Suunnitelmat pitävät paremmin, kun teen niistä kirjallisia.
Suunnitelmani Tampere Maratonilla 16.9.2017 on keskeyttää. Viime vuonna juoksin Tampereella koko matkan (blogiteksti), mutta silloin kannoin kevennettyä 20
kilon kuormaa ja juoksu juostiin jo elokuun lopussa. Tähän asti juoksemillani täyden kuorman puolimaratoneilla olen ollut lopussa aivan katkeamispisteessä. Nyt täytyy totutella merkittävästi raskaanpaan lopulliseen 36.5 kilon kuormaan. Vantaan maratoniin on enää alle kuukausi, ei ole aikaa nuolla haavoja montaa päivää.
On todennäköistä, että lauantaina yritän perustella itselleni syitä jatkaa maaliin ja endorfiini-pöllyissä kesken juoksun se voi tuntua jopa hyvältä idealta. Mutta jos sen teen ja nimeni kohdalla ei tuloslistalla lue DNF, olen surkealla tavalla epäonnistunut.
Tampere Maraton on neljä 10.5 km kierrosta. Race Plan on seuraava:
Ensimmäinen kierros, tavoite < 1 tunti 7 min (rinkka 36.5 kg)
2. kierros:
jos < 1 tunti 18 min (puolimaraton 2:25), seuraava kierros rinkan kanssa
jos > 1 tunti 18 min, seuraava kierros ilman rinkkaa
3. kierros loppuun asti ja sitten keskeytys.
Takana 31.5 km pitkä lenkki, juuri se mitä tähän rakoon tarvinkin.
Neljännen kierroksen juoksemisesta on vain haittaa. Haluan jaksaa harjoitella seuraavat kaksi viikkoa kovalla teholla.
» Lue lisää 80 paunan (36.3 kg) rinkkamaraton Guinness-ennätys projektista: www.apurinkka.fi
Iltarastit. Änkyröinnistäni huolimatta ystäväni Harri ja Ville ovat sinnikkäästi ja ihailtavalla periksiantamattomuudella tarjonneet minulle toistuvasti mahdollisuuden lähteä mukaan. Olen selvinnyt elämässäni ilman minkäänlaista suunnistustaitoa. Ala-asteelta,ylä-asteelle, partion ja vartion johtajana ja armeijassa. Välillä tein sen jopa kunniamaininnoin. Sama yksinkertainen metodi on toiminut läpi vuosien: näyttele itsevarmasti ja valitse seura oikein. Opin sen jo ala-asteella. Liikuntatunnin alussa opetettiin kompassin käyttöä. Ajatukseni hairahtuivat vaaleanpunaiseksi mutta liian pitkäksi hetkeksi Susannan lumoaviin hiuksiin, ja se meni ohi. Tieto ja ajatus. Musta kohti pohjoista. Luokan siirtyessä ulos olin hetken paniikissa. Toni! Luokkamme ja piirin hiihto- ja juoksusankari. Nyt seuraat vain Tonia! Olimme maalissa puolituntia ennen muita. Elämäni johtoperiaate oli syntynyt. Näyttele itsevarmaa, ja seuraa parasta. Ikinä tämän jälkeen en ole kerennyt ottaa suuntaa tai lukea karttaa, ennenkuin sen hetken "Toni" on jo mennyt ja on pitänyt juosta. Nyt oltiin kuitenkin tilanteessa, että olin kertonut totuuden: en osaa lukea karttaa, en osaa ottaa käytännön tilanteessa suuntaa, lista paikoista joihin olen eksynyt on loputtoman pitkä. Olen eksynyt mummolan takapihan metsään, olen eksynyt Helsingin keskustaan, Tampereelle, Ouluun ja kapakasta kotiin tullessa naapurilähiöön, jonne taksi oli minut jättänyt. Kuukausien mittaan olin kaarrellut aiheen ympärille tehden hyökkäyksiä kuin kanahaukka saadakseni jotain käsitystä mitä noilla mystisillä iltarasteilla oikein tapahtuu. Kysymyksiä toisensa perään. Mikä se epilaattori on? EMIT. Saako siellä kulkea ryhmissä? Tarkkaileeko joku meitä. Onko siellä joku aikaraja? Jos jää metsään, tuleeko joku etsimään. Reunaehdot tiivistyivät lopulta yhteen lauseeseen: "Jos sopii, kuljen vain mukana kuin pieni lapsi."
En oppinut suunnistamaan. Tuntui samallta kuin Unkarissa huonekalukaupassa. Jonkinlainen aavistus siitä mitä kohden nyt juuri ollaan etenemässä mutta yhtäaikaa tietoisuus siitä, että minulla ei ole aavistustakaan mitä nyt puhutaan ja missä kohtaa ostosprosessia nyt ollaan menossa. Tuleeko sohva, vai kaksi nojatuolia ja entä dohányzóasztal. Tilanne oli kuitenkin miellyttävä, koska minulla oli varmuus siitä, että muut seurueessa eivät ole tilanteesta pihalla ja yhtäaikaisesti siitä että he tietävät minun olevan kaikesta täysin pihalla.
Sata toistoa. Ehkä minä sitten hahmottaisin missä suokuopassa milloinkin olen ja miksi, ja mitenpäin maailma on ja miten päin kartta. Ja miten voi löytää tiensä tuon polun alkuun ja sitten ottaa vasta sieltä suunnan seuraavalle rastille tai miten voi loikkia pystysuoraa sammaleista pirunpeltoa alaviistoon. Tai miksi pitää loikkia yläviistoonkin. Ehkä tuhat. Aivan uskomatonta, miten voi pelkästään paperilapun ja magnetismin perusteella löytää ennalta tuntemattomassa vaihtelevassa maastossa paikasta toiseen.
Ehkä miljoona toistoa, ja voisin osallistua yksin. Kiitos Harri ja Ville!
Tampere Puolimaraton. Sinne lähtöön tuntuu yhdistyvän minulla aina hillitön kiire ja hässäkkä.
Heräsin myöhään ja ryhdyin miettimään miten saisin Apurinkka-sivuston paremmin käytettäväksi mobiiliselaimilla, ilman että ja päivitän ensin 2000-luvun taitteesta olevat HTML-skillzini responsive, html5, jquery, whatnot -aikakauteen. Ehkä on vielä pakko ennen eläkeikää, vaikka kohtaankin webbisuunnittelua lähinnä harrastushommissa. Tuli siitä nyt kuitenkin taas asteen parempi. Käy katsomassa: http://www.apurinkka.fi/. Keräys Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon on hyvässä vauhdissa. 125 eri lahjoittajaa on auttanut rinkan täyttämisessä ja lähes puolet tavoitteesta on jo kasassa. Tätä kirjoittaessa 46.2 %. Toivon että sinä tulisit mukaan. Jokainen euro tekee ison eron.
Kun webbisivut oli tuunattu, muistin että minulla oli suunnitelma ja tarkoitus rakentaa rinkan sisältö ja kuorma uusiksi. Viime vuonna kannoin mukana 27.2 kilon kuormaa, ja sen jälkeen olen vain lisännyt satunnaisia möykkyjä rinkkaan nostaakseni painoa hiljalleen kohti lopullista 36.3 kilon kuormaa. Lopputulos on epävakaa ja epätasapainoinen. Olen jo pidempään miettinyt miten voisin parantaa kuormaa entisestään, siten että paino on mahdollisimman lähellä selkärankaa ja mahdollisimman hyvin taiteen ja tieteen mukaisesti. Eli, rinkan alaosa kevyt, ja siitä ylöspäin kasvavaa painoa siten että painopiste asettuu kokonaisuudessan johonkin hieman hartioiden alapuolelle. Sitten sen hokasin: eristelevy, voi hyvänen aika, sitähän sen pitää olla. Niinpä kävin Kodinterran henkilöstön hämmästykseksi ostamassa yksittäiskappaleen eristelevyä. Suunnitelma: leikkaan levyn sellaisiksi kappaleiksi että ne juuri mahtuvat rinkkaan. Leikkaan sopivia koloja levyyn, ja kapseloin kilon lyijymöykyt, kovalevyt ja sen sellaiset eristelevyn sisälle, siihen levyyn joka on lähimpänä selkää.Lopuksi niputan levyt kohtuuttomalla määrällä jeesusteippiä. (Ks. video (Facebook))
Kellon ollessa 14:05 asensimme valmiin kuorman lasten kanssa rinkkaan. Lapset kehottivat vielä kokeilemaan, että tuliko siitä hyvä, mutta oli jo juostava sisälle laittamaan lenkkivaatetta päälle. Parkkeerasin auton Laukontorille, otin rinkan pakettiauton perästä ja lähdin kiipeämään kohti keskustoria.
Olin perillä loistavasti ajoissa klo 14:45. Ihmiset hytkyivät ja heiluivat. Ohjattu alkulämmittely oli juuri loppumassa ja väkimassa lähti valumaan kohti juoksun alkupistettä.
Olo oli rauhallinen, olinhan ajoissa. Sitten rinkka nuljahti yhtäkkiä eri asentoon ja kallistui vasemmalle. Remmi, joka kiinnittää rinkan kantokehikkoon oli irronnut. Olisi sittenkin pitänyt uskoa lapsia, ja testata rinkkaa. Tippunut osa löytyi, ja ystävällinen aivoilla varustettu mieshenkilö kertoi minulle miten päin osa pitää asentaa jotta remmi kiristyy ja rinkka pysyy paikallaan.
Olo oli rauhallinen, olinhan ajoissa.
Yhtäkkiä näin tutut iloiset kasvot. Eetuhan se siinä. Jutusteltiin niitä ja näitä. Ojalan Tommikin piipahti paikalle ja kyseli kuulumisia. Unohdin aiemman kiireen tunteen, eikä rinkkakaan enää painanut selässä.
Startti tapahtui, ja joukot lähtivät rynnimään kohti Finlaysonin kapeita kujia. Ensimmäiset 3km tuntui, että rinkka ei painanut juuri mitään. Tiesittekö, että Tampereen keskustasta Lapinniemeen on jäätävät nousut. Rinkka painoi ihan mielettömästi. Lapinniemen kylpylän jälkeen olin todella poikki. Siinä oli jotain 5km takana. Laskettelu Lapinniemestä kohti keskustaa alkoi. Kilometrin 8 kohdalla olin todella voimissani. Jee, tää menee hienosti. Ei menekään. Stadionkierros, puoli väli. Wotoom! Kyllä kulkee! Km 11, voimat loppuvat ihan justiinsa. Km 13: all-in, kyllä tämä tästä hyvin menee. Hatanpään valtatien nousut. Voi helvettiläinen. Kilometrin 17 kohdalla, aivan kuten Lahdessa viikko sitten, tuntui että voimat eivät enää yksinkertaisesti riitä rinkan kuljettamiseen. Päätin kuitenkin jatkaa vielä, jos pääsisi kaksi, olisi enää toiset kaksi maaliin. Takon soutajien paviljongin kohdalla oli viimeinen juottopiste. Kaadoin viimeiset lasilliset vettä niskaan ja yhden lasillisen urheilujuomaa suuhun. Vai mitenpäin se oli.
Ratinan kierros. Voimat aivan loppu. Mutta ei matkaakaan enää paljoa. Maali.
Tällä kertaa en muista juoksusta juuri mitään yksityiskohtia. Muistan vain sen, että painin koko matkan vaihtelevien jaksamisen tunteiden kanssa. Välillä tuntui, että rinkka on elävä olento joka välillä pyrkii auttamaan eteenpäin ja välillä tekemään kaikkensa kaataaksen minut maahan.
Mutta se on nyt tehty. Level Up!
Ensimmäinen pitkä lenkki lopullisen 36.5 kilon kuorman kanssa. Etukäteen ajattelin, että tämä on oikeastaan koko harjoitteluprojektin tärkein kulminaatiopiste. Jos olen tässä hetkessä, on mahdollisuus.
Nyt on reilu kuukausi aikaa Vantaan maratoniin, jona aikana pyrin neuvottelemaan rinkan kanssa tilanteen sellaiseksi, että puolimaratonin sijaan tulemme toimeen keskenämme kokonaisen maratonin verran. Aloitamme neuvottelun ensi viikonloppuna Tampere Maratonilla, siellä taidan juosta puolet rinkan kanssa ja puolet ilman.
Viime viikonloppuna juostiin Lahdessa puolimaraton. Tai itseasiassa kaksikin: lauantaina maastopuolimaraton Salpausselän harjun latupoluilla ja sunnuntaina kaupunkimaraton Vesijärven rantamaisemissa. Tämä juoksutapahtuma on yhteensä Half Marathon Weekend.
Minulla oli sunnuntaina mukana 32 kiloinen rinkka, johon olen totutellut viimeiset kolme viikkoa. Olen juossut tänä aikana vain lyhyitä n. 20-40 minuutin lenkkejä. Kun aloitin totuttelun tähän uuteen maksimipainoon, 4km oli aivan äärirajoilla. Voimantuotanto riitti juoksuun yhtäjaksoisesti vajaat 7 minuuttia.
Lahden puolimaratonin startissa olin siis täysin tyhjän päällä. Tavoitteeni oli selviytyä maaliin, missä tahansa ajassa, ja saada ensimmäinen onnistumisen kokemus että kroppa ylipäätään kestää tuota painoa 2-3 tuntia.
Lähdössä tapasin mm. Teron, joka oli lähdössä ensimmäiselle puolimaratonilleen hurjan tavoiteajan kanssa. Siinä juteltuamme mietin, että ollaan oikeastaan samassa liemessä ja jännän uuden äärellä. Keli oli huippu sekä meterologisesti ajatellen että pään sisällä. Kannaltani mikä tahansa lopputulos on hyvää tietoa, pääasia että juoksen ja kerään sen tiedon.
Juoksu lähti, ja askel kulki yllättävän kepeästi. Taktiikkani oli sama kuin aina ennenkin rinkan kanssa, koska happi ei lopu vaan lihasvoima, juoksen voimantuotannon rajoissa lähes täysiä alusta lopuun.
Reitin ensimmäinen kierros sujui reiluun tuntiin ja ilman ongelmia. Ei nousu stadionille Alppeja muistuta, mutta siinä on kuitenkin nousumetrejä. Siitä, että lihakset yskivät ja nykivät kun käskytin niitä ylämäkeen, tiesin että seuraavasta kierroksesta tulee taistelu.
Se on pienestä kiinni. Watti watilta lihasten voimantuotanto laski, ja niin laski vauhtikin. Ylämäkiin lihaksia piti joka askeleella muistuttaa siitä mitä ne ovat tekemässä. Aurinkokin tuli kunnolla esiin, ja lämmöt nousivat. Kilometrin 17. ja pienen nousuosuuden kohdalla kävin itseni kanssa keskustelun siitä, olenko vielä järjissäni ja juoksenko maaliin. Tuntui siltä, että jalan lihaksissa voi tapahtua hetkellä millä hyvänsä lopullinen notkahdus ja etten enää yksinkertaisesti saa seuraavaa askelta otettua. Ajattelin kuitenkin, että maaliin se rinkka on kuitenkin lopulta raahattava, ja jatkoin "juoksua".
Ajattelin, että jos kaadun, niin mielellään vähän selälleen, niin ettei rinkka tule päälle. Vielä ennen stadionille kaartamista, ehkä noin 300 metriä ennen maalia en ollut varma maaliin selviämisestä.
Maalissa stadionin tulostaulu näytti aikaa 2:15:14.
Olin todella tyytyväinen. Se ja sama sille mikä aika oli, mutta sain juuri sitä tietoa mitä tulin hakemaankin.
1. tällä hetkellä ei ole mitään toivoa kuljettaa rinkassa 36.3 kiloa maaliin asti.
2. kestävyys riittää.
3. edellisten kolmen viikon aikana olen saanut kestovoimaa lisättyä enemmän kuin arvelin.
4. kaksi päivää juoksun jälkeen perslihakset ovat eniten väsyneet. Hyvä!
5. ensi viikonloppuna juoksen Tampere puolimaratonin lopullisen 80 paunan, eli 36.3 kilon kanssa.
Se tulee olemaan aivan mahdollisen ja mahdottoman rajamailla. Oikeastaan uskon, että ensi viikonlopun matriisin murtaminen on vaikeampaa, kuin lopullinen lusikan taivuttaminen reilun kuukauden päästä, olettaen että onnistun ensi viikonlopussa.
6. Rakastan tätä. Minusta todella tuntuu, että taivutan omaa mahdollisuusmatriisiani joka juoksulla. Se mikä aiemmin on tuntunut täysin mahdottomalta, tulee hiljalleen mahdolliseksi.
Olo on ollut rauhallinen, koska mielessä on suunnitelma mitä teen seuraavat vuodet. Toiset tykkäävät pitää unelmansa ja tavoitteensa salaisuuksina, mutta itse olen huomannut että omalla kohdallani ne toimivat parhaiten, kun niihin ensin itse sitoutuu ja sitten suunnittelee kuin kunnon projektin ikään. Enkä ole huomannut tavoitteiden julkituonnistakaan kuin pelkkää hyötyä. Matkalla tulee vastaan varmasti paljon muuta, mutta nämä etapit vetävät jo nyt puoleensa:
Tuo yli kahden vuoden päässä tulevaisuudessa siintävä maraton innostaa jo nyt. Silloin olen kolmena edellisenä vuotena juossut kasvavan taakan, 60 => 80 => 100 lbs kanssa. Silloin 18 kiloa tuntuu höyhenkevyeltä, ja nivelet ja jänteet kestävät kunnon juoksun tuolla painolla. Saan luukuttaa urku auki.
Shogo Mochizuki on omassa mielessäni yksi maailman kovimmista ultrajuoksijoista. Hänen aikansa 40 lbs rinkan kanssa maratonilla on jotain käsittämätöntä. En tosiaankaan ajattele, että pystyisin siihen. Tai siis uskon, mutta sinä versiona itsestäni joka olen xx.10.2019, en nykyisenä. Shogon hallussa on mm. Trans Japan Alps Race reittiennätys. Minun tavoitteeni ei ole olla häntä nopeampi, mutta jos pääsen tuohon aikaan, uskon että se avaa aivan uudet haaveilun portit vähintään kolmeksi vuodeksi. Shogo pystyy loikkimaan alppien yli kuin kauris.
Ennakkoon ajattelin että en todennäköisesti pysty juoksemaan koko Helsinki City Marathonin mittaa rinkan kanssa. Kesä-heinäkuun aikana juoksukilometrejä on kyllä kertynyt kohtuullisesti, mutta juoksujen ajatus on ollut lähinnä voiman keruu, kropan totuttaminen rinkkaan ja jalkojen siedätys iskutukseen. Lyhyitä lenkkejä. Kestävyyskunto oli täysi arvoitus.
Kun sitten selvisi, että maraton juostaan helteessä, pidin todennäköisenä että en selviä edes ensimmäisestä puolimaratonin mittaisesta kierroksesta.
Halusin kuitenkin lähteä Helsinkiin kahdesta syystä: toisaalta saadakseni selville miten jäljellä oleva puolet harjoittelusta tulee käyttää ja ennenkaikkea siksi että halusin saada eteenpäin viestiä Apurinkasta ja keräyksestä Suomen Punaisen Ristin Katastrofirahastoon.
Kun sain tietää, että lauantaina Helsingissä on helle, olin melko varma että joudun keskeyttämään tai ainakin luopumaan rinkasta jo ensimmäisen kierroksen aikana. Kun lämpötila nousee yli viidentoista asteen, kuumuudesta tulee suurin menoa rajoittava tekijä. Yli kahdenkymmenen asteessa en pysty juoksemaan rinkan kanssa yhtäjaksoisesti yli kymmentä minuuttia. En vain kykene haihduttamaan yhtä monta wattia lämpöä kuin tuotan. Kroppa ylikuumenee.
Surffasin etukäteen, mistä tunnistan lämpöhalvauksen ennusmerkit, jos sellaisen saan: hikoilun loppuminen, heikotus, pahoinvointi ja sekavuus. Kirjoitin Kestävyyttä Pintakaasulla Facebook -ryhmään toiveen saada vettä niskaan, jos joku on tulossa reitin varrelle.
Kuumuus oli mieletöntä. HCM-talkooväki oli kuitenkin tehnyt uskomattoman hyvät järjestelyt. Juomapisteitä oli erittäin tiheään. Kaadoin ain kaksi kupillista vettä päähän, ja kaksi rinkan ja selän väliin. Näin jokainen juottopiste tarkoitti sitä, että viitisen minuttia olo oli lauhtunut.
Ehkä kuitenkin ratkaisevinta oli se, että sain juomapisteidenkin välillä vettä niskaan - kaikkiaan neljä kertaa. Oheisessa kuvassa kokonaisen pullollisen. Kiitos!
Jos tuli elokuinen helle yllätyksenä, niin jotain vielä käsittämättömpää oli tulossa. Myrsky.
Pilvet taivaalla tummenivat hiljalleen, vaisu tuuli alkoi hiljalleen yltyä. Kaukaisuudesta kuului satunnaista ukkosen jyrinää. Sitten, aivan hetkessä, kahdessa-kolmessa minuutissa kaikki muuttui. Pimeni, mieletön tuuli, vaakasuora vesisade ja rakeet hakkasivat. Kymmeniä salamaniskuja peräperää. Puita kaatui, paksuja oksia tippui tielle. Osa ihmisistä joutui paniikkiin, ehkä itsekin. Epävarman hetken jälkeen lähdimme kuitenkin eteenpäin talon sivustaa pitkin, ymmärsin että turvallisinta ja tärkeintä on nyt päästä täältä puiden keskeltä ja Kuusisaaresta pois.
Sillalle oli kaatunut iso kuusi, jonka toinen pää nojasi siltakaiteesen. Tönimme ja potkimme puuta selvittääksemme, kestääkö kaide vai rysähtääkö puu alas. Juoksijat päättivät ryömiä puun alta. Itse en ensimmäisellä kerralla mahtunut rinkan kanssa. Sitten yhtäkkiä muistin viime talven Palomies-haasteen ja palovarustuksen kanssa ryömimisen. Olin toisella puolella.
Kaarisilta heilui, ja toinen juoksija tuli aivan viereeni. Trombi, tai jotain puhalsi mereltä. Seilasin sillan puolelta toiselle, mutta pääsimme yli. Edessä vilkkui hälytysajoneuvon valot. Yksi puu oli tiellä, toinen auton päällä. Kiersimme puun, ja tulimme tulvaan, jossa oli kahlattava polven syvyisessä vedessä.
Kun hurjin myrsky oli ohi, huomasin juosseeni yli puolituntia aivan huomaamatta. Kilometrejä oli takana jo yli kolmekymmentä. Olo oli viileä ja voimakas. Tiesin, että jaksan maaliin.
Nyt.
Minulle selvisi HCM:llä, että kestävyyskunto riittää jo nyt. Muutakin positiivista oli:
- juoksin ilman geelejä, pelkällä urheilujuomalla. Kun otan matkalla lisäenergiaa, pääsen kenties kovempaa. Nyt siihen ei olut tarvetta.
- viime vuonna vatsa- ja selkälihakset väsyivät niin että juoksun loppupuolella en saanut pidettyä ryhtiä kasassa ollenkaan ja juoksu meni hankalaksi. Nyt jaksoin hyvin. Selvästikin kuntosalilla käynnistä on ollut hyötyä. Lisäksi käyttöönottamani Tritanium eXtend kompressiopaita auttaa pitämään ruodun ryhdissä. Se myös hengitti tosi hyvin.
- Savotta jääkäririnkan kannosta ei jäänyt mitään jälkiä. Se kulkee mukana melkein kuin osa kehon ruumiinpainoa.
Pari päivää mietittyäni vähensin rutkasti harjoitusohjelman kilometrejä ja muutin harjoitusohjelman luonnetta. Keskityn keräämään tarvittavat voimat siihen että jaksan kantaa Vantaan maratonilla 13 kg enemmän kuin nyt Helsingissä, eli 36.3 kiloa (80 paunaa). Kokeilin eilen 34-kiloista rinkkaa viiden kilometrin lenkillä. Tekemistä on paljon!
Reilun kahden viikon päästä on vuorossa Lahdessa Halfmarathon Weekend ja Vesijärven puolikas. Tuolloin kannan 34 kilon rinkkaa.
Lahden puolikkaan hintakynnys nousee tänään, muista ilmoittautua heti!
Voisin kertoa ilosanomaa liikunnan riemusta. Siitä, kuinka työpäivän jälkeen odottava treeni saa minut jaksamaan ja siitä kuinka sitten terveellisen mutta kohtuullisen välipalan jälkeen innosta piukkana kiskon ihonmyötäisen kompressioasun päälle, juoksen aistit tötteröllä ja tunnen eläväni joka solulla.
Voisin ihan helposti, mutta valehtelisin.
Se, että pysyn harjoitusohjelmassa ei perustu yksinomaan siihen että se olisi jollain tapaa ihanaa. Aika usein se on aivan perseestä, ja joudun väkisin kiskomaan itseni liikkeelle. Juoksu on usein alusta loppuun selviytymistaistelua.
Siinä tultiin avainsanaan, selviytymiseen. Se on minun juttuni. On ollut aina. Saan mielettömät kiksit selviytymisestä päivä-, viikko- ja erityisesti projektitasolla.
Selviytyminen tarkoittaa minulle sitä, että löydän itseni tilanteesta josta selviäminen ei ole todennäköistä ilman suunnitelmaa ja toimintaa. Se alkoi vuonna 2009, kun päätin selviytyä Mayojen maailmanlopusta 20.12.2012 ja läpäistä tuohon mennessä triahtlon täysmatkan.
Sittemmin minusta on tullut melko taitava selviytymisansoittaja. Kun syntyy halu ja haave jonkin projektin toteuttamisesta, ansoitan itseni.
Otetaan esimerkiksi nyt käynnissä oleva 80 paunan rinkkamaraton Guinness-ennätysprojekti, Apurinkka-maraton. 80 paunaa on 36.3 kiloa. Nyt on niin, että kun kokeilin tuon painoista rinkkaa selkääni toukokuussa, ajatus maratonin juoksemisesta sen kanssa tuntui mahdottomalta. Sain hädintuskin rinkan selkääni, se sattui ja jalkojen lihakset eivät kyenneet juoksuaskeliin. Nyt harjoitusohjelmasta on puolet takana, eikä minulla vieläkään olisi toivoakaan selvitä maaliin tuon rinkan kanssa. Mutta, minun on selviydyttävä, sekä juoksusta että lahjoitusten keräämisestä.
- olen sitoutunut ennätysprojektin hakemalla lähtöluvan ja ohjeet Guinness World Recordsilta.
- olen julkistanut projektin sekä sen että aion parantaa ennätystä lähes tunnilla. Se tapahtuu lähes automaattisesti, kunhan juoksen koko matkan. Ja minun on juostava, koska kävellen en saa pidettyä ryhtiä kunnossa, vatsalihakset ja selkäranka romahtavat.
- olen luvannut kerätä 80 paunaa (36.3 kg, 4270 * 2 euron paino) lahjoituksia SPR:lle.
- olen tehnyt sopimuksen jokaisen lahjoittajan kanssa. Sinä lahjoitat minä juoksen. » Ole hyvä, lahjoita tästä!
- siksi olen suunnitellut ja tehnyt parhaan mahdollisen harjoitusohjelman. Tiedän, että jos seuraan harjoitusohjelman viitoittamaa reittiä, selviän 14.10 maratonista rinkan kanssa.
- siksi toteutan jokaisen viikon harjoitusohjelmasta suunnitelman mukaan, ja mietin tarkkaan tarvitseeko esimerkiksi harjoitusten järjestystä muuttaa, että selviydyn viikosta paremmin.
Siksi lähden tämän kirjoitettuani juoksemaan vesisateeseen 27 kg rinkan kanssa. Illalla menen punttisalille vahvistamaan hartioita ja selkää. Huomenna juoksen 25 km ilman rinkkaa, ja 5 rinkan kanssa.
