Jonain toisena päivänä kirjoittaisin eeppisen tarinan. Siinä kerrottaisiin, miten viidessä vuodessa olen kulkenut pitkän matkan. Kuvailisin, kuinka muutuin itseensä pettyneestä, itseinhossa kylpevästä ja saamattomasta luuserista iloa pulppuavaksi teräsmieheksi.
Saattaisin liimata aihetodisteiksi otoksia Endomondo-palveluun kerryttämistäni tilastoista. Monta kilometriä, tosi nopeasti.Cooperkin yli 3 km. Kattokaa nyt, on se hurja!
Polku kulkee ylös kukkulalle, askel askeleelta korkeammalle. Huipulta näkee kauas ja kaikki tuntuu mahdolliselta. Askel kevenee kevenemistään, syöksyn eteenpäin kuin riivattu. Mutta miksi täällä on niin pimeää?
Marraskuu on marraskuu.
Jos jotain olen oppinut, näiden viiden vuoden aikana, se tulee nyt tässä.
Ei haittaa, jos on heikko.
(Johanna, keksisitkö tuohon ylle lyhyen yhden lauseen, joka ytimöi sen että ihminen voi olla heikko, surkeakin, voimaton ja saamaton ja kaikki ovat joskus sellaisia tai valehtelevat. Myös me blogeissa rehvastelevat triathlonistit ja ultra-yber-ihmiset ja ehkä erityisesti me. Vai jätänkö sittenkin sulkuihin tämän vain ja lukija saa itse sen keksiä.)
Siitä huolimatta tai ehkä juuri ihminen pystyy asioihin. Minäkin. Sinäkin.
// 115.8 kg
