurissa ja nuhteessa. Paino on tippunut säännönmukaisesti. Iso apu siinä on ollut tämä voimakas sitoutuminen Kotkanpesään. Ohjelma, rutiinit ja tulevaisuuden ennakoitavuus.
Keskiviikko-iltana jokin kontrollissa taas repesi. Tai ei jokin, vaan tiedän tasan tarkkaan mikä. Vaimo oli reissussa - ja sitä kautta rutiinien suojaverkko ja taivas repesi. Parissa päivässä - tai tarkemmin sanottuna todella pahasti revenneessä illassa - olen tuhonnut taas usean viikon työn. Tai ehkä en ole, mutta siltä nyt tuntuu.
Totuus on, että tämä minun ahmimishäiriöni kurissapitäminen vaatii itseltäni liki täydellistä keskittymistä ja siinä onnistumista. Jonkinlaista selkeää päämärää, ja uskoa myös siihen syyhyn miksi siinä pitää onnistua. Tänä vuonna tuo selkeä päämäärä on ollut hieman hukassa. Ja se näkyy tässä käyrässä jonka julkistan nyt. Karua katsottavaa. Painoni on tällä hetkellä korkeammalla kuin vuosi sitten. Itseasiassa, se ei nyt tässä näy, mutta juuri äsken kellotin korkeimmat lukemat 14 kuukauteen.
Toinen asia, jonka tiedän nyt, on se että ongelmat nauttivat ja kasvavat salailusta. Siksi, vaikka toisaalta ajatus siitä, että tämänkin tekstin lukevat jotkut ihan tutut ihmiset, tuntuu pahalta, niin en salaile tätä asiaa.
Täten nimeän sinut, ahmimishäiriö-demonini. Sinä olet tuon oheisen videon puskissa lymyävä pirullinen Predator.
Ja tästä päivästä alkaen, julistan sodan alkaneeksi. Nyt Predator, rasva ei pelkästään tummu. Higgsin bosonillakin on enemmän elinaikaa kuin tuolla ylimääräisellä rasvalla kehossani.
Jo ihan ensimmäisillä varovaisilla avovesiuintikeikoilla vuonna 2010 kävi mielessä krampit, massiiviset suonenvedot, verkot, siimat, vesiskootterit ja veneet, jättihauista puhumattaan. Kaikki ne pedot ja yllättävät vaaranmahdollisuudet jotka uimaria siellä synkissä vesissä vaanivat. Olisi ehkä syytä olla mukana jonkinlainen turvaväline.
Ihmettelimme oikein koko perhe, että eikö tosiaan tähän tarkoitukseen jo ole jokin väline kehitetty, vähintään Ameriikassa. Mitään ei kuitenkaan tuolloin internetistä löytynyt.
Sitten kävi niin, että lelukaupassa oli myynnissä upea lasten rantaleluksi tarkoitettu Explorer 200 -kumivene. Sidoin sen keulaan tukevan hinausköyden pitkäksi lenkiksi ja omin kumiveneen lähinnä omaan käyttööni. Lenkin toisen pään pyöräytin nilkan ympärille. Tällä tavoin kumivenettä perässä hinaten olen sitten porskuttanut tuttujen ja tuntemattomien ihmetykseksi ympäri läheistä lahtea. Aika usein, parhailla uintiretkillä, veneessä on lisäksi istunut matkaa turvaamassa ja juttuseurana joku lapsistamme.
Kumivene toimi tarkoituksessaan oikeastaan aika hyvin. Nilkan ympärille kiedottu köysikään ei ole minua pahemmin haitannut, koska en uidessa juurikaan käytä jalkojani. Kuljetuskapasiteetti oli myös ehdoton plussa.
Oli kumiveneessä kuitenkin huonotkin puolensa. Mm. taskuuntaitettavuus vaatisi hiphop-henkiset housut. Niinpä olin perin innoissani, kun jäsen T vinkkasi ponganneensa ihmeellisen uimakellukkeen, joka näytti kuin tarkoituksiini suunnitellulta. Kun tajusin, että David Hasselhoff baywatcheineen käytti ainakin kaukaa hyvin samannäköistä laitetta, tartuin välittömästi T:n tarjoukseen hommata ja lähettää moinen laite minullekin.
Tämä on nyt siis Safer Swimmer Float -niminen vehje. Sen voi shopata ja ihmetellä lisätietoja täällä. Kelluketta saa muutamaa eri kokoa, itse katsoin suurimman parhaiten sopivaksi - pienestä koosta tuskin on tässä erityistä hyötyä.
Se on tuollainen pussukka. Siinä on ilmatasku jonka voi puhaltaa täyteen pussukan kyljessä olevasta venttiilistä. Ilmataskun lisäksi siinä on vedenpitävä säilytystila-tasku johon voi laittaa vaikkapa kännykän, rahaa, energiageelejä tai mitä nyt haluaa uidessa mukaansa ottaa, esimerkiksi makkaran grillattavaksi lähisaaressa.
Täyteen puhallettuna pussukka näyttää melko pitkälti samalta kuin Baywatch-misujen käyttämät jutut. Ei paha!
Pussi oli helppo täyttää mukaanotettavilla asioilla ja sitten ilmalla. Koeuintireissulle otin varalta mukaan vanhan hiukka hajonneen kännykän, vaikka säilytystasku näyttikin hyvin vesitiiviiltä. Kun avasin pussin uimareissun jälkeen, olivat kaikki tavarat täysin kuivia. Kävi mielessä, että mukaan olisi varmasti mahtunut vielä vaikkapa trip-mehupurkillinen juomaa. Säilytystilan ja sinne mahtuvien eväiden avulla voisi siis hyvinkin ehkä ajatella tekevänsä pidempiäkin retkiuinteja.
Uimarin ja pussukan yhdistää remmi, jossa on uimarin vyötärön ympärille kietaistava kiinnike. Tämän kellukkeen kanssa pystyy siis jopa potkimaan aivan normaalisti.
Uidessa en pussukkaa oikeastaan edes huomannut. Se kulkee mukana huomaamatta, eikä se hidasta menoa missään määrin. Ja vaikka pussukkaa ei ole tarkoitettu pelastusrenkaan korvikkeeksi, niin sen varassa voi aivan hyvin pysytellä pitkäänkin pinnalla mikäli nyt sellainen massiivinen kramppitilanne iskisi kesken uimareissun järvenselällä. Ja ehkä ennenkaikkea, kyllä tuo oranssi poiju kiinnittää melko varmasti ainakin silmät auki ajavien veneilijöiden huomion riittävän ajoissa ennen uhkaavaa törmäystä.
Kaikenkaikkiaan hieno kapine, tulee olemaan varmasti ensi kesänäkin kovassa käytössä.
Tämä välinemuutos tuli siinäkin mielessä optimaalisessa elämäntilanteessa, että Explorer 200 -aluksestamme on pohja tyystin irronnut, eikä sitä enää olisikaan voinut käyttää henkilökuljetustarkoituksiin.
Kaksi viikkoa sitten juoksin Sorvassa ensimmäisen niukasti ultrajuoksun puolelle menevän hölkän. Ja niinhän siinä kävi, että aktivoin siinä loppumatkasta jonkinlaisen rasitusvamman vasempaan jalkaterään, -ja erityisesti kantapäähän. Ao. kinttu oli oireillut jo pari viikkoa aiemmin koska juoksumäärät olivat rajusti yhtäkkiä nousseet (tammikuussa 268km), mutta kunnon hölmöläisen tapaan ajattelin sen jo kestävän.
Kävin juoksun jälkeen hierojalla, ja siinä piipahti nopeasti fysioterapeuttikin ja pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kinesioteippejä. Olin oikeastaan melko yllättynyt, kun heti teippauksen jälkeen hierontapöydältä poistuessa huomasin, että ihan kaikken terävin kärki oli kivusta poistunut. (ks. video plantaarifaskiitin kinesioteippaus)
Ehkä todennäköisimmin kyseessä voisi nyt siis olla plantaarifaskiitti. Voi se tietty olla jonkinlainen pikkuriikkinen rasitusmurtumakin, mutta mistä noita tietää. Lepohan se kaikkeen lääke on, ja mitään kipsauksia sun muita juttuja noihin ei tehdä.
Mutta ei mitään pahaa, ettei hyvääkin. Olen uinut tässä viimeisen kahden viikon aikana reilut 23 kilometriä, useampia yli 3km pätkiä ja kerran 5km. Ja yhteensä enemmän kuin koskaan.
Ja jotain taikaa nuo pitkät uintisiivut ovat tehneet. Siinä parin tunnin uinnin viimeisen 30 minuutin aikana kaikki toimet tuntuvat muuttuvan jotenkin täysin automaattiseksi, hengityksen kaltaiseksi hommaksi. Siten, että itsensä kokee vain lipumassa rauhallisesti jossain gondolissa matkustajana eteenpäin ilman raskasta työntekoa. Hetkellisesti kävi mielessä, että kääntyyköhän tämä uiskentelu ihmisellä jotenkin automaattisesti ajanmittaan total immersion -uinnin suuntaan.
... mutta pientä paniikkia tämä parin viikon juoksemattomuus on kuitenkin jo nostanut pintaan, koska tuossa plantaarifaskiitin tapauksessa puhutaan ainakin interwebin luotettavissa tietolähteissä usein kuukausien parantumisajasta. Skotlanti ja 86 km Hoka Highland Fling -juoksu lähestyy vääjämättä ja iskee päälle 23.4. Ja sitä ennen pitäisi ehkä keretä vähän juostakin.
... vaan eipä hätiä mitiä, minulla on käyttössäni ainakin kaksi salaista asetta. Ensinnäkin, olen kerännyt viimeisen parin kuukauden aikana useita kiloja lisää painoa. Osa on ehkä lihastakin, mutta on tässä kuitenkin ainakin ehkä viitisen kiloa "helpohkosti" tiputettavissa ennen Skotlantia. Se vie jo reilusti iskua pois jalalta, juostessahan iskun kilovoima kolminkertaistuu kuulemma. Ja lisäksi toisekseen eilen huomasin, että koipi kestää ihan hyvin jo sisäpyöräilyä.
Näillä keinoin uskon saavani pula-tilanteesta niskaotteen kuten tuo reipas sukulainen omasta riivaajastaan oheisessa kriisinhallintatekniikkavideossa.
ps. Ensi viikon alussa varmaan Endomondo -julkaisee Ultimate ENDOrser -kisan tulokset. Siinä taisi tulla meitin Suomen joukkueelle voitto jäsenmäärässä. Joka tarkoittaa sitä, että se pittää jollain keinoa lunastaa lupaus shortsi-juoksusta jääradalla. Ehkä päädyn samassa yhteydessä menettämään avantouinti-neitsyydenkin...
Sain sittenkin aikaiseksi osallistua Vanajavesiuintiin Hämeenlinnassa viime lauantaina 13.8, vaikka uintiharjoittelut ovatkin kesällä jääneet pariin-kolmeen alle kilometrin polskintaan.
Lähdimme pojan kanssa matkaan seitsemältä aamulla, koska ilmoittautuminen piti olla tehty paikanpäällä 0820 mennessä. Kotona ilma näytti oikein aurinkoiselta ja näytti tulevan lämmin päivä, mutta Hämeenlinnan lähestyessä Mordor-mainen synkkä usva täytti maailman. Kun saavuimme perille, 450m päähän sijoitettuja merkkipoijuja ei järvellä näkynyt lainkaan. Ilma oli noin 14 asteista.
Ilmoittautuminen ja Bajama-rituaali saatiin suoritettua. Otin riskin ja menin naisten vessaan, kun siinä vaiheessa naisia ei ollut jonossa. Pois tullessa jono sitten jo olikin ja aiheutin pakokauhua kertomalla vessassa kokemastani naisesta-mieheksi metamorfoosista.
Usva oli sentään haihtunut, ja poijut kaukaisuudessa näkyivät jo hyvin.
No vähästä harjoittelusta huolimatta, en hukkunut ja 3000m metrin matka taittui suurinpiirtein samaa vauhtia, kuin viimevuonna 2500m. Aikaa kului 1h10min. Reitti kierrettiin kolmena kierroksena, ja oikeastaan vasta viimeisen kierroksen aikana aloin uskoa että jaksan kroolata pitätämättä välillä rintauinti-taukoja.
Tapahtuma oli edelleen varsin leppoisa ja hyväntuulinen, vaikka olikin kasvanut viimekertaisesta jo selvästi.
// 116.8 kg. Paino on kääntynyt nousuun, pitänee alkaa rajoittaa energian saantia rajusti, jos haaveilen tiputtavani painon alle 110 kilon ennen lokakuista Amsterdamin täysmaratonia. Muutoin ei voi polvet kestää.
... ja seuraavaan puolimaratoniin ilmoittauduttu. Alan jo jännityksellä odottaa mitä kertoo yksivuotis-checkpoint 17.11, voisiko olla että ensimmäiset 15kg olisi silloin painosta pois.
