Vieraskynä: diabeetikon triplamaratonit

Verensokerisensorointia triplamaratoneilla

Medtronic MiniMed Paradigm

On ehkä vähän epätavallista, että diabeetikko saa verensokerisensorin lainaan terveeltä ultrahörhökaverilta. Nyt kuitenkin niin pääsi käymään, kun Läskimaija-Jussin kanssa asia tuli Viikin Viisvitosella puheeksi (ks. ultramatka ihmiskehoon). Jussi väitti saavansa hyvää dataa, jossa arvot sahaa ja muutoksia näkyy. Lupasin vähän enemmän sahaavia arvoja ja isompia muutoksia kun saisin sensorit omaan nahkaani. Jussi lainasi jouluksi minulle oman lainasensorinsa ja näin syntyi kolmen peräkkäisenä päivänä juostujen maratonien verensokeriseuranta.

Putte-possu saa herätyksen 

Sairastuin tyypin 1 diabetekseen 12-vuotiaana, 25 vuotta sitten. Ajoin motocrossia ajokortti-ikään asti ja sitten lopetin kaiken liikunnan. 27-vuotiaana sain puhelun diabeteshoitajaltani, joka herätti. Painoin reilut 90 kiloa (nykyisin normipainoisena 68 kg), poltin tupakkaa, käytin juhlajuomia runsaasti silloin kun käytin ja söin todella epäsäännöllisesti. Olin silti onnistunut pitämään diabetekseni jotenkin hanskassa. Hoitajan soitto liittyikin tulevaisuuteni ihan normi-ihmisen näkökulmasta, ei diabeetikon tukkeutuneiden hiussuonien, paineistettujen silmänpohjien tai kasvaneiden valkuaisarvoisten munuaisten näkövinkkelistä.  Hän nimittäin oli sitä mieltä, että tämä Putte-possu ei röhki viisikymppiseksi, jos meininki jatkuu samanlaisena – ei diabeteksella eikä ilman. Tähän mennessä oli paasattu poliklinikalla diabeteksesta ja siihen liittyvistä tasapainohaasteista. Nyt tajusin, että riippumatta yhtään siitä, että oma kehoni on sotinut itseään vastaan ja tuhonnut haimasolukkoni, näillä elämäntavoilla diabetes on ihan toisarvoinen riski tulevaisuudessani.

Aloitin painon pudotuksen ja tietysti löin vetoa maratonin juoksemisesta heti parin lenkin jälkeen kaverieni kanssa.

Ultrahörhöilyn porttiteoria

Tästä puhelusta on kymmenisen vuotta. Kun huumetta on saanut kerran, sitä pitää saada enemmän ja vahvempina annoksina. Maraton vie ultriin. Joroisen puolitriathlon vie täystriathloniin. Ultrajuoksut johtavat 24 tunnin juoksuun, ja mitä vielä on edessä? Ainakin olen ilmoittautunut Megamaniin, ensi elokuussa järjestettävään kolmen täystriathlonmatkan hullutukseen kuuden päivän aikana. Itsensä haastamisesta kestävyyssuorituksissa on tullut elämäntapa, siinä sivussa myös tulee liikuttua aika paljon.

Triplamaratoneja rypälereeninä

Vietin nyt toisen kerran peräkkäin jouluni siten, että juoksin jouluaattona, joulupäivänä ja Tapanina maratonin. Tarkoituksenani vielä nitistämään aina vartti pois edellisen maran ajasta, aloittaen 4,5 tunnista ja päättyen alle neljään tuntiin. Vuonna 2013 lauhassa ”syyssäässä” se onnistui, mutta nyt pysyin aikataulussa vain ensimmäisen ja toisen osalta. Kolmas meni sitten lähelle ensimmäisen aikoja. Repsahtaminen tapahtui puolivälissä, jossa olin vielä ajassa 2:02, ja energiankulutus kovimmillaan, kuten kuvastakin näkyy. Tosin selityksiä riittää, kinkku oli liian hyvää tänä vuonna ja sitä tuli syötyä paljon aina iltaisin marojen välissä, oli pakkasta ja myrskytuulta ja taisi jotain sataakin jne., kyllähän aina keksitään kun ei itseään onnistuta voittamaan.

Sensori nahassa korvaa terveen hölkkääjän haiman omat sensorit

Osa meistä diabeetikoista tuntee eräänlaista heikotusta ja huonovointisuutta kun verensokerimme

Sensoroitu Läskimaijan olkapää

ovat erittäin alhaalla. Kaikki eivät tunne edes sitä, vaan liian alhainen verensokeri johtaa lähes suoraan tajuttomuuteen. Minä tunnen kyllä matalat sokerit, mutta siinä vaiheessa kun sellaisen megalomaanisen heikotuksen saa maratonilla, niin voi sekuntikellon vaihtaa almanakkaan. Korkeita verensokereita ei arkielämässä käytännössä aisti mitenkään. On tärkeää pyrkiä pitämään diabeteksen hoitotasapainon hyvänä, koska tämä estää mahdollisten lisäsairauksien syntyä. Hyvään hoitotasapainoon tulee verensokeria mitata useita kertoja päivässä sormenpäästä - ollaan sitten Ironmanissa, maratonilla tai duunissa. Mittauksen jälkeen keskustietokone aivoissa raksuttaa päätelmät. Vaihtoehtoja on kolme: sokeri alhainen – lisää syötävää, sokeri korkea – lisää insuliinia piikillä nahkaan, sokeri hyvä – jatka menoa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun siihen lisätään käytännössä hemmetin vaativa ruokien hiilihydraattimäärien arviointi, hormonitoiminnan vaikutukset insuliiniherkkyyteen, pistospaikkojen vaikutus insuliinin imeytymiseen ja  liikunnan ja varsinkin überliikunnan dramaattinen vaikutus verensokeritasoa pudottavana, niin keskuskoneelta aletaan kysyä kapasiteettia. Eikä tässä hommassa kukaan onnistu maaliin joka kerta – ikuista oppimista kuten ultrajuoksu.

Medtronicin kaltaisista sensoreista on diabeetikoille suuri hyöty maratonilla tai pidemmillä matkoilla. Säästyvät sormenpäät alituiselta mittaamiselta, eikä tarvitse väliaikana olla jatkuvassa epävarmuudessa, että onkohan nyt tapahtumassa jotain radikaalia. Vaikka liikunta auttaa diabeetikon pitämään normaalisti sokeritasapainon todella tasaisena, niin kovilla kierroksilla ja pitkään ”ajettaessa” kulmakertoimet jyrkkenevät kaikille pienillekin muutoksille. Mikä normaalisti laskee verensokeria yhden yksikön, maratonilla saattaa tehdä sen kymmenkertaisesti. Lisäksi verensokerimittareilla on se paha tapa, että ne eivät meinaa kestää pakkasta, jolloin sokerimittari munissa juokseminen maratonin verran nostaa vaikeusastetta isännällä kuin isännällä. Lisäksi, jos puuskuttaa pitkää matkaa punaisella, niin sensoriin saa hälytyksen ja juoksukaveri  tai huolto voi tuupata geeliä koneeseen, jos itse juoksijasta alkaa äly kaikkoamaan. Tämän todistin käteväksi 24 tunnin kisassa.

Tosin jokainen ultrahörhöilevä diabeetikko on joutunut opiskelemaan itseään sen verran, että tietää suurin piirtein elimistönsä liikkeet ja osaa ajoittaa mittaukset oikeisiin aikoihin. Tosin diabeetikon verensokeriin vaikuttavat niin monet tekijät, että juuri kun luulet tuntevasi itsesi, tautisi yllättää sinut jälleen. Joten parempi on olla tiettyjä sääntöjä, joita voi alati olla rikkomassa kun jostain hormonaalisesta syystä sokerit taas käyttäytyvätkin ihan miten sattuvat. Normijuoksijallahan elimistö toimii siten, että kun urkkajuoman tai geelin heittää helttaan, niin elimistö tunnistaa hiilihydraattia olevan matkalla ja laukoo tarvittavan määrän insuliinia haimasta peliin. Diabeetikolla tuo tarvittava määrä arvioidaan itse manuaalisesti ja pistetään ihon alle insuliiniruiskulla. Tämän vuoksi on syytä tuntea eri ruoka-aineiden hiilihydraattimäärät ja tuntea oman kehonsa ja sen liikkeet, koska näistä kombinaatioista syntyy kulloisenkin insuliiniannoksen määrittely. Tämä on sitä D-ihmisen arkista matematiikkaa, jossa iteraatiolla on suuri osuus.

Verensokeri tippuu kun hiilihydraattivarastot loppuvat

* kaavioissa Y -akselilla verensokeri mmol/l  ja X-akselilla maratonin kesto

Maraton 1: Paloheinämaraton 24.12.2014,
lähtöaika klo 7:30. Maratonaika 4:28:32.

Peruskaava tuntuu itselläni pitkissä hölkissä olevan se, että ensin sokerit joko pysyvät tasassa tai hieman nousevat rasituksen alussa, sitten ne romahtaen laskevat, jonka jälkeen perusinsuliinimäärästä riippuen no joko hitaasti laskevat tai pysyvät suhteellisen tasaisina, kunnes taas kroppa tarvitsee kaiken olemassa olevan energian ja taas sokerit putoavat. Alun nousu liittyy insuliinin vastahormoneihin, pääosin adrenaliiniin, jonka me saamme liikkeelle jännittäessä tai kiiruhtaessamme viimetippaan kisapaikalle.

Minulla selkeä ensimmäinen verensokerien romahdus tapahtuu oikeastaan aina tunti neljänkymmenen minuutin kohdalla.  Toinen romahdus tulee kolmen ja puolen tunnin paikkeilla. Tästä pidemmillä matkoilla tiputukset tasoittuvat siten, että 11 tunnin kohdalla taas tippuu ja rajusti.  Liikuntasuorituksen jälkeen keho kaipaa taas nopeasti energiaa ja insuliinia niiden välittäjäksi, joten heti rasituksen loputtua pistän insuliinia huomattavasti enemmän suhteessa normaaliin tarpeeseen, saadakseni verensokerin pysymään tasaisena.

Maraton 2: TKR Keräilymaraton Paloheinä 25.12.2014,
lähtöaika klo 8:00. Maratonaika 4:13:59.

Kaksi ensimmäistä juoksua on tehty siten, että perusinsuliinia on kohtuullisesti kropassa ja ateriainsuliinia ei ole lähimaillakaan. Alkupään kummut taas johtuvat siitä, että molempien maratonien lähdöt olivat aamulla noin kahdeksan aikaan, enkä halunnut herätä tällä kertaa aamiaiselle klo 4, jolloin olisin ehtinyt pistää ateriainsuliinin siten, että sitä ei olisi ollut elimistössäni lainkaan lähtöhetkellä. Näin ollen aamusokerini olivat noin 5 mmol/l ja söin siihen rahkaa ja banaania ja tällä tavalla hilasin sokerin hieman koholle, josta taas perusinsuliinin ja rasituksen yhteisvaikutuksesta ensimmäinen piikki 1:40 kohdalla tiputtaa sokerit normaaliin tasoon, joka on minulla maratonilla 8-12 välillä. Normaalisti pyrin pitämään sokerini 5-9 mmol/l välillä silloin kun en harjoittele. Kahden tunnin kohdalla siirryin kaikilla maratoneilla juomaan urheilujuomaa noin puolen tunnin välein ja ottamaan muutaman hedelmäkarkin rukkasesta, jossa niitä juoksun aikana lämmittelin.

Maraton 3: Hassen Kinkunsulatusmaratoni 26.12.2014,
lähtöaika klo 12:00. Maratonaika 4:23:29.

Joulutriplan aikana en juostessa ottanut insuliinia kertaakaan, mutta viimeisellä kolmesta juoksusta pistin maratonilla juuri ennen lähtöä puoli yksikköä raketti-insuliinia, joka normaalisti siis tiputtaa minulla maks 2 mmol/l tasaisesti alkaen noin 30 min. pistoksesta ja päättyen noin kahden tunnin kuluttua. Nyt vaikutus alkoi 20 minuutin kuluttua ja tiputti 8,5 yksikköä noin kahden tunnin aikana. Tästä näkee hyvin, miten insuliiniherkkyys kasvaa liikunnassa moninkertaiseksi, koska tiputus olisi johtanut huomattavasti matalammalle, jos en olisi mussuttanut irtokarkkeja rukkasestani ja ottanut hunajahuikkaa.  Toisaalta se myös todistaa miten käyttämäni ateriainsuliini, Humalogin vaikutus kestää rasituksessakin saman kuin normaalisti. Tästä siis johtuu viimeisen käppyrän erilaisuus suhteessa muihin.

Tasainen sokeri vai vuoristorata?

Olen kuullut monen terveen juoksijan puhuneen siitä, miten vaikeaa heidän on pitää verensokerinsa tasaisina. Tulee nuukahtamisia ja välillä taas kulkee niin peijoonisti. Minä kuulen aina tällaisissa tilanteissa nuo puheet siten, että miten tankata energiaa ilman, etteivät insuliinimäärät heittelisi. Mikäli olen ymmärtänyt oikein insuliini estää tai sanotaanko, että se häiritsee energian muodostumista ravoista, joka on pitkänmatkan juoksijoiden normaali energian lähde. Meillä diabeetikoilla ja taviksilla on siinä mielessä samanlainen vika, että jos maratonilla kerralla tööttää ison määrän geeliä huiviin, tapahtuu molemmilla todennäköisesti virhearviointeja. Toinen ruiskauttaa joko liikaa tai liian vähän insuliinia ja toisen elimistö pökertyy isosta mällistä ja haima annostelee liikaa insuliinia, jolloin ensin sokerit nousee ja olo on energinen ja sitten se hetkellisesti tippuu, jolloin tulee voimaton tunne. Tämän vuoksi pienillä annoksilla säätäminen olisi molemmille suotavaa. Sinällään en ole huomannut mitään ero 4-12 sokereilla juostessa tasaisuuden merkityksestä. Välillä arvot ovat piirtäneet pokasahan terää ja olo on ollut kokoajan hyvä. Siis kunhan arvot ovat pysyneet äsken mainituissa rajoissa. Yli 8 arvoilla voi toki myös olla rasvanpolttoa vähentävää vaikutusta, mutta sinällään en koskaan ole nuukahtanut energian loppumiseen.

Vinkkejä energian imeytymiseen

Pitkässä juoksussa aivan liian alhainen verensokeri aiheuttaa minulle tajuttomuuden. Näin ollen on tärkeää tietää keinoja verensokerin nopeaan nostamiseen. Olen itse kokenut lukuisia matalia verensokereita maratoneilla ja muissa hörhöilyissä. Tässä muutama vinkki, joka saattaa auttaa myös tervettä hölkkääjää, joka kohtaa äkillisen verensokerin laskun ja sitä kautta uupumistilan:

1) Juo aina kun otat energiaa. Neste auttaa imeytymisnopeudessa. Liikkuessa oma nopeuteni on noin 20 minuuttia vatsasta nesteen kanssa ja 10-15 minuuttia limakalvoilta.
2) Limakalvoilta imeytyy todella nopeasti, mutta ei kovin paljoa. Hunajaa kun tööttää kunnon mällin ylähuuleen, niin verensokeri nousee reilusti puolet nopeammin kuin nielemällä, mutta arviolta vain kymmenys imeytyy limakalvolta. Tämä onkin hätäkikka, jota nuukahtamistilanteessa voi kokeilla.
3) Rusinassa on ihan julmetusti hiilareita, siksi sitä ei ihan turhaan ole monen hölkkäjärjestäjän pöydällä.
4) Rypälesokeri, maito tai kalja nostavat sokerit nopeasti. Valkoiset ala-asteen hiihtokilpailuista tutut glukoosipastillit, joissa on rypälesokeria imeytyvät erittäin nopeasti. Kahdesta syystä, pastilli hajoaa suuhun ja osa lähtee limakalvoilta ja toiseksi elimistön ei tarvitse hajottaa sokeria, koska se on jo puhtaana glukoosina. Laktoosi imeytyy myös erittäin nopeasti. Lasissa maitoa on puolikkaan banaanin verran hiilihydraatteja. Oluen mallassokeri menee pään lisäksi myös suoraan reiteen. Tämän takia taskulämmintä pilsneriä tarjotaan Finlandiahiihdon viimeisellä juottopaikalla, juuri niiden viimeisten suurten mäkien juurella.

Mitä Oli Tiedossa

No ainakin se, että Läskimaija-Jussin ja minun verensokeriseurannoilla ei ole mitään yhteistä. Se, että minun viuhtovat sokerini eivät aiheuta minulla jatkuvaa uupumisen ja piristymisen vuoristorataa johtuu yksinkertaisesti siitä, että pyrin pitkillä juoksuilla sähläämään mahdollisimman vähän piikkien kanssa. Toisaalta minä en onnistu mitenkään pitämään tasaisena sokereitani mikäli haluan ottaa energiaa juoksun aikana. Yksi yhtäläisyys diabeetikon ja taviksen välillä tästä minun etsinnöilläni löytyi. Se on nimittäin se, että kaikilla tapahtuu jossain vaiheessa kova energian tarve. Se ei tunnu vielä siinä 1:40 kohdalla, mutta jos siinä kohtaa jo osaa alkaa annostella tasaisesti hiilaria, niin voi monilta montuilta välttyä.

Jouluaaton Paloheinämaraton 2014, maratonkeräilijät
Miikka Bäckström, Janne Saarinen ja Juha Nurmela

Olipas mukava suoltaa tajunnan virtaa vieraskynänä blogiin, jota on tullut lähes sen alusta asti seurattua. Minulla on siis tässä käynyt niin, että ensin tutustuin maineeseen ja vasta sitten mieheen. No molemmat ovat aika hurjia. Sormenpääni kiittävät Medtroniciä ja Läskimaijaa sensorin lainasta – säästyin noin 210 reiältä reilun kymmenen päivän aikana.

Juha Nurmela

 

Ultrakuukausi ja stressi

Jatkoa. Juoksin marraskuussa kolme 50 kilometrin ultrajuoksua. Ensimmäisessä kirjoituksessa oli aiheena verensokerit,  toisessa  askel.  Tässä kolmannessa kerron jotain stressistä ja palautumisesta.

Tyypillinen hintelä ultrajuoksija Omegawaven ympäröimänä.

Olen mitannut ultrakuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen Omegawavella sydämen sähkökäyrää. Etsin tuohon oheen kuvaa vähäpukeisesta naisesta Omegawave-panta päällä, mutten löytänyt. Nauttikaa siis karvaisista manboobseista.
Se näyttää melkolailla normaalilta sykevyöltä, mutta yhdessä Omegawave-appsin kanssa antaa sairaalatason EKG:n (Wikipedia: EKG).

Omegawave kertoo mm. stressistä, sydämen ja verenkiertoelimistön rasitustilasta, aineenvaihdunnasta ja valmiudesta harjoitteluun. Yksittäinen mittaus appsin ruudulle on silmälle kaunis, välitön palaute.  Hyvänä päivänä se voi näyttäytyä vaikkapa oheisina screenshotteina.

Ultrakuukauden aiheuttama stressin vaikutukset näkyvät repeäminä paperissa.

Itselleni kuitenkin välitöntä palautetta mielenkiintoisempaa on se, mitä ajan mittaan tapahtuu, kun itsensä altistaa pitkille juoksuille ja elämälle. Ja miten käyrät korreloivat keskenään.

Niinpä ultrakuukauden jälkeen naputtelin innoissani tiedot Omegawaven webbipalvelusta Exceliin. 

Naputtelun jälkeen Excel loihti silmieni eteen lumoavan diagrammin. Mieleeni piirtyi  tarina ja kuinka sen kerron. Huikea visio ja vitsin jännää stressitietoa oli siinä kerrottavaksi! Ihan kyllä voi vaan vihellellä ja itseään onnitella...minkä löydöksen olinkaan tehnyt!  Kun ihminen pannaan juoksemaan kuukaudessa kolme 50km juoksua, stressi nousee peräti johdonmukaisesti ja käyrätkin sen todistavat...

Paitsi että. Niin vissiin! Frettikoirathan siinä kävi! (Tutustu frettikoira-termiin ja tarinan opetukseen tästä).

Olin syöttänyt arvot Omegawave:sta Exceliin ihan päin sitä itseään, kaikenkaikkiaan huolimattomasti ja lopuksi tulkitsin arvot 1-10 tismalleen väärinpäin.  No, tuli varmaan selväksi. Parhaiten stressitasoani tämän havainnon hetkellä kuvaa oheinen revitty ja rytätty stressipaperi.

Nyt tehdäänkin niin, että kuvailen suusanallisesti miltä viime kuukausi tuntui. Sitten läiskäisen tähän  vain parit diagrammit, ja se on sun homma kertoa minulle, mitä  niistä käyristä voi päätellä.

Jos ei potki vastaan, marraskuu kyllä poimii ihmisen mielen säkkiin. Siellä sitä sitten on hiljalleen mätenevien ajatustensa kanssa kuin epätoivoinen hiiri perunasäkissä.  Etova jaksamattomuus, pimeys, home ja väsymys siellä asuvat.  Vihaan pimeyttä.  Miksei se pure  säkkiin reikää se hiiri? Onhan sillä hampaat.  Marraskuu on murhanhimoinen synkkä kuukausi. Tässä alkuasetelmat. Vastaan potkiminen ja reiän pureminen. Paras kuukausi ultrajuoksentelulle. 

Ensimmäinen ultra, Viikin viiskytviis, toi tullessaan parhaan olon, mitä minulla oli viikkoihin ollut. Stressi laski sille tasolle, mitä se oli viimeksi ollut aurinkoisina kesäpäivinä. Vedin uuden shotin. Aaah. Mutta pimeys. Mordor. Käytin ultra-taikasormusta vain viisi päivää myöhemmin uudelleen. Stressi nousi piikkiin, mutta sitten olo oli pari päivää satumaisen kepeä. Muutaman päivän soutu-HIIT hoito siihen väliin, teki hyvää. Se toimi vielä toisenkin kerran. Mutta sitten henkinen marraskupla alkoi taas nousta. Ultra niittasi sen. Tämän juoksin vedellä. Koipi hajosi. En voinut enää vetää riittävän kovaa lääkettä, ultraa. Stressi puhkaisi skaalan. Mieleen tuli narkkarin sielu, urheilijan sydän.

 Se oli siinä. Marraskuu ja ultrailu. Heroiini ja reflat (linkki: Wikipedia: huumeslangi).

No niin, tohtori. Kerro minulle. Tuossa on sinulle käyrää. Mitä tämä tarkoittaa?

Itse en ole nyt kyennyt tästä vetämään kovin huimia johtopäätöksiä. Sen verran kuitenkin, että kun nyt seuraavaksi laadin huhtikuun ja sisäsoutuliigan loppuun asti itselleni treeniohjelman, taidan lähteä liikkeelle siten että annostelen endorfiinia ja lepoa suurinpiirtein seuraavasti.

1. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
2. PÄIVÄ |  REIPAS                                                              
3. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
4. PÄIVÄ |  REIPAS                                                                    
5. PÄIVÄ |  LEPO    
6. PÄIVÄ |  PALAUTTAVA PERUSKUNTOILU 
7. PÄIVÄ |  ! KOVA !                                                                             

Lisäksi viikkotason vaihtelua. Noitten käppyröitten perusteella tuntuisi,  että tämä voisi olla minulle  hyvä systeemi. Vaikka lopullinen ja parhain mittari onkin ehkä lopulta päänsisäinen pössis, niin taidan tarkkailla tässä tulevien kuukausien aikana Omegawavella  stressiä ja palautumista ja säätää viikkorytmiä sen perusteella.

Odotan mielenkiinnolla, mitä nuo kahdeksan käyrää kertoivat sinulle. Kerro, oi nettitohtori :)

50km vedellä: ja askelkin meni metsään

Jatkoa 50 kilometriä vettenpäällä - matka Twilight Zonelle -kirjoituksen. Juoksin marraskuussa kolme 50km ultrajuoksua, joista yhden pelkällä vedellä. Ensimmäisessä kirjoituksessa tarkastelin verensokereiden muutosta ja sukellusta Twilight-zonelle.

Ja askelkin meni metsään...

Lukija tietäköön, että olen tehnyt merkintäsitoumuksen Runteq Oy:n parhaillaan käynnissä olevaan osakeantiin.  Kirjoitan nyt kuitenkin häpeilemättä havaintoni. Osakashalukkaaksi ilmottauduin alunperinkin siksi, että olen saanut Runteqin antureista merkittävää hyötyä ja seuraavan sukupolven tuote Zoi on huikea! Zoista YouTube-video täällä. Anti on päällä 12.12. asti. (Lue: Runteq osakeanti)

50km vedellä - Askeleen ja maakontaktin kesto

Kaikilla marraskuun ultrajuoksenteluilla jaloissani ja sykevyössä ja rintakehällä  on ollut Runteqin juoksuanturit.  Aiemmalla runsasenergisellä juoksulla taivastelin sitä,  kuinka hienosti askel pysyisi kasassa käytännössä ilman mitään muutosta alusta loppuun kaikki 50 kilometriä.  Mutta eipä askel pysynyt kunnossa vesijuoksulla.

Mittasin askelta noin kymmenen kilometrin välein mahdollisimman tasaisessa maastossa ja yritin juosta luontevasti.

Askeleen ja maakontaktin kesto 50km ultrajuoksun aikana

Näennäisesti se ehkä olikin reipasta. Askeltahti pysyi kelvollisessa 160 askeleessa per minuutti. Mutta askeleen sisällä tapatui surkastuminen.  Maakosketuksen määrä kasvoi. Kulutin vähäiset energiat kaikkeen muuhun paitsi etenemiseen.

Tämä on päinvastaista verrattuna aiempaan. Aiemmilla urheilujuoma + geelijuoksuilla itseasiassa vain paransin askellusta loppua kohden: askeleen kesto ja maakontakti lyheni, meno oli taloudellista ja tuki ripeää etenemistä. Nyt tällä kertaa sen lisäksi että minulla ei ollut riittävästi energiaa, käytin energiat maan tamppaamiseen. Näkyy seismografissa, ei etenemisessä.

Eikä siinä kaikki. Olen vuoden mittaan oppinut omasta mielestäni aiempaa paljon menevämmän juoksuaskeleen. Hökellän eteenpäin pääasiassa päkiän päällä loikkien. Siitä kiitos Yodalle!  Askel ja juoksu muutenkin ovat muuttunut paljon siitä, mitä ne olivat silloin kun ensimmäisen kerran pääsin tammikuussa kokeilemaan Runteqin antureita (lue lisää: Runteq - tiedä miten juokset).

Mutta kun voimat ehtyivät, minulle kävi täysin tiedostamatta näin: askel kääntyi kannalle ja lopulta sekosi ihan täydellisesti joka suuntaan venksottaen.

Askeltyypin muutos pelkällä vedellä juostun 50km ultran aikana.

Ja nyt minulla on sitten rasitusvamma oikeassa alasääressä.

"Nyt hoiperran pyörätien reunasta reunaan kuin känniläinen."

Kirjoitin Jasonille vähän ennen kotiin saapumista. Samaan aikaan kuvittelin askeleeni olevani kaunista kuin metsäkauriilla.

Ensi kerralla en tee samaa virhettä. Kiitos Runteqin.

50 kilometriä vetten päällä - matka Twlight Zonelle

Juoksin marraskuussa Viikin Viiskytviis -ultrajuoksun lisäksi kaksi kertaa 50 km lenkit.

Olkapäähäni on asennettuna Medtronic Enlite verensokerisensori, joka mittaa jatkuvasti verensokeria. Kuvassa näkyvä "piikki"  on ohut säie,  joka työntyy kudokseen ja mittaa verensokerin. Mokkula analysoi ja lähettää tiedon eteenpäin tallentimeen.  Oikeastaan tallentimen pääfunktio on toimia insuliinipumppuna.  Pumppu syöksee diabetesta sairastavan  henkilöön verenkiertoon  täsmämäärän insuliinia, paitsi minulla ei, koska minulla ei ole diabetestakaan. Tästä jutusta saa käsityksen anturin/lähettimen koosta.

- toiset 50 kilometriä täydensin energiavarastoja normaaliin tapaan urheilujuomalla ja geeleillä  (alla kaaviossa punainen käyrä) ja
- toiset viisikymmentä join vain vettä ja  söin seitsemän  suolatablettia (alla kaaviossa sininen käyrä).

Urheilujuoma+geelijuoksulla sain vajaat 1500 kilokaloria, kun  join juomarepusta kolme litraa suosikki retrourheilujuomaani HartSportia (480kcal) ja söin lisäksi energiageelin  puolen tunnin välein (107kcal ketale).

Kun vesijuoksusta oli takana neljä tuntia ja kolmekymmentä minuuttia, kirjoitin Facebookiin:

"40/50 km -  jalat ei toimi, päätä särkee ja pyörryttää, mutta niin hyvää daattaa kertyy!"

Oli saavuttu aikaan ja paikkaan, jota kutsun The Twilight Zoneksi. Olen kokenut vastaavan tunteen ennenkin  triathlonin täysmatkalla, mutta en niin kirkkaan selväpiirteisenä salamahyytymänä kuin nyt, kun juoksini ilman lisäenergiaa.  Ja ikinä ennen ole nähnyt sitä kuvana.

"Ainiin, ja juomareppu on jäässä! :)"

Twilight Zonella verensokeri syöksyy rajusti alaspäin. Asioita enemmän tutkineelle ei ehkä ole yllätys, että molemmilla juoksuilla syöksy alkaa lähes minuutilleen samalla hetkellä riippumatta siitä, onko suorituksen aikana tungettu kiduksiin 1500 kilokaloria vai nolla.

Berne & Levy Physiology, 6th Updated Edition Energy sources during exercise

Kysehän on käsittääkseni siitä, että rasva-aineenvaihdunnan viimeinen ja liki loputon resurssi
potkaistaan käyntiin: läskistä aletaan ihan tosissaan tehdä energiaa. Vesijuoksulla mitään muuta ei ole jäljellä.

Twilight Zone on se hurja, mutta tavallaan autuas hetki aika-avaruudessa, jolloin ollaan hetken verran lähes tyhjän päällä.

Rasvakoneen tuottama energiamäärä ei kuitenkaan riitä 115 kilon elopainoni liikuttamiseen juosten. Juoksuyritykset näkyvät sinisen käyrän viimeisen tunnin aikana tapahtuvana pienenä pumppausliikkeenä.

Tämä Twlight Zonen elävä kokeminen oli suuri ilo. Jotenkin tällainen polttoleimauksen kaltainen junttaus vaan tarvitaan, että tajuan asiat ihan konkreettisesti.

Oli toinenkin kiinnostava havainto. Tuolla energiamäärällä, jonka mätin nyt naamaani geeli+urheilujuomajuoksun aikana verensokerit  nousivat.

Seuraavaksi tarkoitukseni oli juosta 50 kilometriä siten, että verensokerit pysyisivät mahdollisimman tasaisina eli jollakin näennäisesti "optimaalisella" tasolla. Samalla halusin  hypätä Twilight Zone -hetkeen hunajajysäys laskuvarjona. Mutta se jää nyt myöhemmäksi, koska Omegawave:n ja ihan omien tuntemustenkin mukaan nyt on syytä antaa sekä kehon että mielen levätä. Asiasta kuva Facebookissani (ultrakuukausi ja stressi).

Mittasin myös askelta Runteqin antureilla (Lue: ja askelkin meni metsään...)

Kolisee edelleen

Vaikka Kolin retkestä ja Vaarojen maratonista on jo kaksi viikkoa, on reissu edelleen purkamatta.
Keho on prosessointinsa tehnyt jo aikapäivää sitten, mutta mieli kytee edelleen. Aina kun yksi ajatuskekäle alkaa hiipua, siirtyy hehku seuraavaan.

Enpä todennäköisesti osaa sanoa siis vieläkään oikein mitään, ja jos jotain sanonkin niin todennäköisesti sillä ei ainakaan ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Mutta tartutaanpa rohkeasti asiaan.

Itä-Suomen Ihmeenreippaat Ilopillerit Noora, Janne ja Hanne antoivat minulle Maailmanlopunmaratonin (20.12.2012) saunaillassa lahjan, jota olen siitä päivästä alkaen säilyttänyt paraatipaikalla magneetilla jääkaapinoveen kiinnitettynä.  Sertifikaatin kääntöpuolella oli kutsu Vaarojen maratonin ultramatkalle.

Noin klo 21:00 perjantaina 4.10.2013 istuimme siis Jasonin kanssa Saabissa, joka kiisi routavaurioista tietä  tilanteeseen sopivalla nopeudella.  Juteltuamme niitä näitä viimeiset viisi tuntia, olimme nyt hiljentyneet kuuntelemaan Sarasvuota.  Oudon meditatiivinen tila. Pimeä tie, ei  liikennettä. Vain Sarasvuon ääni ja yksi jäniksen raato. Mutkaista tietä valaisevat Xenon-valot. Sanat iskeytyivät takaraivoon routatöyssyjen tahdissa. Jakso käsitteli mm. terveyttä ja mielenterveyttä.
 
"Elämää on lähinnä epämukavuusalueella."  

"Puhdistaudu häpäisemällä itsesi." 

...ja... ennenkaikkea.

"Fuck it!" //  todellisen vapauden löytäminen havaitsemalla, etteivät mitkään asiat merkitse lopultakaan niin kovin paljon (jos lainkaan)  (John C. Parkin)

Älä, Ihminen, lähde näillä teeseillä ultrajuoksuun. Tai sittenkin. Lähde ja opi.

Kun saavuimme mökille Ryynäskyläntielle, olo oli reipas ja valmis. Mökillä odottavat yhteismajoituksen järjestäneet Janne ja Noora sekä Hanne, Teija ja Tapsa. Morjestettiin, syötiin iltapalaa, räpelsin hieman geelejä ja juoksureppua ja muita juttuja ja asetuin nukkumaan. Herätys taisi olla viideltä. Nukuin perinteisesti 30 minuutin pätkissä ja tarkistin kellon kulun. Kulki se.

Aamulla alakerrasta kohosi kahvin tuoksu. Pöytä oli täynnä ihan kaikkea.  Omituinen asetelma: Hanne, joka oli lähdössä juoksemaan "vain" yhden maratonin oli katsonut asiakseen toimia huoltajana.

Sulattelin tätä ajatusta ja kahvia kiitollisena ja vähän hämmentyneenä. Lähtö tuli pian. Parkkeerasimme automme "alaparkkiin", josta Hanne heitti meidät kisakeskukseen Hotellille. Jätimme sinne puolenvälin huoltokassimme ja palasimme takaisin alas starttipaikalle. Tunsin olevani lähdössä sunnuntaihölkälle. Ehkä munkille Pyynikille.

Ensimmäiset 15 kilometriä olivat yleisen käsityksen mukaan "helpot", "alamäkivoittoiset".  Tätä mantraa, eri muodoissaan, toisteltiin eteenpäin  soljuvassa juoksuletkassa. Piiloviesti tuntui olevan: "Kuolema odottaa, odota vain".

Ihmeen paljon juurakkoa, ihmeen piilossa lehtien alla. Ihmeen teräviä kiviä. No, alamäkivoittoista se oli. Joka tapauksessa, kun tulimme about puoliväliin reittiä -  20km paikkeille  - vesistönylitykseen.  Olo oli edelleen harhaisen luottavainen.

Vesistönylityksen jälkeen joku tietäväinen nainen sanoi: "Säästäkää voimia lopun hyvään juoksuosuuteen." Ok! Näin me sitten teemme.

Eteen tuli tien ylittävä puomi, arvaan sen nyt olleen 110 cm korkeudella. Mitä tekee Jason? No. Se ei kierrä, se hyppää siitä yli. Kepeästi. En yllättynyt.

Mutta mitä paskaa! Nyt ne sitten tulivat. Maan vetovoima, nousut, kuopat, oksat, kivet, kannot, suot, kirous ja kuolema.  Ei siihen vaadittu paljon mitään, kun moraalini karisi. Mitä *ttua tekee 117 kiloinen läski näissä Ryläyksen nousuissa. Oikeasti. Idiootti! Nostelin siinä jalkojani käsilläni ja totesin, että olen nyt väärässä paikassa. Selviän tästä ensimmäisestä kierroksesta, hitaasti, mutta selviän. Toisesta kierroksesta en selviä aikarajan puitteissa. Nousumetrejä on aivan liikaa.

Ei siinä mitään eeppistä hurjaa kuolinkamppailua, voimien ehtymistä ja romahdusta tapahtunut. Lakoninen toteaminen vain: tämä jää tällä kertaa yhteen kierrokseen. Siinä se on Läskimaijan horjumaton periksiantamaton moraali lyhykäisyydessään.

Aloin huudella kiihtyvään tahtiin edellä meneville Jasonille ja T:lle: menkää te, minä en jaksa toista kierrosta. Mutta eivät ne menneet. T lauloi Tik-Takin biisiä "Hei, me heilutaan taas"... kun vihdoin ajattelin pitemmän pitkospuuosuuden jälkeen, että nyt ne vihdoin tajusivat lähteä, näin kiveen rennosti nojaavan  Jasonin joka huusi "Vamonos!"

... prkl. Eivät nuo lähde millään. Tyypeillä on selvästi enemmän voimia jäljellä, ne jaksaisivat ihan varmasti toisenkin kiekan - mutta ne eivät  jätä minua. Voi perse.

Jäin vielä kerran jälkeen, ja uskoin, että nyt ne menivät. Eikö perkele sieltä kuulunut villin hirvaksen mylvintää "MMMMMMMMMMMMUUUUUUUUUAAAA". No, en hetkeäkään luullut, että kyseessä on hirvi. Jason se siellä mylvi.

Ei ne jättäneet minua. Pahimpien, teknisten nousujen ja maaston jälkeen tuli  tosiaan juostavampi osuus, tasaistakin, ihan hiekkatietä. Yhtäkkiä siinä oli vieressä älyttömän energinen mies, joka tsemppasi kaikkia, minuakin. Se sanoi: "Nyt on kyllä paras keli täällä ikinä". Kysyin: "Oletko ollut täällä monesti?" Kävi ilmi, että kyseessä oli tapahtuman perustaja, kantaisä tai luoja. Hän oli joskus mennyt aikoinaan tämän reitin yksin, sitten syvässä lumessa kaverinsa kanssa. Todennut: "tämä on todellinen Vaarojen maraton." No, nyt ollaan tässä vuodessa ja tässä hetkessä. Suomen tunnetuin ultrajuoksutapahtuma. En ihmettele.

Jason hinaa kanssa-ultraajaa lopun jyrkkää mäkeä ylös

Siinä kerkesi vähän ajatella asioita uudelleen. Ihan lopussa oli toki raju jyrkkä nousu Kolin huipulle. Siinä kohtaa olo ei kuitenkaan tuntunut enää voimattomalta. Vielä kun Kolin huipulle tullessa  Hansu kannusti villisti, voimat lataantuivat uudelleen. Vielä makkara suuhun, ja olin valmis harkitsemaan järjenvastaista matkaa ja toiselle kierrokselle lähtöä.

Koin melko voimakkaita tunnontuskia siitä, että Jason ja T olivat jättämässä hommaa yhteen kierrokseen minun takiani.  Yritin houkutella ainakin kokeilemaan toista kierrosta. Mutta ei siinä mitään mieltä ole, todettiin.

Siinä se on. DNF. 

Ilman draamaa. Olen nyt pari viikkoa odotellut myös sitä, että saisinko jotenkin itseni sellaiseen tilaan että keskeyttäminen kaduttaa. En saa. Nyt tiedän jo syynkin.

Se johtuu siitä, että keskeyttäminen ei kaduta, jos ei keskeytä. Täh?

No. En ollut etukäteen päättänyt, että tämä mennään läpi. En ollut ajatellut, mitä olen valmis uhraamaan sen eteen. Sillä Ultra vaatii uhrauksia, tällaiselta tavalliselta ylipainoiselta ihmiseltä.
 
En ollut ajatellut olenko valmis juoksemaan jalkani romuksi kahdeksi kuukaudeksi. En ollut ajatellut, lähdenkö matkaan toiselle kierrokselle vaikka on varmaa etten kerkeä aikarajan puitteissa maaliin. En ollut ajatellut, miltä tuntuu se, että hidastan muiden menoa. En ollut päättänyt, yritänkö kaikkeni. En ollut ottanut sitä tehtäväksi. Olin vain lähtenyt menemään.

Noora maalissa. Koko ultra takana.

Olisin tässä tapauksessa ehkä päätynyt samaan johtopäätökseen, vaikka olisin tämän käynyt läpi etukäteen.

Mutta kuitenkin, jos nyt yhden opin tästä ultrajuoksenteluun, ja ehkä elämäänkin, ottaa niin se on tässä: mieti etukäteen mitä otat tehtäväksi ja mitä olet valmis tekemään sen eteen.

Kaikkensa antaneiden ihmisten maaliintuloon katsominen, se on kova paikka. Ultrajuoksutapahtuma on hurja tunteiden pyörremyrsky.

Jos ennen tätä reissua pidin Itä-Suomen koplaa "juoksukavereina", niin nyt pidän heitä sydänystävinä, samoin kuin Jasonia ja Tik-Takkiakin :)

Vuoden viimeisen ponnistuksen, Pomarkun maratonin 30.11,  juoksen  Nooralta ja Jannelta saamani hunajan voimin.  Ja silloin ennätykset paukkuvat. Sen olen päättänyt.

Vaarojen maraton la 5.10.2013 | linkkivinkit etäseurantaan

Vaarojen maraton starttaa Kolilla lauantaina 5.10 klo 07:00.  Alla linkkivinkkejä tapahtuman etäseuraamiseen.

Wikipedia / Näkymä Ukkohollilta

"Vaarojen Maraton -tapahtumassa Kolin vaaroilla löydät maastopainotteisia reittejä 15 kilometristä aina 86 kilometrin ultrajuoksuun. Reitit ovat erittäin vaativia korkeuserojen ja pinnan epätasaisuuden takia.

Poluilla on mm. kiviä, kallioita, puiden juuria, jotka voivat olla erittäin liukkaita. Polut voivat paikoin olla pehmeässä kunnossa. Vaarojen Maratonin ultramatka valittiin ensimmäisenä suomalaisena tapahtumana Mont Blancilla juostavan UTMB (Ultra Trail du Mont Blanc) –vuorijuoksun karsintakisaksi. "  (Koli.fi / Kolilla tapahtuu)

- Startti klo 07:00.
- Maali sulkeutuu klo 23:00.
- Ultra-sarjassa toiselle kierrokselle saavat jatkaa vain ne, jotka saapuvat ensimmäiseltä 43km kierrokselta kisakeskukseen 14:30 mennessä.

• Meidät ultra-matkalaiset rengastetaan GPS/GPRS -paikantimilla. Linkki seurantaan tulee kuulemma* tälle sivulle * (gpsseuranta.fi/tapahtumat) - tarkempia ohjeita tähän ei vielä ole.
• Klikkaan päälle kännykän Endomondo-Sportrackerini, etenemiseni löytynee siis akun tyhjenemiseen asti myös * Endomondon profiilisivulta * (valitse tuorein "Jussi Kallioniemi is out running")
• Lisäksi tein Endomondoon epävirallisen tapahtumasivun, jonka kautta saa yleiskäsityksen reitistä sekä näkee yhdellä silmäyksellä muutamien Endomondo-käyttäjien etenemisen reitillä (jos heillä nyt on Endomondo kännykässä päällä). Kartan oikeassa reunassa olevista nimistä pääset käyttäjän omaan profiiliin.

Endomondo / Vaarojen maraton 5.10.2013 (epävirallinen tapahtumasivu):

Lähtökohdat Waarojen maratoniin: tappiinsa viritetty ihraläjä

... tuossa viimeksi eilen retostelin Facebookissa, että "Haitanneeko se, että on jäätävässä kunnossa, kun talvikin on jo tulossa!"

Se pitääkin paikkansa. Vaikka Nastolan täysmatkasta (24.8) on tarkistuslaskujenkin jälkeen kulunut vain himpun reilu kuukausi, niin lyhyen flunssajakson jälkeen olen saanut syötettyä koneeseeni paljon enemmän juoksutreeniä kuin olisin ikinä täysmatkan jälkeen kuvitellut. Mikä ihmeellisintä, juoksut tuntuvat uponneen ja eilinen viimeinen 26km pitkis tuntui keveämmältä kuin ikinä. 

Laskin Endomondosta, että tähän kuukauteen on mahtunut 4 kpl 20-30km hölkkää ja 2kpl n. 40km lenkkiä. Lisäksi tietty lyhyempiä kirmaisuja ja 12h sisäsoutua. 

Eilen aloitin levon, ja siihen pääsin ilman minkäänlaista ylikunnon taikka rasitusvamman tuntoa.

Sitten huonot uutiset. Kerron sen kuvin. 

Kuvassa viimeisen n. vuoden painokehitykseni alkaen about ensimmäisestä triathlonin täysmatkastani 2012.

Otetaan esimerkki: jos ihminen kykenee yhden nuotioillan aikana syömään melkein salaa itseltäänkin vaikkapa kymmenen makkaraa ja hamuamaan vielä kotiin tultua osansa ylijäämäherkuista, niin ei tuon kehon omistajaa ole kovin helppoa kuihduttaa. Vielä kun se perkele osaa arkielämässä, sanotaanko 80% ajasta, esittää niin tarkkaaa poikaa. Valitsee lounaaksi palsternakkakeiton, eikä ylikypsää herkullistapaistia, jos vain mahdollista. 

Kun lähden Waarojen maratonin 86km ultra-matkalle ensi lauantaina klo 07:00, painan tankkauksen jälkeen todennäköisesti n. 117.5 kg.

Eikä siellä ole tasaista, kuin Pyhäjärven vakiokiertolenkillä, vaan aivan älyttömästi korkeuseroa.  Ultrassa mennään oheinen reitti, KAHDESTI.


Joten. Tässä sitä taas ollaan, kilojen kanssa vuoren juurella. Onneksi en lähde Kolille yksin. Mukaan lähtee Jason, jäsen T, Janne, Noora, Hanne ja muitakin tuttuja. Kavereiden lisäksi, on minulla salainen asekin: vaimoni osti minulle ranskalaiselta helppoheikiltä kilon salamia <3 Ne, jotka liikkuvat seurassani eivät kaadu suolatasapainon järkkymisen takia - ehei!

Asenne on tämä.

Mehut on puristettu

Meinasin ensin luonnostella eeppisen raporttispektaakkelin tänään juostusta Tampereen puolimarasta. Mutta  kerronkin sen, että kävimme perheen kanssa viime viikolla puristamassa omenoista mehut. Sato on ollut tänä vuonna normaalin massiivinen. Omenaa on tullut valehtelematta tuhansia kiloja. Mehuksi siitä silti päätyi vain pieni osa.

Samanlainen  puristus on ollut käynnissä viime sunnuntaista alkaen näissä jumppahommissa.

Se alkoi  40km juoksulla Jasonin tarjoamille munkille ja Rio-colalle Pyynikin näkötornille, jatkui maanantaina Rocky IV-henkisellä mäkitreenillä, sitten  muutamalla kympin lenkillä,  lopuksi eilen juoksentelin reilut 24km ja tänään puolimaratonin Tampereella.

Katselin myös  loppupuoliskon Spartacuksen kakkoskaudesta sisäsoudun ohessa. Olo tuntui  muutenkin pitkin viikkoa vähän supersankarimaiselta, ihan kuin olisin palautunut jumpista samaan tapaan kuin Wolverine kolhuistaan. Mikään ei tuntunut missään.

Juoksukilometrejä kertyi sunnuntaista sunnuntaihin 109 km ja sisäsoutua 71 km.

Nyt on mehut puristettu.

Seuraavaa Wolverine-fiilistä odotellessa! jospa se ajoittuisi Vaarojen tupla-maratonille kolmen viikon päähän.

Narkkarin sielu, urheilijan sydän

Jo paluumatkalla Nastolasta täysmatkan triathlonilta huomasin kuskin paikalla istuneen Jasonin kanssa jutellessa, että ääneni katosi välillä ja kurkku tuntui jopa pikkuisen hilpeästi kipeältä.  Enemmän kuitenkin hilpeältä, koska olin juuri kiskonut rajusti huumeita.

"Endorfiinit ovat elimistön tuottamia hormoneja tai välittäjäaineita, jotka stimuloivat samoja reseptoreita kuin opiaatit." // Wikipedia

Kuva Wikipedia: Opioidi

Opioidireseptorini pyöriskelivät ähkystä pullistellen levittäen autuasta kivunlievitystään, rauhallisuuden tunnetta ja kokonaisvaltaista euforiaa.

Huumetokkurassa siinä meni vielä tovi seuraavaakin päivää.
On kai se pakko myöntää: olin ihan pilvessä vielä iltapäivällä siskon pojan synttäreillä. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka nauroin pitkään mm. taivaalla näkyvää suihkukoneen vanaa, se oli ihan tavallinen mutta niin hauska.

Illan mittaan nauru  hyytyi, ja kurkku kipeytyi.

Flunssa oli jo edellisviikolla vaaninut ja antanut lieviä merkkejä läheisyydestään, mutta iski kiinni vasta täysmatkan viimemetreillä ja paluumatkalla.

"Vieroitusoireet alkavat 6–24 tuntia viimeisen annoksen jälkeen, ovat voimakkaimmillaan 48–72 tunnin kuluttua ja kestävät 7–10 vuorokauden ajan."

Wikipedia: Endorfiini

Mä oon vetänyt endorfiinia jo reilusti yli kolme vuotta.

Se lähti liikkeelle ihan viattomista rauhallisista kävelyistä koiran kanssa. Kuitenkin hiljalleen lenkit pitenivät. Pian mukaan tulivat lyhyet juoksulenkit.  Aloin liikkua epäilyttävässä seurassa. Osallistuttuani ensimmäisellä puolimaratonille mulla meni kovaa. Menin Pirkan hölkkään, joka vuotena. Sitten ensimmäisellä maratonille - tietty Damiin, jossa kamaa saa kun menee vaan. Aloin kroolata aika syvissä vesissä jo. Oli siinä Transgrancanarian vuorijuoksu, joku toinen mara, kai kolmaskin. En pysynyt mukana laskuissa. Tuuttasin välillä pyörääkin kun en muuta saanut. Kiskoin mä Concept kakkostakin. Triathlonin olympia-, puoli-, ja täysmatkan jälkeen me sitten lähdettiin nistikaverini kanssa Glasgowiin. Me vedettiin opiaatteja nummilla jotain 14 tuntia yhtä soittoa.  Oli niitä reissuja muitakin.

"Vieroitusoireet ilmenevät voimakkaana haluna saada opiaattia, ahdistuneisuutena, ärtyisyytenä ja masentuneisuutena. Lisäksi voi esiintyä silmäterien laajentumista, kyynelvuotoa, ihon kananlihareaktio, hikoilua, kuumetta, unettomuutta, pahoinvointia, oksentelua, lihaskipuja, nuhaoireita ja ripulia." Lähde: www.terveyskirjasto.fi - huumeidenkäytön vieroitushoito

Sä et halua kokea endorfiinin vieroitusoireita. Ja Sä et todellakaan halua olla endorfiininarkkarin perheenjäsen, ystävä tai liikekumppani, kun se jää ilman shottiaan jo toista päivää, puhumattakaan viikosta. Sä saatat kestää vielä  sen jatkuvan valituksen, raastavan ruikutuksen asiasta kuin asiasta. Mutta kun se alkaa levittää negatiivista suhtautumistaan ympäristöön jokaisessa ajatuksessaan, kuin syöpää, sitä sä et kestä.

Se hikoilee, nukkuu huonosti ja pahoinvoi. Sillä on iho kananlihalla - ajattele.  Ja sun pitää rakastaa sitä aika paljon, että sä meet sen laajentuneiden kyynelehtimisestä punoittavien silmäterien kanssa kaveriksi CityMarkettiin ostamaan sille HartSportia. Sä meet ehkä mieluummin Siwaan.

Mut sit se taas vetää sitä endorfiiniaan, ja kaikki on hyvin.

Mä vedin tänään flunssan väistyttyä rajun kympillisen. Oon aika korkeella.

Hei, ja sit alkuviikosta mä kävin lääkärillä pitkittyneen kurkkukivun takia. Ja mä kerroin sille mun ultrahommista ja triatloneista, melko avoimesti. Se oli silminnähden innostunut, jopa siinä määrin että pehvansa luiskahti rullitetulta tuoliltaan liki kohtalokkain päänpöydänreunaanlyöntiseurauksin. Se kuunteli, ja määräs mut EKG:hen. Varmaan six että selviäisi voiko tän mun huumeriippuvuuden jotenkin vielä katkaista lääketieteellisin järkiperustein.

Eihän siellä sydänkäyrässä mitään muuta näkynyt kuin viitteitä  osittaiseen oikeaan haarakatkokseen.

Mulla siis on ehkä ihan oikea Urheilijan Sydän! 

Vitsi, arvatkaa oonko mä onnellinen.
Moinen haarakatkos on mittavan Google-analyysin jälkeen todettavissa erittäin yleiseksi muutokseksi (huippu!)-urheilijan EKG:ssä. On täysin harmiton, ja suorituskykyyn vaikuttamaton. Erityisesti minua kuitenkin kiihottaa  ajatus paksuuntuneista kammion seinämistä. Jotka ovat myöskin aivan harmittomat, mutta niin järjettömän ihanat ja paksut.

EDIT:  lääkäri soitti ja vahvisti Google-johtopäätökset. Urheilijan sydän <3

HOKA Highland Fling 85 km ultra 2013

 // HOKA Highland Fling  on 85 kilometrin maastoultrajuoksu Skotlannissa, Glasgown lähellä. Reitti kulkee Milngavien kylästä Tyndrumiin, Loch Lomondin rantoja myöten ja Trossachsin kansallispuiston läpi. Kokonaisnousua kertyy reilut 2000 metriä. Reitti on todella kaunis, monipuolinen ja vaativa. Juoksu on "self-supported" eli huolto tapahtuu neljän reitin varrelle toimitettavan huoltopussukan avulla. Kisan läpäisystä saa kolme Ultra Trail Du Mont Blancille oikeuttavaa pistettä.

*  Kertomuksessa esiintyy henkilöitä, jotka on esitelty täällä.

Ei se tuntunut juoksemiselta. Ei siksi, että vauhti oli hiljaista. Ei siksi, että ympärillä oli tiivis rypäs ihmisiä, edessä juoksijoita niin pitkälle kuin silmä näki, kasvoillaan hetkessä vaihtuvia  mikroilmeitä päättäväisyydestä hämmennykseen. Vaan siksi, että vasta nyt konkreettisesti hahmottui se, että meidän oli määrä juosta seuraavat 12-16 tuntia. Se tieto tuntui taianomaiselta.

Taian keskeytti väkevä tietoisuus siitä, että olin nyt aivan Piereskelevän Parkinson-miehen perässä.

Ensimmäiset 20 kilometriä, reilut 2 tuntia,  joukko pysyi hiljalleen harvenevassa jonomuodostelmassa. Juoksijoiden välit kasvoivat, mutta ne pysyivät kuitenkin sellaisina että  lukuisien karjaporttien läpi mennessä käytännöksi muodostui portin auki pitäminen seuraavana tulevalle.

Nilkoissamme olleet Dirty Girl -säärystimet herättivät kiinnostusta, ne toimivatkin erinonmaisesti, koko juoksun aikana kummallakaan meistä ei mennyt ainuttakaan kiveä kenkiin.

Noin 18 kilometrin paikkeilla saavuttiin Trossachsin kansallispuistoon, ja maasto alkoi muuttua kumpuilevammaksi. Hölkkä kulki kepeästi. Ensimmäinen huoltopiste oli noin 32 kilometrin kohdalla

Omapussi-huoltojärjestelmä osoittautui käteväksi. Viitisenkymmentä metriä ennen huoltopistettä oli henkilö, jolle huikattiin oman huoltopussin numero. Tämä henkilö huikkasi numeron edelleen toiselle pussi-tyypille joka sitten ojensi pussin käteen. Join kokista, tungin suuhun sipsiä, geeliä ja pari buranaa sekä täytin juomarepun.

Maasto ja juoksu muuttuivat edelleen raskaammaksi. Korkeuserotkin kasvoivat. Kuin olisi siirtynyt tietokonepelissä tasolle II. Ihmisen kädenjälkiä näkyi kuitenkin edelleen reitillä, muunmuassa kiveyksinä.  Sykkeet räjäyttäviä nousuja, ja reisiä piinavia laskuja. Rasitus oli kuitenkin hallinnassa.

Edessäni juossut Tavallisen Näköinen Albiino Nainen kaatui. Tarjosin hänelle apua. "Just scratches", hän sanoi. Nainen nousi pystyyn, pyyhki hiekat takareisistään ja pomppi poninhäntä heiluen perässäni alas portaita.

Jason kysyi: "miten vertaisit tämän raskautta vaikkapa iron maniin?" Hetken mietittyäni sanoin olevani sitä mieltä että "ne ovat suurinpiirtein samaa tasoa." Pieleen meni!

Maasto oli jälleen vaikeutunut huomattavasti, mutta ei se mahdottomalta tuntunut.

Huoltopisteellä kohtasimme parivaljakon, jonka kanssa olimme edenneet osin samaa matkaa. Jason oli jo heidän kanssaan puhellutkin pitkät tovit, ja niin minäkin ajattelin rikkoa jään. Tarjosin huoltopussistani ylimääräistä omenaa ja  kysyin skotilta pontevasti: "Do you feel like an apple?!" ... omena ei tehnyt kauppaansa, mutta jäin itse miettimään, tunnenko oloni omenaksi.

... sitten reitti takoi sarjatulta rajusti vasten kasvoja.  Juoksuni muuttui parhaimmillaankin kävelyksi, kiipeilyksi yli kivenlohkareiden, liukumiseksi, laskeutumiseksi, puissa roikkumiseksi, purojen yli loikkimiseksi ja  varomiseksi.  Sain näkyjä, joissa vuoroin minä ja vuoroin Jason makasi maassa milloin polvi, milloin jokin käden luu irvokkaasti esiin törröttäen. Muutamia lieviä liukastumisia lukuunottamatta mitään ei kuitenkaan sattunut. Emme edes kunnolla kaatuneet ja vain kerran kiveltä toiselle hypätessäni pohjelihakseni kramppasi niin, että huusin täyttä huutoa.

Kykenin kameran käyttöön vain aivan helpoimmissa kohdissa. Voimani hupenivat jokaisen esteen ylityksellä, kuin vesi keikkuvasta kupista. En jaksanut enää juosta pieniäkään ylämäkiä. Jason näytti  ja kuulosti energiseltä.



Saavutimme pienen kumaran taikaviitta-Lindan.  Hän oli ohittanut meidät tähän asti jokaisella taukopaikalla. En tiedä miten hän sen teki. Ainut  ei-yliluonnollinen selitys lienee se, että hän ei pitänyt taukoja.

Nyt meno näytti kuitenkin raastavalta. Nainen laskeutui erittäin vaivalloisesti kivenlohkareiden ja juurakkojen peittämää kalliota. Hän kertoi kaatuneensa aiemmin. Kysyimme, tarvitseeko hän apua. Nainen sanoi olevansa "Ok".  Emme nähneet Lindaa enää koskaan.

Selvittyämme tuosta osuudesta  näin etäällä alhaalla järven rannassa leirialueen, jonka arvelin olevan huoltopiste: tuonne minä jaksan hyvin.

Polku kääntyi toiseen suuntaan, pois järveltä ja huoltopisteeksi luulemalta paikalta ja sitten ylös rinnettä.

Laidunalueita erottavien kivi- ja piikkilanka-aitojen ylittäminen muuttui vaikeaksi. Mitä teen, jos pohkeeni kramppaavat?

Kunnon kramppeja ei kuitenkaan tullut. Tuntui siltä, että kompressiosukat taittoivat alapohkeesta pulppuavilta krampinaluita terävimmän kärjen. Ne eivät saaneen koko pohjetta valtaansa.

Katsoin toiveekkaana jokaiselta kukkulalta, mutta huoltopistettä ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan näkyi taas yksi kukkula, terävä nousu. Olin  poikki. Nostelin jalkojani käsillä. Vaikka vielä tovi sitten meillä oli ollut lähes puolitoistatuntia aikaa selvitä huoltopisteeseen ennen aikarajaa, niin nyt kilometriin  tuntui kuluvan kymmeniä minuutteja. Pelkäsin voimieni loppuvan totaalisesti. Ajattelin, että pilaan sekä oman että Jasonin päivän.

Silloin Jason huusi "They are taking the hobbits to  Eisengard!"

Hänen kannustuksensa nousi uusiin sfääreihin aina kun jaksamiseni heikkeni.

Saavuimme viimeiselle huoltopisteelle 65 kilometrin kohdalla. Hittolainen, ensiapumiehiä! Huolestuin.  Vaikka menoni ei näyttäisikään liian vaivalloiselta ja kivuliaalta, ne pysäyttävät matkantekoni siksi että en näytä olevani tolkuissani.  Yritin esittää reipasta ja terävää. Juoneni meni osin pieleen, kun huomasin kaatavani juomareppuun vettä tyhjästä pullosta.

Kävin pyytämässä vettä huoltopisteen hoitajalta. Hän oli arvolta 65-70 vuotias, hymyilevä, mutta täriseväinen mies. Hän sanoi minulle käheällä, lähes kuiskaavalla, äänellä:

"Listen, you Big Fella. I did something similar 20 years ago myself. Complete this little sucker, and you'll get bragging rights for two decades. Get going, now!!"

Jäljellä oli vain 20 kilometriä. Aikaa 15 tunnin takarajaan oli vielä reilut neljä tuntia. Rauhallisen kävelyvauhdin pitäisi riittää.

Mutta liikkeelle lähtö viimeiseltä huoltopisteeltä oli kivuliasta, polviin sattui, nilkkoihin sattui, pohkeet ja reidet kramppailivat, kuin koko koivet olisivat olleet kevyessä jäässä.  Mnkäänlaisia etäisiäkään voiman tuntemuksia ei enää ollut lihaksissa, jalat tuntuivat liikkuvan vain tahdon voimalla. En saanut pakotettu itseäni hölkkään kuin loivassa alamäessä. Nopeutemme laski ylämäkiosuuksilla pariin kilometriin tunnissa, ja tasaisen vauhtikaan ei riittänyt.

Jason näytti selvästi huolestuneelta. Hän itse puhkui voimaa ja energiaa, mutta kuinka hän saisi sitä siirrettyä edes ripauksen minuun?

Jason kannusti rajusti, mutta samaan aikaan tiukasti. Hän teki selväksi, että jos me emme nyt ole päättäväisiä, me epäonnistumme ja kaikki on pilalla.

Nämä kannustuksen sanat, ja täsmähuumori saivat minut jaksamaan aina  vielä 10, 50, 100 metriä. Kilometrin. Ne vähenivät  piinallisen hitaasti. Kyselin Jasonilta todennäköisesti minuutin välein kuin lapsi auton takapenkiltä: paljonko vielä, paljonko meillä on aikaa, koska ollaan perillä?

Viimeinen ajatus ennen tajunnan tason laskemista oli se, että me olemme aivan niinkuin Han Solo ja Chewbacca.

Liu-uin vääjämättä rajan taa. Aina, kun imaisin juomareppuni pillistä, takaraivooni piirtyi kuva Ryanairin lento-emosta ja hänen sanoistaan: "Your life vest is equipped with  a mouthpiece for further inflation or deflation of the vest." Imin ja puhalsin suupalaani. 

Puhalsin ja imin.  Utuisesti näin Jasonin kannustavan, hyppivän ja pomppivan.  Jossain kohtaa muistan hänen huutaneen: "Minä olen teuuuuurastanut paljon elukoita!" ja hetkeä myöhemmin lisäten  "Raaaaaaaaaaaaaakaaa lihaaa!" 

Alitimme tien, jossa Pekka ja Erno sattumalta kaivoivat juuri geokätköä esiin. . Uskomaton sattuma aika-avaruudessa. He huusivat jotain. En tajunnut mitään. 

Päässäni alkoi pyöriä oheinen pätkä.  =>

Istahdin kivelle, vaikka toisaalta pelkäsin sen olevan kohtalokasta. Söin viimeisen energiapatukkani ja join reilusti urheilujuomaa. 

Jason jatkoi tsemppaamista, kannustamista ja piiskaamista.  Kilometrin  numero 75 kohdalla hän lähti hölkkäämään ja sanoi, "jos pysyt perässäni kerron sinulle jotain." Pysyin.

Keskustelu pakotti tajunnan tason palaamaan normaaliksi, ja vaikka nopeus ei kasvanut, mieli heräsi hymyyn. Se tapahtui ajoissa siinäkin mielessä, että noin kilometrin 77 kohdalla oli korkea karjaportti, jonka vieressä seisoi kaksi kisa-marshallia, jotka haarukoivat menijöiden henkistä ja fyysistä tilaa ja jatkamiskykyä.  Selvittyäni karjaportista sain murjaistuksi vitsin: "These puzzles are getting harder and harder all the time."

Jäljellä oli vielä pitkiä nousuja. Mutta nyt tuntui siltä että kyllä aika riittää. Se kuitenkin pelotti, että kullakin reittiosuudella viimeisenä juoksevat ns. "sweeperit" saavuttavat meidät ja käskevät keskeyttää, vaikka arvelimme että viimeisellä pätkällä näitä sweepereitä ei ehkä ole, ainakaan vielä.

Sitten, takaa alkoi  kuulua askeleita ja Jason pälyili hermostuneena taaksensa.  Hahmo lähestyi. Ja lopulta saavutti minut. Jason oli ottanut jonkin verran kaulaa. Ajattelin, että jos tää nyt oli tässä, niin ainakin yritin parhaani, toivottavasti tuo ei saa Jasonia kiinni.  Ei se sweeperi ollut, samanlainen väsynyt menijä vain.

Viimeisten kilometrien aikana pyrin vielä harhauttamaan Jasonia kääntymään mm. nuolen perään, jossa luki "To the sacred pond."... todennäköisesti opastuksellani myös into to the...

Loppukirit otettiin. Yritin usuttaa Jasonia aloittamaan loppukirinsä jo aiemmin, mutta hän ei suostunut jättämään minua yksin. Vasta  muutamia satoja metrejä ennen maalia hän lähti kuin tykin suusta. Oma loppukirini jäi viiteenkymmeneen metriin.  John Duncan heitti high-fiven.

Maalissa. 

Takana 14 tuntia, 18 minuuttia ja 34.

En ole enää sama kuin aiemmin.  Mahdollisen rajat ovat laajentuneet. Se vaati tuskaa ja iloa, ja onnistui vain taitavan kätilön avulla.

Endorfiineistä humaltunut avaruusmies

Viisi minuuttia myöhemmin tärisin horkassa. Nurkan takana odotti lämmin suihku.  Uuh, ihana kuumana vesi virtasi vartalolle, alas vatsaa ja ihanasti RUAAAAAAAH !!! intiimialueet olivat hankautuneet kauttaaltaan vereslihalle. Huusin suoraa huutoa.. Tämä se vasta on elämää, ULTRAJUOKSU!

Kömmin suihkukopista kultainen avaruuspeite päällä. Erno ja Pekka mainitsivat, että seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä 350 kilometriä. Päätimme perua sovitun yöpymisen ja lähdimme sen sijaan takaisin Glasgowiin, sinnekin oli matkaa nyt 100 kilometriä, kun eräät olivat juoksennelleet. Saimme  hotellin.

Iltapalaksi söin 4 big maccia.

Luokittelin viime kirjoituksessa osallistujat supermiehiin ja taikaviittoihin. Jason ei ole kumpikaan, vaikka on molemmat.

Jason on Jason. Skotlantilaisessa maastossa hän on myös Aragorn.

ps. Ja ainiin, minun piti tehdä tämän blogikirjoituksen yhteydessä suuri paljastus ja tunnustus. Oikealla vaa-alla painoni on tällä hetkellä n. 115kg. Tämä piti paljastaa siksi, että aikoinaan kun itse asioita yritin surffailla, vääräleuat internetissä yrittivät pelotella maratonin ja jopa puolimaraton yrittämisestä tällaisena läskinä.

Vanhan vaa-an, jota käytin edellisen kolmivuotiskauden, mukaan painan edelleen n. 100kg. Seuraava parin kuukauden tavoite on päästä lähemmäs niitä lukemia myös toimivalla vaa-alla.