Kaksi elämänmuutosta ja yksi mielisairaus

Luin männäviikolla kolme Amazon.com:ista tilaamani kevyttä englanninkielistä kirjaa. Valitsin nämä kirjat matkalukemisiksi sillä perusteella, että ne vaikuttivat olevan kirjoitetun kieli poskessa. Monesti kun tämä alan kirjallisuus tuntuu olevan perin vakavahenkistä.

Tässä kunkin kirjan lukukokemuksesta lyhyet epätieteelliset kuvaukset.

 An Accidental Athlete:

Kirjan kirjoittaja John "The Penguin" Bingham aloitti juoksenteluharrastuksen 43-vuotiaana.   Pikku Johnin lapsuus- ja kouluvuodet ovat täynnä liikunnallisia pettymyksiä. Hän on haaveillut olevansa taitava monessa lajissa, ja harjoitellutkin kovasti, mutta aina hän on kuitenkin ollut surkea. Se poika, joka valitaan aina viimeksi joukkueeseen. Tätä surkuttelua on kirjan alussa enemmän kuin tarpeeksi, mutta ehkä se on tarpeen vaikka itseäni se alkoikin jo kyrsiä. Koulun jälkeen alkaa uraputki musiikin parissa,  taloudellista menestystä tulee mutta elämä on hantaakista, terveys prakaa. Tässä viitekehys.
Nykyään Bingham on noin 60-vuotias mies. Elämänmuutoksensa aikana ja yhteydessä hän kirjoitteli mm. 14 vuotta kolumneja Runner's World -lehteen ja tämän kirjan lisäksi neljä muuta. Maratoneja ja muita jumppailuita hänellä on takana  tolkuton määrä. Ihan hauska kirja, vaikkakaan ei mikään trilleri.




How Triathlon Ruined My Life  

Kirjoittaja on reilussa kolmissa kymmenissä oleva ex-sotilas, joka on sittemmin siirtynyt töihin Red Bullille työskentelemään huippumoottoripyöräilijöiden valmennus,tapahtumajärjestely ja tiesmissä hommissa. Rahaa ja menestystä on taaskin tullut hirveesti,  mutta voi että kun silti vaan *tuttaa ja joku kolo on elämässä. Sotilaaksi kirjailija jaksaa valittaa melko vuolaasti ja ihan kaikesta. Jos on  armeija-aikana selvinnyt toinen toistaan rankemmista koulutuksista, viidakoista ja ties mistä, niin miten tyypistä on kehittynyt tälläinen ruikuttaja. No, jokatapauksessa. Surkea fyysinen kunto alkaa kirjailijaa jossain kohtaa vaivata liikaa, ja triathlonin teräsmiesmatkasta syntyy pakkomielle, ja loput 2/3 kirjasta kertoo siitä miten matka tälle matkalle sujui. Vaikka teos kirjana onkin pitkälti tuubaa ja mielestäni ruikutus monessa asiassa aivan turhaa (kuten avovesiuinnissa vastaantulevasta sorsanpaskasta), niin kyllä tämäkin oli erilaisuudessaan kannattava lukukokemus.


Trizophrenia: Inside the Minds of a Triathlete 

 Teokseen on koottuna (ajoittain teennäisen) hassunhauskasti lyhyt yleiskuvaus triathlonista, lajin historia, harjoittelu, kisat sekä paljon siitä miksi triathlon on mahtava laji ruumiille, päälle ja sielulle. Hinta sisältää myös kuvat. Näistä kolmesta kirjasta tämä oli saanut Amazon.com:issa parhaat arvostelut. Minusta tästä ei nyt ihan hirveästi irronnut. Jos näistä kolmesta kirjasta olisi jonkun jättänyt lukematta niin tämän. Oli kuitenkin sen verta helppoa tavattavaa, että sopii hyvin aamukaffeella tai pöntöllä luettavaksi, jos sellaista harrastaa.

Murakami puhui teltassa saunoessani

Ainiin.  Luin viime viikonloppuna  Haruki Murakamin (ks. Wikipedia) kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemista.

Luin siitä suurimman osan teltassa Pohojanmaalla, vesisateessa vainioiden keskellä.  Ehkä olosuhteista johtuen en voi varsinaisesti puhua lukukokemuksesta. En tuntenut  edes lukevani kirjaa.

Ennemminkin tuntui siltä, kuin joskus kun istun uimahallin saunassa ja jokin elämää enemmän nähnyt mies kertoo kokemuksistaan rauhallisella äänellä kaikkien muiden kuunnellisella ihan hiljaa, löylyn sisahdudesten rytmittäessä tarinaa. Teksti soljui alitajuntaan vaivatta, ja sen enempää ajattelematta.

Lopuksi suljin kirjan ja aloin nukkua. En ajatellut kirjasta siinä vaiheessa oikeastaan mitään.

Kirja oli lainattu kirjastosta, ja joku aikaisemmista lukijoista oli merkannut lyijykynällä kohtia, jotka ilmeisesti olivat mieleenpainuvia.  Yksi niistä oli Harukin ultramaratonillaan toistelemat sanat.

En ole ihminen. Minä olen kone. Minun ei tarvitse tuntea mitään. Taaperra vain eteenpäin. Toistan sitä kuin mantraa.

Koska tuo kohta oli lyijykynällä oikein erikseen merkittäväksi merkattu, päädyin sitä toviksi miettimään. Juostessa, ja pyöräillessä on tosiaan monesti kipuja ja erilaisia tuntemuksia jotka ovat suuruusluokaltaan jotain olemattomasta kaiken vallitsevaan. Itse ajattelen enempi niin, että kipujen kieltämäminen on vähän höpöhommaa.Samoin esim. ajatus siitä, että maraton tai mikä tahansa JUOKSUkilpailu on pakko JUOSTA loppuun on minulle vieras. (jos antaa periksi yhdestä periaatteesta, antaa pian monesta muustakin. TÄH!?). Se ehkä selittääkin asiaa, periaatteen miehethän ovat ihan oma lajinsa :)  En välttämättä kokenut kovin monessa muussakaan kohdassa täydellistä sielunsukulaisuutta kirjailijan kanssa, mutta toisaalta, mitä kivaa se nyt sitten olisikaan!

Voin siis suositella ainakin sellaista yksilöä tästä teoksesta johon joku on merkannut lyijykynällä ainakin muutamia rivejä, joiden kohdalla et lue, vaan kuuntelet.

Voisikin katsella tään viimeiselle lomaviikolle jonkun hyvän kirjan tästä aihepiiristä. Saa suositellakin!

Ihmisen ohjelmoinnista

Ilmoittauduin viime viikolla  triathlonin puolimatkalle Joroisiin 14.7.2012.

Matka. Erityisesti triathlonin yhteydessä yleisinhimillinen ensireaktio tuntuu olevan kysyä "mitkä ne matkat on". (uinti 1.9km, pyöräily 90 km, juoksu 21.1 km).

Mitä ne matkat on? Wikipedian mukaan "Pituus (lat. longitudo, spatium; ’pituus’, ’matka’) on fysiikan suure, jota voidaan toisissa yhteyksissä kutsua etäisyydeksi tai matkaksikin".

Ei se kuitenkaan taida niin olla. paikallinen näätähölkkä, puolimaraton, maraton, puoli- tai  täysmatkantriathlon eivät ole matkoja. Ne taitavat sittenkin olla kulkuneuvoja elämän aika-avaruus -jatkumossa tilasta toiseen siirtymiseen. Se varsinainen matka tehdään vuosien saatossa, ja pään sisällä.

Ostin vuodenvaihteessa ennakkolipun läskimaijan avaruusseikkailun muutamiin tuleviin kulkuneuvoihin: 24 weeks to an Endurance Triathlon.Olen nyt yhdekssännellä viikolla.   

"Aivosolut muodostavat alkeellisia hermoratoja. Pian keskushermosto lähettää viestejä elimistöön, ja jotkut refleksit alkavat jo olla toimintakykyisiä. Alkion kasvoissa kaikki alkaa jo olla periaatteessa kohdallaan, vaikka nenä on vielä leveä ja tummat silmät ovat suuret ja melko loitolla toisistaan." -- Kaksplus - Raskaus viikko viikolta

Suurinpiirtein siltä tuntuukin. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ole henkilökohtaista kokemusta raskaudesta, mutta kyllä tämä tuntuu tutulta.  Tämä on ihan perinteinen ohjelmointiprojekti.

Itseasiassa projektisuunnitelma vaikuttaa varsin helpolta. Siihen ei mm. näyttäisi sisältyvän monituntisia multisite-puhelinpalavereja, kiusallisia hengenkohotussaunailtoja eikä kukaan projektihenkilöstöstä ainakaan tässä vaiheessa ole sitä mieltä ettei tästä nyt kuitenkaan tule mitään, koska on epäselvää mitä asiakas oikeastaan edes halusi.

Olen seurannut kirjan ohjeita melko tarkkaan. Alun  kuuden viikon "adaptation -phasen" tarkoituksena oli lähinnä kai hiljalleen hilata harjoitusmäärä 10-12 tuntiin per viikko ja totuttautua säännölliseen harjoitteluun - tämä vaihe salli manuaalinkin mukaan jossain määrin vapaamuotoisen suhtautumisen.

Viimeiset kaksi viikkoa olen seurannut speksiä erityisen tarkasti. Ollaan "aerobic -phasessa". Jokaikiselle päivälle on tarkka ohjelmarunko, jonka ainoastaan yksinkertaisesti aukikirjoitan toteuttamalla komennot hetkuttamalla kehoani ohjelman mukaan. 15 viikon kuluttua olen ironman-junassa, matkalla johonkin.

Mies, joka tavasi Deanin

Ainiin! Unohdin vallan edellisessä kirjoituksessani herkistellä sillä, että luin Dean Karnazesin kirjan Ultramaratoonari (www.ultramarathonman.com) lentokoneessa menomatkalla Kanariansaarille.



Ehkä olin sattuneesta syystä aihepiirille herkistyneessä tilassa, mutta jokatapauksessa sekä naureskelin että lähes  sitten  itkeskelinkin useampaan kertaan matkalla kirjan alusta loppuun ja Deanin juoksu-uran alkutaipaleelta ultramaraton-mieheksi. Jotenkin kirja kosketti, vaikka sen mittasuhteet ja saavutukset olivatkin kolossaalisen mittavia. Mieleen piirtyi mm. mielikuva  kolmatta  vuorokautta putkeen juoksevasta miehestä, joka tilaa pizzan keskelle erämaata, pyörittää sen rullaksi ja jatkaa matkaansa syöden. :)

Kun sitten olimme päässeet perille ja majoittuneet lomakohteeseemme, kirjoitin ennen nukkumaanmenoa vessanpöntöllä istuessani hetken mielijohteesta Deanille kiitoskirjeen kirjasta ja sen tuomasta innostukseen johtaneesta tunnemyrskystä ja kerroin lyhyesti omasta läskimaija-projektistani. Sitten Transgrancanaria-juoksua edeltävänä iltana kun vähän ehkä mietitytti miten  koitoksesta selviän, koin yllätyksen, kun sähköpostiin kilahti kannustava ja kiva vastaus itseltään Ultramaraton-mieheltä!

Tämä on hyvä päättää kappaleeseen: