Vieraskynä: Joroisten puolimatka 19.7.

Mies katsoo minua pitkään.

"Paperinenäliina?"

"Niin", vastaan. "Ettei tarvi niistää sormilla."

"Ymmärrätkö sä, että mulla on päällä triathlonpuku? Jolla uidaan, pyöräillään ja juostaan yhteenmenoon? Jotkut kuseekin sen läpi."

"Joo. No entä kangasnenäliina?"

Miehen ilme muuttuu epätoivoiseksi.

"Ei siinä ole taskuja."

Ymmärrän hävinneeni pelin. Yritin vain auttaa.  Seuraavaksi yritän ujuttaa hänen satulalaukkuunsa ksylitolipurkkaa. Urheilujuomat tekevät hallaa hampaille.

Jään kiinni. Lupaan, etten auta enää.

Hän lähtee. Suutelen onnen mukaan ja lupaan huutaa lujaa. Lapset katselevat muualle. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat.

Hotellihuone on hetkessä tyhjä. Poissa ovat mies, pyörä ja kiivas tavaroiden etsintä. Sykevyö ja sen kuminauhalla kokoon askarreltu ranneke, pyörän runkoon jesarilla teipatut geelit, juomapullot, juoksulippis, pyöräilykengät, juoksukengät, kypärä, renkaiden hiilidioksidipatrunat, pumppu, uimakassi, juoksukassi, pyöräilykassi.

Järjestys on yhtä sattumanvarainen kuin niiden etsimisprosessikin.

Tarrojen liimaus oli oma ohjelmanumeronsa. Säären tatuointi meni pieleen. Toivon tunnistavani miehen numerottomasta pohkeesta.

"Äiti, ei uidessa näy pohkeet", keskimmäinen huokaisee.

Jään oikein pohtimaan. Väitän, että minulta joskus näkyy. Kukaan lapsista ei usko.


Kello 11.22 - uinti 1.9 km

Vesi kiehuu. Käsiä, jalkoja, pohkeita, selkiä. En näe yhtään numeroa, taputan kaikille.

Aalto kerrallaan uimalakkiset painuvat järveen. Jos saisin valita itselleni uimalakin värin, valitsisin oranssin. Nuorimmainen valitsisi sinisen, ja kaksi vanhinta eivät vaivaudu edes vastaamaan.

Meidän täytyy kiirehtiä kohti pyöräreittiä. Mies jää melomaan järveen. Lähetän pienen, kepeän pilven ajatuksia hänen menoaan turvaamaan.

Järvi kuhisee kuin piranja-allas.


Kello 12.09 - pyöräily 90km

Seisomme tiesululla odottamassa juuri oikeaa valkoista kypärää ja mustapunaista kiituria. Sitten vihdoin.

Otan valokuvan jo kaukaa. Väärä mies. Sama toistuu seitsemän kertaa. Kuvat pitää poistaa, ennen kuin näytän ne miehelle. En halua todistuskappaleita siitä, että luulen milloin ketäkin häneksi. Pitäisi käydä optikolla.

Lopulta vanhin bongaa horisontista tutun hahmon. Mies kiitää ohitse. Huudan ja taputan. Hetken näyttää siltä, kuin hän huomaisi meidät. Tuntuu hyvältä. Me saamme olla osallisina.

Muistan seurani ja alan taas käyttäytyä. Lapset katsovat sitkeästi pois minusta. Mikään ei ole niin noloa kuin huutava äiti. Eivät edes pussaavat vanhemmat.


Kello 15.02 - juoksu 21km

Löydämme mainion, varjoisan paikan metsänrajasta juuri ensimmäisen juottopisteen jälkeen. Välillä saamme niskaamme vettä, kun joku heittää puolityhjän mukin maahan.

Nuorimmainen jaksaa kannustaa kaikkia ohijuoksevia. Vanhimmat ovat tyytyväisiä niin kauan kuin en huuda. Näen tuttuja, yritän rohkaista.

Mietin, sanoisinko, että hyvin menee. Mistä minä sen tiedän. Ehkä silloin onkin juuri koko juoksun synkein hetki, jalat kramppaavat ja mieli laahaa.

Mietin, sanoisinko, että hyvältä näyttää. Mikä makutuomari minä olen. Ei tämä mikään missikisa ole.

Mietin, sanoisinko, että kyllä sinä jaksat. No en sano.

Lopulta huudan vain: "Hyvä, hyvä."

Yoda, rouva Yoda, Jason, rouva Jason, Noora, Hanne. Mies. Jalat vievät, hän jaksaa vastata ja hymyillä takaisin. Kestävyysurheilussa tärkeintä on aina uusi askel.

Hävettää, että on hiki. Kannustajan pitäisi olla kepeä ja viileä, kun ei kerran tarvitse taivaltaa 21,0975 kilometriä.

Joku kuuluu huutavan Alexia. Pääministeri juoksee ohitse. Hän niistää nenänsä juuri meidän kohdallamme. Ei ollut hänellekään kukaan pannut nenäliinaa mukaan. Onneksi joku heittää heti perään vesikupin.


Kello 16.59

Itkua vääntää. Kaikki meni taas kerran hyvin. Mies on kunnossa, mies lähestyy maalia, mies kiihdyttää, rynnii, nostaa kätensä biisonin sarviksi. Ei nielaistua aaltoa, ei puhjennutta pyöränrengasta, ei kirskuvia auton jarruja, ei eksymistä, keskeytystä, tiputusta. Edellisen yön painajaiset menivät aivan hukkaan. Onneksi.

Lapset halaavat märän isänsä. Meilläkin on ollut pitkä päivä.

Mies pyyhkii otsaansa, ojennan paperinenäliinan. Siitä tarttuu nukkaa kulmakarvoihin.

Lapset kääntävät selkänsä kuin yhteisestä sopimuksesta. Mikään ei ole niin noloa kuin pussaavat vanhemmat. Paitsi hikiset, pussaavat vanhemmat.

05:38:29 startin jälkeen miehen hymy leviää leukaperistä poskien kautta silmiin. Näen, että hän on onnellinen. Minäkin olen.

Rouva Läskimaija

Operaatio Kotkanpesä Is a Go!

IRONMAN 70.3 Eagleman, Cambridge, Maryland - kisa alkaa huomenna sunnuntaina 8.6. suomenaikaa klo 13:45 (paikallista 06.45). Prot lähtvät tuolloin liikkeelle. Minun ryhmäni M40 hyppää veteen 14:30 Suomen aikaa.

» Live-uutisia tapahtumasta
» Urheilijakohtainen liveseuranta - hae numerolla 986

... seuraamisen helpottamiseksi: unelma-tavoiteaikanai on 05:00 - se edellyttää kylläkin aivan täydellistä onnistumista ja itseni ylittämistä kaikissa lajeissa, vaihdoissa ja ihan kaikessa. Eri osuuksisen tavoiteajat täällä. Fiilis on kuitenkin sellainen, että päävoitto on jo kerätty treenien yhteydessä. Tämä on ikääänkuin vain kirsikka kakunpäälle, toki silti tarkoitus on mennä urku auki ja täysiä nautiskellen!

Haimme vuokra-auton JFK:n lentokentältä aamulla n 08:30. Vajaan 400 kilometrin ajomatka New Yorkista neljän osavaltion halki Cambridgeen, Marylandiin sujui siten että olimme perillä yhden aikoihin. Hotelliin päästyämme ryhdyimme vaimoni avustuksella kasaamaan pyörää, mutta ketju oli lennon aikana mennyt jotenkin niin jutturaan että en saanut rengasta paikalleen. Ajattelin kuitenkin että todennäköisesti vain aivot ovat solmussa, ja lähdin välillä käymään kisainfossa ja tekemässä check-inin kisaan.

Kisainfossa ei mitään yllätyksiä tullut, numerolaput, uimalakit ynnä muut härpästikkelit sain lyhyellä jonotuksella. Ostinpa IRONMAN-repunkin. Sitten takaisin pyörän kimppuun. Aikamme hotellilla sählättyämme totesimme, että ei tästä kyllä nyt mitään tulee. Lähdimme bike-checkiniin, jossa oli kisainfon mukaan pyörämekaniikon palvelut ilmaiseksi käytössä.


Pyörämekaanikon apupojat eivät ketjujumia saaneet selväksi, mutta kun tise uber-mekaanikko tuli paikalle hän purki jotain rattaita sen verran että ketju irtaantui. Joku juttu oli ilmeisesti koneessa juntannut ketjua jonnekin rakoseen. No. Ei siinä kaikki. Ruvettiin siinä laittamaan ilmaa renkaisiin, niin eihän sinne mitään mennyt. Taas olivat apupojat sormi suussa, miksei ilmaa mene. Uber-mekaanikko sen sijaan kysäisi heti, että onkos näihin laitettu paikka-aine valmiiksi. No olihan se. Se oli se mönjä sitten solminut venttiilin umpeen siten ettei sinne ilmaa saanut. Mekaanikko vaihtoi venttiilin rungon, ja ilma suhisi sisään hienosti.

Viimein n. 18:30 tein pienen koeajon. Pertti oli iskussa. Jee!

Sitten satuloin ja silittelin Pertin. Se jäi hirnumaan onnesta ja odotuksesta.

Finntriathlon 2013: Pesee ja linkoaa!

// Finntriathlon puolimatkan triathlon Joroisissa 20.7.2013 
// Puolimatka: 1,9 kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja 21 kilometriä juoksua.

Palasimme perjantaina Pohojanmaalta äitini luota. Pössis oli kehittynyt viime viikkoina euforiseen suuntaan, ja se saavutti Laihialla ollessamme sellaiset mitat että läksin sitten ihan julkisesti täällä blogissa uhoamaan olevani rajussa tikissä eli huippukunnossa.  Nokialle saavuimme joskus klo 14, ja ajattelin että tässä on nyt hyvin aikaa ottaa tirsat ennen kuin jatkan matkaa Joroisille. Nokkaunet otinkin, ja sitten ryhdyin pakkaamaan riatloonivarusteita.

Koska blogia lukee kenties joku ensimmäistä kertaa Joroisiin tai johonkin muuhun tri-tapahtumaan menossa oleva joka suorastaan hamuaa alan tietämystä, niin kerronpa nyt miten tällaiset konkarit asian hoitavat.

Nimittäin! Varusteet löytyivätkin kivasti, eikä mitään ollut hukassa.  Olenhan järjestelmällinen ihminen ja pidän harrastusvälineet paikallaan ja aina hyvässä kunnossa. NOT!! Aloitin pakkaustoimet märkäpuvusta, jonka  löysinkin per heti jo kolmannesta paikasta mistä katsoin. Vasempaan pulttuun oli jäänyt viime viikolta järvivettä joku desi.  Puvun kuivaksi puistelun jälkeen jok'ikinen etsinnän kohteena oleva hilavitkutin tuntui mönkivän johkin piiloon. Reilua tuntia myöhemmin  etsiessäni aero-tankoihin kiinnitettävään juomapulloon kuuluvaa pilliä marisin jo voimakkaasti ääneen, ja erinäisten kirosanojen mutisemisen lisäksi taisin sanoa vaimolle: MÄÄÄ EN JAKSA, MÄÄ JÄÄN KOTIIN. 

Kaivoinpa internetistä sitten vielä tarkastuslistan siitä, mitä kaikkea pitäisi oikeastaan olla mukana, mutta unohdin tietty mitä olin jo pakannut. Ajattelin, että valmishan se pakkaus sitten on, joten eikun nostamaan pyörä auton kyytiin.  Ensimmäisenä  pisti silmään että pulloteline on irti. Kas ja ainiin kun, siitähän rapisi viimeisellä pyörälenkilläni mutterit irti ja ajattelin että kerkeää sen myöhemminkin fiksata. Etsin tovin sopivia muttereita, mutta ei niitä löytynyt universumista.  Näin sitten lukkiutui pyöräilyn omavarainen juomastrategia lopullisesti: otin mukaani vain 1.5l juomarepun + aero-tankoihin kiinnitettävään 0.75 litran säiliön.

Joskus viideltä auto oli sitten "pakattu". Lähdin liikkeelle ja ryhdyin naputtelemaan tuoreen Android-puhelimeni navigaattoriin "Joroinen". Johon Android: "Ei yhteyttä Googleen".  Sama virsi jatkui seuraavat pari tuntia ja ihan perille asti. Sain onneksi jälleen vaimolta osviittaa, ja säkällä osasin perille, kun vielä hokasin asennella siinä ajellessa toisen navigaattorin puhelimeen.

Sitten ne alkoivat palaset loksahdella paikalleen. Soitin Jasonille, ja kävi ilmi että  he olisivat tulossa kisainfoon samaan aikaan kun minä menen hakemaan järjestäjän varustepussia. Sieluun levisi välittömästi rauha ja tyyneys. Treffasin Jasonin ja E:n heti pysäköityäni. Latasimme lenkkarit toiseen järjestäjältä saatuun varustepussiin ja veimme nämä pyörä-juoksu-vaihto (T2) pussukat paikalleen. Sieltä kisainfoon reippaan sadekuuron kastelemana.

Lasten pyörät on nykyään tämmötteitä!

Infossa saimme kattavat tiedot tapahtuman käänteistä. Jasonin kanssa keskityimme erityisesti  miettimään sitä, miten eri keinoin kisavalvojan sumutorven voisikaan saada soimaan varoituksen merkikiksi. Erilaisia diskatuksi, tai ainakin penalty boxiin pääsy vaihtoehtoja tuntui olevan kosolti.  Info oli hyvä, ei liikaa, ei liian vähän.

Kyllästettyämme itsemme tiedolla veimme pyörät telineeseen uinti-pyörä-vaihtopaikalle. Puhuvat T1:stä. Joskus vielä opin sanomaan "T1" luontevasti ilman sitä tiettyä salakerhoilmettä.

Ajelimme neljällä suolapussukalla ja grillimausteellä terästetyn ABC-megapurilaisaterian kautta samaa matkaa Leppävirralle hotelli Vesileppikseen. 112.  Siis huonenumeroni.

Pläräsin vielä märkkärin, uimalasit, lakin, pyöräilykengät- ja kypärän, pyyhkeen, lisä-t-paidan, maalarinteipin, juomapullon, juomarepun, maalarinteipin, pyöräilylasit, numerolapun ja australialaisen aavikkorotan uima-pyörä-vaihtopussukkaan eli valmiiksi aamua varten. Sitten nukuin. 30 min erissä aamuseitsemään.

Aamulla vedin suit sait päälleni hihattoman triathlon-topin ja ihmehousut, jotka mahdollistavat uinnin, pehva-pehmustetun kokonaismiellyttävän pyöräilyn, juoksun sekä alastoman olon. Ovat nääs jonkinlaista ihonmyötäistä ihme-elastiinia tai mitä lie.

 Mutta huraa! Muistin kietaista sykevyön rinnan ympäri ja Garminin ranteeseen. Huomasin kylläkin että siihen ainoaan vapaavalintaiseen kysymykseen jonka kisakeskuksen tytöt olivat esittäneet: "Kumpaan käteen pannaan kilpailijaranneke". Niin, siihen ei vastata "vasempaan".

Ajattelin ensin, että mökötän nyt kyllä tätä Garmin-ranneke-asia-seikkaa pitkään ja vähintään minut diskataan voimallisten sumutorven töräyksien säestämänä, koska ei kukaan usko että Garminin alta vain vaivoin näkyvä ranneke on aito. Varsinkin kun siihen taltioitu kilpailijanumero on vähintään tyystiin hinkkautunut pois.  Mökötykselle tuli kuitenkin äkkistoppi, kun huomasin että hotellin aamiaispöytään oli piilotettu ei mitään muutakuin ihan oikeita monivärisiä vaahtokarkkeja.  Vaahtokarkkien mutustelu, ja Jasonin ja E:n rauhallinen jutustelu niksauttivat aivot jännitysmoodista ns. Bring it on! -moodiin.

Lieneekö sitten kumma, jos siinä tilassa pitelee moottoritonta kaksipyöräistäänkin maailmanomistajan elkein niinkuin harrikkaa.


Ihmeet jatkuivat, nimittäin taivaalla vielä edellisiltana roikkuneet sadepilvet hälvenivät aamun tuntien aikana maagisesti, ja pian sinisen osuus otti jo voiton.

Jasonin ja T:n pyörät olivat suht lähellä omaani, mikä esti paniikin nousemisen pintaan tässäkin vaiheessa. Seura tekee kaltaisekseen. Olin ennen tapahtumaa toivonut, että olisipa mahtavaa jos sattumalta tapaisin ekaan Triathlon-kisaansa osallistuvan Tomin, johon olin toistaiseksi ollut yhteydessä vain blogin kautta. Niin, onko ihme jos se Tomi sitten viritteli pyöräänsä siinä ihan parin metrin päässä ja päästiin jutuille jo valmistautumisvaiheessa.  Jos sua Tomi jännitti, niin se ei kyllä yhtään näkynyt päälle. Oli mahtava tavata, ja  tavataan me toistekin näillä kinkereillä.  No, ei se siinä ollut. Kun tuli blogi puheeksi, kävi ilmi että vasemmalla puolellani aivan vieressä on Jokke, jonka blogia on tullut luettua usein - ja kuulemma myös päinvastoin. On nää ihime kuviot.

Pistäähän se pissattamaan, jos juo edellisen päivän ja aamun aikana viitisen litraa erinäisiä mehuja, urheilujuomia ja punajuurimehua (to be contined) - kävin siinä aamun aikaan kaikkiaan kolmesti asioilla. Viimeisen kerran jälkeen meinasi jo tulla kiirekin pukea märkkäriä päälle, mutta onneksi se on jo sen verta plösöväljä että menee päälle ihan heittämällä. Noora pongasi minut palaamassa vaihtoalueelle, tsempit huikattiin puolin ja toisin.

Rantaan kävellessä törmäsin vielä Hanneen, ja kisatunnelman sekoittamana taisin halatakin. Sori vaan, tuli ehkä yllättäin. :)

Kuva: Timo Kananoja

Siitä ne uimalähdöt sitten lähtivät liikkeelle. Yleisen sarjan liikkeellelähdön jälkeen tuli pian Jasonin ja T:n vuoro.

Kun he menivät rantaa lähempänä olevaan lähtökarsinaan, tuli Lenkkipoluille-blogin Asmo kysymään, ollaanko me nettituttuja. Ja siinä ne sitten meni viimeiset minuutit ihan sillä tavalla, että unohdin ihan kokonaan jännittää. Todistettavasti kuitenkin muistin lähteä liikkeelle, koska järvestä poiskin nousin.

Se mitä siellä järvessä tapahtui, oli kyllä hurjin avovesiuinti mitä olen koskaan kokenut. Ei siellä mitkään aivan myrskytuulet puhaltaneet, mutta jostain oli Valvatus-järveen tullut terävää aallokkoa siten, että siellä oli minun avovesiuintikokemuksella enempi tuurista kiinni onnistuiko ajoittamaan hengityksensä siten, ettei vedä vettä keuhkoihin.  Henkilökohtaisesti vältyin suuremmilta kommelluksilta siinä, ja vaikka  uintiaika ei likimainkaan ihmistorpedo-kategoriaan menekään, niin olen iloinen että pääsin sieltä pois reiluun 43 minuuttiin.

Vaihtoon könysin konttauksen kautta jaloille nousten Valvatuksen pesu & linkoushoidon jälkeen hiukan normaalia enemmän tokkurassa, mutta sen sentään huomasin että monilla järvistä poisnousevilla naisilla oli viikset. Kisan jälkeen useat selittelevät, että kyse ei ole stereoideista - ei suinkaan -   vaan että humusta oli tarttunut paksut kerrokset naamaan. Mene ja tiedä! :)

Järkytyksestä huolimatta muistin pukea, tai niin toivon, kaikki pyöräilyvaatteet päälle. Ja pääsin liikkeelle pyörällä aika sutjakkaan. Alkumatka oli myötätuuleen, ja siinä sai ensimmäiseen täyskäännökseen asti vain ihmetellä kun keskinopeus kohosi yli 35 km /h.

Kyllä se keskari siitä sitten asettui, ja valui tasaisesti alespäin, ja oli lopussa jossain 32.5 km/h tasolla. Tulin E:n mukaan juoksuvaihtoon "räkä poskella". Mission completed! :)

Juoksu meni sekin ilman kummempaa draamaa. Hökelsin melko rauhallista tahtia ilman sen ihmeempää tempomista. Meinasi se reipas pyöräily siinä alkaa tuntua ekoilla kilometreillä, mutta sitten jostain tupsahti T, joka sanoi ettei ollutkaan viittinyt suunnitelman mukaan jättää hommaa ihan uintiin ja pyöräilyyn, vaikka se oli vissiin alkuperäinen suunnitelma. T:n kanssa juoksennelltiin sitten siinä oman tahdin löytämisen kannalta kriittiset ekat reilut 5km, josta suuri kiitos!

Toisella kierroksella meinasi oikein kunnolla väsyttää. Olin juossut yleisön edessä käydyn kiekan, tietenkin, täysiä näyttävästi, ja siinä on ne mäet sitten.  No eikö mitä, siellä oli sitten Janne  tietysti joka huusi jo kaukaa tienvarresta: "Original Pringles For you!" Mutustelin ja hihittelin sitä kourallista sitten siinä ainakin kilometrin. Tänks!

Kierroksen 3/4 lopulla törmäsin vielä Tomiin uudelleen, joka meni eteenpäin päättäväisen näköisesti. Näki heti, että tuo homma viedään loppuun asti. Sain tästä kohtaamisesta taas rutkasti lisää virtaa viimeiselle kierrokselle, joka sekin sitten sujui melko samaan tahtiin kuin aiemmat vaikka ajattelin jo että ois aika ehkä väsähtää.

Loppukirikin irtosi, sanoisin jopa raju.  T sai vielä napatuksi maalikuvankin:)


Kokonaisaika oli nyt 5h:48min:06sek. Noin 25 min vähemmän kuin viime vuonna.

Tässä osiot vaikka tulevaisuuden reitti-ihmettelyitä varten:

* Uinti (1.9km) 43:09 (Endomondo.com)
* Pyöräily (90km) 2h:46m:19s 
* Juoksu (21.1 km) 2h:04m:55s

Se meni nyt niin hyvin siis kuin multa voi mennä.

Mahtavan olon kruunasi se, kun Jason viimeisteli ekan triathloninsa juoksemalla päätösosion puolimaran ennätysaikaansa. Sinänsä ymmärrettävää, onhan se Ultramies. Tollaiset parin km uinnit ja vajaan sadan pyöräilyt on vissiin sitte just sopivat lämmittelyt. Ja vaimostaan E:stä leivottiin täällä sitten, ei mikä tahansa tusina-triathlonisti, vaan ihan oikee Duathlonisti!


Mahtava tapahtuma, josta todellisen kesämuiston tekivät ei oma suoritus, vaan tapaamiset eri ihmisten kanssa. Kiitos teille kaikille.

... ja mitä sitten tapahtuu. Pari-kolme hard-värillä koodattua treeniviikkoa ja sitten Nastolassa täysmatkalla pamahtaa. Mutta, mikä?!








ps. Tuli painoasiat siellä puheeksi paikanpäällä myös, joten todetaan täälläkin vielä että paino Joroisten kisapäivänä oli luokkaa 114kg. Siinä ois siis vielä semmoinen luokkaa 14kg painolastia tiristettäväksi poies kevyesti ennenkuin alkaa ihan hernekepiltä näyttää :)

Moon tikis!

Terveisiä laakian paikan harjootusleiriltä Laihialta.

Tulevana lauantaina nautiskellaan Joroisissa puolenmatkan triathlonista, ja minä olen huippukunnossa. Mikään yksittäinen seikka ei voisi olla tässä hetkessä tämän paremmin.

Rentouttava kesäloma on viimeistä alkavaa viikonloppua vaille finaalissa  ja triatloonijumppahommatkin ovat sujuneet kesälomailun ohessa vailla kommelluksia.

Tulimme eilen tänne Laihialle äitini luokse, ja aika-mahdollisuusikkuna salli jo perinteeksi muodostuneen Joroisten puolimatkalle  ihmisen täyrellisesti valmistavan viimeistelyharjoituksen toteuttamisen.

Sikäli mikäli joku toinenkin ihminen haluaisi myös täydellisesti tulla valmistetuksi, niin mainittakoon että varustepuolelta hän tarvitsee halkaisukirveen, pöllit muutaman motin pilkkomiseksi, mummon polkupyörän ja mieltymyksen mukaan myös lenkkitossut.

Kun pöllit on pilkottu, poljetaan mumman pyörällä vimmatusti ja kyläläisten hämmästykseksi Torstilan 5km lenkki. Pyörän säädöissä olennaista on tarkistaa, etteivät polvet aivan hakkaa kuljettajan leukaa tiukimpienkaan irtiottojen yhteydessä. Rerefenssitiedoksi mainittakoon että  henkilökohtaisesti sain ylläpidettyä kuvan pyörällä viimeisen kilomterin soratieosuuden loppuhuipentumakilometrin aikana 31-34 km /h nopeutta, joka herätti ihastusta tai vähintäänkin silminnänähtävää hämmästystä itseni lisäksi myös niiden lasten naamalla, jotka ohitin vain hieman ennen takaisin mökin pihaan kurvaamista. Satulalta laskeutumisen jälkeen siirrytään hirvimäiseen juoksuun, jota jatketaan aivan perille asti. Palautusjuomaksi suosittelen tässä tapauksessa kirnupiimää.

Näillä tavoilla ja metodeilla on mahdollista saavuttaa se täydellisen valmistautuneisuuden tila, jonka olen henkilökohtaisesti nyt saavuttanut.

Jos jokin seikka Joroisten puolimatkan triathlonissa menee jotenkin huonosti taikka ei-toivotusti, ei se kyllä millään tavalla johdu mistään asiasta, luonnonolosuhteesta taikka seikasta, sattumuksesta tai viimekuukausien aikana tekemättä jääneestä jumppasuoritteesta.

Mikä mahtavinta, Joroisille tulevat myös mm. Jason ja E, Tapsa sekä iloisesta Itä-Suomesta kokonainen lauma porukkaa, sekä ainakin pari blogin kautta toistaiseksi vain sähköisten tiedonvälityskeinojen kautta tutuksi tullutta ihmistä jotka ovat myös osallistumassa tapahtumaan.


Minut tunnistaa Joroisilla ainakin pyöräilyosuudella helposti, nimittäin aion koko Aero-kansan järkytykseksi pukea päälleni neonvärisen juomarepun.

ps. Ihan erillisenä seikkana mainittakoon, siksi että koen asiasta tietynlaista outoa ylpeyttä: olen syönyt viimevuoden aikana ihmiskokeenomaisesti arviolta 1100 - 1300 kananmunaa, pääasiassa aamiaisiksi keitettyinä. Eilen sitten kävin verikokeessa.  Kolestroliarvot olivat täydelliset: HDL 1.5, LDL 2.9.   Esimerkiksi meidän suvussamme on perintötietona jo useiden sukupolvien ajan välitetty käsitystä jonka mukaan kananmunien runsas syöminen on suurinpiirtein yhtä epäterveellistä kuin se että ajaisi Trabant-merkkisellä henkilöautolla betonista valmistetun koulurakennuksen seinään  jonkin luonnonoikun johdosta saavutetulla 98 km /h nopeudella.

Tähän loppuun haluaisin vielä välittää musiikkiterveisen.

Finntriathlon 2012: puoliksi teräsmies, puoliksi Mikki Hiiri

Kalastelimme serkkuni kanssa usein nuorna poikina Kyrönjoen koskilla, ja tulipa kerran mukaan siskoni tuleva mies. Loikimme (serkku edellä) tottuneesti padon yli, ja rupesimme virittelemään onkia kalastuskuntoon, kun huomasimme että puolivälissä patoa konttasi hieman hätääntyneen näköinen siskonmies ja suunnitteli juuri takaisinkääntymistä.

Silloin serkkuni huusi: "Kamoon! Oletko mies vai Mikki Hiiri!" Eihän siinä kukaan takaisin kääntyä voi.

No. Tehdäänpä tämä kompaktisti. Selvitin Joroisten Finntriathlon-puolimatkan aikaan 6:13:15. 

Swimming: 1.9km	00:41:13, // meni kivasti, en riuhtonut, joten aika yllätti positiivisesti
Change 1:	00:06:49
Biking (ylipitkä 94km):	03:06:00 // keskinopeus 30.6 km /h, joka sekin oli positiivinen yllätys
Change 2:	00:09:18 // kävin haistelemassa Baja-majaa, siksi kesti pitkään
Running (21.1km):	02:09:59 // puolimaralle uusi ennätys
Running split 5,5 km:	00:41:04
Running split 10,7 km:	00:31:50
Running split 21,1 km:	00:33:14
Running split 15,9 km:	00:31:36

Great success! Siltikin koen olevani edelleen puoliksi Mikki Hiiri. Vaikka missään lajissa en ollut erityisen puhki, juoksun viimeisillä kilometreillä tuntui päivänselvältä että kisapäivän paino/kunto-kombinaatiolla minä en selviä tuplasti pidemmästä täydestä matkasta. Turha edes osallistua noista lähtökohdista. (piste)

Mitä jäi erityisesti mieleen:

- nukun yleensä hyvin, mutta edeltävänä yönä nukahdin vasta 04, herätyskello soi 05:30. Torkahtelin kyllä sitä ennenkin, aina herätessä hörppäsin mustikkamehua. Positiivisesti ajatellen tankkaus siis onnistui! :)

 - Stubb pyöräili kannustamassa joukkoja, ja voinkin nyt todeta, että Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerin lausuman mukaan olen Hyvä, Hyvä!

- juoksuosuudella  tatuoitu mies sanoi kaverilleen: Kato, tolla äijällä on reidet rautaa! "Kuiskasi" varmaan samat kaikkien muidenkin kohdalla, mutta joka tapauksessa kilometrivauhti nousi hetkellisesti.

- nännit unohtui teipata, joten verta alkoi perinteiseen tapaan valua 15 km kohdalla. Naureskelin itsekseni vähintään pari minuuttia ajatukselle, että nyt voisin imettää vampyyrilapsia!

- pyöräilyosuudella a) en osannut avata geelejä vauhdissa, joten päädyin lopulta paiskaamaan ne menemään b) en saanut lopuksi enää juomapulloani takaisin telineeseen, joten paiskasin senkin menemään. Menin siis pitkälti 1.5 litran juomareppuni varassa. Sen lisäksi napsin kunnon apinan tapaan neljä banaaninpuolikasta.

- juoksuosuudella pyrin vastaavasti, ja oppikirjojen vastaisesti, panostamaan hyvinsyöntiin. Juoksuosuuden jälkimmäisellä tankkauspisteellä minulla oli käsissäni joka kierroksella neljä muovimukia (vettä, urheilujuomaa, suolakurkkuja, rusinoita). Viimeisellä kerralla pyysin hampurilaisia, tai edes pizzaa, mutta lupasivat sen valmistuvan vasta ensi kierrokselle.

- uinnin alussa oli hässäkkää, ja kättä ja jalkaa tuli kylkeen jne mutta ei se hirveästi haitannut. Kovempaa ja erityisesti vähemmällä voimien käytöllä olisi kyllä pystynyt uimaan, jos olisi ollut rauhallisempaa.

- ensimmäistä ketaa liikuntaurallani pääsin todistamaan tilannetta, jossa sykkeeni eivät yksinkertaisesti enää nousseet. Ne junnasivat 150 nurkilla vaikka yritin kuinka kiriä juoksun lopussa. Olisiko niin, että  polttoaineeksi oli enää lähes pelkästään läskiä (ja lihaksia).

Painoin kisaa edeltävänä aamuna pyöreät 110kg.  Sen voin sentään sanoa, että yksikään minua isompi kaveri ei minusta juossut ohi. Yksi pyöräili, mutta ohitin sen juoksussa. Tuo ohittamani kaveri oli reilusti paksummassa kunnossa kuin minä mutta selvitti juoksun upean hienosti, vaikka siinä aikaa kestikin.

Kuntoa on siis parannettava, ja painoa laskettava.

Kunnolle ei enää ihmeitä ehdi tehdä, mutta painosta voisi 4-5 kg tippua. Samoin ohjelmassa on kyllä vielä kaksi "HARD" treeniviikkoa, joten ehkä kuntokin vielä hieman nousee, jos ei mikään tauti tai muu yllätys hyökkää.

Mikki Hiiri jätetään täysmatkalle Nastolaan 19.8.

// 109 kg. (-31kg)