Loin Endomondolla 64 km 1.11 -harjoitusohjelman. Olen nyt seurannut sitä neljä viikkoa sillä periaatteella, että teen minimissään ohjelman mukaiset treenit + vähän lihasjumpaa. Mitään kiveen hakattua syytä minulla ei tähän projektiin ole, vaikka myönnettävä on, että eräs 100 km:n kotiseutumatkailuhanke kummittelee mielessä.
Juoksumittariin on Nastolan jälkeen kertynyt vajaat 200 kilometriä. Juostujen kilometrien tahti kasvaa hiljalleen, jos intoa riittää ja hyvältä tuntuu.
Intoa riittää paremmin, kun hyvältä tuntuu.
Tuntui hyvältä päästä tänään juoksemaan Jämi 21 XC maastohölkkä, ja mennä ja tulla Jasonin kanssa samaa matkaa.
Reitti on sopivan haastava, vaihteleva ja hyvä jaloille. Jotain samaa kuin Pirkan hölkässä, mutta vähän vähemmän osallistujia ja leveämmät polut. Ei ruuhkia. Eikä metriäkään päällystettä.
Tänä vuonna oli lisäksi ihmeellisen ihana ja varmastikin poikkeuksellinen keli. Syyskuun puoliväli, 17 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Voittaja kiisi matkan aikaan 1:07 - käsittämätöntä! Myös Jasoni juoksi polut ja mäet kuin vuoristokauris, vaikka hänellä on takana viimeviikonlopun Nuuksio Classic polkumaraton.
Minulla matkanteko kesti hieman ylinopeuksellisena peruskuntoilulenkkinä puolet voittajaa pidempään. Niin oli tarkoituskin.
Kuvasin reissusta ja reitistä videon, josta saa ainakin aavistuksen käsitystä siitä miten mukava taival on. Reitistä tallentui myösjälki Endomondooni.
Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.
Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.
Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä. Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.
Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä tilanteeseen sopivalla nopeudella. Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota. Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."
"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi."
...ja... ennenkaikkea.
"Fuck it!" // todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat
merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan) (John C. Parkin)
Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin.Lähde ja opi.
Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.
Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea. Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.
Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.
Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset". Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".
Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä - 20km paikkeille - vesistönylitykseen. Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.
Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.
Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.
Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema. Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.
Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.
Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan Jasonin joka huusi "Vamonos!"
... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät jätä minua. Voi perse.
Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.
Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.
Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös
Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.
Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani. Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.
Siinä se on. DNF.
Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.
Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?
No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.
Noora maalissa. Koko ultra takana.
Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.
Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.
Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.
Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)
"Vaarojen Maraton -tapahtumassa Kolin vaaroilla löydät maastopainotteisia reittejä 15 kilometristä aina 86 kilometrin ultrajuoksuun. Reitit ovat erittäin vaativia korkeuserojen ja pinnan epätasaisuuden takia.
Poluilla on mm. kiviä, kallioita, puiden juuria, jotka voivat olla erittäin liukkaita. Polut voivat paikoin olla pehmeässä kunnossa. Vaarojen Maratonin ultramatka valittiin ensimmäisenä suomalaisena tapahtumana Mont Blancilla juostavan UTMB (Ultra Trail du Mont Blanc) –vuorijuoksun karsintakisaksi. " (Koli.fi / Kolilla tapahtuu)
- Startti klo 07:00.
- Maali sulkeutuu klo 23:00.
- Ultra-sarjassa toiselle kierrokselle saavat jatkaa vain ne, jotka saapuvat ensimmäiseltä 43km kierrokselta kisakeskukseen 14:30 mennessä.
Meidät ultra-matkalaiset rengastetaan GPS/GPRS -paikantimilla. Linkki seurantaan tulee kuulemma* tälle sivulle * (gpsseuranta.fi/tapahtumat) - tarkempia ohjeita tähän ei vielä ole.
Klikkaan päälle kännykän Endomondo-Sportrackerini, etenemiseni löytynee siis akun tyhjenemiseen asti myös * Endomondon profiilisivulta * (valitse tuorein "Jussi Kallioniemi is out running")
Lisäksi tein Endomondoon epävirallisen tapahtumasivun, jonka kautta saa yleiskäsityksen reitistä sekä näkee yhdellä silmäyksellä muutamien Endomondo-käyttäjien etenemisen reitillä (jos heillä nyt on Endomondo kännykässä päällä). Kartan oikeassa reunassa olevista nimistä pääset käyttäjän omaan profiiliin.
Jo paluumatkalla Nastolasta täysmatkan triathlonilta huomasin kuskin paikalla istuneen Jasonin kanssa jutellessa, että ääneni katosi välillä ja kurkku tuntui jopa pikkuisen hilpeästi kipeältä. Enemmän kuitenkin hilpeältä, koska olin juuri kiskonut rajusti huumeita. "Endorfiinit ovat elimistön tuottamia hormoneja tai välittäjäaineita, jotka stimuloivat samoja reseptoreita kuin opiaatit." // Wikipedia
Huumetokkurassa siinä meni vielä tovi seuraavaakin päivää.
On kai se pakko myöntää: olin ihan pilvessä vielä iltapäivällä siskon pojan synttäreillä. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka nauroin pitkään mm. taivaalla näkyvää suihkukoneen vanaa, se oli ihan tavallinen mutta niin hauska.
Illan mittaan nauru hyytyi, ja kurkku kipeytyi.
Flunssa oli jo edellisviikolla vaaninut ja antanut lieviä merkkejä läheisyydestään, mutta iski kiinni vasta täysmatkan viimemetreillä ja paluumatkalla.
"Vieroitusoireet alkavat 6–24 tuntia viimeisen annoksen jälkeen, ovat
voimakkaimmillaan 48–72 tunnin kuluttua ja kestävät 7–10 vuorokauden
ajan."
Mä oon vetänyt endorfiinia jo reilusti yli kolme vuotta.
Se lähti liikkeelle ihan viattomista rauhallisista kävelyistä koiran kanssa. Kuitenkin hiljalleen lenkit pitenivät. Pian mukaan tulivat lyhyet juoksulenkit. Aloin liikkua epäilyttävässä seurassa. Osallistuttuani ensimmäisellä puolimaratonille mulla meni kovaa. Menin Pirkan hölkkään, joka vuotena. Sitten ensimmäisellä maratonille - tietty Damiin, jossa kamaa saa kun menee vaan. Aloin kroolata aika syvissä vesissä jo. Oli siinä Transgrancanarian vuorijuoksu, joku toinen mara, kai kolmaskin. En pysynyt mukana laskuissa. Tuuttasin välillä pyörääkin kun en muuta saanut. Kiskoin mä Concept kakkostakin. Triathlonin olympia-, puoli-, ja täysmatkan jälkeen me sitten lähdettiin nistikaverini kanssa Glasgowiin. Me vedettiin opiaatteja nummilla jotain 14 tuntia yhtä soittoa. Oli niitä reissuja muitakin.
"Vieroitusoireet ilmenevät
voimakkaana haluna saada opiaattia, ahdistuneisuutena, ärtyisyytenä ja
masentuneisuutena. Lisäksi voi esiintyä silmäterien laajentumista,
kyynelvuotoa, ihon kananlihareaktio, hikoilua, kuumetta, unettomuutta,
pahoinvointia, oksentelua, lihaskipuja, nuhaoireita ja ripulia." Lähde: www.terveyskirjasto.fi - huumeidenkäytön vieroitushoito
Sä et halua kokea endorfiinin vieroitusoireita. Ja Sä et todellakaan halua olla endorfiininarkkarin perheenjäsen, ystävä tai liikekumppani, kun se jää ilman shottiaan jo toista päivää, puhumattakaan viikosta. Sä saatat kestää vielä sen jatkuvan valituksen, raastavan ruikutuksen asiasta kuin asiasta. Mutta kun se alkaa levittää negatiivista suhtautumistaan ympäristöön jokaisessa ajatuksessaan, kuin syöpää, sitä sä et kestä.
Se hikoilee, nukkuu huonosti ja pahoinvoi. Sillä on iho kananlihalla - ajattele. Ja sun pitää rakastaa sitä aika paljon, että sä meet sen laajentuneiden kyynelehtimisestä punoittavien silmäterien kanssa kaveriksi CityMarkettiin ostamaan sille HartSportia. Sä meet ehkä mieluummin Siwaan.
Mut sit se taas vetää sitä endorfiiniaan, ja kaikki on hyvin.
Mä vedin tänään flunssan väistyttyä rajun kympillisen. Oon aika korkeella.
Hei, ja sit alkuviikosta mä kävin lääkärillä pitkittyneen kurkkukivun takia. Ja mä kerroin sille mun ultrahommista ja triatloneista, melko avoimesti. Se oli silminnähden innostunut, jopa siinä määrin että pehvansa luiskahti rullitetulta tuoliltaan liki kohtalokkain päänpöydänreunaanlyöntiseurauksin. Se kuunteli, ja määräs mut EKG:hen. Varmaan six että selviäisi voiko tän mun huumeriippuvuuden jotenkin vielä katkaista lääketieteellisin järkiperustein.
Eihän siellä sydänkäyrässä mitään muuta näkynyt kuin viitteitä osittaiseen oikeaan haarakatkokseen.
Vitsi, arvatkaa oonko mä onnellinen.
Moinen haarakatkos on mittavan Google-analyysin jälkeen todettavissa
erittäin yleiseksi muutokseksi (huippu!)-urheilijan EKG:ssä. On täysin
harmiton, ja suorituskykyyn vaikuttamaton. Erityisesti minua kuitenkin
kiihottaa ajatus paksuuntuneista kammion seinämistä. Jotka ovat myöskin
aivan harmittomat, mutta niin järjettömän ihanat ja paksut.
EDIT: lääkäri soitti ja vahvisti Google-johtopäätökset. Urheilijan sydän <3
Kylmä vesi lorisi niskaani, kun kännykkä vavahti puupenkillä ja ryhtyi soittamaan innokasta piipitystään 03:17. Neljä minuuttia aiemmin olin kävellyt suihkuun. Nyt tarvitsi herätä vain riittävästi että muistan lukea muistilapun: 1) viisi pulloa jääkaapista laukkuun 2) laukut autoon 3) pyörä 4) lenkkarit jalkaan.
Olin ajoissa. Käännyin pois pihatieltä ja väänsin autoradiota isommalle. Vitsi, Black Ninja! Optimaalista herätysmusaa! Herätys! Mulla on jalassa sandaalit - ei 4) lenkkarit jalkaan.
Kun lähdin uudelleen liikkeelle, musta ninja oli kadonnut kuin ääniaalto aamuiseen troposfääriin. Ääniaallon nopeus on muuten 343 metriä sekunnissa, kun ilman lämpötila on 20-celsiusastetta. Seitsemässä asteessa aalto etenee vain 335.7 metriä sekunnissa. En saanut sitä silti kiinni, mutta Jasonin hain kotoaan vain pari minuuttia sovittua myöhemmin, klo 03:47. Jason, jolla oli edellisellä työviikolla ollut vähäuninen päivystysviikko, seisoi jo pihalla iloisen ja reippaan näköisenä reppu selässään. Rankasta viikosta huolimatta hän oli tarjoutunut mukaan huoltomieheksi ja kisaturistiksi.
Kurvasimme ABC Nastolan pihaan 06:41. Auki 07-24:00. Pitäkääpä tunkkinne! Se on nyt sitten koko reissu pilalla. Täydet 40 tuntia olen pidättäytynyt kahvista maksimoidakseni kofeiinin myönteiset vaikutukset henkiselle ja fyysiselle kestävyydelle. Ja tässä se nyt on. Täällä ei ole mitään nähtävää, mennään kotiin!
Holy Grail
Niska kyyryssä hain kuitenkin valkoisen kirjekuoren kilpailunumeroineen. 167. Palasimme autolle, jossa yhtäkkiä muistin Asmon tekstiviestin, joka päättyi: "...nyt ostamaan aamuksi murukahvia." KAHVIA!!! Näpytin tärisevin käsin Asmolle tekstarin: "Jos kahvia on, täällä on juojia!" Vain muutamia minuutteja myöhemmin kävelimme portaat Asmon kisa-kämppään ja takerruimme kahviin. Kiitos! Tämä oli jotain käsittämätöntä, jes, tästä se lähtee!
... ja tähän päättyy todellisuus.
Kello on 06:57. Sinulla on kumipuku päällä. Siinä ei ole hihoja, eikä jalkateriä. Seisot vedessä katse kumarassa, päässäsi liian tiukka punainen ilmapallo. Nilkkojasi kylmää.
Vesi on 16-asteista. Näkökenttäsi punertuu sylkesi punajuuresta. Olet hieronut sylkeäsi Predator Flex-uimalasiesi linsseihin, jotteivat ne huurtuisi. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Kaislikossa Suhisee -sarjan mäyrällä. Sinä et kuitenkaan ole mäyrä. Sinä olet Shrek.
Paria minuuttia aiemmin olimme tulleet rantaan Jasonin kanssa ja tavanneet Hannen, Nooran ja Jannen. Asmo oli myös jo kerennyt paikalle. Pian pongasin myös mystisen Keesimiehen. Hannen kanssa pääsimme salamavalojen säihkeeseen ja upeaan kaverikuvaan. Tunnelma oli jännittynyt, mutta leppoinen. Oli hyvä olla siinä porukalla. Triathlonistit astuivat veteen, me neljä jättäydyimme takariviin. Väittäisin, että meillä muilla alkoivat jutut muuttua totisemmiksi mutta Keesi, kuvassa kameraan päin, vain rentoutui H-hetken lähestyessä.
Aika tuli, ja kärki lähti kauhomaan kohti vähenevää usvaa. Pyllähdin kellumaan selälleni, ja totuttelin hetken veteen. Asmo, Keesi ja Hanne saivat heti hyvästä uintirytmistä kiinni. Lähdin liukumaan rauhallista tahtia ja asettauduin jonkun vanaveteen.
Yhtäkkiä tämä henkioppaaksi valitsemani tuntematon uimari kuitenkin sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kääntyi 90-asetta ja lähti melomaan vasemmalle aivan väärään suuntaan. Kiristin vauhtia saadakseni seuraavan reittioppaan kiinni. Pian sain ensimmäisen näkökontaktin myös vastarannan poijuun ja kääntymäkohtaan. Aloin uida enemmän omaa rauhallista tahtiani. Uin ensimmäisen kierroksen harvassa parvessa. Vesi alkoi hiljalleen tuntua omalta, ja uinti kevyeltä.
Toisen kierroksen puolessa välissä pongasin Keesin uimassa vasemmalla puolellani. Hän se tosiaan oli siinä. Peukku pystyssä. Onnistuin pidättämään naurua, enkä tukehtunut.
Uinti tuntui edelleen kivalta ja keveni entisestään. Aloin liukua syvemmällä ja pidempään. Kuin uppotukki. Kädet saavat pyöriä itsestään oman tahtonsa mukaan. Keuhkot kasvavat ja muuttuvat kiduksiksi.
Kun nousin vedestä, Forerunner 310XT -urheilukellon mukaan n. 1h25 minuuttia uinnin aloittamisen jälkeen, syksyinen aamu-usva oli haihtunut.
Oli tullut kesä.
Rantaan astellessa huimasi vähemmän, kuin viime vuonna mutta pää ja sen sisältämät ajatukset eivät olleet sen selvempiä.
Tajusin kuitenkin Jasonin olevan siinä, Nooran ja Jannenkin. Otin kupin juomaa ja lähdin kävelemään kohti pyörävaihtoa. Sanoin Jasonille muistaakseni että "Mää en kyllä lähde tässä kohtaa juoksemaan".
En tajua miten se on mahdollista, mutta järjestäjän ajanoton mukaan minulla meni vaihtoon tallustamiseen, märkäpuvunriisuntabalettiin, pyöräilykenkien pukemiseen, Spi-beltin päälle nikkarointiin, kypärän päähänlaittoon, energiageelin syömiseen ja Jasonin kanssa rupatteluun vain tasan neljä minuuttia.
Ajan on jotenkin täytynyt vääristyä. Tai ehkä tämä oli nyt minun Black Ninja -hetkeni.
Eroosio ei ollut muuttanut pyöräosuuden alun mäkeä loivemmaksi kuin viimevuonna. Edelleen se pysäytti vauhdin liki kaatumispisteeseen. Sitten se kuitenkin loppui ja pyöräily alkoi sujua. Myötätuuli siivitti vauhtia, ja ensimmäisen kierroksen päätteeksi yllätyin iloisesti kun keskinopeus oli ilman sen kummempaa ähellystä vajaat 31 km /h.
Keesimies tuli takaa kovaa vauhtia, ja nousi rinnalle. Juteltiin siinä kuulumiset, kehuttiin myötätuulta, kunnes sitten sanoin Keesille "että alahan jo mennä siitä!"
Keesi nosti kätensä miekaksi ja huusi - tai niin kuulin: "Then let me fall among brave. In battle i shall die" - ja katosi horisonttiin.
Toisella kierroksella aloin jo selvemmin erottaa, missä oli
myötätuulta ja missä vastaista. Sen huomaa siitä, että vastatuulessa kuola valuu sieraimiin, ei leualle.
Aloin kuitenkin salaa miettiä, että
noinkohan voisin oikeasti ottaa ja koittaa pusertaa itsestäni kaiken
irti pyöräilyosuudella. Laskin, että jos saisin pidetyksi keskinopeuden
vajaassa 30.5 km /h:ssa 180 km lenkin päätteeksi, siihen kuluisi n. 5h
55 miuuttia.
Jos juoksisin maratonin ennätysaikaani,
kerkeäisin maaliin liki 12 tunnissa! Ehkä, jos jostain vielä
puristaisin maagiset pari minuuttia pois, voisin jotenkin saada jopa 11h
alkuisen tuloksen.
Harhaista hourailua. Todellisuudessa vauhtini oli jo alkanut selvästi hidastua. Kuin merkiksi siitä, että pieni reality-check on paikallaan, loppuajalla haaveiluni keskeytti eturenkaan sihahdus ja jurnutus.
Tyhjä. Rullasin tien sivuun, soitin Jasonille ja kysyin voitko tulla apuun. "Totta kai."
Pian paljaiden vainioiden yli jo kantautuikin Saabin turbon kiimainen vinkuna. Jason kiskoi renkaan paljain käsin pois vanteelta, vaihtoi sisäkumin ja laittoi etupyörän takaisin paikalleen. Jos Ferrarin varikkoväki olisi nähnyt tämän, olisi kysyntää.
Unohdin kerettiläisen suunnitelmani tolkuttomasta vauhdinpidosta ja jatkoin sellaista vauhtia mitä arvelin jaksavani pyöräilyosuuden loppuun asti. Se oli pelastus, nimittäin tälläkin nopeudella 140 kilometrin pyöräilyn jälkeen jotain tapahtui ja voimat alkoivat viimeisellä kumpuilevalla vastatuuliosuudella huventua.
Kun tulin viimeisen kerran Kuivannon risteykseen olin vähän tokkurassa. Heräsin siihen, että juomahuoltopisteeltä huusivat mies ja nainen suoraa kurkkua "auto", "Auto", "AUTOOOOOO!!!". Painoin molemmat jarrut pohjaan. Aivan eturenkaani edestä vilahti punainen Toyota. Saan kyllä kiittää noita huoltopisteen ihmisiä siitä, että luut ovat nyt ehjänä ja henki kulkee.
Mitä olisi urheilutapahtuma ilman near death experienceä!
Kun pääsin juoksuvaihtoon, oli todella kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Uskallan väittää, että lämpötila oli kuumimmillaan vajaat 25-astetta.
Sain kahvikupin käteeni ja Jason sanoi: "Munkkia ei ollut, mutta porkkana- punajuurileivoksia kylläkin."
Repikää siitä! Lähdin juoksemaan Berserk-moodissa, suorastaan kaikki ensimmäiset n. 1.5km kilometriä. Sitten huomasin, että sykkeet karkasivat ylämäissä aivan taivaisin.
Jos ihmisellä on päällään 25-kiloinen ihraviitta, ei häntä ole tälloin tarkoitettu kulkemaan helteessä.
Olisin ehkä jaksanut juosta vielä yhden ylämäen, kaksi tai kolme. Mutten kaikkia, tai edes useimpia.
Kävelin rauhassa ylämäet, ja juoksentelin pääosin alamäet ja tasaiset. Vaikein kohta tuli kierroksella 3/5, jossain ehkä 18 km kohdalla ja se jatkui jonkin aikaa. Meno alkoi tuntua puurtamiselta. Saakelin kuuma. Hitto, miksi juuri nyt pitää juosta. Oikeesti?!
Ehdotin useammallekin ohi menneelle ja vastaantulijalle ajatuksen: Hei, mitä jos mennään tuonne metsän viileään sammalikkoon nyt maate ja odottamaan auringonlaskua. Juostaan maaliin sitten illan viileydessä. Eivät prkl kukaan tarttuneet ehdotukseeni, enkä sitten yksin lähtenyt sitä toteuttamaan.
Siinä ihan vaikeimmalla hetkellä ensin Ironman-Kauramoottori kilisti kelloaan ja kannusti eteenpäin. Sitten rinnalle juoksi Juri Haverinen, joka puhkui energiaa. Hän kannusti vimmatusti kaikkien triathlonistien lisäksi myös yleisöä. Menin siinä Jurin kanssa jonkin matkaa, juteltiin ja moraali nousi sieltä jostain vajoamasta entistä korkeammalle.
Välillä pohkeet vähän kramppailivat, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä että tämä voisi jäädä kesken.
Siinä viimeisen kolmen tunnin aikana se kiteytyi kristalliksi: se mitä täältä vien kotiin mukanani, se ei ole joku loppuaika.
Odotin jokaista kohtaamista Hannen, Asmon ja Keesin kanssa. Onneksi kierroksia oli viisi ja kohtaaminen tapahtui molempiin suuntiin. Huoltopisteillä, edessä, takana, joka puolella - kaikkialla ihmiset hymyilevät, kannustavat ja auttavat toisiaan.
Kuin sellainen suojaava lasikupu, jonka voi kuvitella Mars-kolonnin ympärille. Sellainen, joka pitää sisällään niitä ilmassa leijuvia aineettomia hiukkasia jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Jos tämän tunnelman, iloisten ja positiivisten ihmisten kohtaamisen ja mielten yhteenliimautumisen kokemus sitä vaatii, niin kyllä. Tulen täysmatkalle joka vuosi.
Tänä vuonna matkasin 7 minuuttia pidempään kuin viimeksi. 13:20:32
Viimeksi opin jotain ehkä lähinnä itsestäni. Tällä kertaa opin jotain enemmän. Sanan sille voi jokainen valita itse.
// Finntriathlon puolimatkan triathlon Joroisissa 20.7.2013 // Puolimatka: 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.
Palasimme perjantaina Pohojanmaalta äitini luota. Pössis oli kehittynyt viime viikkoina euforiseen suuntaan, ja se saavutti Laihialla ollessamme sellaiset mitat että läksin sitten ihan julkisesti täällä blogissa uhoamaan olevani rajussa tikissä eli huippukunnossa. Nokialle saavuimme joskus klo 14, ja ajattelin että tässä on nyt hyvin aikaa ottaa tirsat ennen kuin jatkan matkaa Joroisille. Nokkaunet otinkin, ja sitten ryhdyin pakkaamaan riatloonivarusteita.
Koska blogia lukee kenties joku ensimmäistä kertaa Joroisiin tai johonkin muuhun tri-tapahtumaan menossa oleva joka suorastaan hamuaa alan tietämystä, niin kerronpa nyt miten tällaiset konkarit asian hoitavat.
Nimittäin! Varusteet löytyivätkin kivasti, eikä mitään ollut hukassa. Olenhan järjestelmällinen ihminen ja pidän harrastusvälineet paikallaan ja aina hyvässä kunnossa. NOT!! Aloitin pakkaustoimet märkäpuvusta, jonka löysinkin per heti jo kolmannesta paikasta mistä katsoin. Vasempaan pulttuun oli jäänyt viime viikolta järvivettä joku desi. Puvun kuivaksi puistelun jälkeen jok'ikinen etsinnän kohteena oleva hilavitkutin tuntui mönkivän johkin piiloon. Reilua tuntia myöhemmin etsiessäni aero-tankoihin kiinnitettävään juomapulloon kuuluvaa pilliä marisin jo voimakkaasti ääneen, ja erinäisten kirosanojen mutisemisen lisäksi taisin sanoa vaimolle: MÄÄÄ EN JAKSA, MÄÄ JÄÄN KOTIIN.
Kaivoinpa internetistä sitten vielä tarkastuslistan siitä, mitä kaikkea pitäisi oikeastaan olla mukana, mutta unohdin tietty mitä olin jo pakannut. Ajattelin, että valmishan se pakkaus sitten on, joten eikun nostamaan pyörä auton kyytiin. Ensimmäisenä pisti silmään että pulloteline on irti. Kas ja ainiin kun, siitähän rapisi viimeisellä pyörälenkilläni mutterit irti ja ajattelin että kerkeää sen myöhemminkin fiksata. Etsin tovin sopivia muttereita, mutta ei niitä löytynyt universumista. Näin sitten lukkiutui pyöräilyn omavarainen juomastrategia lopullisesti: otin mukaani vain 1.5l juomarepun + aero-tankoihin kiinnitettävään 0.75 litran säiliön.
Joskus viideltä auto oli sitten "pakattu". Lähdin liikkeelle ja ryhdyin naputtelemaan tuoreen Android-puhelimeni navigaattoriin "Joroinen". Johon Android: "Ei yhteyttä Googleen". Sama virsi jatkui seuraavat pari tuntia ja ihan perille asti. Sain onneksi jälleen vaimolta osviittaa, ja säkällä osasin perille, kun vielä hokasin asennella siinä ajellessa toisen navigaattorin puhelimeen.
Sitten ne alkoivat palaset loksahdella paikalleen. Soitin Jasonille, ja kävi ilmi että he olisivat tulossa kisainfoon samaan aikaan kun minä menen hakemaan järjestäjän varustepussia. Sieluun levisi välittömästi rauha ja tyyneys. Treffasin Jasonin ja E:n heti pysäköityäni. Latasimme lenkkarit toiseen järjestäjältä saatuun varustepussiin ja veimme nämä pyörä-juoksu-vaihto (T2) pussukat paikalleen. Sieltä kisainfoon reippaan sadekuuron kastelemana.
Lasten pyörät on nykyään tämmötteitä!
Infossa saimme kattavat tiedot tapahtuman käänteistä. Jasonin kanssa keskityimme erityisesti miettimään sitä, miten eri keinoin kisavalvojan sumutorven voisikaan saada soimaan varoituksen merkikiksi. Erilaisia diskatuksi, tai ainakin penalty boxiin pääsy vaihtoehtoja tuntui olevan kosolti. Info oli hyvä, ei liikaa, ei liian vähän.
Kyllästettyämme itsemme tiedolla veimme pyörät telineeseen uinti-pyörä-vaihtopaikalle. Puhuvat T1:stä. Joskus vielä opin sanomaan "T1" luontevasti ilman sitä tiettyä salakerhoilmettä.
Ajelimme neljällä suolapussukalla ja grillimausteellä terästetyn ABC-megapurilaisaterian kautta samaa matkaa Leppävirralle hotelli Vesileppikseen. 112. Siis huonenumeroni.
Pläräsin vielä märkkärin, uimalasit, lakin, pyöräilykengät- ja kypärän, pyyhkeen, lisä-t-paidan, maalarinteipin, juomapullon, juomarepun, maalarinteipin, pyöräilylasit, numerolapun ja australialaisen aavikkorotan uima-pyörä-vaihtopussukkaan eli valmiiksi aamua varten. Sitten nukuin. 30 min erissä aamuseitsemään.
Aamulla vedin suit sait päälleni hihattoman triathlon-topin ja ihmehousut, jotka mahdollistavat uinnin, pehva-pehmustetun kokonaismiellyttävän pyöräilyn, juoksun sekä alastoman olon. Ovat nääs jonkinlaista ihonmyötäistä ihme-elastiinia tai mitä lie.
Mutta huraa! Muistin kietaista sykevyön rinnan ympäri ja Garminin ranteeseen. Huomasin kylläkin että siihen ainoaan vapaavalintaiseen kysymykseen jonka kisakeskuksen tytöt olivat esittäneet: "Kumpaan käteen pannaan kilpailijaranneke". Niin, siihen ei vastata "vasempaan".
Ajattelin ensin, että mökötän nyt kyllä tätä Garmin-ranneke-asia-seikkaa pitkään ja vähintään minut diskataan voimallisten sumutorven töräyksien säestämänä, koska ei kukaan usko että Garminin alta vain vaivoin näkyvä ranneke on aito. Varsinkin kun siihen taltioitu kilpailijanumero on vähintään tyystiin hinkkautunut pois. Mökötykselle tuli kuitenkin äkkistoppi, kun huomasin että hotellin aamiaispöytään oli piilotettu ei mitään muutakuin ihan oikeita monivärisiä vaahtokarkkeja. Vaahtokarkkien mutustelu, ja Jasonin ja E:n rauhallinen jutustelu niksauttivat aivot jännitysmoodista ns. Bring it on! -moodiin.
Lieneekö sitten kumma, jos siinä tilassa pitelee moottoritonta kaksipyöräistäänkin maailmanomistajan elkein niinkuin harrikkaa.
Ihmeet jatkuivat, nimittäin taivaalla vielä edellisiltana roikkuneet sadepilvet hälvenivät aamun tuntien aikana maagisesti, ja pian sinisen osuus otti jo voiton.
Jasonin ja T:n pyörät olivat suht lähellä omaani, mikä esti paniikin nousemisen pintaan tässäkin vaiheessa. Seura tekee kaltaisekseen. Olin ennen tapahtumaa toivonut, että olisipa mahtavaa jos sattumalta tapaisin ekaan Triathlon-kisaansa osallistuvan Tomin, johon olin toistaiseksi ollut yhteydessä vain blogin kautta. Niin, onko ihme jos se Tomi sitten viritteli pyöräänsä siinä ihan parin metrin päässä ja päästiin jutuille jo valmistautumisvaiheessa. Jos sua Tomi jännitti, niin se ei kyllä yhtään näkynyt päälle. Oli mahtava tavata, ja tavataan me toistekin näillä kinkereillä. No, ei se siinä ollut. Kun tuli blogi puheeksi, kävi ilmi että vasemmalla puolellani aivan vieressä on Jokke, jonka blogia on tullut luettua usein - ja kuulemma myös päinvastoin. On nää ihime kuviot.
Pistäähän se pissattamaan, jos juo edellisen päivän ja aamun aikana viitisen litraa erinäisiä mehuja, urheilujuomia ja punajuurimehua (to be contined) - kävin siinä aamun aikaan kaikkiaan kolmesti asioilla. Viimeisen kerran jälkeen meinasi jo tulla kiirekin pukea märkkäriä päälle, mutta onneksi se on jo sen verta plösöväljä että menee päälle ihan heittämällä. Noora pongasi minut palaamassa vaihtoalueelle, tsempit huikattiin puolin ja toisin.
Rantaan kävellessä törmäsin vielä Hanneen, ja kisatunnelman sekoittamana taisin halatakin. Sori vaan, tuli ehkä yllättäin. :)
Siitä ne uimalähdöt sitten lähtivät liikkeelle. Yleisen sarjan liikkeellelähdön jälkeen tuli pian Jasonin ja T:n vuoro.
Kun he menivät rantaa lähempänä olevaan lähtökarsinaan, tuli Lenkkipoluille-blogin Asmo kysymään, ollaanko me nettituttuja. Ja siinä ne sitten meni viimeiset minuutit ihan sillä tavalla, että unohdin ihan kokonaan jännittää. Todistettavasti kuitenkin muistin lähteä liikkeelle, koska järvestä poiskin nousin.
Se mitä siellä järvessä tapahtui, oli kyllä hurjin avovesiuinti mitä olen koskaan kokenut. Ei siellä mitkään aivan myrskytuulet puhaltaneet, mutta jostain oli Valvatus-järveen tullut terävää aallokkoa siten, että siellä oli minun avovesiuintikokemuksella enempi tuurista kiinni onnistuiko ajoittamaan hengityksensä siten, ettei vedä vettä keuhkoihin. Henkilökohtaisesti vältyin suuremmilta kommelluksilta siinä, ja vaikka uintiaika ei likimainkaan ihmistorpedo-kategoriaan menekään, niin olen iloinen että pääsin sieltä pois reiluun 43 minuuttiin.
Vaihtoon könysin konttauksen kautta jaloille nousten Valvatuksen pesu & linkoushoidon jälkeen hiukan normaalia enemmän tokkurassa, mutta sen sentään huomasin että monilla järvistä poisnousevilla naisilla oli viikset. Kisan jälkeen useat selittelevät, että kyse ei ole stereoideista - ei suinkaan - vaan että humusta oli tarttunut paksut kerrokset naamaan. Mene ja tiedä! :)
Järkytyksestä huolimatta muistin pukea, tai niin toivon, kaikki pyöräilyvaatteet päälle. Ja pääsin liikkeelle pyörällä aika sutjakkaan. Alkumatka oli myötätuuleen, ja siinä sai ensimmäiseen täyskäännökseen asti vain ihmetellä kun keskinopeus kohosi yli 35 km /h.
Kyllä se keskari siitä sitten asettui, ja valui tasaisesti alespäin, ja oli lopussa jossain 32.5 km/h tasolla. Tulin E:n mukaan juoksuvaihtoon "räkä poskella". Mission completed! :)
Juoksu meni sekin ilman kummempaa draamaa. Hökelsin melko rauhallista tahtia ilman sen ihmeempää tempomista. Meinasi se reipas pyöräily siinä alkaa tuntua ekoilla kilometreillä, mutta sitten jostain tupsahti T, joka sanoi ettei ollutkaan viittinyt suunnitelman mukaan jättää hommaa ihan uintiin ja pyöräilyyn, vaikka se oli vissiin alkuperäinen suunnitelma. T:n kanssa juoksennelltiin sitten siinä oman tahdin löytämisen kannalta kriittiset ekat reilut 5km, josta suuri kiitos!
Toisella kierroksella meinasi oikein kunnolla väsyttää. Olin juossut yleisön edessä käydyn kiekan, tietenkin, täysiä näyttävästi, ja siinä on ne mäet sitten. No eikö mitä, siellä oli sitten Janne tietysti joka huusi jo kaukaa tienvarresta: "Original Pringles For you!" Mutustelin ja hihittelin sitä kourallista sitten siinä ainakin kilometrin. Tänks!
Kierroksen 3/4 lopulla törmäsin vielä Tomiin uudelleen, joka meni eteenpäin päättäväisen näköisesti. Näki heti, että tuo homma viedään loppuun asti. Sain tästä kohtaamisesta taas rutkasti lisää virtaa viimeiselle kierrokselle, joka sekin sitten sujui melko samaan tahtiin kuin aiemmat vaikka ajattelin jo että ois aika ehkä väsähtää.
Loppukirikin irtosi, sanoisin jopa raju. T sai vielä napatuksi maalikuvankin:)
Kokonaisaika oli nyt 5h:48min:06sek. Noin 25 min vähemmän kuin viime vuonna.
Tässä osiot vaikka tulevaisuuden reitti-ihmettelyitä varten:
Mahtavan olon kruunasi se, kun Jason viimeisteli ekan triathloninsa juoksemalla päätösosion puolimaran ennätysaikaansa. Sinänsä ymmärrettävää, onhan se Ultramies. Tollaiset parin km uinnit ja vajaan sadan pyöräilyt on vissiin sitte just sopivat lämmittelyt. Ja vaimostaan E:stä leivottiin täällä sitten, ei mikä tahansa tusina-triathlonisti, vaan ihan oikee Duathlonisti!
Mahtava tapahtuma, josta todellisen kesämuiston tekivät ei oma suoritus, vaan tapaamiset eri ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille.
... ja mitä sitten tapahtuu. Pari-kolme hard-värillä koodattua treeniviikkoa ja sitten Nastolassa täysmatkalla pamahtaa. Mutta, mikä?!
ps. Tuli painoasiat siellä puheeksi paikanpäällä myös, joten todetaan täälläkin vielä että paino Joroisten kisapäivänä oli luokkaa 114kg. Siinä ois siis vielä semmoinen luokkaa 14kg painolastia tiristettäväksi poies kevyesti ennenkuin alkaa ihan hernekepiltä näyttää :)
//
HOKA Highland Fling on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.
* Kertomuksessa esiintyy henkilöitä, jotka on esitelty täällä.
Ei se tuntunut juoksemiselta. Ei siksi, että vauhti oli hiljaista. Ei siksi, että ympärillä oli tiivis rypäs ihmisiä, edessä juoksijoita niin pitkälle kuin silmä näki, kasvoillaan hetkessä vaihtuvia mikroilmeitä päättäväisyydestä hämmennykseen. Vaan siksi, että vasta nyt konkreettisesti hahmottui se, että meidän oli määrä juosta seuraavat 12-16 tuntia. Se tieto tuntui taianomaiselta.
Taian keskeytti väkevä tietoisuus siitä, että olin nyt aivan Piereskelevän Parkinson-miehen perässä.
Ensimmäiset 20 kilometriä, reilut 2 tuntia, joukko pysyi hiljalleen harvenevassa jonomuodostelmassa. Juoksijoiden välit kasvoivat, mutta ne pysyivät kuitenkin sellaisina että lukuisien karjaporttien läpi mennessä käytännöksi muodostui portin auki pitäminen seuraavana tulevalle.
Nilkoissamme olleet Dirty Girl -säärystimet herättivät kiinnostusta, ne toimivatkin erinonmaisesti, koko juoksun aikana kummallakaan meistä ei mennyt ainuttakaan kiveä kenkiin.
Noin 18 kilometrin paikkeilla saavuttiin Trossachsin kansallispuistoon, ja maasto alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Hölkkä kulki kepeästi. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 32 kilometrin kohdalla
Omapussi-huoltojärjestelmä osoittautui käteväksi. Viitisenkymmentä metriä ennen huoltopistettä oli henkilö, jolle huikattiin oman huoltopussin numero. Tämä henkilö huikkasi numeron edelleen toiselle pussi-tyypille joka sitten ojensi pussin käteen. Join kokista, tungin suuhun sipsiä, geeliä ja pari buranaa sekä täytin juomarepun.
Maasto ja juoksu muuttuivat edelleen raskaammaksi. Korkeuserotkin kasvoivat. Kuin olisi siirtynyt tietokonepelissä tasolle II. Ihmisen kädenjälkiä näkyi kuitenkin edelleen reitillä, muunmuassa kiveyksinä. Sykkeet räjäyttäviä nousuja, ja reisiä piinavia laskuja. Rasitus oli kuitenkin hallinnassa.
Edessäni juossut Tavallisen Näköinen Albiino Nainen kaatui. Tarjosin hänelle apua. "Just scratches", hän sanoi. Nainen nousi pystyyn, pyyhki hiekat takareisistään ja pomppi poninhäntä heiluen perässäni alas portaita.
Jason kysyi: "miten vertaisit tämän raskautta vaikkapa iron maniin?" Hetken mietittyäni sanoin olevani sitä mieltä että "ne ovat suurinpiirtein samaa tasoa." Pieleen meni!
Maasto oli jälleen vaikeutunut huomattavasti, mutta ei se mahdottomalta tuntunut.
Huoltopisteellä kohtasimme parivaljakon, jonka kanssa olimme edenneet osin samaa matkaa. Jason oli jo heidän kanssaan puhellutkin pitkät tovit, ja niin minäkin ajattelin rikkoa jään. Tarjosin huoltopussistani ylimääräistä omenaa ja kysyin skotilta pontevasti: "Do you feel like an apple?!" ... omena ei tehnyt kauppaansa, mutta jäin itse miettimään, tunnenko oloni omenaksi.
... sitten reitti takoi sarjatulta rajusti vasten kasvoja. Juoksuni muuttui parhaimmillaankin kävelyksi, kiipeilyksi yli kivenlohkareiden, liukumiseksi, laskeutumiseksi, puissa roikkumiseksi, purojen yli loikkimiseksi ja varomiseksi. Sain näkyjä, joissa vuoroin minä ja vuoroin Jason makasi maassa milloin polvi, milloin jokin käden luu irvokkaasti esiin törröttäen. Muutamia lieviä liukastumisia lukuunottamatta mitään ei kuitenkaan sattunut. Emme edes kunnolla kaatuneet ja vain kerran kiveltä toiselle hypätessäni pohjelihakseni kramppasi niin, että huusin täyttä huutoa.
Kykenin kameran käyttöön vain aivan helpoimmissa kohdissa. Voimani hupenivat jokaisen esteen ylityksellä, kuin vesi keikkuvasta kupista. En jaksanut enää juosta pieniäkään ylämäkiä. Jason näytti ja kuulosti energiseltä.
Saavutimme pienen kumaran taikaviitta-Lindan. Hän oli ohittanut meidät tähän asti jokaisella taukopaikalla. En tiedä miten hän sen teki. Ainut ei-yliluonnollinen selitys lienee se, että hän ei pitänyt taukoja.
Nyt meno näytti kuitenkin raastavalta. Nainen laskeutui erittäin vaivalloisesti kivenlohkareiden ja juurakkojen peittämää kalliota. Hän kertoi kaatuneensa aiemmin. Kysyimme, tarvitseeko hän apua. Nainen sanoi olevansa "Ok". Emme nähneet Lindaa enää koskaan.
Selvittyämme tuosta osuudesta näin etäällä alhaalla järven rannassa leirialueen, jonka arvelin olevan huoltopiste: tuonne minä jaksan hyvin.
Polku kääntyi toiseen suuntaan, pois järveltä ja huoltopisteeksi luulemalta paikalta ja sitten ylös rinnettä.
Laidunalueita erottavien kivi- ja piikkilanka-aitojen ylittäminen muuttui vaikeaksi. Mitä teen, jos pohkeeni kramppaavat?
Kunnon kramppeja ei kuitenkaan tullut. Tuntui siltä, että kompressiosukat taittoivat alapohkeesta pulppuavilta krampinaluita terävimmän kärjen. Ne eivät saaneen koko pohjetta valtaansa.
Katsoin toiveekkaana jokaiselta kukkulalta, mutta huoltopistettä ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan näkyi taas yksi kukkula, terävä nousu. Olin poikki. Nostelin jalkojani käsillä. Vaikka vielä tovi sitten meillä oli ollut lähes puolitoistatuntia aikaa selvitä huoltopisteeseen ennen aikarajaa, niin nyt kilometriin tuntui kuluvan kymmeniä minuutteja. Pelkäsin voimieni loppuvan totaalisesti. Ajattelin, että pilaan sekä oman että Jasonin päivän.
Silloin Jason huusi "They are taking the hobbits to Eisengard!"
Hänen kannustuksensa nousi uusiin sfääreihin aina kun jaksamiseni heikkeni.
Saavuimme viimeiselle huoltopisteelle 65 kilometrin kohdalla. Hittolainen, ensiapumiehiä! Huolestuin. Vaikka menoni ei näyttäisikään liian vaivalloiselta ja kivuliaalta, ne pysäyttävät matkantekoni siksi että en näytä olevani tolkuissani. Yritin esittää reipasta ja terävää. Juoneni meni osin pieleen, kun huomasin kaatavani juomareppuun vettä tyhjästä pullosta.
Kävin pyytämässä vettä huoltopisteen hoitajalta. Hän oli arvolta 65-70 vuotias, hymyilevä, mutta täriseväinen mies. Hän sanoi minulle käheällä, lähes kuiskaavalla, äänellä:
"Listen, you Big Fella. I did something similar 20 years ago myself. Complete this little sucker, and you'll get bragging rights for two decades. Get going, now!!"
Jäljellä oli vain 20 kilometriä. Aikaa 15 tunnin takarajaan oli vielä reilut neljä tuntia. Rauhallisen kävelyvauhdin pitäisi riittää.
Mutta liikkeelle lähtö viimeiseltä huoltopisteeltä oli kivuliasta, polviin sattui, nilkkoihin sattui, pohkeet ja reidet kramppailivat, kuin koko koivet olisivat olleet kevyessä jäässä. Mnkäänlaisia etäisiäkään voiman tuntemuksia ei enää ollut lihaksissa, jalat tuntuivat liikkuvan vain tahdon voimalla. En saanut pakotettu itseäni hölkkään kuin loivassa alamäessä. Nopeutemme laski ylämäkiosuuksilla pariin kilometriin tunnissa, ja tasaisen vauhtikaan ei riittänyt.
Jason näytti selvästi huolestuneelta. Hän itse puhkui voimaa ja energiaa, mutta kuinka hän saisi sitä siirrettyä edes ripauksen minuun?
Jason kannusti rajusti, mutta samaan aikaan tiukasti. Hän teki selväksi, että jos me emme nyt ole päättäväisiä, me epäonnistumme ja kaikki on pilalla.
Nämä kannustuksen sanat, ja täsmähuumori saivat minut jaksamaan aina vielä 10, 50, 100 metriä. Kilometrin. Ne vähenivät piinallisen hitaasti. Kyselin Jasonilta todennäköisesti minuutin välein kuin lapsi auton takapenkiltä: paljonko vielä, paljonko meillä on aikaa, koska ollaan perillä?
Viimeinen ajatus ennen tajunnan tason laskemista oli se, että me olemme aivan niinkuin Han Solo ja Chewbacca.
Liu-uin vääjämättä rajan taa. Aina, kun imaisin juomareppuni pillistä, takaraivooni piirtyi kuva Ryanairin lento-emosta ja hänen sanoistaan: "Your life vest is equipped with a mouthpiece for further inflation or deflation of the vest." Imin ja puhalsin suupalaani.
Puhalsin ja imin. Utuisesti näin Jasonin kannustavan, hyppivän ja pomppivan. Jossain kohtaa muistan hänen huutaneen: "Minä olen teuuuuurastanut paljon elukoita!" ja hetkeä myöhemmin lisäten "Raaaaaaaaaaaaaakaaa lihaaa!"
Alitimme tien, jossa Pekka ja Erno sattumalta kaivoivat juuri geokätköä esiin. . Uskomaton sattuma aika-avaruudessa. He huusivat jotain. En tajunnut mitään.
Päässäni alkoi pyöriä oheinen pätkä. =>
Istahdin kivelle, vaikka toisaalta pelkäsin sen olevan kohtalokasta. Söin viimeisen energiapatukkani ja join reilusti urheilujuomaa.
Jason jatkoi tsemppaamista, kannustamista ja piiskaamista. Kilometrin numero 75 kohdalla hän lähti hölkkäämään ja sanoi, "jos pysyt perässäni kerron sinulle jotain." Pysyin.
Keskustelu pakotti tajunnan tason palaamaan normaaliksi, ja vaikka nopeus ei kasvanut, mieli heräsi hymyyn. Se tapahtui ajoissa siinäkin mielessä, että noin kilometrin 77 kohdalla oli korkea karjaportti, jonka vieressä seisoi kaksi kisa-marshallia, jotka haarukoivat menijöiden henkistä ja fyysistä tilaa ja jatkamiskykyä. Selvittyäni karjaportista sain murjaistuksi vitsin: "These puzzles are getting harder and harder all the time." Jäljellä oli vielä pitkiä nousuja. Mutta nyt tuntui siltä että kyllä aika riittää. Se kuitenkin pelotti, että kullakin reittiosuudella viimeisenä juoksevat ns. "sweeperit" saavuttavat meidät ja käskevät keskeyttää, vaikka arvelimme että viimeisellä pätkällä näitä sweepereitä ei ehkä ole, ainakaan vielä.
Sitten, takaa alkoi kuulua askeleita ja Jason pälyili hermostuneena taaksensa. Hahmo lähestyi. Ja lopulta saavutti minut. Jason oli ottanut jonkin verran kaulaa. Ajattelin, että jos tää nyt oli tässä, niin ainakin yritin parhaani, toivottavasti tuo ei saa Jasonia kiinni. Ei se sweeperi ollut, samanlainen väsynyt menijä vain. Viimeisten kilometrien aikana pyrin vielä harhauttamaan Jasonia kääntymään mm. nuolen perään, jossa luki "To the sacred pond."... todennäköisesti opastuksellani myös into to the... Loppukirit otettiin. Yritin usuttaa Jasonia aloittamaan loppukirinsä jo aiemmin, mutta hän ei suostunut jättämään minua yksin. Vasta muutamia satoja metrejä ennen maalia hän lähti kuin tykin suusta. Oma loppukirini jäi viiteenkymmeneen metriin. John Duncan heitti high-fiven. Maalissa.
Takana 14 tuntia, 18 minuuttia ja 34.
En ole enää sama kuin aiemmin. Mahdollisen rajat ovat laajentuneet. Se vaati tuskaa ja iloa, ja onnistui vain taitavan kätilön avulla.
Endorfiineistä humaltunut avaruusmies
Viisi minuuttia myöhemmin tärisin horkassa. Nurkan takana odotti lämmin suihku. Uuh, ihana kuumana vesi virtasi vartalolle, alas vatsaa ja ihanasti RUAAAAAAAH !!! intiimialueet olivat hankautuneet kauttaaltaan vereslihalle. Huusin suoraa huutoa.. Tämä se vasta on elämää, ULTRAJUOKSU!
Kömmin suihkukopista kultainen avaruuspeite päällä. Erno ja Pekka mainitsivat, että seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä 350 kilometriä. Päätimme perua sovitun yöpymisen ja lähdimme sen sijaan takaisin Glasgowiin, sinnekin oli matkaa nyt 100 kilometriä, kun eräät olivat juoksennelleet. Saimme hotellin.
Iltapalaksi söin 4 big maccia.
Luokittelin viime kirjoituksessa osallistujat supermiehiin ja
taikaviittoihin. Jason ei ole kumpikaan, vaikka on molemmat.
Jason on Jason. Skotlantilaisessa maastossa hän on myös Aragorn.
ps. Ja ainiin, minun piti tehdä tämän blogikirjoituksen yhteydessä suuri paljastus ja tunnustus. Oikealla vaa-alla painoni on tällä hetkellä n. 115kg. Tämä piti paljastaa siksi, että aikoinaan kun itse asioita yritin surffailla, vääräleuat internetissä yrittivät pelotella maratonin ja jopa puolimaraton yrittämisestä tällaisena läskinä.
Vanhan vaa-an, jota käytin edellisen kolmivuotiskauden, mukaan painan edelleen n. 100kg. Seuraava parin kuukauden tavoite on päästä lähemmäs niitä lukemia myös toimivalla vaa-alla.
... koska juoksupaikalle siirtyminen oli jo itsessään seikkailu, kirjoitan siitä ensin erikseen. Myöhemmin illalla lisää itse juoksusta.
//
HOKA Highland Fling on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.
Istahdin Ryanairin sinikeltaiseen koneeseen perjantaina 26.4 klo 13:15. Viereeni, vasemmalle puolelle, istui Jason. Käytävän toisella puolella velmuili hulvaton matkaseuramme: geokätköilyyn ja sananmuunnoksiin erikoistuneet Hirsjärven Pekka ja Porilaisen Erno. Laskeuduimme Stanstediin kolmisen tuntia myöhemmin.
Automatkakuvaus olkoot tribuutti Ernolle ja Pekalle:
Kunnolliset tullimiehet tarkistivat tiketit ja passit. Sitten pikatallustimme autovuokraamoon. Vuokra-autossa oli vastoin asiakirjoja pellit kupussa ja vinkkarit rutussa. Erno ja Pekka olivat ladanneet geokätköt GPS-paikantimiinsa ja piipahtelivat pakollisille menoilleen kaikkinaisille poluille. Me Jasonin kanssa torkuimme autossa olut katettuna jumppapieksuista jutellen ja purkkeja väistellen. Mäkkärillä söimme maukasta lihaa, Jason sai vielä yllärinä hedelmäkupin. Vielä piristävät sumpit ja niin Vauxhall vinkui Pekan käsissä kuin piinattu Rellu läpi lukuisten kuravallien ryskäten hervotonta rallia kukkuloille.
Noin 620 kilometriä, ja aivan liian monta härskiä sananmuunnnosta myöhemmin saavuimme puolenyön korvilla vatsalihakset reenattuina perille hotelliin Glasgowiin.
Asettelimme drop-bageihin matkalta ostamamme urheilujuomat sekä strategiset coca-cola-panokset. Solmimme pussit hermeettisesti ja asettelimme ne valmiiksi aamua varten. Klo 00:45 asetuin nukkumaan.
Nukuin noin viidentoista minuutin pätkissä. Heräsimme paria tuntia myöhemmin, n. 04:30.
Pekka ja Erno heittivät meidät noin 20 kilometrin matkan Glasgowista Milngavien rautatieasemalle, juoksun lähtöpaikalle.
Rekisteröitymispaikalla ei ollut jonoa, ja saimme valkoiset kirjekuoret käsiimme samantien. Niistä saimme ajanottochipit, joiden remmit ylsivät juuri ja juuri sirojen nilkkojemme ympäri. Ylimääräistä aikaa jäi vajaa tunti vielä kahvittelun jälkeenkin. Aamu oli sateeton mutta melko kylmä, lämpöä viitisen astetta. Asetuimme vielä toviksi Ernon ja Pekan autoon torkkumaan heidän lähtiessään geokätköille.
Palattuamme takaisin lähtöpaikalle oli juomareppuisten juoksijoiden määrä jo huomattavasti lisääntynyt, ilma väreili sähköisenä. Lähtöön oli parikymmentä minuuttia.
Paniikin lievittämiseksi astelin
hermostuneesti ympäri lähtöpaikkaa ja otin muutamia epäonnistuneita
valokuvia. Kannoin vyötäröllä
Spi-belt-vyötä ja siinä digikameraa.
Hermostuneeseen tepasteluun tuli yllättävä ja tervetullut katkos kun yhtäkkiä kuulimme selvää suomen kieltä. Edinburghin Outi miehineen! Oh hoh! Heidän näkemisensä katkaisi kehittymässä olleen paniikin siivet. Kisan pääorganisaattori John Duncan piti kisan avajaispuheen, ja paria minuuttia myöhemmin kärkijoukko säntäsi liikkeelle, Outi ja miehensä huusivat peräämme kannustuksen.
Unelma oli nyt ja tässä. Edessä 85 tuntematonta kilometriä. Liikkeelle lähti vajaat 600 juoksijaa. Me Jasonin kanssa melkolailla joukon hänniltä.
Ihan ensimmäisinä kilometreinä oli ruuhkaa. Hyvä tilaisuus luoda katsaus väkijoukkoon. Osallistujat voi luokitella karkeasti kahteen luokkaan:
- supermiehet -ja naiset.
Supermiehet ovat niitä, jotka näyttävät stereotyyppiseltä ultramatkan
juoksijoilta, legendojen sankari-atleeteilta. Voimakkaat jalat, reidet ja pohkeet. Jäntevä, kimmoisuutta
huokuva vartalo. Gasellimainen liikehdintä. Rasvaprosentti 3-5.
Kuvassa eräs taikaviitoista.
- taikaviitat
Näyttävät ennen tarkempaa tutkiskelua jonkin silmiinpistävän yksityiskohdan takia heikoilta, aavistuksen surkeilta ja kenties jopa avun tarpeessa olevilta.
Kuin olisivat väärässä paikassa väärään aikaan jonkin erehdyksen takia. Tyyppiesimerkkejä tällaisista olivat mm. kohtaamamme Piereskelevä Parkinson Mies (ylemmässä kuvassa oikealla alhaalla) ja jalkaterät voimakkaasti sivulle törröttäen juokseva lyhyt pieni kumara nainen, joka näytti erehdyttävästi mm. the Unit -sarjassa psykologia näytelleelltä Linda Huntilta. Lasken tähän kategoriaan myös Aivan Tavallisen Näköisen Albiino Naisen.
Taikaviitoilla on salaisuus. He ovat antamaansa kuvaa paljon vahvempia. Kenties voittamattomia. Heillä on jossain syvällä sisimmässään jokin ehtymätön sykkivä taianomainen voimanlähde, josta kumpuaa lisäenergiaa juuri silloin kun sitä eniten tarvitaan. Tuo voimanlähde on paradoksikone, se heikkous. Haluaisin ajatella kuuluvani tähän arvostamaani joukkoon. Minua kutsuttiin kokoni, painoni ja mahani takia lukuisia kertoja Big Fellaksi.
Taannoin tulin luvanneeksi, että jos Suomen joukkueemme voittaa Ultimate ENDOrser -kisassa, juoksen järven jäällä shortseissa ja T-paidassa. No, mehän voitettiin!
Olimme jäsenmäärässä suurin joukkue. Ohitimme viimeisellä kisaviikolla siihen asti johtaneen USA:n joukkueen.
Jääjuoksu kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, koska ensimmäisessä ultrassani sain rasitusvamman vasempaan nilkkaan. Sitten kun se parani, juoksin synttäripäivän kunniaksi 40km. Järjestin rasitusvamman oikeaan nillkaan. Välissä oli myös kolme flunssaa ja yksi mahatauti. Kaikenlaista pikkuvaivaa.
Nopeasti lämpenevä sää, auttoi kuitenkin lopulta päivän valinnassa. Toteutuimme siis jääjuoksuspektaakkelin eilen Jasonin kanssa. Tänään, päivää myöhemmin, jäät eivät todennäköisesti olisi enää kestäneet, vettä on satanut nyt 14 tuntia yhtä soittoa.
Koska olemme molemmat jo pitkään olleet kiinnostuneita paljasjalkajuoksukokeilusta, juoksimme vielä lopuksi pienen sakkoringin ilman kenkiä.
Saavuttuame "maaliin" yleisöstä kuului pikku-T:n riemastunut huudahdus: "Te ette tippuneetkaan jäihin!". Sitten saunottiin. Mahtava päivä!
Juoksumittariin on Nastolan jälkeen kertynyt vajaat 200 kilometriä. Juostujen kilometrien tahti kasvaa hiljalleen, jos intoa riittää ja hyvältä tuntuu.
Tänä vuonna oli lisäksi ihmeellisen ihana ja varmastikin poikkeuksellinen keli. Syyskuun puoliväli, 17 astetta lämmintä ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Voittaja kiisi matkan aikaan 1:07 - käsittämätöntä! Myös Jasoni juoksi polut ja mäet kuin vuoristokauris, vaikka hänellä on takana viimeviikonlopun Nuuksio Classic polkumaraton.
