Olen huomannut, että mielessäni on tapahtunut muljahdus. Kun aloitin liikuntaharrastuksen, lukitsin tähtäimeen sen hetkiseen kuntoon nähden kovia tapahtumia. Sellaisia että ylipäätään läpäisy oli pelottava haaste. Sitten treenasin niin, että juuri ja juuri selvisin.
Nyt olen juossut sillä ajatuksella että se mahdollistaisi marraskuun alussa äärimmilleen pinnistäen parhaimmillaan ehkä noin 100km juoksun.
Tavallaan on ollut helppoa asettaa megamonsteri: ironman, hui, maraton, apua! Tietää että mörkö tulee ja syö, jos ei treenaa riittävästi. Mutta, entä jos se ei tulekaan. Mikä sitten pitää liikkeellä? Se olisi tavallaan myös luopuminen, pelottavaa. Sitten mietin, mistä oikeastaan luovun. En mistään. Ehkä oikeudestani kutsua itseäni ultrajuoksijaksi.
Treenaan sataa kilometriä varten, mutta juoksen 55 kilometriä. Aion hymyillä koko matkan. Olen lyönyt monsterini.
Nyt juoksen, koska haluan. Mielessä katse on kaukana horisontissa.
