On sosiaalinen ympäristön ja ystävien kanssa läsnä oleva palanen, liikettä, lihaksia ja motoriikkaa kontrolloiva osa, kuulo, näkö ja keskusyksikkö. Minulle mullistavinta juostessa tapahtunutta on se, kun tajunnan osat ikäänkuin toisaalta erkanevat mutta toisalta välittävät toisilleen tiedon paremmin jäsenneltynä ja olennaisemmin kuin ikinä.
Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin näyttää siltä, että katse on tyhjä ja sisäänpäin kääntynyt.
Oikeastaan minusta tuntuu, että juuri siitä onkin kyse. Tuossa tilassa ulkoa silmien kautta sisään välittyvä valo ja kuvat siirtyvät nimenomaan sisäänpäin. Sillä, mitä ympärillä tapahtuu ei ole merkitystä ennenkuin sillä on merkitys.
Aiemmin olen kokenut vastaavan tunteen vasta monta tuntia kestäneen liikuntasuorituksen jälkeen. Täyden matkan triathlonin loppuvaiheilla tai ultrajuoksussa. Rinkan kanssa juostessa olen saanut kokea sen jokaisella puolimaratonilla ja erityisesti Vantaan koko maratonilla.
MIELETöN KUHINA joka päässä käy ennen starttia. Olenko kunnossa, onko geelit mukana, tuliko rinkka punnittua, muistinko kiittää Eeri-Maria, onko kamera laturissa, toimiiko Endomondo. Tsemppiä sinullekin! Startti PAM! Onko kamera suorassa, toimiiko jalat. Jaksanko. Mikä tuo tunne pohkeessä oli? Riittääkö teho. No moi sullekin! Mahtava ilma hyvää juoksua! Tippuuko mulla housut jalasta. Kulkeeko? "Ai, 27 kiloa, hienoa juoksua sullekin.
BAM!
Rinkan kanssa jaksamisen kannalta vaikea ja mielenkiintoinen kohta on noin 30 minuutin paikkeilla. Taktiikkani rinkkajuoksuissa on ulosmitata kukin kehon energiavarasto mahdollisimman tehokkaasti. Mahdollisimman kauas ja niin nopeasti kuin mahdollista ennenkuin vatsa/selkälihakset alkavat pettää ja juoksuasento sortua.
Juoksun alussa lihakset pursuavat tehokkaimpia mahdollisia energian lähteitä. Watteja on käytössä maksimimäärä. Kun nämä energiat loppuvat, tulee eteen mahdoton tilanne ja epäjatkumo. Se on hankala tilanne. Joitakin minuutteja, hankala arvioida kestoa, tuntuu siltä kuin kaikki mitä sisällä ja ulkona ja päässä tapahtuu; informaatio, lihakset, sietokyky romahtaisivat vääjäämättä sisäänpäin.
BAM! HILJAISUUS.
Ja sitten. Tuntuu kuin aiemmin käytössä olleiden tietoisuuden palasten oheen nousisi jokin uusi, jolle kaikki välittyy järkevästi jäsenneltynä. Uusi taso. Tai sitten vain kaikki turha kuhina, hermojen sirinä ja ajatusten särinä loppuu. En tunne kipua, tai tunnen mutta se ja kramptikin ovat vain edukseni tuotettua tietoa. Kuulen bändin soittavan ja näen lapset radan varressa. Keskustelu tuottaa iloa. Lauri viidan runo omassa lokerosaan. Ihana harmonia.
Kilometrit taittuvat kuin poimuajossa. Kaikki tapahtuu rauhallisesti, mutta ajan kulua ei silti huomaa. "Maali näkyy! Manuaaliohjaukseen!"
Matka toiseen ulottuvuuteen. Sitä juoksu joskus ja parhaimmilaan on.
