Operaatio Reconquest 111 alkoi 80 päivää sitten. Nyt tuntuu kuin siitä olisi jo melko pitkäänkin, vaikka oikeasti kolme kuukautta on mitättömän lyhyt aika.En olisi tuolloin 16.6. uskonut, että olen tässä. En vaikka piirsin oiheisen kuvan vihreän viivan reitiksi tähän päivään.
Kiloillahan ei ole irrallisena asiana mitään merkitystä. Olen kerennyt oppia iloitsemaan siitä, että jaksan liikuttaa suurta massaa.
Juoksu on keveämpää kuin koskaan. Viimeaikoina kevyet juoksulenkit ovat sujuneet alle 130:n keskisykkeillä, kun aiemmin PK-juoksu on ollut mahdollista vasta noin 10 pykälää korkeammilla sykkeillä runsasjuoksuistenkin kuukausien jälkeen.Ei se ole mikään ihme, että on kevyttä.
Juoksin pari viikkoa sitten työmatkalla reppu selässä Tikkurilasta Otaniemen Innopoliin. Reppu painoi vajaat 10 kiloa. Painan nyt 18.2 kiloa vähemmän kuin vajaat kolme kuukautta sitten. Kuin olisin ennen aina juoksennellut ympäriinsä kahden repun kanssa.
Sinä, jolla on tällä hetkellä mukana reppu tai muutama. Ei kannata ajatella, että olenpa totisesti surkeassa kunnossa. Se ei ole totta. Jos jaksat siitä huolimatta liikkua vähänkin, olet kovassa kunnossa. Erikoisjoukkojen kovakuntoisimpienkin jamppojen meno käy raskaaksi, kun ne ottavat heikomman kaverin reput kantoon. Tiedän, olenhan katsonut paljon toimintaleffoja.
Vantaan maraton juostaan 10.10. Projektin viimeinen kuukausi on siis käsillä. Syksyllä iltojen pimetessä minua alkaa usein ahdistaa. Itsensä ahdistaminen on kenties ainoa keino pilata tämä projekti.
Nyt avain onneen on rentous. Ovat luvanneet ainakin seuraavaksi kymmeneksi päiväksi auringonpaistetta, suorastaan intiaanikesää. Sopii minulle!
