Änkyröinnistäni huolimatta ystäväni Harri ja Ville ovat sinnikkäästi ja ihailtavalla periksiantamattomuudella tarjonneet minulle toistuvasti mahdollisuuden lähteä mukaan.
Olen selvinnyt elämässäni ilman minkäänlaista suunnistustaitoa. Ala-asteelta,ylä-asteelle, partion ja vartion johtajana ja armeijassa. Välillä tein sen jopa kunniamaininnoin. Sama yksinkertainen metodi on toiminut läpi vuosien: näyttele itsevarmasti ja valitse seura oikein.
Opin sen jo ala-asteella. Liikuntatunnin alussa opetettiin kompassin käyttöä. Ajatukseni hairahtuivat vaaleanpunaiseksi mutta liian pitkäksi hetkeksi Susannan lumoaviin hiuksiin, ja se meni ohi. Tieto ja ajatus. Musta kohti pohjoista. Luokan siirtyessä ulos olin hetken paniikissa. Toni! Luokkamme ja piirin hiihto- ja juoksusankari. Nyt seuraat vain Tonia!
Olimme maalissa puolituntia ennen muita. Elämäni johtoperiaate oli syntynyt. Näyttele itsevarmaa, ja seuraa parasta. Ikinä tämän jälkeen en ole kerennyt ottaa suuntaa tai lukea karttaa, ennenkuin sen hetken "Toni" on jo mennyt ja on pitänyt juosta.
Nyt oltiin kuitenkin tilanteessa, että olin kertonut totuuden: en osaa lukea karttaa, en osaa ottaa käytännön tilanteessa suuntaa, lista paikoista joihin olen eksynyt on loputtoman pitkä. Olen eksynyt mummolan takapihan metsään, olen eksynyt Helsingin keskustaan, Tampereelle, Ouluun ja kapakasta kotiin tullessa naapurilähiöön, jonne taksi oli minut jättänyt.
Kuukausien mittaan olin kaarrellut aiheen ympärille tehden hyökkäyksiä kuin kanahaukka saadakseni jotain käsitystä mitä noilla mystisillä iltarasteilla oikein tapahtuu. Kysymyksiä toisensa perään. Mikä se epilaattori on? EMIT. Saako siellä kulkea ryhmissä? Tarkkaileeko joku meitä. Onko siellä joku aikaraja? Jos jää metsään, tuleeko joku etsimään.
Reunaehdot tiivistyivät lopulta yhteen lauseeseen: "Jos sopii, kuljen vain mukana kuin pieni lapsi."
En oppinut suunnistamaan.
Tuntui samallta kuin Unkarissa huonekalukaupassa. Jonkinlainen aavistus siitä mitä kohden nyt juuri ollaan etenemässä mutta yhtäaikaa tietoisuus siitä, että minulla ei ole aavistustakaan mitä nyt puhutaan ja missä kohtaa ostosprosessia nyt ollaan menossa. Tuleeko sohva, vai kaksi nojatuolia ja entä dohányzóasztal. Tilanne oli kuitenkin miellyttävä, koska minulla oli varmuus siitä, että muut seurueessa eivät ole tilanteesta pihalla ja yhtäaikaisesti siitä että he tietävät minun olevan kaikesta täysin pihalla.
Sata toistoa. Ehkä minä sitten hahmottaisin missä suokuopassa milloinkin olen ja miksi, ja mitenpäin maailma on ja miten päin kartta. Ja miten voi löytää tiensä tuon polun alkuun ja sitten ottaa vasta sieltä suunnan seuraavalle rastille tai miten voi loikkia pystysuoraa sammaleista pirunpeltoa alaviistoon. Tai miksi pitää loikkia yläviistoonkin. Ehkä tuhat. Aivan uskomatonta, miten voi pelkästään paperilapun ja magnetismin perusteella löytää ennalta tuntemattomassa vaihtelevassa maastossa paikasta toiseen.
Ehkä miljoona toistoa, ja voisin osallistua yksin. Kiitos Harri ja Ville!
