"Eurofighter Typhoon on kaksimoottorinen monikäyttöinen hävittäjälentokone. Suunnittelussa on
keskitytty erityisesti ketteryyteen yliäänennopeuksilla lennettäessä; aiemmat hävittäjälentokoneet ovat kyllä pystyneet suuriin yliäänennopeuksiin, mutta vain hetkellisesti ja koneiden liikehtimiskyky on ollut rajoitettu yliääninopeuksissa."
Melkein kuin lopussa kuvailtaisiin aika-ajo/triathlon-ratsuani Perttiä. Se mahdollistaa yliääniajon, mutta tällöin
on tien syytä olla suurinpiirtein suora, muista tienkäyttäjistä suhteellisen vapaa, hyväkuntoinen ja yllätyksetön. Tylsä. Käytännössä triathlon-pyörän liikehtimiskyky on näistä seikoista johtuen rajoittunut perin puuduttaville pinnoitetuille kulkuväylille taajama-alueen ulkopuolella. Tämä taas johtaa siihen, että käyttökelpoisia ajoreittejä on kotoa lähtiessä vain muutama. Se, että aero-asennossa kyyhöttäessä näkee eteensä vain rajatun sektorin verran maisemia, toki haittaa vähemmän kun ne on jo nähnyt monta kertaa. Haisee urheilulta.
Tämän asetelman puutteiden ratkaisuksi luotiin
RetroFighter 2000.
Park Pre Alu Comp 1997 aka RetroFighter
Rentoilu, liikehtiminen, ketteryys, monikäyttöisyys, matala liikkeellelähtökynnys, toimintavarmuus ja yliääniajokyky.
Vuonna 1997 hankkimani Park Pre Alucomp (knowyourbike.com) on alusta alkaen ollut aivan ihana pyörä. Siitä huolimatta, että kävin sillä ensimmäisen triathlon-reissuni vuonna 2011, olin ajanut sillä tähän kesään mennessä vain vähän.
Ensimmäisenä liikunnantäyteisenä kesänäni vuonna 2010 ja vielä seuraavanakin ajoin sillä hieman, mutta vuonna 2012 hankin triathlonpyörän. Pyöräilyni muuttui kuvailemakseni kyyryajoksi. En oikeastaan viime vuosina ole pitänyt pyöräilystä, sen harjoittelu on ollut välttämätön pakko jotta triathlon-täysmatkan voi kulkea.
Tänä kesänä tuo kaikki on muuttunut. Olen ajanut Feltillä vain vähän, mutta Park Prellä sitäkin enemmän. Elokuussa aloitin kampanjan "en käytä autoa alle 20 km:n matkoilla, jos liikun yksin." Kuljetuskapasiteettia paransin hankkimalla Varustelekasta selkärepuksi Mil-Tec Assault Pack Large:n. Nyt pystyn hoitamaan viisihenkisen perheemme peruskauppareissun pyörällä.
Bontrager Hank slicksit, 2.2 tuumaa
Ainekset RetroFighter-projektille olivat ilmassa.
Yhtäkkiä huomasin, että pyöräily on älyttömän kivaa!
Retrofighterissa on 2.2 tuumaa leveät Bontrager Hank -sliksirenkaat. Niillä voi ajaa asfaltilla kurviin rajusti, rotvallireunojen yli loikkien kuin gaselli ja silti ne rullaavat liki yhtä hyvin kuin kapeat maantierenkaat.
Eron alkaa huomata selvemmin vasta reilusti yli 30 km /h nopeudessa.
Retrofighterissa ei myöskään ole kuraongelmaa. Pika-asenteiset SKS Mud-X lokarit yhdistettynä pystytankoon asennettuun roiskeläppään ratkaisevat sen täydellisesti.
Modernisoitu ohjaamo
Vaikka enimmäkseen rullailenkin tätä nykyä kaupunkimaisemmassa maastossa, johon pysty ajoasento sopii parhaiten, aina joskus tulee eteen aivan mahtava suora. Silloin tekee mieli mennä kyyryyn, ja painaa menemään.
Kuin maailmankaikkeus olisi aavistanut haaveeni! Löysin Tori.fi:sta liki pakasta vedetetyt Vision Team TT Clip-on aerotangot erittäin edullisesti.
Asensin ne RetroFighteriin, ajoasento tuntuu kyyryssäkin olevan hämmentävän hyvin kohdallaan.
Viimeisen silauksen Retrofighterin ohjaamoon tekee kännykän pyöräteline. Tekee ison eron, kun tietää että a) näkee jos puhelin soi tai tulee viesti b) pystyy tarvittaessa jopa puhumaan kaiuttimen ja mikrofonin välityksellä. Ei myöskään yhtään haittaa, että kännykän avulla voi vaivatta navigoida myös tuntemattomille uusille reiteille. Pyöräily saa autolumaisia piirteitä.
Nimikoitu kypärä
Haaveilen siitä, että jatkan Retrofighterilla ajamista läpi talven. Ainakin syksystä ja sateista pitäisi selvitä, hankin XXL:stä liikkumiseen sopivan Stormberg Sirdal kuoritakin ja housut. Nyt kun ne sateet alkaisivat, niin pääsisi kokeilemaan!
Vaihdan PK-seudulle suuntautuvat tylsät automatkatkin junaan, polkupyörään ja seikkailuun.
Kun ensi kesä koittaa, Nutcase ja Retrofighter suuntaavat ainakin yhdelle triathlonin täysmatkalle.
Haluan kertoa teille jotain yllättävää sisäpyöräilyn ihmeellisestä maailmasta.
Katselin pyöräilyn ohessa Netflixistä sattumalta eteen tulleen Kick-Ass huumoriväkivaltamättölehvan. Tykkäsin, ja niinpä pyörä surrasi liki huomaamatta puolitoista tuntia.
Trainerini on Tacx Satori -merkkinen. Se on perinteinen magnetismiin perustuva harjoitusvastus.
Siinä polkupyörä asetetaan telineeseen siten, että takapyörän
pyörimistä vastustaa rulla. Rullan pyörimistä taas hankaloittaa kaksi toisiaan
vastustavaa magneettia. Vastuksen tehoa voi säätää asteikolla 1-10.
Tämän viritelmän polkemisesta syntyy jurnuttava ääni, jonka taajuus ja
voimakkuus riippuu kolmesta tekijästä: alustasta jolle traineri on
asetettu (kova lattia vs. matto), vastuksen taso, polkemistaajuus
(polkaisua minuutissa).
Olen pannut merkille, että
melko usein minun on katkaistava polkeminen luonnon kutsuun,
etenkin jos nostan kadenssia eli kampikierrosten määrä per minuutti.
Eikö olekin mielenkiintoista, tämän varmasti halusit kuulla!
Tilanne toistui niin usein, että aloin kiinnittää siihen huomiota ja käännyin tapani mukaan netin puoleen. Tähänkin asiaan sieltä löytyi täsmävastaus.
"Yhdeksällä
yhdestätoista ummetuksesta kärsivästä tutkimukseen osallistuneesta 14-16 vuotiaasta henkilöstä suolen toiminta
nopeutui, kun heidän vatsanseudulleen johdettiin sinimuotoisella
kantoaallolla 80-160 hertsin jytkettä.", kertoo tutkimus.
Daily transabdominal electrical stimulation at home increased
defecation in children with slow-transit constipation: "sine waveform, 4 kHz carrier frequency, 80-160 Hz beat frequency,
intensity <33 mA delivering interferential current (2 electrodes
over epigastrium + 2 over kidneys) was applied 1 hour daily at home.
Results: Defecation increased in 9 of 11 children, and soiling
decreased in 4 of 11 children."
Nyt ollaan taas jännän äärellä! Olen havainnut ilmiön esiintyvän erityisesti n. kadenssilla 72-75. Tässä
voisi nuori tutkija turhautua, koska eihän tämä nyt natsaa ollenkaan referoimassani
tutkimuksessa mainitun 80-160 hertsin kanssa.
Mutta! Tänään aukesivat Heurekan portit. Huomasin että tilanne toistuu vain, jos runttaan sisään riittävän ison vaihteen."
HAMMASRATTAAT!!" kiljahdin silkasta riemusta ja säntäsin vessaan.
“If your opponent is of choleric temper, seek to irritate him.” // Sun Tzu (孫子兵法 · The Art of War)
"MTB/Hiihto 1h30min PK1 + trainer 15min PK1-aerobinen
kynnys" luki ohjelmassa, mutta koska ladut ovat sulaneet, enkä ole panostanut loska-MTB-pyöräilykalustoon, päädyin suorittamaan koko hoidon trainerilla.
Valitsin audiovisuaaliseksi viihdykkeeksi Netflix-palvelusta The Raid: redemption. Triad-huumelortin päämajanaan pitämässä kerrostalossa riitti S.W.A.T-iskujoukolle valloittamista, mutta siitä huolimatta tylsäksi se meinasi käydä jo tunnin kohdalla.
Samanaikaisesti rasitusta oli kertynyt jo sen verran, että syke kiipesi hiljalleen ylös alun reilun 110:n lukemista. Olin asettanut alussa tietyn vaihteen ja tietyn vastuksen ja päättänyt jurnuttaa tasaiset n. 70 kampikierrosta minuutissa ensimmäiset 90 minuuttia.
Mutta sieltä se syke mourusi vääjäämättä ylöspäin, 115...117...119, 121. Heeetkinen! Ja sehän ei yli 120:n muuten nouse!! Seuraavat 30 minuuttia olivat huikean jännittävät: vain keskittymällä äärimmäiseen rentouteen sain sykkeen valumaan takaisin alle 120:n. Mutta kun sen teki, livahti kadenssi alle 70:n.
Triad-johtajan luottomies, jäätävän kova martial arts-taitaja Mad "Pulling a trigger is like ordering a takeout" Dog oli ottanut tiukan kuristusotteen sankarimme kaulasta. Urgh! 121...122. Suljin silmäni, ja hengitin syvään. Kun avasin ne uudelleen: syke 118, kadenssi 70. Mad Dog makasi maassa lyötynä.
"Jos sisäpyöräily peruskuntosykkeillä ei ole jännittävää, tee siitä hurja taistelu." // Läskimaija (操作鷹の巣 · Operaatio Kotkanpesä)
Viikko sitten sain sekä Operaatio: Kotkanpesä -toimeksiannon että siihen liittyvän joulukuun harjoitusohjelman. Silmäilin toki innostuneena ohjelmaa jo siinä heti samantien, mutta en totta totisesti tajunnut kuinka paljon kaikkea siinä oli. Uutta, ja jännittävää.
Minua ei oikeastaan näin ennakolta ole ollenkaan jännittäneet harjoitusohjelman fyysiset haasteet. Henkiset sitäkin enemmän. Aloitin liikuntaurani talven pimeimpinä hetkinä marraskuussa 2009, silloin kun kukaan ei nähnyt, vähän niinkuin puoliksi salaa, ja piilossa. Tulevassa harjoittelutavassa on paljon pelottavaa.... sosiaalista ja niin edelleen.
Kolme ensimmäistä päivää toimivat pehmeänä laskuna uuteen: juoksua, soutuergoa, sisäpyöräilyä trainerilla ja uintia. Vaikka lajit ja vehkeet olivat tuttuja, olivat treenit erilaisia, selkeästi eri tehoilla, joko kunnolla rauhassa, tai sitten selvästi kovemmalla sykkeellä. Ja soutuergo+pyörätraineri -yhdistelmätreeni, miksi en ole sitäkään tajunnut tehdä koskaan aikaisemmin.
Neljäs päivä, asteen kovempi rasti. Ikinä tämän (oho, jo!) reilun neljän vuoden aikana en ole harjoittanut mitään ihme-uinti-pelle-tekniikka-kikkailuja. No ok - tuli liioiteltua, kävin minä pari kertaa triathlon-seuran treeneissä pari vuotta sitten, ja yritin käyttää jotain pulliksiakin tai mitänenyt on - mutta ei siitä mitään tullut paitsi nenä kipeäksi kun ne pulpahtelivat milloin mistäkin suunnasta koipien välistä torpedon lailla hyökäten.
Ensin säikähdin, että näinkö taas: pullikset sinkuloivat siellä milloin omaan ja milloin jonkun viereisen radan vesijuoksijan otsaan! Mutta sitten huoahdin helpotuksesta - yksikään monirivisestä uintitreeni-ohjeesta ei ollut suoraan luokiteltavissa varsinaisesti ihme-uintipelle-tekniikkakikkailuksi. Laudan kanssa potkut, ne kyllä olivat jo rajatapaus. Kun sitten veteen pääsin, niin aikahan menikin aivan hujauksessa. Paljon nopeammin kuin pelkkää matkaa uidessa. Sen verran kuitenkin olin lopuksi sekaisin, että unohdin hienon juomapullo-treenohjelma-automatiikka-innovaationi uimahallin suihkutiloihin.
Viides päivä. NYT JOTAIN RAJAA! Treffit kuntosalilla klo 08:00. Jos maailmassa on joku toinen paikka, kaikkien niiden muiden paikkojen ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi, jossa en tunne itseäni kotoisaksi, niin se paikka on kuntosali. Mielikuvissani kuntosali on nimittäin paikka, jossa testosteronia hikoilevat härän ja laumanjohtajagorillan välimuodolta näyttävät miehet kolistavat Twingo-tyyppisen auton painoisia rautoja. Se on se paikka, jossa aivan liian tiukkoihin trikoisiin tai mikroshortsheihin pukeutuneet naiset pakottavat maalaispojan katsomaan nöyrästi alaviistoon samanaikaisesti kun alati kiihtyvään tahtiin levittävät ja sulkevat kiinteitä hikisiä reisiään nimenomaan tähän asiaan tarkoitetussa laitteessa. Se on se paikka, jossa edellisistä syistä löydät itsesi salin perimmäisestä nurkasta, jostain aivan käsittämättömästä laitteesta, aivan ihmeellisestä asennosta. Sitten heilautat käsiäsi ja jalkojasi ja yhtäkkiä löydät itsesi totaalisesta lukkotilanteesta, koska olit mennyt laitteeseen ylösalaisin tai vähintään nurinperin.
Mutta, mitä. Salilla oli noin puolentusinaa ihan tavallista ihmistä. Normaali, ystävällinen tunnelma. Ei härkiä, ei mikroshortseja. Joku tuttukin. Ja megayllätys: jotenkin ihmeen kaupalla Kotkanpesä-valmentajani oli kyennyt löytämään kahdeksan liikettä jotka a) jokainen olivat ymmärrettävissä joko pyöräilyä, juoksua tai uintia auttaviksi ja b) ne olivat omaksuttavissa. Hämmästyttävää. Ainoastaan maastaveto saattaa vaatia joitakin kymmeniä vuosia, ennenkuin osaan sen oikein. Näillä liikkeillä mennään nyt pidemmän aikaa.
Välipäivän jälkeen tuli viikon ehdottomasti ennakolta kovin juttu. Aamupäivällä ohjatut uintitekniikkatreenit ja iltapäivällä YHTEIS-polkupyörätraineritreeni. Suoran ohjauksen vastaanottaminen, uintitekniikkatreenit, ja tiivis yhteisharjoitus. Näitä EI harjoiteltu sosiaalisen metsämörrin koulutuskurssilla! Aivan käsittämätöntä, ensinnäkin: uintitekniikka-hommat kolisi - siis tuntui, että sain siinä jotain alustavaa pientä ahaa-elämystä useisiinkin asioihin (käsiin, vartalonasentoon ja KÄÄK! potkuihin).
Sitten toisekseen, traineri-yhteistreenit olivat aivan mahtavat. Jos joku, niin eikö se ole mahtavaa kun kymmenkunta aikuista ihmistä raahaa polkupyöränsä ja harjoitusvastuksensa, ehkä arviolta, n. 12 m², tilaan ja sitten nuo ihmiset polkevat sitä pyörää tunnin, rajusti! Mahtavaa!
Kun vielä ennen treenien alkua olimme säätäneet ajoasentoa melko paljonkin, penkkiä ylös, oli pyörän polkeminen yhtä juhlaa. Sen lisäksi, että päässä pyöri ajatus siitä että ilmavirtaus hidastaa vauhtia Eaglemanissä vähemmän, tuntui ajoasento paljon väljemmältä. Asento kallistuu varmaan jatkossa vielä hieman jyrkemmin, mutta tältä se nyt näyttää.
Ensimmäinen ohjelman mukainen treeniviikko on nyt siis takana. Ja näin jälkikäteen en voi kuin ihmetellä kuinka taitavasti se oli muodostettu. Jotenkin, asteittain, pikkuhiljaa nämä jutut on tulleet vastaan ja vain yhdessä viikossa olen päässyt sisään jo tosi moneen uuteen asiaan ihan konkreettisesti. Käsittämätöntä.
Nyt viime päivinä olen myös saanut muistutuksen siitä, mikä se minun todellinen viholliseni ja demonini on. Se, joka minun on voitettava jotta voin suorittaa Operaatio: Kotkanpesän. Se on ahmimishäiriö. Olin saanut nyt taas pari viikkoa pidettyäni itseni hyvin kurissa ja nuhteessa. Paino on tippunut säännönmukaisesti. Iso apu siinä on ollut tämä voimakas sitoutuminen Kotkanpesään. Ohjelma, rutiinit ja tulevaisuuden ennakoitavuus.
Keskiviikko-iltana jokin kontrollissa taas repesi. Tai ei jokin, vaan tiedän tasan tarkkaan mikä. Vaimo oli reissussa - ja sitä kautta rutiinien suojaverkko ja taivas repesi. Parissa päivässä - tai tarkemmin sanottuna todella pahasti revenneessä illassa - olen tuhonnut taas usean viikon työn. Tai ehkä en ole, mutta siltä nyt tuntuu.
Totuus on, että tämä minun ahmimishäiriöni kurissapitäminen vaatii itseltäni liki täydellistä keskittymistä ja siinä onnistumista. Jonkinlaista selkeää päämärää, ja uskoa myös siihen syyhyn miksi siinä pitää onnistua. Tänä vuonna tuo selkeä päämäärä on ollut hieman hukassa. Ja se näkyy tässä käyrässä jonka julkistan nyt. Karua katsottavaa. Painoni on tällä hetkellä korkeammalla kuin vuosi sitten. Itseasiassa, se ei nyt tässä näy, mutta juuri äsken kellotin korkeimmat lukemat 14 kuukauteen.
Toinen asia, jonka tiedän nyt, on se että ongelmat nauttivat ja kasvavat salailusta. Siksi, vaikka toisaalta ajatus siitä, että tämänkin tekstin lukevat jotkut ihan tutut ihmiset, tuntuu pahalta, niin en salaile tätä asiaa.
Täten nimeän sinut, ahmimishäiriö-demonini. Sinä olet tuon oheisen videon puskissa lymyävä pirullinen Predator.
Ja tästä päivästä alkaen, julistan sodan alkaneeksi. Nyt Predator, rasva ei pelkästään tummu. Higgsin bosonillakin on enemmän elinaikaa kuin tuolla ylimääräisellä rasvalla kehossani.
Nyt on noin 250 km ajettu, ja yhtään rengasta ei ole puhjennut. Tämä on nyt siis oikeasti poikkeuksellista. Aiemmat yritykset yhdistää 120kg elopainoni ja kapeat maantiepyörän renkaat ovat olleet varsin epäonnistuneita.
Aiemmin minulla oli 23 mm renkaat (Schwalbe Ultremo HD), ja ajattelin että mielelläni lasken keskinopeutta hieman, jos renkaiden kestäminen sitä vaatii. Mutta nuo Gatorskinit ovatkin ihan ok rivakat. Nyt onkin nimittäin käynyt niin, että keskinopeudet eivät ole laskeneet vaan nousseet.
Jos siis olet painava, yrität silti harrastaa pyöräilyä, ja kärsit puhkeavista renkaista. Kokeileppa näitä!
Tänään pyöräilin kevään toistaiseksi pisimmän lenkin, 150.8 km Näsijärven ympäri. Samaa reittiä poljetaan huomenna Pirkan pyöräily. Reitti olikin aivan mahtava. 30 km ennen reitin puoliväliä, Muroleen kanavaa, alkoi sataa melko rajusti ja hetken jo kävi mielessä, että voisin olla mieluummin jossain muualla mutta kanavan kahvilassa nautittu sokerimunkki, kahvi ja sen jälkeen pian loppunut sade muuttivatkin tilanteen siten, että jälkimmäinen puolikas oli oikeataan helpoimmat pyöräilyt mitä olen tähän asti kokenut.
Ensi viikko meneekin sitten lähinnä Skotlannin nummilla juostessa, perhekesäautolomareissun yhteydessä. Juostaanko siellä muuten väärällä puolen tietä?!?!
Kolme viikkoa, 357 kilometriä, neljä puhjennutta sisärengast ja yksi revennyt ulkorengas. Läskitriathlonistin elämä on täynnä räjähdyksiä ja vaarallisia tilanteita!
Sain uuden pyöräni tämän kuun 10. päivä, ensimmäinen rengasrikko tuli viisi päivää myöhemmin kun koossa oli ensimmäiset 100km. Talutin pyörän kotiin, 13 km - oikein hyvä aerobinen harjoitus :)
Tämän jälkeen vein ratsun ensihuoltoon, jossa vaihteiden, jarrujen, pinnojen ja vanteiden säädön lisäksi vaihdatin alkuperäistakararenkaan (Vittoria Zafiro) pyörähuollon suosittelemaan Schwalbe Ultremo HD -renkaaseen, siinä toivossa että rengasrikot harvenisivat.
Schwalbe aloittikin palvelunsa uljaasti, ajelin parit lyhyemmät lenkit täysin ongelmitta. Eilen, ennenkuin lähdimme ystäväni kanssa kiertämään Pyhäjärveä, muistin kuuluisan filosofin Kimi Räikkösen sanat "onni on ansaittava", ja ostin satulalaukkuun parit vararenkaat ja CO2-pikatäyttimen (Topeak CO2-inflator). Kymmenen kilometriä myöhemmin meno lässähti ja rengas suhisi rauhallisesti tyhjäksi. En löytänyt ulkorenkaasta mitään, joka olisi vuodon aiheuttanut, joten arvelin syypääksi presta-venttiiliä joka oli jäänyt hieman auki. Täytin vain renkaan ja jatkoin matkaa. Kaksi kilometriä myöhemmin rengas oli jälleen tyhjä, ja pääsin harjoittelemaan sisäkumin vaihtoa. Tässä vaiheessa ystävänikin kurvasi paikalle. Kävi ilmi, että maantiepyörän renkaan vaihto on lastenleikkiä verrattuna esim. heavy-duty maastopyörän renkaanvaihtoon. Uuden sisäkumin kanssa saimme 102km lenkin lämpimässä ajeltua rauhassa loppuun.
Schwalbe Ultremo HD - BOOM!
Tänään r ä j ä h t i. Lähdin lyhyelle tunnin lenkille, ja poljin juuri vimmatusti tavoitellen uutta keskinopeus- ja reittiennätystä. Mittarissa oli noin 35 km /h, kun BOOM!. Takarengas räjähti kerrasta tyhjäksi, ja 10m pyöräni edellä kävellyt tyttö hyppäsi säikähdyksestä ilmaan ja tien sivuun. Vaihdoin renkaan, nyt jo suorastaan helposti ja ilman draamaa. Turautin CO2-kapselin renkaaseen ja jatkoin matkaa. 200m myöhemmin - BOOM! Takarengas räjähti uudelleen. Solong, Schwalbe. Ulkorenkaan sivuvalli oli haljennut noin 20 cm matkalta (kuva) ja sisärengas pullisteli ulos kuin paksusuoli pistintaistelun jälkeen. Rengas ehti siis jakaa kanssani vain noin 200 kilometriä.
Seuraavaksi aion kokeilla läskitriathlonisti-foorumeilla paljon suosiota saaneita Continental Ultra Gatorskin -renkaita ja vaihdan 23mm leveistä 25mm -leveisiin. Kirjailen kokemuksista muutaman sadan kilometrin kuluttua.
Bob The Builderista vain sen verran, että Ironman-raamatun treeniohjelmaa seuratessa on tullut tutuksi harjoittelun viikottainen jaksotus. Yksinkertaistettuna kolme viikkoa kasvavaa rasitusta, ja sitten selkeästi kevyempi lepoviikko. Kuvassa 1) lepoviikko, vain vajaat 5 tuntia urheilua, ja sitä seuranneet 9 , 13 ja 15 tunnin treeniviikot. Tällä systeemillä on kai tarkoitus vältellä mm. ylikuntoa. Ainakin toistaiseksi se on toiminut.
Ensi viikolla minä ja Felt, lempinimeltään Pertti, siis lähinnä lepäämme.
// 122.3 kg (noin -27kg!) - paino on harjoitustuntien lisääntyessä lähtenyt johdonmukaiseen, joskin tarkoituksellisenkin rauhalliseen laskuun. Jos menisi kuin elokuvissa, Joroisten puolimatkan triathloniin mennessä , vajaan kuukauden kuluttua, olisi alle 120kg ja sitten Ironman-matkalla elokuussa, 115kg. Elokuvista puheenollen, jos joku tätä lukee, tuleeko mieleen elokuvia jotka kannustavat yrittämään? Tässä parit omat suosikit: Rocky (IV), Braveheart, Spartacus (Sarja), 300 ja sitten jotain ihan muuta ja suosikkini: The King's Speech. Onhan näitä!
Juomareppu + maantiepyöräily! NO no NO - it is terribly un-aerodynamic, for gods sake, leave it home - huutavat foorumit!
Joopasen joo. Höpsistä!
Kokeilin tänään kevään ensimmäisellä hieman pidemmällä pyörälenkillä vanhaa uskollista Camelbak Fairfax (1.5l) juomareppuani ja kokemukset olivat ainoastaan positiiviset. (käytän tätä siis myös yli 1.5h -juoksulenkeillä)
Hankala kuvitella, että tuo ainakaan omalla vielä reilusti alle 30 km /h keskinopeudella ihan hirveä aerodynamiikka-taakkakaan olisi. Sen puolesta puhuu sekin että poljin tuo selässä nopeimman 50km varsin maltillisilla sykkeillä. Puoltoistalitraa kulkee helposti mukana, tulee selästä letkun kautta suuhun kuin itsestään ilman hirveää imemistä, eikä käsiä tarvi irrottaa tangosta. Sitäpaitsi, juominen onnistuu, vaikka pysyisi aero-tangoilla.
Kuuluu jatkossa vakiovarustukseen. Hankinta onnistuu vaikka varuste.netistä.
Ennen tämänpäiväistä kokeilua surffailin erilaisia muita pyöräilyjuottoautomaatteja, ja erityisesti sellaisia joissa saa pidettyä kädet koko ajan tangossa. Tästä vertailusta (university.tri-sports.com) löytyy oikeastaan kaikki aero-tankoihin asennettavat, pillillä varustetut vaihtoehdot. Kiinnostuin testin priimuksesta Torhans 30:sta jopa siinä määrin, että hieroin muutamia minuutteja kursorilla tilausnappia a1multisport.co.uk:ssa, jossa oli ao. härveli tarjouksessa.
ps. Koska kaatumismahdollisuudet mm. juomapullosähläyksen kanssa olivat poissuljetut, joiduin improvisoimaan: niinpä kun ketjut lähtivät ylämäessä, koitin pyöritellä kampia eri suuntiin siinä toivossa että ketju hyppäisi takaisin hammasrattaille. Tovin liian pitkään. Vauhti loppui, ja kaaduin kyljelleni asfaltille majesteettisen hidastetusti, kuin kelopuu yksin suolla. Liikennettä ei onneksi siinä kohtaa ollut, joten häpeä, tuo vaurioista suurin, jäi rajalliseksi.
Tietoisuus siitä, että tälle kesälle on hommattava uusi pyörä, on ollut
läsnä viimeiset kuusi kuukautta, viime vuoden marraskuusta, jolloin tein päätöksen että Läskimaija-projektin lopullinen koetinkivi on Ironman-triathlonin suorittaminen syksyllä 2012.
Pyörän hankkiminen on edennyt eräänlaisena siivilöinti-iterointi-prosessina. Olen surffannut läpi noin gaziljoona foorumia, verkkokauppaa, ebaytä ja ostetaan -myydään foorumia. Ensin kerätäkseni tietoa siitä, minkälaisia pyöriä on ja mikä niitä erottaa toisistaan. Tutkittuani internetin syövereitä noin neljä kuukautta, päädyin johtopäätökseen: on mahdollisesti järjetöntä hankkia tällaista pyörää omaksi. Niinpä ryhdyin tutkailemaan mahdollisuutta vuokrata kunnollinen pyörä, ainakin nyt täksi ensimmäiseksi kesäksi. Tällaisten pyörien vuokraus on täällä Suomessa vielä aika harvinaista. Törmäsin kuitenkin erääseen toimijaan: Työsuhdepyörä. He liisaavat pyöriä samalla periaatteella kuin työsuhdeautoja liisataan. Kysyin tarjouksen ja tein laskelmia, mutta lopulta totesin että rahallisesti tätä järkevämpi vaihtoehto minulle yrittäjänä olisi esim. pyörän hankinta osamaksulla. Jollekulle, jolla on höveli työnantaja tuo voi kuitenkin olla hyväkin vaihtoehto. Lähetin myös muutaman kyselyn ulkomaille. Päädyin itseasiassa lähes yhteisymmärykseen englantilaisen Bike Leasing Company:n kanssa, mutta totesin viime metreillä että leasing ei kuitenkaan ole järkevä vaihtoehto - tai ehkä olisikin, jos vuokraus onnistuisi vastaavilla ehdoilla suomalaiselta yritykseltä.
Lopulta ainut järkevä vaihtoehto vaikutti olevan käytetyn tai ylivuotisen pyörän hommaaminen. Koska olen kuitenkin normaalia triathlonistia isompi, 194 cm pitkä, ei sopivia pyöriä juurikaan tullut vastaan ja epätoivo alkoi vallata sijaa. Vihdoin pari viikkoa sitten eräs tuttavani vinkkasi minulle saksalaisessa pyöräilyalan verkkokaupassa Fun-corner.de:ssä myynnissä olevan uuden Felt S22:n vuosimallia 2011, 60 cm rungolla. Olin lukenut hyviä kokemuksia ao. verkkokaupasta useammalta foorumilta ja tällä tutullanikin oli onnistuneita ostokokemuksia, joten kynnys tilaukseen ei ollut kovin korkea. Käyttövalmis pyörä + polkimet tulivat maksamaan yhteensä vajaat 1100 euroa. Ei se vähän ole, mutta olen ehdottoman tyytyväinen ostokseen.
Felt S22 (Bikeradarin testi) oli siivilöitynyt kuukausien mittaan varteenotettavaksi vaihtoehdoksi jo useampaankin kertaan, joten kun pyörä vihdoin löytyi, maltoin tuskin odottaa sitä että pääsen koeajolle. Se päivä tuli viimein tiistaina.
Poljin reilut 52 km. Epäröin aero-tangoille menemistä ensimmäiset 10-20km, mutta viimein aloin viettää muna-asennossa pidempiä aikoja. Meno oli vaappuvaa, erittäin. En ollut säätänyt pyörää ollenkaan: penkki oli nokasta hieman liian pystyssä ja tangon pehmusteet liian matalalla. Genitaalialue huusi tuskaa, mutta ei mitenkään järisyttävästi. Kotona siirsin suoritteen Garminista Endomondoon, ja huomasin keskinopeuden olleen 26.9 km/h. Vaikka oikeat pyöräilijät menevätkin vähintään yli 30km /h, niin ottaen huomioon, että se oli kevään ensimmäinen ulkopyöräretki enkä tuntenut oloani lainkaan kodikkaaksi olin kyllä yllättänyt vauhdista.
Kun menin vessan kautta suihkuun, koin todellisen yllätyksen. Virtsaaminen sattui kuin olisi pissannut kuumaa laavaa. Tämä kipu virtsatessa jatkui kaksi päivää. Tänään uskaltauduin kuitenkin jo uudelle pyörälenkille. Nostin kädensijoja ylöspäin, levensin aero-tankojen väliä, käänsin penkin nokkaa alaspäin - ja kas vain meno tuntui jo huomattavati mukavammalta. Keskinopeuskin nousi muutaman kymmenyksen ja yli 27:n. Kuitenkin tuo kokemus virtsaputken runnomisesta oli sitä luokkaa, että luulen että jossain vaiheessa ennen pidempiä pyöräilyitä voisi olla hyvä ajatus sijoittaa tällaiseen ISM Adamo -satulaan. Kuva kertookin syyn :)
ps. Tänään kohulehdistö on levyttänyt valheellista tietoa, jonka mukaan Mayojen maailmanloppu ei tulekaan joulukuussa 2012. Haluan korostaa, että tämä on puppua!
Rankin urheilujumppailu, mihin olen tähän mennessä sekaantunut - 6h44min, 132 kilometriä ja 4555 kcal. // tarkemmat datat, ja reitti löytyy täältä
Olin vaihtanut vanhaan maastopyörääni ihan itse ultrakapeat täysliksit renkaat ja sen kyllä huomasi. Nimittäin olikohan jäänyt sisäkumi hieman rullalle, vai mitä, mutta jo noin kymmenen kilometrin pyöräilyn jälkeen POKS, shhhhhhhh. Ja rengas tyhjäksi. Olin ostanut ihmemönjää, joka paikkaa ja täyttää renkaan *suihk* vaan, joten sitä sisään. Niinpä päästiin ihmeen pian taas liikkeelle. Rengas ei kuitenkaan tullut ihan täyteen, mikä hieman masensi ja arvelutti. Matka jatkui jokatapauksessa vielä viitisen kilometriä, kunnes rengas sitten tyhjeni uudelleen ja lopullisesti.
Huoltoauto kurvasi paikalle varttia myöhemmin. Sisärengas vaihdettiin - ja pääsimme uudelleen liikkeelle. Tässä vaiheessa viimeisetkin pyöräilijät olivat ohittaneet meidät kymmenisen minuuttia aiemmin.
Sitten mentiinkin reipasta vauhtia. Ensimmäiset 60 kilometriä kilometrikeskinopeus kävi usein yli kolmenkymmenen. Peesin voima on, erityisesti alamäessä huima. Siinä pääse tällainen kokematonkin yllättävän kevyesti.
Ennen Muroleen kanavaa, ja hieman myöhemmin tullutta virallista taukopaikkaa oli pari pirullista mäkeä, jotka koettelivat jo aikalailla voimia ja tahtoa. Niistä kuitenkin selvittiin ja Muroleen etapilla hyväntuuliset järjestäjät tarjosivat jumalaisen hyvää lämmintä kanakeittoa. Nam. Vedin sitä kaksi kukkuralautasellista, kaksin käsin leipää ja mehua. Tankkasin uudet 2 litraa urheilujuomaa ja niin lähdimme eteenpäin.
Nyt tuli pahimmat kilometrit. 80-110 km kohdalla oli reisistä voimat jokseenkin loppu ja mäkiä tuli vastaan armotta. Onneksi on kuitenkin ystäviä. Ilman mahtavan ystävän vetoapua ja kannustusta - ja kiiltomatoja! :) - olisi varmasti käynyt mielessä keskeyttämisen ajatus.
Kun mittarissa oli noin 110 kilometriä viuhahtivat ohi pidemmän, 217 km lenkin pyöräilleet supermenijät. Heidän perässään mentiin loppumatka. Väsymys tuntui kokoajan vahvana läsnä, mutta sitä on jotenkin pyöräillessä hankla arvioida, onko ihan kuollut vai vieläkö jaksaa vähän. Kyllä sitä jaksoi, viimeiset 5 km olikin taas kivaa herkuttelua.
Mahtava kokemus. Pituutensa takia todella rankka. Kai siinä vaikutti sekin, että harjoitustunteja pyörällä kerkesi kertyä ennen Pirkkaa vain ehkä noin 7 kpl :)
Ensi vuonna uudestaan, jos vain mahdollista. Suosittelen!
ps. Nyt sunnuntaina, vain yhden välipäivän jälkeen, kävimme riipaisemassa 10 kilometrin juoksulenkin. Ei tuntunut missään! Ilmeisesti pyöräily on melko armollista myös nivelille.
Kunnostutin vanhan uskollisen sotaratsuni viime vuosituhannelta ja eilen pyöräilin toista kertaa viiteen vuoteen. Nyt on vajaat 2 vkoa aikaa treenata siihen tilaan, että selviydyn hengissä ihroineni Pirkan yöpyöräilyn 134 kilometristä.
Hankin myös pyöräilykengät. Siis sellaiset, jotka lukitsevat jalan kuoleman varmistamiseksi polkimiin. Hämmästyksekseni ensimmäinen pyöräretki ei päätynytkään siihen, että poliisihenkilö kaivaa elintenluovutustestamentin lompsastani.
Pyöräily osoittautui yllättävän kivaksi. Eilen kipaisin Pyhäjärven ympäri (Rajasalmesta) oikaisten Tampereelle ja takaisin - n. 41 km. Se tapahtui alle kahdessa tunnissa - pyörähän on oikeataan ihan kulkuneuvo. Oho!
