Minulle on jäänyt viime vuonna Aamulehdessä olleesta jutusta yksi kommentti mieleen. Se oli luultavasti päivystysvuorossa olevan mielensäpahoittajan kirjoittama ja lähinnä vittuiluksi tarkoitettu.
"... hän näyttää sellaiselta, jolle kilot tulevat takaisin. Myös painon pudottaminen liikunnan avulla huonontaa ennustetta."
Se on jäänyt mieleen siksi, että osaan samaistua tuohon kirjoittajaan. Minulla oli tuollaisia ajatuksia joskus 15 vuotta sitten silloin kun istuin sohvalla peitellen mielestäni lihavaa olomuotoani tyynyllä. Tuntui, että olen umpikujassa ja elämä on perseestä. Paino, paino paino.
Sittemmin asiat ovat muuttuneet. Painan saman verran kuin 15 vuotta sitten mutta ajatukset ovat heittäneet häränpyllyä.
En tiedä oliko kommentoija yleisnero, vai päättelikö hän sen vain yksinkertaisesti vilkaisemalla lehtikuvasta kasvojeni luita.
Minulle tulee kilot todella helposti takaisin. Minulla on ahmimishäiriö ja geenieni puolesta reagoin voimakkaasti dieettiin, sekä plus- että miinuskaloreihin: olen high-responder to diet ja minulla on ahmimishäiriöön altistava CYFIP2-geeni. Painoni vaihtelee 100 - 120 kilon välillä. Talvella enemmän kesällä vähemmän.
Mutta nyt tulee ero, jonka takia Aamulehden kommentin kirjoittajan elämä on ilmeisen angstista ja omani mukavaa.
 |
| Yle.fi / Vaakakapina |
b) minulle ahmimishäiriöni on nykyään supervoima, ei sairaus. Pystyn esim. maratonilla vetämään sisään energiaa missä muodossa tahansa ja kuinka paljon vain.
c) en häpeä ahmimishäiriötäni, ulkomuotoani tai painoani.
En liiku pudottaakseni painoa, enkä edes yritä pudottaa painoani. Itselläni liikunnan ja painonpudotuksen samanaikainen yhdistäminen ei ole edes onnistunut. Silloin kun liikun paljon, paino tuppaa nousemaan.
Liikun siksi, että se on mielestäni mahtavaa. Suhteeni ruokaan avaa minulle mahdollisuuksia, kun voin esim. ajatella juoksevani maratonin 33,6 kiloisen rinkan kanssa. Minusta minut on melkein luotu sitä varten.
Yle/Vaakakapinan Eve Mantu jututti minua ahmimishäiriöstä. Kuuntele tästä.
